Nainen vedenjakajalla

Tutustuin jokin aika sitten yhteen uuteen Helsingin olohuoneeseen. Ja hyvältä näytti.
Kaupunkilaisille suunnatut ilmaiset oleskelutilathan ovat nyt muotia. Se onkin monella tapaa kannatettavaa muotia.
On kiva kun joistakin paikoista henkii vieraanvaraisuus ja ystävällisyys niin että kaikesta ei heti kättelyssä tarvitse maksaa.
Saneeratun Töölön kirjaston avajaisten yhteydessä kuulin, että ilmaisia julkisia tiloja Helsinkiin on kaivattu. Julkisille tiloille maksuttomuus lankeaa helposti luonnostaan mutta ovatpa jotkut kaupallisetkin tahot kuten asema-aukion hotelli ja Eiran rannan sauna oivaltaneet maksuttomuuden tuoman imagoedun.
Komea olohuone on sitten tulossa myös Helsingin keskustaan kun uusi kirjasto avataan.
Näille olohuoneille löytyy monenlaista käyttöä.
Itse olen ollut etsimässä taloyhtiön yhtiökokoukselle edullista ja helppokulkuista kokoontumispaikkaa. Kirjaston kokoushuoneeseen päädyimme. Se ei tosin ollut ihan ilmainen mutta edullinen.
Toisen kerran edullista tilaa tarvitsi kollegoiden kanssa pidetty lukupiiri, joka kokoontui säännöllisesti mutta jolla ei ollut rahaa satsata tarvittavaan tilaan. Silloin päädyimme erään järjestön kokoushuoneeseen. Jos ilmaisia olohuoneita olisi silloin ollut, varmasti olisimme valinneet jonkun niistä.
Yhteisöllisyyden ja tiimityöskentelyn lisääntyessä ilmaisia kokoontumistiloja tarvitaan yhä enemmän. Joskus aikaisemmin taloyhtiöissä oli askarteluhuoneita, joissa asukkaat saattoivat pitää vaikka virkkuuseuraa tai kortti-iltaa, ylipäänsä harrastaa mukavaa seurustelua. Nyt tällainen ajanviete kaiketi kävisi sitten päinsä ilmaisissa olohuoneissa. Joku kirjasto jo kutsui neulomisesta kiinnostuneita piiriin jossa joku muiden käsitöitä tehdessä lukisi ääneen.
Hiljan eräs mies kertoi haasteestaan. Hänen on etsittävä kokoontumistila noin kymmenelle kouluaikaiselle kaverilleen, jotka kokoontuvat pari kertaa vuodessa. Ensin on muodon vuoksi kokous ja sitten porukka jatkaa saunomaan ja kaljalle. Ehkä ilmainen olohuone sopisi kokoustamiseen, jatkot sitten muualle.
Minä voisin kuvitella piipahtavani tällaiseen olohuoneeseen vaikka sadetta pakoon, levähtämään ostosten välillä tai lukaisemaan jonkin aikakauslehden.

