Nainen vedenjakajalla

Mikä helpotus helteellä onkaan ollut lähipuisto. Sen isojen vanhojen puiden suomaan varjoon olen paennut auringon porotusta. Jokapäiväiset kävelylenkit kun olen halunnut tehdä kuumuudesta huolimatta.
Puistokäytäviä on niin runsaasti ja niin suurella alueella että risteillen puolen tunnin lenkki järjestyy hyvin. Ja kun niitä tekee pari niin päivä on pelastettu.
Puistojen hyötyä on tutkittukin hyvinvoinnin ja terveyden näkökulmasta. Tuloksista kertovat Liisa Tyrväinen, Timo Lanki, Raija Sipilä ja Jorma Komulainen Duodecim-lehdessä artikkelissaan ”Mitä tiedetään metsän terveyshyödyistä?”
Rakennettuun ympäristöön verrattuna puistoympäristöt parantavat mielialaa ja tehtävistä suoriutumista, elvyttävät stressistä ja parantavat tarkkaavuutta rakennettuja ympäristöjä enemmän.
Luontoympäristön myönteiset vaikutukset ilmenevät jo varttitunnissa.
Tietyissä tilanteissa metsä on vielä puistoa parempi tervehdyttäjä.
Kirjoittajat ehdottavat, että koska meille suomalaisille metsät ovat muita kansallisuuksia tärkeämpiä niin niiden terveys- ja hyvinvointihyötyjä pitäisi tutkia nykyistä enemmän.
Esimerkkinä tutkimuskohteista he mainitsevat nämä: luontokäynnin vaikutuksen kesto, annos-vastesuhde, yksilölliset erot, terveyshyötyjen pitkäaikaiset vaikutukset. Hyviä ehdotuksia.
Minä tiedän jo kantapään kautta, että mitä pidempään luonnossa, vaikka puistossakin, olen, sitä paremmaksi mieleni tulee, ärtyneisyys häviää.
Kaiketi samoja tuntemuksia on niillä lukuisilla muillakin ihmisillä, jotka nyt puistoissa oleskelevat. Vanhemmat uskaltavat tuoda lapsensa viihtymään ulkona, kun aurinko ei porota kohtisuoraan iholle. Monet nuoret istuvat ringissä rupattelemassa ja viettävät iltaa. Iäkkäät pariskunnat istuvat kivellä ja syövät jäätelöä. Nuorukaiset pelaavat korttia.
Niin, puistot ja metsät suovat armeliaan varjonsa kaikille valikoimatta.

Kesän Helsingissä työnsä vuoksi viettävä tuttavani kertoi hauskasta suunnitelmastaan. Hän oli miehensä kanssa päättänyt tutustua vapaa-aikana Helsingin uimarantoihin. Siten kesästä tulee nautittua vaikka päivät töitä puurtaisikin. Samalla kotikaupunkiin tutustuisi hauskasti.
Hän oli jo käynyt parilla rannalla ja kehui myös kahviloiden tarjoilua. Iltaa oli ollut mukava istua meren rannalla uintiretken päätteeksi.
Kun tiedän että jokaisella helsinkiläisellä on vain alle 7 kilometrin matka meren rantaan niin varmaan uimarantakin on jokaiselle aika lähellä. Helsingin kaupungin sivustolta löytyikin kaupungin ylläpitämiä rantoja peräti 25 ja lisäksi yksi espoolainen ranta. Ei hassummin.
Minulla on kaksi uimarantaa, Hietsu ja Mustasaaren uimaranta. Niin, osa hesalaisista uimarannoistahan on saarissa kuten Pihlajasaaressa. Mustasaaren uimarannalla käynti on vähän suurempi kesäretki. Saaren ravintolassa tulee syötyä myös lounasta. Hietsun käyntiin tätä ei liity vaan pienempi purtava riittää.
Ystävättäreni suosikkiranta on Munkkiniemen uimaranta. Sinne hän matkaa mielellään vaikka on espoolainen. Toisaalta hän viihtyy Westendin, siis kotikaupunkinsa, eräällä uimarannalla. Se on aika pieni.
Lauttasaarelaiset ystäväni tietty kiittävät omaa rantaansa.
Vaan ranta kuin ranta niin minä kaipaan suomalaiselta rannalta yhtä asiaa: päivänvarjoa. Sen alla viihtyisin rannalla pidempään kuin muuten. Mutta missään en varjoja ole nähnyt tarjolla.Linkki

