Nainen vedenjakajalla

Helsinki, kotikaupunkini, on yllättänyt minut. Viimeksi näin kävi tänä kesänä, aika hiljan.
Olen asunut Helsingissä koko aikuisikäni paria välivuotta lukuun ottamatta. Kuvittelin tuntevani kantakaupungin hyvin, sillä olen jo työni vuoksi liikkunut täällä paljon. Olen myös nuorena, ennen vakiintumista, asunut monessa kaupungin kolkassa.
Mutta nyt, kun olen halunnut kuvata Helsinkiä, eritoten sen arkkitehtuuria, olen systemaattisesti ja tuttavieni avustuksella etsinyt täältä sellaisia tienoita, joita en olekaan nähnyt.
Ja niitähän on löytynyt. Monet ovat puistojen kätköissä, ikään kuin niiden takana tai niiden keskellä, korkealla mäen nyppylällä. Vanhat suuret puut suojaavat niille vieviä hiekkateitä niin ettei niitä tule kulkeneeksi. Sitä kuvittelee, etteivät nämä kapeat tiet enää vie minnekään ja on jo syytä kääntyä takaisin.
Vaan kuinka ollakaan: kun joitakin teitä olen ryhtynyt seuraamaan, olen löytänyt pieniä asuntorykelmiä, joskus vanhan tyhjilleen jääneen talon, kuten Sinebrychoffin puistikossa tornin.
Viimeksi kulkeuduin modernien rivitalojen luokse, jotka oli eräs arkkitehti rakentanut entisöimänsä hienon vanhan tiilitalon kylkeen. Näkymät näistä taloista olivat hulppeat, ikivanhojen puiden varjostamaan puistoon.
Jo vain siis olen kokenut, että Helsingin karttaa on ollut syytä tutkia tarkoin. Jotkut sellaiset kujat, joita ei karttaan ole edes nimetty, ovat voineet viedä mitä kiehtovimpiin paikkoihin, joista olen löytänyt kauniita taloja, erikoisine koristeineen, ja vanhoja upeita pihoja ja erikoisia näkymiä.

Minä ja ystäväni emme keskustele politiikasta emmekä uskonnosta, sanoi pakistanilainen ystäväni minulle.
Totesin hänelle, että se kuulostaa varsin viisaalta.
Toteamukseeni minulla olikin hyvä syy, sillä olen hiljattain kohdannut kaksi henkilöä, jotka jankuttavat näistä teemoista kyllästymiseen asti.
Eritoten ulkomaalaisten muutto maahamme ja Guggenheimin museon rakentaminen Helsinkiin ovat olleet heidän lempiteemojaan. Ja niinhän ne ovat monen muunkin.
Olen arvellut näille henkilöille, että meillä taitaa olla erilaisia poliittisia näkemyksiä. Ja he ovat myöntäneet, että niinpä todennäköisesti on. Siksi en sitten olekaan halunnut jatkaa keskustelua näistä teemoista. Sillä varsin pian olen todennut, että keskustelu vain muodostuu hedelmättömäksi väittelyksi. Siitä ei ole mitään myönteistä tulosta, ikävä mieli vain muistoksi.
Niinpä olen sanonut, että minusta väittely on turhaa, puhukaamme muusta. Mutta yllätyksekseni toinen henkilöistä ei ehdotustani hyväksynytkään.
Ei, päinvastoin. Hän kiihdytti jankutustaan, suorastaan vihamieliseksi. Hän paasasi ja paasasi ja totesi sitten itsekin paasanneensa.
Nyt on sinun vuorosi paasata, hän sitten ehdotti.
Se ei minua kiinnostanut.
Mietin jälkeenpäin tällaisten paasaajien ja jankuttajien motivaatiota. Miksi he toimivat noin? Onko se pätemisen tarvetta? Onko heillä oikeassa olemisen pakkomielle? Haluavatko he aina sanoa viimeisen sanan? Onko heillä henkilökohtaisia ongelmia, joita teema liippaa läheltä, kuten vaikka miehillä kyvykkyysongelmia kun puhe on maahan muuttavista afrikkalaisista miehistä? Ovatko he ihmisiä, jotka mielestään tietävät kaiken paremmin kuin muut?