Mikä paikka Helsingissä on sinulle mieleisin, kysyi toissa kesänä täällä vieraillut amerikkalainen arkkitehtiystäväni.
Vastausta minun ei tarvinnut kauaa miettiä: meren ranta, tietty.
Helsinki on Itämeren tytär ja jokaisella helsinkiläisellä on vajaan kymmenen kilometrin matka meren rantaan. Rantaelämä on siis luontaista meille.
Mutta rannat ovat aika vajavaisesti käytössämme.
Toki on uimarantoja ja venelaitureita ja saaria, joilla vierailla. Mutta kummallisen paljon on silti vielä villejä pusikoita ja siivottomia polkuja ja roskaisia ryteikköjä.
Tällaisia alueita olen kesän mittaan havainnut esimerkiksi Lehtisaaressa, Meilahdessa, Töölössä, Rajasaaressa, Huopalahdessa, Munkkiniemessä.
Esimerkiksi terävät ja korkeat saraheinäpuskat voivat olla rantapolun ja meren välissä niin että ei puhettakaan esimerkiksi istahtamisesta rantakivelle laineiden liplatusta katsomaan tai kokeilemaan veden lämpötilaa.
En siis ymmärrä miksi näitä pöheikköjä pitää olla ihmisten ja meren välissä.
Oma lukunsa on sitten kaupunginosayhdistysten vihamielisyys uusia hankkeita kohtaan kuten Töölössä, jossa hieno niemi lojuu vuodesta toiseen ruokkoamattomana kun kukaan yrittäjä ei ole arvannut kutistetulle alueelle hotelli- tms. hankkeeseen ryhtyä.
Suuri kiitos kuluu Jasper Pääkköselle ja Antero Vartialle, jotka ovat pistäneet pystyyn melkoisen pytingin Eiraan. Siellä on kiva käydä vaikka vain näköalaparvella merta ihailemassa ja terassilla kylmää juomassa.
Kivoja uutuuksia ovat myös avautunut Lonna-saari, jossa on jo toimintaakin ja Didrichsenin taidemuseon uusi merireitti Kauppatorilta Kuusisaareen ja takaisin.

Lähistöni kauppias sai hiljan kiitosta epätavallisesta palvelustaan. Kiittäjä oli iäkäs rouva, joka käveli kauppiaan kukkakaupan ohi päivittäin ruokaostoksille. Kukkakaupan kohdalla rouva pysähtyi ja huilasi hetken. Kauppias oli näet asettanut liikehuoneistonsa edustalle tuolin, johon oli kiinnitetty lappu ”levähdä hetki”.
Tässä on hyvä vinkki tohtori Jenni Kuopalle, joka on tutkinut väitöskirjaansa varten käveltävyyttä. Tutkimuksen nimi on ”Kävelyn lupaukset kaupungissa. Kolme tapausta kävelijöiden arjesta ja kokemuksista sekä kaupunkisuunnittelusta”.
Kuoppa on tullut siihen tulokseen, että kaupunkien käveltävyydestä on tullut ajankohtainen ja tärkeä kaupunkisuunnittelun tavoite.
Hyvä niin. Tämä tavoite on tervetullut minullekin, koska kävelen päivittäin tunnin, joskus tunnin kerrallaan, joskus koostaen ajan pätkistä, riippuen aina siitä onko minulla asiointia vai pelkkää kuntoilua.
Olen samaa mieltä Kuopan kanssa siitä että kävely rikastuttaa arkea, ei siis vain kohota tai ylläpidä kuntoa.
Kävellessään suurin piirtein samoja reittejä päivittäin ihminen väkisinkin tulee seuranneeksi ympäristön vaihtelua, minä rantakadulla esimerkiksi meren olotilaa, jäisestä sulaksi, tyynestä myrskyisäksi, hiljaisesta äänekkääksi, kun moottoriveneet tai skootterit tai kanoottikoululaiset liikkuvat merellä.
Luonnon suoman vaihtelun lisäksi kaupunkisuunnittelijat voisivat rikastuttaa katujen varsia vaikka taidenäyttelyillä kuten Lissabonissa havaitsin. Siellä oli jalkakäytävän reunalle pitkälle matkalle pystytetty telineitä joihin oli kiinnitetty valokuvataidetta. Se oli siis ilmaista taidetta ihmisille ja he pysähtelivätkin katsomaan kuvia.
Käveltävyyden parantamiseksi kaupungit voisivat eritoten talvisin huolehtia nykyistä paremmin katujen hiekoittamisesta, sillä monet kadut ovat hengenvaarallisen liukkaita. Ilmaisten kenkiin kiinnitettävien liukuesteiden jakaminen kuntalaisille olisi myös terveyden ylläpitoa edistävä toimi.
Kesäisin taas pyöräilijät tulisi hätistää jalkakäytäviltä jotta voisimme kulkea rauhassa, harrastaa suomalaisten suosituinta kuntoilumuotoa, kävelyä.

