Nainen vedenjakajalla

Tilasin aamupäivällä postimyynnistä tosi makean ja laadukkaan neulepuseron. Luottomyyjälläni oli alennusmyynnissä muutama oiva tuote. Maltaita pusero silti maksoi, sillä firma myy laatutavaraa.
Minut koukutti väri. Se oli juuri sitä mitä olin ajatellut piristykseksi harmaaseen loppusyksyyn.
Vaan iltapäivällä tulin toisiin aatoksiin. Vein näet torillemme kierrätysautoon jo aiemmin pakkaamiani turhia vaatteita, joiden toivon ilahduttavan jotakuta toista.
Siinä tietysti mieleen juolahti, että enkö taas olekin ostamassa turhaa vaatetta. Neulepuseroita minulla näet on riittämiin, joskaan ei yhtä makean väristä kuin tilaamani.
Niinpä iltapäivällä olin jo pannut jäitä hattuun ja päättänyt, että palautan tuotteen kun se tulee. Palautusoikeushan kuuluu nettikauppaan.
Taannoin asuntolainaani lyhentäessäni koin toisenlaista iloa kuin tällaisesta hetken mieliteosta.
Koin suurta tyydytystä aina kuukauden lopussa siitä että olin saanut lainan lyhennyserän kasaan ja maksettua pankkiin.
Viimeisellä viikolla ennen erän maksamista saattoi joskus tehdä tiukkaa, enkä voinut ostaa kaikkea sellaista ruokaa mitä mieli olisi tehnyt. Mutta maksupäivänä sitten palkitsin itseäni yleensä jotenkin, vaikka leivoskahvilla.
Pahan päivän varaakin pitäisi olla ainakin kahden kuukauden nettopalkan verran pankissa, huomauttaa Tapiola, joka on tutkinut suomalaisten säästöjä. Tällaista vararahastoa ei suinkaan ole kaikilla.
Niinpä. Tiedän ja tunnen siis, että minun ei ole pakko saada kaikkea mitä haluan.
Ja pidättäytyminen mielijohteessa hankitusta tavarasta tyydyttää itse asiassa enemmän kuin mieliteon noudattaminen.

Olen suivaantunut siitä että minun pitäisi tykätä vaikka en tykkää.
Valtaosa facebookin kavereistani on ulkomaalaisia luovien alojen ihmisiä. Monilla heistä on firma tai he pitävät näyttelyitä, suunnittelevat vaatteita, taloja, huonekaluja, tms.
Kun he sitten pistävät pystyyn oman sivuston, he ensi töikseen lähettävät kavereilleen tykkäämispyyntöjä.
Kiltti kun olen, useimmiten käyn klikkaamassa ”like” vaikka en tykkäisikään.
Mutta tunnen itseni epärehelliseksi. Olen tykännyt vaikka en ole oikeasti tykännyt.
Kaikista oudoin tilanne on silloin, kun sivuston luonut pyytää tykkäämään vaikka sivustolla ei ole muuta kuin hänen tai hänen firmansa profiilikuva.
Mistä minun pitäisi siis tykätä? Hänen nassustaanko, vai firmansa logosta vaiko siitä että hän on saanut sivuston aikaiseksi? Eikö olisi rehellisempää että sivustolla jo olisi jotain materiaalia jota voisi ihastella ja sitten tykätä?
Joskus olen saattanut kysyä joltain tykkäystä halajavalta, että eikö hänen pitäisi ensin vähän kerätä materiaalia sivustolleen.
Ei, sillä tykkääminen on kuulemma tukemista.
Mutta minkä tukemista se on, jos sivustolla ei juuri mitään edes ole?
Minä olen tietysti hyvä kirjoittamaan tästä, kun en koskaan ole firman sivustoa pystyyn pistänyt enkä ketään pyytänyt tykkäämään firmastani tai sen tuotteista.
Jos tykkäämiseni lähtisi siitä että pitää pyytää tykkäämään, enhän koskaan voisi tietää tykkääkö joku minusta oikeasti vai ei
Vai eikö sillä sitten ole väliä tykkäyspyyntöjä lähettävien mielestä.
Kyllä minä muuten tykätäkin osaan. Olen monelle facebooksivustolle klikannut ”like” silloin kun olen ihan oikeasti tykännyt.
Ja silloin se on tuntunut hyvältä ja silloin olen mielelläni jakanut sivuston kuvia, siis tukenut.
Tuntuisi siis kivalta, jos itse saisi vapaasti päättää milloin antaa ruusuja ja milloin risuja.

