Hyvästit pois menneelle henkilölle ovat erään ystäväni mukaan aina kaunis ja harras kokemus. Olen samaa mieltä. Hautajaisissa jäähyväiset ovat aito hetki, myös silloin kun vainaja ei ole kovin läheinen.
Aidoksi hetkeä ei tee ainoastaan suru vaan myös elämän ainutkertaisuuden tajuaminen. Kuolemassa on aina kyse myös elämästä.
Jälkeen jääneet eivät vain sure vaan väkisinkin kohtaavat myös oman elämänsä rajallisuuden. Ja se sitten saa miettimään sitä miten on elänyt ja mitä on toivonut ja miten toiveet ovat toteutuneet.
Hiljan Tampereella järjestettiin Surukonferenssi, jossa asiantuntijat pohtivat myös sitä, onko suru sairaus ja saako siihen apua muuten kuin lääkärin diagnoosin, vaikka masennusdiagnoosin, avulla.
Minusta suru ei suinkaan ole sairaus vaan normaaliin elämään kuuluva ilmiö. On realistista surra ja masentua jos vaikka läheinen kuolee tai tulee avioero tai sairastuu vakavasti.
Ja tavallisesti siihen saamme apua, ystäviltä ja työtovereilta. Ja onhan asiantuntijoitakin.
Mutta ehkä juuri tuo kuoleman kirvoittama jälkeen jääneen oman elämän pohdinta voikin sitten joskus aiheuttaa ihan mieltä horjuttavan elämäntilanteen, josta voi tulla vakava ja lääkärin diagnoosia tarvitseva tilanne.
Surun sanotaan kestävän noin kaksi vuotta, pahimman kauden puoli vuotta.
Mutta sinä aikana myös ihmisen sisimmässä voi alkaa syntyä ituja uusiin näkemyksiin ja ratkaisuihin.