Ateenan keskustassa on turha sanoa, että kauneuden tulisi olla katsojan silmissä. Ainakaan minun silmäni eivät millään ilveellä pystyneet näkemään Ateenan keskustaa kauniina. Se on rumin ja likaisin suurkaupungin keskusta jonka olen nähnyt. Ja olen nähnyt aika monta kaupungin keskustaa.
Toki tällaisena, näin rumana, en Ateenaa muistanut. Kävin siellä noin l5 vuotta sitten edellisen kerran. Ja tietty, ajat ovat nyt toiset, kreikkalaisilla kertomansa mukaan talouskurimus.
Siitäkin saatan olla eri mieltä kaupungin laitamilla luksustaloja ja Pireuksen sataman hienoja jahteja katseltuani. Minulle pikemminkin heräsi kysymys, olisiko lakia syytä muuttaa niin, että laivanvarustajatkin maksaisivat kunnolla veroja.
Ateenassa ajattelin, että köyhyydestä ei sentään selkeästi seuraa likaisuus. Monen muun maan kaupungit ovat köyhiä siinä kuin Kreikan pääkaupunki mutta ne ovat puhtaampia. Ateenassa, 28 asteen helteessä makkaroita myyvien kojujen editse leijaili likaisia papereita ja kadun varsilla lojui roinaa. Kaikkialla huokui hällä väliä –meininki. Tätä mieltä oli myös kreikkalainen ystäväni.
Fresh-hotelli mainosti, että sen kattoterassilta näkyy Akropolis. Niin näkyi. Otin siitä kuvan. Se kuultaa kaukana saneerausta kaipaavien ränsistyneiden talojen taustalla.
On olemassa tutkimustietoa siitä että hyvin hoidettu siisti ympäristö vaikuttaa ihmisten mieleen ja käytökseen. Huoliteltua ympäristöä ei halua sotkea. Se luo hyvää ja viihtyisää oloa.
Arjen designin merkityksen ovat oivaltaneet esimerkiksi ne muotoilijat, jotka ovat vieneet liikkuvan design-museon slummeihin.

http://www.designindaba.com/articles/creative-work/world%E2%80%99s-first-design-museum-built-inside-slum

Palvelukortteli-trendi voi melko hyvin toteutua pääkaupunkiseudulla, sillä täällä asuminen on tiivistä ja väestömäärän vuoksi palveluita on paljon tarjolla. Toisin voi olla joskus maaseudulla, vaikka asukkaat kunnan kulmilta muuttaisivat sen keskustaan.
Palvelukortteli ja ikäystävällinen asuinympäristö ovat termejä jotka tulevat tutuiksi lähivuosina, sillä ne kuuluvat hallituksen asumisen kehittämisohjelmaan. Sen taas on sanellut ikääntyvien nouseva määrä.
Ikääntyvien olisi parasta asua kotonaan ja saada tarvitsemansa palvelut kutakuinkin kotikorttelistaan.
Minun ympäristöni vaikuttaa ikäystävälliseltä joitakin piirteitä kuten jalkakäytävien talvikunnossapitoa ja valaistusta lukuun ottamatta. Enintään kymmenen minuutin kävelymatkan päässä ovat kauppa, posti, erilaiset terapiapalvelut kuten jalkojenhoito- ja hierontapalvelut sekä kampaamo. Pankkikin on mutta sen olen siirtänyt internetiin.
Palvelukorttelini täydentyy kesäisin rantakahvilalla ja –ravintolalla sekä puiston penkeillä, joilla voi nautiskella jäätelöä tai ihailla merta lintuineen ja veneineen. Ei siis valittamista.
Palvelukortteli-ideaan kuitenkin kuuluu, että vanhetessaan ja apua mahdollisesti tarvitessaan ihminen voi vielä siirtyä kotikorttelinsa palvelutaloon, jossa sitten mittavammat palvelut pelaavat. Palvelutalokin on kortteliini valmistumassa.
Palvelukortteli-ideaa voisi kyllä soveltaa jo nuorillekin, jos asunnot olisivat toisenlaisia. Jos huoneistojen seinät olisivat helposti purettavissa ja siirrettävissä aina asukkaiden ikärakenteen mukaan, asunnot voisivat olla pidempi-ikäisiä kuin ne nyt ovat. Nythän tapana on, että perheen kasvaessa pari muuttaa keskustasta esikaupunkiin ja sitten taas lasten lähdettyä kotoa takaisin keskustaan.
Yksi kysymys palvelukorttelin tutuissa ympyröissä pyörimisestä seuraa: tuleeko ihmisen liikuttua tarpeeksi kun kaikki on miltei käden etäisyydellä. Kunnostaan huolehtiminen jää siis itse kunkin palvelukorttelissa asuvan kontolle. Se voi tarkoittaa sitä, että entistä tiukemmin on otettava itseään niskasta kiinni ja komennettava pistämään töppöstä toisen eteen ja liikekannalle.

