Mikä paikka Helsingissä on sinulle mieleisin, kysyi toissa kesänä täällä vieraillut amerikkalainen arkkitehtiystäväni.
Vastausta minun ei tarvinnut kauaa miettiä: meren ranta, tietty.
Helsinki on Itämeren tytär ja jokaisella helsinkiläisellä on vajaan kymmenen kilometrin matka meren rantaan. Rantaelämä on siis luontaista meille.
Mutta rannat ovat aika vajavaisesti käytössämme.
Toki on uimarantoja ja venelaitureita ja saaria, joilla vierailla. Mutta kummallisen paljon on silti vielä villejä pusikoita ja siivottomia polkuja ja roskaisia ryteikköjä.
Tällaisia alueita olen kesän mittaan havainnut esimerkiksi Lehtisaaressa, Meilahdessa, Töölössä, Rajasaaressa, Huopalahdessa, Munkkiniemessä.
Esimerkiksi terävät ja korkeat saraheinäpuskat voivat olla rantapolun ja meren välissä niin että ei puhettakaan esimerkiksi istahtamisesta rantakivelle laineiden liplatusta katsomaan tai kokeilemaan veden lämpötilaa.
En siis ymmärrä miksi näitä pöheikköjä pitää olla ihmisten ja meren välissä.
Oma lukunsa on sitten kaupunginosayhdistysten vihamielisyys uusia hankkeita kohtaan kuten Töölössä, jossa hieno niemi lojuu vuodesta toiseen ruokkoamattomana kun kukaan yrittäjä ei ole arvannut kutistetulle alueelle hotelli- tms. hankkeeseen ryhtyä.
Suuri kiitos kuluu Jasper Pääkköselle ja Antero Vartialle, jotka ovat pistäneet pystyyn melkoisen pytingin Eiraan. Siellä on kiva käydä vaikka vain näköalaparvella merta ihailemassa ja terassilla kylmää juomassa.
Kivoja uutuuksia ovat myös avautunut Lonna-saari, jossa on jo toimintaakin ja Didrichsenin taidemuseon uusi merireitti Kauppatorilta Kuusisaareen ja takaisin.