Tällaiset ihmiset väsyttävät minua ja laistan heitä. Arvostan faktoja. Esimerkiksi Guggenheim museosta on hyvä puhua vasta kun Helsinki on saanut valmiiksi laskelmansa sen taloudellisesta vaikuttavuudesta kuten merkityksestä elinkeinoelämäämme.

Poistuessani eräästä suuresta rakennusyrityksestä havaitsin sen ala-aulassa suuren viherseinän. Oliko se koriste vai oliko firman sisustaja tietoinen viherseinän terveydellisestä vaikutuksesta? Sitä en tiedä. Tietämäni mukaan kuitenkin viherseinä on terveellisempi kuin yksittäiset viherkasvit.
Tässä on siis yksi keino terveyden edistämiseksi ja ylläpitämiseksi kaupunkioloissa ja arkisessa ympäristössä.
Toisenkin konstin huomasin saman rakennusfirman pihalla. Työntekijöillä oli viherlaatikoita asfalttipihalla. Mullan seasta kiemurteli kurpitsa. Pienimuotoinen viljely oli kuulemani mukaan työntekijöille varaventtiili kiireisen päivän lomassa.
Luonnon anti nousee arvossaan tulevaisuudessa kaupunkilaisten terveyden edistäjänä. Se on pienoinen pakko. Aiheesta kirjoittivat professorit Tari Haahtela ja Ilkka Hanski jokin aika sitten Suomen Lääkärilehdessä.
Väen pakkautuessa vääjäämättä kaupunkeihin luontoympäristön mikrobeille altistuminen vähenee, millä on yhteyksiä sairauksiin.
-Kaupunkiympäristöstä puuttuu tekijöitä, joita immuunijärjestelmä tarvitsee oppiakseen sietämään biopartikkeleita ja valkuaisaineita , erottaakseen vaarallisen vaarattomasta (allergia) ja oman vieraasta (autoimmuunireaktiot), professorit kirjoittavat.
Siispä luonnon kanssa puuhastelu on terveellistä monella tapaa, ei esimerkiksi vain stressin poistajana.
Joskus kasvatin tilliä, salaattia ja persiljaa parvekkeella ja tuttavani jopa tomaatteja. Ehkä siis vanha tapa pitäisi ottaa uudestaan käyttöön.
Makuuhuoneeseen sentään olen vihreää oivaltanut viedä. Viherkasvit kukoistavat ikkunalaudalla.
Kun suunnittelen reittejä kauppaan tai torille, pitääkin aina valita se, joka vie puiston halki. Vaikka juuri paljolti näin olen tähänkin asti tehnyt. Puistotie nyt on vain yksinkertaisesti kauniimpi kuin kivitalojen välistä kulkeva alfalttikäytävä.
Ja nyt siis pidän mielessä, että se puistotie on myös kivikatua terveellisempi kaikin puolin.

Kun valtaosa maapallon väestöstä asuu jo kaupungeissa ei ole ihme että useissa kaupungeissa on pienistä asunnoista pulaa. Niinhän on meilläkin.
Olen viime aikoina katsellut monien kaupunkien ratkaisuja tähän ongelmaan. Viimeksi luin ja katselin kuvia Johannesburgin kekseliäästä ratkaisusta. Vanhat viljasiilot oli muutettu asunnoiksi ja niiden päälle oli vielä kerätty laivoissa kuljetettavia kontteja, jotka tietysti nekin oli muokattu asumista varten. Näin oli saatu suuri määrä pieniä asuntoja ja mukavia yhteistiloja kuten kuntosali, biljardinpeluuhuone, yhteiskeittiö, televisiohuone. Koko rakennelma oli kirkkaan ja iloisen värinen ja nuoret asukkaat haastattelun mukaan tyytyväisiä.
http://youtu.be/91fLamZ1loA
Niin ikään olen lukenut ja nähnyt kekseliäitä asuntoja, jotka on suunniteltu entisiin autotalleihin, navetoihin, laivoihin, torneihin ja jopa kuumissa maissa kallioluolastoihin, joissa on helteellä mukavan viileää. Myös nurmikkokukkula saattaa kätkeä alleen asunnon, josta avautuu sitten lasiseinä ja –ikkunoita kukkulan alarinteelle.