Jo vain tekisi mieli hehkuttaa tulevaa uutta uljasta Taivallahden kasarmialuetta. Ensimmäiset merkit siitä mitä tuleman pitää ovat jo nähtävissä.
Pressujen alta ovat kevään korvalla paljastuneet vanhan rakennuksen nyt valkoiseksi rapatut seinät, vihreät ikkunapokat ja erkkerien kohtaan asettunut K supermarket.
Museoviraston suojelemasta Martta Martikaisen piirtämästä talokompleksista kehkeytyy todellinen funkiskaunotar.
Kauppa, joka ulospäin näyttää vaatimattomalta, on yllättävän suuri, helppokulkuinen, selkeä ja hyvin varustettu, joten mukava siellä on asioida. Liha- ja kalatiskit ovat tervetulleet, koska niillä ei kovin paljoa ole töölöläisiä hemmoteltu.
Katsoin sekä kovan rahan asuntoja että palveluasuntoja, joita kompleksiin on tulossa. Ne ovat pohjaltaan loft-korokkeineen ja viherhuoneineen hulppeita. Ei ole ihme, että asunnot on jo miltei myyty, vaikka kauaa ne eivät ole markkinoilla kerinneet olla.
Kunhan vielä ravintolakin valmistuu niin jo on lähitienoon asukkailla aihetta iloon. Pitkään rapistuneena rumana seisonut talo tulee olemaan restauroinnin taidonnäyte, yksi Töölön ylpeys.
Kaiken lisäksi yksi pulma alueelta poistuu. Kauppa on avannut myös kivan suuren kahvilan, jollaista talvisaikaan Merikannontien meren rannalla ei olekaan ollut.

Jopa yritysten kannattaisi ottaa oppia katutaiteesta. Näin arvioi Chydenius-lehdessä taannoin Aalto-yliopiston taiteen laitoksen professori Helena Sederholm.
Katutaide on näet innovatiivista ja muuttuu koko ajan. Niin pitäisi tehdä yritystenkin.
Täällä Portugalissa katutaidetta näkee kaikkialla. Kaupunki sallii sen miltei paikkaan kuin paikkaan, vain arvokiinteistöjä ja muistomerkkejä ja sen sellaisia katutaiteilijoiden tulee välttää. Niiden yhteyteen ei saa maalata tai tehdä muuta taidetta.
Katutaide onkin tehnyt Lissabonista hauskan näköisen. Ja se taide on myös hyvää, ei mitä tahansa yön pimeässä sutaistua kyhäelmää.
Katutaidetta voi olla talon päätyseinä, aita, roskis, katukiveys. Jopa neulegraffitiin eli virkattuihin katukiviin olin kompastua.
Tätä samaa katutaidetta saisi olla mielestäni enemmän Helsingissäkin. Jyväskylästä muistan Väinönkatuun maalatun räsymaton ja erään Kauppakadun talon päätyseinän.
Helsingissä katutaidetta on tietty Arabiassa mutta muualla ei kovin paljoa. Runeberginkadun erään seinän ja Elokuvasäätiön talon muraalin muistan.
Ja kymmenen pistettä Helsingin energialle, joka on sähkökaappeihinsa kaduille tilannut taiteilijoilta kuvitusta.
Vaan lisää saisi olla.