Jaksanko käydä läpi vaikean prosessin? Onko minusta viipymään ystäväni läheisyydessä hänen ponnistelussaan kieltämisestä hyväksymiseen asti? Siinäpä kysymyksiä, jotka minun tuli selvittää ennen kertomistani ystävälleni. Hän näet oli alkanut unohtaa asioita kuten tapaamisia ikävin seurauksin.
Unohtamisia oli ollut jo jonkin aikaa ja tiesin niiden johtuvan ikääntymisestä. Muisti ei enää toiminut normaalisti.
Päätin ottaa härkää sarvista ja sanoa hänelle asiasta. Näin siksi, että unohtelusta oli jo haittaa arkipäivän elämänmenoon. Tapaamiset ja menot joskus unohtuivat vaikka ajasta oli sovittu aika äskettäinkin.
Siispä sanoin ja tiesin mitä tuleman piti. Ensin hän tietty kielsi asian: ei pidä paikkaansa. Sitten hän oli aggressiivinen, hyökkäsi: sinä liioittelet. Sen jälkeen hän tuhahti ylimielisesti: sitähän sattuu kaikille iän myötä.
Niinpä sattuukin. Ihminen ei muista aina mitä tuli hakemaan toisesta huoneesta tai mikä sen ja sen ihmisen nimi oli. Mutta nämä unohtelut eivät vaikeuta läheisten elämää, ovat harmiksi vain itselle. Ja kuulemma ne ovat varsin tavallisia informaatiotulvan maailmassa.
Hoitamaan unohtelua sen sijaan on ruvettava siinä vaiheessa kun se hankaloittaa elämänmenoa muidenkin ihmisten kanssa. Sillä sitä paremmin ongelmaan pääsee kiinni mitä nopeammin asian hyväksyy ja ottaa työn alle. Muistitesti voi olla ensimmäinen askel ja sitten , jos siltä näyttää, kenties lääkitys.
Mutta ensin asianlaita on hyväksyttävä. Ja mikä siinä sitten on niin vaikeaa? Tieto siitä että ikääntyy? Pelko siitä mitä diagnoosista seuraa? Onko tilanne vakava?
Ystävälläni asia on vielä jonkin verran työn alla vaikka jo pehmenemistä hyväksynnän suuntaan on ilmennyt.

Mitkä asiat tekevät minut ylpeäksi Helsingistä? Miksi haluan asua juuri Helsingissä? Näihin kysymyksiin olen joutunut vastaamaan parista syystä, toisaalta halusta muuttaa takaisin pääkaupunkiin asuttuani olosuhteiden pakosta vähän aikaa keskisuomalaisessa kaupungissa ja toisaalta luonnehtiessani ulkomaalaisille ystävilleni Helsingin omaleimaista luonnetta. Nyt sitten ilmaantui kolmaskin syy, Suomen asukasbarometri, joka on listannut ihmisten ylpeydenaiheita kotikunnastaan.
Barometrissa erilaiset arvot pomppasivat esille, kuten nämä:
-Asukasbarometrin mukaan lahtelaiset ja kouvolalaiset korostavat mielellään sitä, miten hyvällä hinta-laatusuhteella varustetun paketin paikkakunta tarjoaa lyhyillä yhteyksillä joka paikkaan. Luumäkeläiset tuovat esille matalaa veroäyriä. Tamperelaiset ovat ylpeitä kaupungin maineesta Suomen halutuimpana asuinpaikkakuntana. Helsingissä ja Turussa tärkeää on kaupunkikulttuuri, Jyväskylässä korostui opiskelijakaupunkiluonne. Joensuussa kaupungin vetovoimatekijäksi nousi tuttavallinen jutusteluilmapiiri ja yksityiskohtana Oulusta esimerkiksi kaupungin pyöräreitit.
- Asuinpaikkaylpeys syntyy arjen toimivuuden ja luonnon lisäksi omaleimaisuustekijöistä, tutkimuksesta vastannut Kari Tervonen kertoo.
Kaipasin Helsinkiin takaisin taannoin Jyväskylästä siksi, että tiettyjä haluamiani palveluita kuten eräitä tavaroita tai taide-elämyksiä en sieltä saanut. Helsingissä kaikkea on tarjolla.
Mitä taide-elämyksiin tulee niin aina ei ole tarvis edes mennä kaikkea katsomaan ja kokemaan, riittää jo tunne siitä että voisi sen tehdä heti kun haluaa.
Minä olen ylpeä Helsingin luonnonläheisyydestä. Jokaisella helsinkiläisellä on alle l0 kilometrin matka meren rantaan. Helsinki on merellinen kaupunki, oikeasti Itämeren tytär. Ja merellisyys korostuu monessa asiassa kuten viime vuosien arkkitehtuurissa ja kaikkien kuljettavissa rantareiteissä sekä viime aikoina kaupunkilaisille avatuissa saarissa. Monessa suuressa kaupungissa saa kulkea paljon pidemmän matkan päästäkseen meren äärelle.
Ulkomaalaiset ystäväni ovat korostaneet Helsingin kauneutta: lukuisia vihreitä puistoja, vaaleita taloja, avaruutta, hyvää kaupunkisuunnittelua. Helsingin keskustassa on helppo suunnistaa.
Helsinki on myös ihmisen kokoinen kaupunki, ei liian suuri eikä pieni. Olen ylpeä Helsingistäni.

