Nainen vedenjakajalla

Parviälyn hyödyntämistä käsittelevissä tv-ohjelmissa juju on aika yksinkertainen: parvi kysyy apua pyytäneeltä joukon kysymyksiä jotka sitten saavat hänet ajattelemaan ja näkemään pulmiaan uudesta vinkkelistä.
Sellaisia kysymyksiä esittävät myös terapeutit.
Ja niitä kysymyksiä esittävät myös sellaiset hyvät ystävät, jotka eivät silitä kaveriaan myötäkarvaan vaan rohkenevat myös kyseenalaistaa tämän valintoja.
Oikeista kysymyksistä siis on kyse.
Niitä voisi esittää ihminen ihan itsekin, kunhan uskaltaisi.
Itse tykönänsä pohtiessaan hyvä hälytin suunnan muutoksesta väärille raiteille on tulema ”niin mutta…”.
Ilmaisu kertoo, että oikea vastaus ja valinta on jo ikään kuin huulilla mutta ihminen ei ole vielä valmis kuulemaan sitä eikä toimimaan toisin.
”Niin mutta” on vetkuttelua. Itsensä pettämistä.
Ihminen voisi valintojaan pohtiessaan kysyä myös kumpi valinnoista on vaikeampi. Yleensä vaikeampi on näet myös oikeampi.

Ruoka on moniaistinen kokemus. Tämä tuli mieleeni kun luin turvapaikan hakijoiden napinasta heille tarjottua ruokaa kohtaan.
Söin itse eilen silmilläni. Vaistomaisesti otin tumman lautasen, jolle kauhoin vaaleaa sienikeittoa. Edellisenä päivänä nauttimaani punaista tomaattikeittoa taas otin valkoiselle lautaselle.
Valinnat olivat vaistomaisia mutta ne tähtäsivät samaan: keitot näyttivät paremmilta tällaisilla lautasilla. Ja siis maistuisivat paremmin kuin ”vääriltä” lautasilta. Söin siis myös silmilläni.
Samalla tavoin näköaistiin vetoavat myös leikkelevalinnat. Kinkkuvoileivän päälle asetan vihreitä kurkkuviipaleita mutta keltaisen juustoleivän päälle vaikka punaista paprikaa.
Ruoka on moniaistinen kokemus. Sen maistuvuuteen vaikuttavat kaikki aistit mutta sitä emme yleensä ajattele.
Kaalikeitosta en ole tykännyt lapsesta lähtien, koska se mielestäni haisee pahalta. Kuitenkin keittoa joskus nautin. Mutta jos taas kaupan paistopisteestä tulee kanelin tuoksu, ei auta kuin ostaa korvapuusteja. Kaneli vetoaa hajuaistiin.
Rapeiden perunalastujen raksuminen voi saada tietyn elokuvan mieleen. Sitä katsoessa nuorena söin perunalastuja. Nyt en koske perunalastuihin niiden lihottavuuden vuoksi. Mutta korvani aistii raksumisen ja mieli rupeaa tekemään.
Aistit myös aiheuttavat tenän tietyille herkuille. Minun pirtaani eivät sovi mustikka- tai lakritsijäätelö. Ne eivät näytä jäätelöiltä, eivätkä siis maistuisikaan. Ainoat oikeat jäätelöt näyttävät vaniljan kellertäviltä ja suklaan ruskeilta.
Rapuja en ole koskaan oppinut syömään. Vastenmielisyyteni niitä kohtaan on suuri koska ravut pudotetaan kiehuvaan veteen elävinä. Kaiketi tämä tökkii tuntoaistiini.