Nainen vedenjakajalla

Oppi omista matkakokemuksistani on mennyt minulle perille. Olen toiminut nyt paria Suomessa vierailevaa italialaista ystävääni kohtaan siten kuin toivoisin minua ulkomailla kohdeltavan.
Olen näet ollut suivaantunut siitä, että minulle aina kerrotaan mitä minun pitäisi käydä katsomassa, mitä syödä, jne. Sen sijaan minulta ei ole kysytty mitä haluaisin nähdä.
Siispä kuulostelin huolellisesti mitä nämä kaksi italialaista oikein halusivat. Ja tällaisia olivat toiveet:
Koska he olivat tulleet Suomeen kuumaa pakoon, he nyt hellepäivinä halusivat varjoon, meren äärelle terassille, jossa kävi tuulen virekin.Kylmä drinkki siellä teki terää.
He halusivat tietää mistä voisivat ostaa edullista ruokaa, koska täällä ruoka on puolet kalliimpaa kuin heillä. Kun selvittelimme syitä, kävi ilmi, että pari suurta ketjua eivät hallitse markkinoita, vaan niillä tarjoavat tuotteitaan monet pienet yritykset.
He eivät halua grillata lihottavia makkaroita suomalaiseen tapaan vaan mielivät kasvisruokaa. Mustikat olivat heille mieleeen. Niistä oli syntynyt hyvä piirakka.
-Kunpa pääsisin jonnekin mustikoita poimimaan, huokasi toinen ystävistäni.
He kävelevät mielellään. Siinä näkee ympäristöä omassa tahdissaan. Ja yhtenä syynä on myös raha: Italiassa kulkuneuvoissa pääsee puolet halvemmalla kuin täällä. Turistiajelut ping pong viittelyineen eivät siis kiinnosta heitä.
Tavanomaiset Kiasma ja Musiikkitalo ja muut suuret kohteet eivät turistirysinä niin ikään olleet heille ykkössijalla. Ei, he pyysivät minulta listaa pienistä gallerioista ja halusivat tietää missä näkisi suomalaisia animaatioita.
Ja yhtä toivetta en lainkaan ihmetellyt, koska se on sama kuin itsellänikin: päästä paikalliseen kotiin näkemään arkea ja ihmisten tapaa elää ja asua.

Suomalainen, kuten myös minä, kaipaa asumiseltaan ennen muuta omaa rauhaa. Kiinteistömaailman teettämän Asuminen ja Onnellisuus -tutkimuksen perusteella suomalainen viihtyy parhaiten oman kodin rauhassa ja kaukana naapureista. Vain viidennekselle vastaajista naapureiden tunteminen ja tiivis yhteisö on tärkeää.
Tämä tieto osui minulle aivan nappiin juuri nyt, sillä olen harmitellut naapurin liikaa tunkeilua. Olen miettinyt kuinka olla kohtelias, sillä sitähän naapureille kuuluu olla ja haluankin olla mutta sitten toisaalta pitää tietyn välimatkan.
Naapuri on omissa ongelmissaan soitellut minulle pari kertaa ja rimpauttanut ovikelloakin. Sitä en halua. Haluan olla omassa rauhassa kuten siis useimmat suomalaiset. Haluan ottaa vastaan vain niitä vieraita joita itse haluan ja silloin kun itse haluan.
Toki minulla on naapureiden kanssa siinä mielessä hyvät ja tuttavalliset välit, että joskus jeesaamme toisiamme jos se kummallekin sopii. Mutta näin tapahtuu harvakseen ja todellisessa pulassa, ei vain silloin kun itsellä on jokin ongelma vatvottavana. Jo perusturvallisuuden vuoksi naapureihin tulee olla sellaiset välit, että ovikelloa voi soittaa ja puhelimella ottaa yhteyttä jos todellinen hätä tulee.
Mutta rajan veto onkin sitten taiteen laji. Todellisen hädän ymmärtää itse kukin mutta tunkeilu on sietämätöntä.