Eräältä visiitiltä lähtiessäni tuumasin sarkastisesti, että tiedänpä seuraavan kerran tänne kyläilemään tullessani syödä etukäteen. Emäntä oli näet sitä sorttia joka haluasi kokata ystäviensä kanssa eikä valmistaa tarjottavaa etukäteen. Minä olin kuitenkin pantannut lounaan syömistä koska ajattelin saavani kylässä ruokaa. Ja sainhan sitä mutta vasta kun nälkäisenä olin aikani puurtanut emännän kanssa ruokaa valmistaen.
Ruokataju, uusi muotitermi, kiinnittää huomiota myös syömisen sosiaaliseen ulottuvuuteen.
- Ruokataju-käsite merkitsee omakohtaista ymmärrystä ruokavalinnoista sekä kykyä hahmottaa syömisen sosiaalisia, kulttuurisia ja arkisia merkityksiä, kotitalouspedagogiikan yliopistonlehtori Kristiina Janhonen kertoo.
Ruokatajun tutkiminen on osa ruokakasvatuksen tutkimusta, jota tehdään Helsingin yliopistossa.
Mainitsemani emäntä siis halusi korostaa ruokailun sosiaalista puolta ja antoi siksi salaatin valmistamisen minun kontolleni.
Vaan minä olisin mieluummin istuutunut valmiiseen pöytään koska nälkä jo kurni vatsaani.
Voin kyllä hyvin ymmärtää että perhepiirissä yhteinen ruoan valmistusseremonia on paikallaan ja kasvattava toimi, siis ruokatajua. Niin olen itsekin oppinut ruokaa valmistamaan. Oppaina ovat olleet yhtä hyvin äiti, joka opetti esimerkiksi raaka-aineiden oikeat suhteet vaikka soppaa keitettäessä kuin isä joka valisti miten kala perataan oikeaoppisesti. Kiitollinen olen molempien antamista neuvoista.
Ruokatajun sosiaalisen puolen ymmärsi eräs iäkäs naapurinikin. Kun ruoka ei oikein maistunut hän oli värvännyt kaksi ystävätärtään lounasseuraksi. Naiset valmistivat lounaat vuoron perään ja söivät sitten aina kokin luona. Yhdessä ateriointi oli hauskaa ja ruoka maistui paremmin kuin yksin syöden.
Eräs työtuttavani taas oli tehnyt selväksi perheenjäsenilleen yhteisen päivällisen tärkeyden. Kaikkien perheenjäsenten oli laistettava muut menonsa ja päivällistä piti nautittaman yhdessä kello viideltä . Hänestä tämä yhteinen hetki oli tärkeä nimenomaan lapsille, sillä silloin koko perhe kertoi päivän tapahtumat. Tällainen seremonia loi turvallisuutta. Tapahan on hyvä mutta ei valitettavasti kaikille mahdollinen esimerkiksi työn vuoksi.
Ruokataju on oikein tervetullut termi. Kaikenlaisen tv-kokkailun lisäksi on hyvä kiinnittää huomiota myös syömisen muihin puoliin kuten sosiaaliseen puoleen ja myös ruokailutapoihin jotka pitäisi oppia kodissa.