Eilinen Palmelan matkani Portugalissa käy hyvin sellaisesta teemamatkasta, joista noin puolet suomalaisista on nyt innostunut. Portugalilainen ystäväni vei minut vähän vajaan sadan kilometrin päähän Lissabonista EspacoFortunan keramiikkatehtaaseen katsomaan miten keraamisia laattoja, tiiliä ja koriste-esineitä valmistetaan.
TSN Gallupin tutkimuksen mukaan kulttuurimatkat ovat kolmanneksi suosituimpia teemamatkoja (42 %) ja suosituimpia ovat luonto- ja aktiiviteemamatkat (49 ja 46 %).
Minäkin suosin teemamatkoja, nimittäin arkkitehtuurin ympärille rakentuvia matkoja. Niitä ei kuitenkaan ole järin paljon tarjolla, joten enimmäkseen matkustan omin nokkineni ja nautin paikallisten tuttujeni opastuksesta.
Palmelan keramiikkaa käytetään niin arkkitehtuurin osana kuin koriste-esineinäkin. Keraamisten tiilten ja laattojen näkemiseltä ei yksinkertaisesti voi välttyä Portugalissa. Niitä on rakennusten ulkoseinissä ja katujen nimikylteissä yhtä lailla kuin kylpyhuoneissa, keittiöissä ja eteisissä.
Käydessäni esimerkiksi eräälle naiselle valmistettiin mittatilaustyönä kylpyhuoneen laattoja hänen mieleisensä mallin mukaan. Tehtaan taiteilija vastaa kuvituksesta jonka hän asiakkaan niin toivoessa luonnostelee yhdessä hänen kanssaan. Mallit voivat olla perinteisiä tai moderneja. Suosituimpia Portugalissa ovat kuitenkin sinivalkoiset laatat. Kooltaan l5 x 15 cm:n kuvioitu laatta maksaa noin 10 euroa.
Jo matkan varrella tutustuimme materiaaliin, vuoren rinteessä olevaan punaiseen ainesosaan. Se on osana keraamisissa tiilissä.
Laatat tehdään kuin taikinaa leipomalla. Materiaali on aluksi pehmeää ja siitä tehdään muoteilla piparkakkujen tapaan sopivan kokoisia ja näköisiä laattoja tai esineitä, jotka lasitetaan. Keraamisten laattojen työstäminen on sesonkiluonteista, koska kesällä laatat kuivuvat noin viikossa mutta talvella, ilman ollessa kosteaa ja kylmää, kuivuminen vie kuukaudenkin.
Kun taiteilija on työstänyt laatan toivotun näköiseksi, se sitten poltetaan uunissa noin 1000 asteen kuumuudessa.
Palmelan pienen tehtaan omistavat kunta ja valtio yhdessä ja siellä järjestetaan myös työpajoja.
Alun pitäen arabeilta peritty taito on kotiutunut Portugaliin niin, että se on kaikkien suosiossa. Keramiikan arvostus on myös oiva esimerkki siitä kuinka traditio siirtyy nykypäivänkin eläväksi muodiksi.

Minkälaista on sosiaalisuuteni verkkopalvelujen käyttäjänä? Sitä heräsin miettimään luettuani tiedotteen
YTM Sanna Malisen informaatiotutkimuksen ja interaktiivisen median alaan kuuluvasta väitöskirjasta
”Sosiaalisuus ja yhteisöllisyys verkkopalveluiden käyttäjillä”.

Tutkimus osoittaa, että saman verkkopalvelun käyttäjät voivat suhtautua yhteisöllisyyteen hyvin eri tavoin: toisia motivoi verkkopalvelun käyttöön ennen kaikkea sosiaalinen vuorovaikutus muiden käyttäjien kanssa, kun taas toisia kiinnostaa pelkkä sisältö tai omien digitaalisten sisältöjen, esimerkiksi valokuvien, jakaminen.