Ehkä siis on aika unohtaa tyypillinen asunto-käsite ja antaa mielikuvituksen ja insinööritaidon lentää. Miten avata konttiin ikkunoita, kuinka vetää vesijohdot kukkulan alle, miten saada luvat asuntolaivalle.? Heltiääkö lupia ja löytyykö ratkaisuja vasta pakon edessä kun muut keinot on käytetty?
Ilokseni luin jo eräistä hyvistä keksinnöistä Suomessakin. Esimerkiksi YIT on hoksannut liittää asuntokonseptiinsa jo integroidut huonekalut, joita saa kätevästi kätkettyä ja avattua tarpeen mukaan. Tällaisia, myös liikkuvia huonekaluratkaisuja, on maailmalla paljonkin. Ja Kalasataman rakentajat ovat jo saaneet konsultoitua erästä alan gurua. Tällaiset ratkaisut ovat myös siistin näköisiä, paremman näköisiä kuin yksitellen ajan myötä hankitut eripariset huonekalut.
Siis uusia tuulia pienasuntorintamalla on ainakin rakentajilla, toivottavasti kohta ostajillakin.

Luovuuteni mahdollistavassa tilassa kuuluu olla avaruutta, huoneessa suuret ikkunat ja paljon valkoista.
Veljeni taas vannoo viherkasvien nimeen. Työhuoneessa kuuluu olla paljon ruukkukukkia. Ne kuulemma vetävät puoleensa myös työtovereita.
Taannoin luin niin ikään, että luovuutta lisää jokin keltainen, pienikin, piste työhuoneessa. Niinpä ripustin omaani keltaisen verhon.
Kaikki luettelemani ominaisuudet löytyvät myös mielenkiintoisesta Luova tulevaisuustila –hankkeesta, jota työstävät Turku school of economicsin For the future projektissa professori Sirkka Heinonen ja tohtorikoulutettava Sofi Kurki.
Kyselytutkimuksen perusteella keskeistä luovuutta ruokkiville tiloille ovat valoisuus, avaruus ja värien käyttö. Myös kiinnostavat ja persoonalliset esineet jopa vanhat ja antiikkiset esineet ruokkivat mielikuvitusta.
Mutta väri tämän tutkimuksen perusteella oli oraan vihreä, ei minun valkoiseni tai keltainen. Ja sitten kaikki luontoon liittyvä virittää luovuutta myös: luontonäkymä ikkunasta, vesi, kuten akvaario huoneessa, puupinnat ja niin poispäin.
Luonnon ja eritoten veden merkityksen olen kantapään kautta saanut tuta itsekin. Jos luovassa työssäni jokin viime silaus ei ole selkiintynyt, ei muuta kuin meren rannalle kävelemään ja johan alitajunta on saanut aikaiseksi ratkaisun. Se on ollut valmis kun kotia olen palannut.

Miten kuvata hyvin arkkitehtuuria? Siitä olen kinannut viime päivinä muutamien valokuvaajien kanssa. Olen tietysti ihan hyvä aiheesta väittelemään, koska en ole valokuvaaja eikä minulla ole edes oikeaa kameraa, vain kännykkäkamera. Ja se riittää valokuvausharrastukseeni, sillä ammattilaiseksi en edes kuvittele ryhtyväni.
Mutta olen ollut monessa ammattilaisen arkkitehtuurikuvauksessa mukana. Ja minulla on asiasta selvä näkemys. Lisäksi rakastan arkkitehtuuria.
Olen katsellut nyt sitten loistavien valokuvaajien ottamia kuvia upeista amerikkalaisista lasiseinistä. Niistä peilautuvat kaupungin muut talot. Olen myös nähnyt miten pilvenpiirtäjät on vangittu kuvaan ihan talon ylintä huippua myöten.
Kuvakulmat ovat olleet kekseliäitä, mustavalkoiset kuvat teräviä taaimmaisiin taloihin asti. Värit ovat hivelleet katsojaa. Ja niin poispäin. Jotta teknistä taitoa siis on löytynyt.