Kiinteistömaailman selvityksen mukaan naapureista aiheutuvat häiriöt nousivat toiseksi suurimmaksi asumisen tyytyväisyyttä heikentäväksi tekijäksi (38 %). Tutkimuksen perusteella naapuri on suomalaiselle enemmän uhka kuin mahdollisuus.
”Tärkein kyselyssä esiin noussut pointti on yhteisön näkymättömyys. Väestötason kyselyissähän nimenomaan yhteisöllisyyteen ja sosiaalisiin suhteisiin liittyvät tekijät ovat selkeästi yhteydessä onnellisuuteen”, tuloksia analysoi tutkijatohtori Arttu Saarinen Turun yliopistosta.
Yhteisöllisyyttä käsitykseni mukaan pyritään lisäämään monin tavoin nykyään. Ja mahdollisuus yhteisöllisyyteen on hyvästä. Mutta miellyttävä yhteisöllisyys on vapaaehtoista ja siihen voi osallistua silloin kun se itselle sopii. Se on kaukana pakkopullasta.
Kivaa yhteisöllisyyttä ovat esimerkiksi lenkki- ja joulusaunamahdollisuudet taloyhtiöissä tai pihapiirin taloyhtiöiden yhteiset golfkilpailut tai kesäjuhlat. Niihin osallistuvat ne jotka haluavat, eivät kaikki.
Asumiseensa erittäin tyytyväiset kokivat kuitenkin naapureiden tuntemisen ja tiiviin yhteisön muita vastaajia tärkeämmäksi.
”Tämä herättää väistämättä ajatuksen, että tulisiko asuntopolitiikkaa ja yhdyskuntasuunnittelua tehdä kuitenkin enemmän yhteisöllisyyden maksimoimisen näkökulmasta. Useassa tapauksessa kun esimerkiksi tietyntyyppisen palvelujärjestelmän- ja kaavoitusratkaisujen avulla on mahdollista lisätä yhteisöllisyyttä ja sitä kautta onnellisuutta”, Saarinen jatkaa.
Minulle tulee ensimmäisenä mieleen se ratkaisu, jota tulevaisuuden tutkijat ovat povanneet. Kerrostaloihin tai pihapiirin taloihin voi tulla yhteisiä autoja, joita asukkaat sitten lainaavat tarpeen tullen. Näin päästään eroon käytännöstä jonka mukaan jokaisella on oma auto. Ympäristöystävällisyyttä nääs.

Rakastuin vajaa kuukausi sitten ensi silmäyksellä. Ja sekös kummastutti minua suuresti. Miksi ihmeessä nyt, kun tuttavuus oli jatkunut jo iät ja ajat, lapsuudesta lähtien.
Mutta niin vain kävi. Rakastuin taloon. Arkkitehti Alvar Aallon ateljeehen Munkkiniemessä. Tunne humahti minuun kun astuin isoon ateljeehuoneeseen ja aistin sen huumaavan valoisuuden. Aallollehan on aina ollut tärkeää antaa päivänvalon tulvia sisätiloihin. Kattoikkunat ovat hänen taloissaan sitä varten.
Hämmästelin asiaa kotiin tultuani päiväkausia. Palautin mieleeni elämääni Aallon vaikutuspiirissä. Koko elämäni on nivoutunut hänen tuotantoonsa.
Lapsena vanhempieni kanssa kävimme teatterin ensi-illoissa. Teatteritalo oli Aallon suunnittelema. Muistan ihastelleeni ja ihmetelleeni suuria pylväitä.
Myöhemmin sama talo otettiin uuteen käyttöön ja sen yhteen osaan tuli ravintola. Siellä nuorena naisena istuin erään miesystäväni kanssa drinkillä.
Elämäni toinen kesätyöpaikka oli suuressa virastotalossa, joka sekin oli Alvar Aallon suunnittelema ja nyt suojeltu kohde. Talo oli minusta aika ruma mutta suojelu juontaa nyt siitä, että talo on tyypillinen oman aikansa tuote.