Tämän näen selvästi vaikka facebookin käyttäjillä. Jotkut jakavat postauksia vain vähän mutta kirjoittavat kommentteja sitäkin ahkerammin. He myös lähettävät yksityisiä viestejä ja tageja tuon tuosta ja haluavat pitää kaverinsa ”näpeissään” kaiken aikaa.

Ja esimerkiksi minä väsyn joskus sellaiseen. Jatkuvat tagit ovat hysteerisiä ja minusta jopa epäkorrekteja, koska niissä tunkeudutaan toisten sivustoille. Tietty tageja ei sivustolleen tarvitse päästää ja minä en niitä sinne huolikaan kuin itse valikoiden.

Tutkijan mukaan tällaiset verkkopalvelun käyttäjät kuitenkin myös todennäköisemmin kokevat verkkopalvelun verkkoyhteisöksi

Taidan kuulua siihen porukkaan, jota kiinnostaa ennen muuta sisältö ja omien kuvien jakaminen. Opin sisällöistä paljon uutta ja myös kieliä, sanontoja. Ranskan kieltä en muualla pysty käyttämään kuin verkossa, jossa olenkin saanut sanavarastoani kartutettua.
Kuviani taas haluan näyttää muille, koska he puolestaan voivat oppia ja saada tietoa kuvauskohteistani.

Eräs piirre näissä virtuaaliverkostoissa on kiinnostava: ne ovat paljolti sitoutumattomien verkostoja. Ihmiset eivät tahdo nykyään sitoutua oikein mihinkään. Ei työpaikkoihin, ei avioliittoon, ei yhdistyksiin Tämä näkyy myös virtuaalisessa maailmassa. Tutkijankin mukaan verkon yhteisöt ovat luonteeltaan intensiivisiä, väliaikaisia ja jatkuvasti muuttuvia.

Hietsun Paviljonki oli minulle pettymys. Kaikki se suitsutus ja keskinäinen kehuminen mitä restauroinnin aikana Töölöläinen lehdessä on ollut antoi odottaa talolta ja tilalta paljon. Toisin kävi.
Parakkimainen rakennus ei ulkonäöltään muuksi muutu vaikka sitä yritettäisiin avartaa ikkunoilla ja uusia maaleilla. Ruma mikä ruma.
Jos minulla olisi tarvetta työtilan vuokraamiseen en totisesti tuon näköisestä rakennuksesta sitä vuokraisi. Se ei antaisi uskottavaa kuvaa toiminnastani. Ei sinne päinkään.
Myöskään juhlatilaisuuksia kuten häitä en tuon talon juhlasaliin järjestäisi. Jos tuolle alueelle juhlatilaisuuden haluaisin järjestää niin mieluummin sitten vaikka viereiseen siistiin, moderniin kahvilaan. Sen laajoista ikkunoista on kiva näköala merelle.
Olen töölöläinen ja Hietsun Paviljonkia mainostetaan minulle töölöläisten omana olohuoneena. En koe pätkääkään tuota tilaa omakseni. Ei taida kokea kovin moni muukaan pientä sisäänlämpiävää remonttipiiriä lukuun ottamatta. Käydessäni tutustumassa taloon sunnuntaina puolelta päivin kävijöitä oli lisäkseni tasan nolla.
Olen myös alkanut vierastaa Töölöläinen lehteä sen yksisilmäisyyden vuoksi. Jatkuva Guggenheim museon vihamielisyys on vienyt lehdeltä uskottavuuden. Kuitenkin juuri Töölössä on käsitykseni mukaan henkilöitä, jotka ovat museon rakentamisen kannalla. Lehti ei enää edusta töölöläisiä.
Kannatan vanhan arvokkaan rakennusperinnön säilyttämistä kuten Töölössä Korjaamon, siis vanhan ratikkahallirakennuksen entisöintiä. Talo on kaunis ja säilyttämisen arvoinen. Töölön Paviljonki, parakkimainen ruma rakennus, olisi minusta ollut parempi purkaa.