Mutta, mutta. Jotain on puuttunut. Olen sanonut , että ennen kuvausta pitäisi miettiä mikä on talon tarkoitus ja luonne ja mikä arkkitehdin idea hänen suunnitellessaan taloa ja mikä on ollut tyypillistä juuri tälle arkkitehdille.
Tätä nämä teknisesti loistavia kuvia ottaneet valokuvaajat eivät ole miettineet, ainakaan tarpeeksi.
Kiistelymme jäi pattitilanteeseen. Kumpikin pysyimme asemassamme.
Vaan tänään aivan sattumalta luin erään arkkitehtuuria kuvaavan ystäväni blogia, jossa tämä mies kertoi omaa näkemystään siitä millaisia ovat hyvät arkkitehtuurikuvat hänen mielestään. Ja hänen kuvansa puhuvat puolestaan. Ne ovat loistavia.
Hän alleviivaa pohjatyötä. Taustatyönä on selvitettävä mitä arkkitehti haluaa sanoa meille juuri tämän rakennuksen tai interiöörin avulla. Ja tämän selvittäminen on nautinto.
Ja kun hän sitten menee tällaiseen tilaan, arkkitehtuuri itse alkaa siellä puhua hänelle, selvittää millainen on hyvä perspektiivi, mikä oikea kuvakulma.
Hän on löytänyt talon hengen. Lumoavaa!

Guggenheimin säätiö, jonka pahat kielet väittävät ajavan vain omaa etuaan, on jo tehnyt suuren palveluksen Helsingille. Kaupunkimme on arkkitehtipiireissä ja niiden kautta laajemmin hyvin tunnettu ja suosittu. Minunkin tuttavapiirissäni on ulkomaalaisia arkkitehteja, jotka ovat tänne suunniteltavan museon myötä innostuneet kaupungistamme aivan eri lailla kuin ennen.
Minua muiden muassa pyydettiin kuvaamaan suunniteltavan museon ympäristöä, sillä taloa suunnitelleet tietty ottivat huomioon esimerkiksi ympäristön korkeuseroja ja rakennusten tyylejä. Niiden kanssahan museon tulee mallata yhteen. Myös merinäkymä kiinnosti.
Tein työtä käskettyä ja levitin sitten kuviani arkkitehdeille ympäri maailmaa.
Minua on ihmetyttänyt se pahanilkisyys, joka kilpailuun on kohdistunut Suomessa eräissä piireissä. Esimerkiksi kaupunginosalehti Töölöläinen mollaa hanketta tuon tuosta.
Kysehän on vasta säätiön kustantamasta kilpailusta ja Helsingin potti on pelkkä alueen osoittaminen hankkeelle.
Kaikesta nälvimisestä huolimatta nyt on kuitenkin käynyt niin, että tähän arkkitehtuurikilpailuun tuli ehdotuksia enemmän kuin koskaan mihinkään muuhun arkkitehtuurikilpailuun. Guggenheim sai 1715 ehdotusta Helsingin museoksi, kun aiempi kilpailuehdotusten ennätys on 1557 työtä, jotka olivat Gizan museota varten.
Odotan jännittyneenä sitä millaisia ehdotukset ovat. Ainakin kaksi ystäväänikin on osallistunut kilpailuun.
Kyllä olisi todella kiva saada myös toteutukseen asti rohkea näyttävä ainutlaatuinen museorakennus hienolle tontille.

[IMG undefined
Olin oikein innoissani vieraillessani veistospuistossa. Se on kiva uusi tapa esitellä veistoksia.
Sellaisen puiston näin ensimmäisen kerran Las Palmasissa, Siellä konsertti- ja kongressitalon, Alfred Krause auditorion, ympäristöön, meren rannalle oli asetettu paljon suuria veistoksia. Kuvasin niitä merta vasten.
Samoin onnistuin joidenkin veistosten kuvaamisessa täällä Suomessa.
Didrichsenin taidemuseon pihalle on meren puolelle osa veistoksista aseteltu kauniisti luonnon keskelle. Toiset veistokset ovat talon tien puolella vastaanottamassa vieraita.