Elämää vastaan ei ole rokotusta. Itseään ja läheisiään ei voi varjella elämältä, elämää ei voi hallita. Näin toteaa, ja aivan oikein, psykologi Tuula Katainen.
Samantapaista on sanonut, vähän eri sanoin, John Lennon: Life is what happens when you are busy making other plans.
Tämä onkin lempimottoni.
Näinä aikoina moni kuitenkin saattaisi mielellään ottaa rokotuksen elämää vastaan. Jospa se suojelisi lamatartunnalta.
Vaan kun kerran piikittää ei voi niin ehkä toimivasta elämänfilosofiasta olisi apua.
Kriiseihin ja moneen muuhun vaiheeseen oiva työkalu on itävaltalaisen Viktor Franklin kehittämä tarkoituskeskeinen psykologia ja filosofia, logoterapia. Sen toimivuuden Frankl itse testasi keskitysleirissä ollessaan.
Nyt Mia Salo ja Iina Åman ovat toimittaneet logoterapian viitekehyksen mukaisen kirjan Tarkoituskeskeinen ajattelu. Tuula Katainen on eräs kirjan kirjoittajista.
Teos kohdentuu koko elämänkaareen. Siksi aiheesta kiinnostuneen kannattaa tämä kirja ostaa, ei lainata.
Kirjaa ei heti tarvitse kahlata läpi, vaan siitä voi lukea itselle ajankohtaisia artikkeleita, kuten Tarkoitus kasvavan, kasvattajan ja ohjaajan tukena tai Tarkoitus työelämässä.
Teoksesta saa monia käytännön vinkkejä esimerkiksi työelämän pulmiin , menneiden kaunojen käsittelyyn tai riittämättömyyttä ja epäonnistumista kokevan työntekijän työnohjaukseen. Kirja myös kehottaa työyhteisöjä silloin tällöin toistamaan arvopohdintoja.
Logoterapian ihmiskäsityksen mukaan ihmisellä on tahto tarkoitukseen. Haluamme kokea työmme mielekkäänä. Tarkoituksen elämällemme löydämme toimimalla luovien arvojemme, elämys- ja asennearvojemme mukaisesti.
Elämänkaaren teoksena kirja vinkkaa myös miten löytää tarkoitus menetyksistä kuten ihmissuhteen, työn tai aikanaan uran päättymisestä.
Franklin oivalluksista minua viehättävät eritoten kaksi.
Hänen mielestään ihminen on aina vapaa, olivatpa olosuhteet mitkä hyvänsä kuten hänellä aikanaan keskitysleirissä.
Ihminen on vapaa valitsemaan asennoitumisensa ja suhtautumistapansa mihin tahansa asiaan tai tilanteeseen..
Kirjassa Pirjo Möller muistuttaa, että esimerkiksi menetyksissä ihminen voi valita luopuuko hän voimia kuluttavista kaunan, kateuden ja katkeruuden tunteista vai jättääkö asiat silleen tai antaa anteeksi.
Itselleen voi myös muistuttaa, että menneet hyvät hetket tai tehty työ eivät mitätöidy, ne ovat edelleen olemassa.
Logoterapia kehottaa myös elämään tässä ja nyt, tarttumaan jokaiseen hetkeen, sillä tämä päivä on tänään todellisuutta. Menneisyys on jo koettua ja tulevaisuus on optio.
Siispä: carpe diem, kuten sanonta kuuluu. Tartu hetkeen!