Töitä tein myöhemminkin eräälle työnantajalle, jonka toimitilat sijaitsivat Aallon suunnittelemassa talossa. Tiedostin sen mutta liiemmin en taloa katsonut.
Nuorena myös opiskelin Aallon suunnittelemassa yliopistossa ja sen talon koin hyvin kauniina. Vaikutelma oli sama myöhemminkin kun vuosien jälkeen taas pistäydyin entisillä kotikulmilla.
Kummityttöni sitten pääsi ripille Aallon varhaistyönään suunnittelemassa pienessä kirkossa. Se on koruttoman kaunis, yksinkertainen ja selkeä kuten kaikki Aallon työt.
Äitini sukujuuriin tutustuessani Pohjanmaalla kuvasin sieltä kotoisin olevan Alvar Aallon varhaista tuotantoa. Siis myös äitini eli elämänsä Aallon vaikutuspiirissä. Ja muistan äitini joskus kertoneen jotain kuuluisasta arkkitehdistamme ja näyttäneen jonkun talon, jossa hän oli asunut.
Työni vuoksi kävin silloin tällöin Kulttuuri-talossa ja Finlandia-talossa, joka on Aallon töistä kuuluisimpia. Ja viime kesänä sitten kiertelin Finlandia-taloa tunnin verran ja ihastelin ja kuvasin yksityiskohtiakin.
Ja mitenkähän monta muuta Aallon taloa olen elämäni aikana tangeerannut. Ja tietty minulla kuten monella suomalaisella on Aallon maljakko ja tuoli. Ne ikään kuin kuuluvat suomalaiseen kotiin.
Alvar Aalto on ollut elämässäni itsestään selvyys mutta oikeastaan vasta nyt muutamana viime vuonna hänen talojaan kuvatessani olen alkanut ymmärtää hänen töidensä upeuden. Mutta Aallon ateljeehen menin vierailulle erään ranskalaisen arkkitehdin toivomuksesta. Hän tutkii Aaltoa ja halusi minun kuvaavan Aallon taloa.
Hänelle kiitos rakastumisestani taloon.

Harmiteltuani tässä jonkun päivän tuttavieni päättämättömyyttä olen todennut, että he käyttävät kutakuinkin aina samaa kahta sanaa.
Ja tämä sanapari on sellainen stressin lähtölaukaus. Niistä sanoista alkavat epävarmuus ja ärsytys.
Sanat ovat ”varmistetaan vielä”.
Jotain siis sovitaan ja ihmiset kahlehditaan odottamaan tapahtuvaa. Mutta voi olla, että mitään ei tapahdukaan.
Kun työelämässä toinen sanoo että ”varmistetaan vielä”, tapaamista kipeämmin tarvitsevan tulee lykätä muita tapaamisiaan ja menojaan ja jäädä odottavalle kannalle, tärkeän osapuolen armoille.
Ystävien ja tuttavien kesken ”varmistetaan vielä” on merkki siitä, että joku mielenkiintoisempi ja tärkeämpi henkilö tai tapahtuma voi ilmaantua toiselle ja siinä sitten saa sanojen kohde tuntea itsensä kakkoseksi ja vähäpätöiseksi.
Työasioissa ”varmistetaan vielä” voi olla tietty paikallaan kuten nyt parissa tuttavieni tapauksessa. Toinen vaihtoi työpaikkaa ja menot menivät uusiksi kertaheitolla. Toinen valitti rahapulaa, mikä sekin, jos oikeasti euroista on puute, on kyllä pätevä syy lykätä lukkoon lyömisiä.
Mutta tuttavien kesken, jos vain mielenkiintoisempaa voisi olla näköpiirissä, itse kukin voisi harkita kohteliasta kieltoa varmistajalle ja tehdä omat suunnitelmansa.
Tästä sanaparresta ärsyyntyminen on minulle itsessään harmin paikka, koska pyrin elämään sen tietoisuuden varassa, että varmaa on vain epävarma ja tänä päivänä pitäisi elää niin hyvin kuin mahdollista vain tätä päivää.