Kun kaikki tämä on vielä ilmaista ja milloin tahansa ihmisten nähtävissä, ei voi kuin kiittää ja onnitella museota hienosta hankkeesta.
Minäkin kävin katsomassa veistoksia eräänä sunnuntain aamupäivänä jolloin museo ei ollut auki eikä kansaa kävelemässä puistossa. Sain kuvata rauhassa.
Vastaavia veistospuistoja voisi olla maassamme muuallakin. Ne toisivat taidetta helposti ihmisten nähtäville.

Suomalainen, kuten myös minä, kaipaa asumiseltaan ennen muuta omaa rauhaa. Kiinteistömaailman teettämän Asuminen ja Onnellisuus -tutkimuksen perusteella suomalainen viihtyy parhaiten oman kodin rauhassa ja kaukana naapureista. Vain viidennekselle vastaajista naapureiden tunteminen ja tiivis yhteisö on tärkeää.
Tämä tieto osui minulle aivan nappiin juuri nyt, sillä olen harmitellut naapurin liikaa tunkeilua. Olen miettinyt kuinka olla kohtelias, sillä sitähän naapureille kuuluu olla ja haluankin olla mutta sitten toisaalta pitää tietyn välimatkan.
Naapuri on omissa ongelmissaan soitellut minulle pari kertaa ja rimpauttanut ovikelloakin. Sitä en halua. Haluan olla omassa rauhassa kuten siis useimmat suomalaiset. Haluan ottaa vastaan vain niitä vieraita joita itse haluan ja silloin kun itse haluan.
Toki minulla on naapureiden kanssa siinä mielessä hyvät ja tuttavalliset välit, että joskus jeesaamme toisiamme jos se kummallekin sopii. Mutta näin tapahtuu harvakseen ja todellisessa pulassa, ei vain silloin kun itsellä on jokin ongelma vatvottavana. Jo perusturvallisuuden vuoksi naapureihin tulee olla sellaiset välit, että ovikelloa voi soittaa ja puhelimella ottaa yhteyttä jos todellinen hätä tulee.
Mutta rajan veto onkin sitten taiteen laji. Todellisen hädän ymmärtää itse kukin mutta tunkeilu on sietämätöntä.
Kiinteistömaailman selvityksen mukaan naapureista aiheutuvat häiriöt nousivat toiseksi suurimmaksi asumisen tyytyväisyyttä heikentäväksi tekijäksi (38 %). Tutkimuksen perusteella naapuri on suomalaiselle enemmän uhka kuin mahdollisuus.
”Tärkein kyselyssä esiin noussut pointti on yhteisön näkymättömyys. Väestötason kyselyissähän nimenomaan yhteisöllisyyteen ja sosiaalisiin suhteisiin liittyvät tekijät ovat selkeästi yhteydessä onnellisuuteen”, tuloksia analysoi tutkijatohtori Arttu Saarinen Turun yliopistosta.
Yhteisöllisyyttä käsitykseni mukaan pyritään lisäämään monin tavoin nykyään. Ja mahdollisuus yhteisöllisyyteen on hyvästä. Mutta miellyttävä yhteisöllisyys on vapaaehtoista ja siihen voi osallistua silloin kun se itselle sopii. Se on kaukana pakkopullasta.
Kivaa yhteisöllisyyttä ovat esimerkiksi lenkki- ja joulusaunamahdollisuudet taloyhtiöissä tai pihapiirin taloyhtiöiden yhteiset golfkilpailut tai kesäjuhlat. Niihin osallistuvat ne jotka haluavat, eivät kaikki.
Asumiseensa erittäin tyytyväiset kokivat kuitenkin naapureiden tuntemisen ja tiiviin yhteisön muita vastaajia tärkeämmäksi.
”Tämä herättää väistämättä ajatuksen, että tulisiko asuntopolitiikkaa ja yhdyskuntasuunnittelua tehdä kuitenkin enemmän yhteisöllisyyden maksimoimisen näkökulmasta. Useassa tapauksessa kun esimerkiksi tietyntyyppisen palvelujärjestelmän- ja kaavoitusratkaisujen avulla on mahdollista lisätä yhteisöllisyyttä ja sitä kautta onnellisuutta”, Saarinen jatkaa.