Luin ja hyväksi havaitsin tänään uuden termin "luontoilu ". Se sopii mainiosti suomalaiselle uudeksi muodiksi vaikka vanha asia onkin.
Ja on siitä tuotteistamiseenkin. Siitä todistavat ulkomaalaiset, jotka ihastelevat eritoten luonnossa liikkumisemme etuja: rauhaa, kauneutta, puhtautta, hiljaisuutta.
Voin hyvin esimerkiksi Hongkongissa, 20 tunnin ruuhka-ajan kaupungissa, oltuani ymmärtää miten ihmisen mieli lepää suomalaisessa maisemassa.
Metsän tai puiston polulla talsiminen, marjastaminen, sienestäminen ovat ilmaista huvia, joten kunnon ulkoilutamineita enempää rahaakaan ei luontoiluun tarvitse tuhlata.
Itse olen yhdistänyt luontoiluun valokuvaamisen, joten kunnollisen kameran omaavaan kännykkään olen sijoittanut rahaa.
Kati Vähäsarja Metsähallituksen luontopalveluista on luetellut luontoilun vaikuttavan monella tapaa edullisesti: sydämen syke, verenpaine ja stressihormonin pitoisuus laskevat, unettomuus voi hellittää, ylipaino pudota, mielenterveys kohentua, yksinäisyys lievittyä.
Ja varmaan totta on sekin, että joidenkin ryhmäliikuntaa karttavien on helpompi osallistua ohjattuun luontoliikuntaan kuin kammeta itsensä salille.
Tässä sitä taas voi todeta, miten vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia.
Joten ylös, ulos ja luontoilemaan.

Rahattomuus voi tuottaa hyvät oppivuodet. Niin se tuotti minulle ja joillekin kavereilleni.
Osuin muutama päivä sitten Katajanokan kauniita vanhoja taloja kuvatessani entiselle kotikulmalleni. Siellä minulla oli ensimmäinen oma asuntoni erään professorin lesken luona.
Hänen suuren huoneistonsa yhteen huoneeseen oli oma sisäänkäynti ja niinpä huone oli oiva alivuokralaiselle kuten minulle.
Koska asunto oli ensimmäiseni, se tuntui luksukselta. Ja luksushan tunnetusti maksaa.
Minulla oli työ ja tuska kerätä aina vuokraraha, koska minulla ei ollut vakituista työtä. Olin vasta saanut jalan joidenkin työnantajien oven rakoon ja tuloni olivat epäsäännölliset.
Tämän vuoksi olin hyvin köyhä. Ja samanlaisia olivat kaverini, taiteilijat, joiden kanssa hengailin.
Joskus minulla oli rahaa vain sämpylään ja pieneen juustokolmioon tai makaroniin ja juustoraasteeseen.
Jouduimme keksimään mitä milloinkin rahaa saadaksemme. Minä luin englanninkielisiä kirjoja eräälle kustantajalle, jolla itsellään ei ollut aikaa siihen. Sitten kerroin hänelle kirjoista ja hän alkoi harkita olisiko niistä Suomen markkinoille.
Myös elokuva-alaan tutustuin kun työskentelin alan arkistossa leikellen uutisia filmeistä, ohjaajista, jne.
Mainitsin tästä ajasta nyt portugalilaiselle kirjailijaystävälleni. Hän pahoitteli kovaa kohtaloani. Hän myös kertoi, että nyt Portugalissa on vastaavassa tilanteessa olevia ihmisiä.
Mutta surulliseksi en itse lainkaan kokenut noita paria nuoruusvuottani. Päinvastoin: taloudellinen niukkuus teki minusta ja kavereistani kekseliäitä ja itseemme luottavia. Selvisimme vaikeista tilanteista voittajina.
Ajattelin monesti jälkeenpäin, kuten nyt taloa katsellessani, sitä miten rikastuttavana esimerkiksi pari mainitsemaani työtä koin.
Useat kirjat ja niistä juontaneet keskustelut olivat mielenkiintoisia.
Filmi- ja ohjaaja-uutisia arkistoidessani sivussa kuulin ja näin paljon asiantuntevaa informaatiota ja analyysiä elokuva-alalta. Joskus sain katsoakin monta filmiä päivässä.
Näitä kokemuksia vaille olisin jäänyt, jos olisin tuolloin ollut hyvin toimeentuleva.