Minulle tulee ensimmäisenä mieleen se ratkaisu, jota tulevaisuuden tutkijat ovat povanneet. Kerrostaloihin tai pihapiirin taloihin voi tulla yhteisiä autoja, joita asukkaat sitten lainaavat tarpeen tullen. Näin päästään eroon käytännöstä jonka mukaan jokaisella on oma auto. Ympäristöystävällisyyttä nääs.

Rakastuin vajaa kuukausi sitten ensi silmäyksellä. Ja sekös kummastutti minua suuresti. Miksi ihmeessä nyt, kun tuttavuus oli jatkunut jo iät ja ajat, lapsuudesta lähtien.
Mutta niin vain kävi. Rakastuin taloon. Arkkitehti Alvar Aallon ateljeehen Munkkiniemessä. Tunne humahti minuun kun astuin isoon ateljeehuoneeseen ja aistin sen huumaavan valoisuuden. Aallollehan on aina ollut tärkeää antaa päivänvalon tulvia sisätiloihin. Kattoikkunat ovat hänen taloissaan sitä varten.
Hämmästelin asiaa kotiin tultuani päiväkausia. Palautin mieleeni elämääni Aallon vaikutuspiirissä. Koko elämäni on nivoutunut hänen tuotantoonsa.
Lapsena vanhempieni kanssa kävimme teatterin ensi-illoissa. Teatteritalo oli Aallon suunnittelema. Muistan ihastelleeni ja ihmetelleeni suuria pylväitä.
Myöhemmin sama talo otettiin uuteen käyttöön ja sen yhteen osaan tuli ravintola. Siellä nuorena naisena istuin erään miesystäväni kanssa drinkillä.
Elämäni toinen kesätyöpaikka oli suuressa virastotalossa, joka sekin oli Alvar Aallon suunnittelema ja nyt suojeltu kohde. Talo oli minusta aika ruma mutta suojelu juontaa nyt siitä, että talo on tyypillinen oman aikansa tuote.
Töitä tein myöhemminkin eräälle työnantajalle, jonka toimitilat sijaitsivat Aallon suunnittelemassa talossa. Tiedostin sen mutta liiemmin en taloa katsonut.
Nuorena myös opiskelin Aallon suunnittelemassa yliopistossa ja sen talon koin hyvin kauniina. Vaikutelma oli sama myöhemminkin kun vuosien jälkeen taas pistäydyin entisillä kotikulmilla.
Kummityttöni sitten pääsi ripille Aallon varhaistyönään suunnittelemassa pienessä kirkossa. Se on koruttoman kaunis, yksinkertainen ja selkeä kuten kaikki Aallon työt.
Äitini sukujuuriin tutustuessani Pohjanmaalla kuvasin sieltä kotoisin olevan Alvar Aallon varhaista tuotantoa. Siis myös äitini eli elämänsä Aallon vaikutuspiirissä. Ja muistan äitini joskus kertoneen jotain kuuluisasta arkkitehdistamme ja näyttäneen jonkun talon, jossa hän oli asunut.
Työni vuoksi kävin silloin tällöin Kulttuuri-talossa ja Finlandia-talossa, joka on Aallon töistä kuuluisimpia. Ja viime kesänä sitten kiertelin Finlandia-taloa tunnin verran ja ihastelin ja kuvasin yksityiskohtiakin.
Ja mitenkähän monta muuta Aallon taloa olen elämäni aikana tangeerannut. Ja tietty minulla kuten monella suomalaisella on Aallon maljakko ja tuoli. Ne ikään kuin kuuluvat suomalaiseen kotiin.
Alvar Aalto on ollut elämässäni itsestään selvyys mutta oikeastaan vasta nyt muutamana viime vuonna hänen talojaan kuvatessani olen alkanut ymmärtää hänen töidensä upeuden. Mutta Aallon ateljeehen menin vierailulle erään ranskalaisen arkkitehdin toivomuksesta. Hän tutkii Aaltoa ja halusi minun kuvaavan Aallon taloa.
Hänelle kiitos rakastumisestani taloon.