Kauan sitten eräs mieskuuntelija soitti radiolähetykseen, jossa soitettiin kuuntelijoiden toivomia musiikkikappaleita. Mies pyysi soittamaan Beatlesien ”Yesterdayn”.Linkki Kun ohjelman toimittaja kysyi syytä toiveeseen mies vastasi jotenkin näin: ”Se muistuttaa minua rakastamastani naisesta, jolle tein väärin. Musiikki tuo surullisen mutta hyvän muiston hänestä.”
Siis surullisen mutta hyvän. Tämä paradoksi onkin lääkärien Jetro J. Tuularin ja Hasse Karlssonin mielestä ihmisen mielihyvän ja mielipahan kokemukseen liittyvä erikoinen piirre. ”Mielihyvä, mielipaha ja ihmisen aivot” artikkelissaan Duodecimissa he kirjoittavat, että musiikki, joka tavallisesti aiheuttaa surun tunnetilan, voi samaan aikaan aiheuttaa myös mielihyvän kokemuksen.
Samanlaiset tunteet kuin radion mieskuuntelija olen kokenut minäkin. Erään läheisen ihmisen loukattua minua lähetin hänelle Kim Lönnholmin laulaman ”Minä olen muistanut”, Linkkijonka sanat koin silloin omakseni. ”Minä olen muistanut sinut kipuna kiivaana, suruna sielussain, valona yössä vain”….
Myös eräälle toiselle henkilölle pettymystä tunnettuani lähetin musiikkikappaleen, joka aiheutti surun ja samalla mielihyvän tunnetta.
Kirjoittajat sanovat että musiikin ohella esimerkiksi keskustelu terapeutin tai ystävän kanssa vaikeista asioista voi aiheuttaa samantapaiset surun ja mielihyvän kokemukset.
Minä lisäisin tuohon, että myös jollain rakkaalla paikalla kuten entisellä kotiseudulla käyminen, voi herättää tällaiset kahtalaiset tunteet. On surullista kun siellä eletty elämänvaihe on ohi mutta rakkaan paikan näkeminen ja kokeminen herättää myös mielihyvää.

Jouduin ajattelemaan paikkojen merkityksellisyyttä hiljan kahdesta syystä. Kirjailija Nino Strachey kirjoitti eräässä artikkelissa että paikan muisto on tärkeämpi kuin lahjatavarakaupasta ostettu matkamuisto. Ja muotoilua opiskeleva Lucas LaRochelle oli laatinut kartan hänelle merkityksellisistä paikoista. Työ oli alkanut kun hän oli sattumoisin kulkenut sen puun ohi, jonka luona hän oli tavannut ensimmäisen vakavan seurustelukumppaninsa. Sen jälkeen hän oli merkinnyt karttaan muitakin itselleen tärkeitä paikkoja.
Annoin ajatusteni virrata. Mitä paikkoja mieleeni tulisi ja miksi?
Kolme ensimmäisenä mieleeni tullutta paikkaa joissa olin kokenut lumoa, ajoittuivat yöhön.
Istuimme nuorina veljeni kanssa rantasaunamme verannalla. Vanhemmat olivat nukkumassa ja kaikki oli hiljaista valoisassa kesäyössä. Juttelimme niitä näitä. Järvi oli tyyni, linnut ja kalat jo nukkumassa. Yhtäkkiä kuulimme vasemmalta rasahduksen. Kolme supikoiraa löntysteli rantaviivaa myöten meitä kohti. Maalaiset ja isäni olivat tehneet niistä havaintoja mutta kukaan ei ollut niitä nähnyt. Istuimme epäuskoisina ja mykistyneinä emmekä osanneet edes pelätä vierailijoita. Supikoirat eivät kuitenkaan huomanneet meitä. Ne tulivat parin metrin päähän ja kääntyivät sitten menemään verkkaan pihalle päin. Villien eläinten kohtaaminen siinä lähituntumassa hiljaisena kesäyönä oli lumoava kokemus meille nuorille. Se saunan veranta on enää vain muistoissa, sillä kesämökin saunoineen omistaa nyt toinen henkilö.
Toisessa ja kolmannessakin lumotussa paikassa kohtasin villieläimiä: aamuyöstä Kenian savannilla verkkokirahveja hamuamassa lehtiä puista ja iltayöstä Mount Kenian rinteellä olevan hotellin parvekkeella katsomassa juomaan tulleita villieläimiä, joiden puuhat näimme suurten valonheitinten ansiosta.
Mutta yhtä merkityksellinen on eräs merenrantatien kohta, jonka ohi kävelen kotimaassa ollessani päivittäin. Lumoava muisto palaa siinä kohdassa joskus kevätauringon ensimmäisessä kuumotuksessa. Muistan miesystävän tekstarin, jonka siinä tien kohdassa sain ja joka oli merkityksellinen tulevaisuudelle.
Täällä Portugalissa huomaan usein hakeutuvani erään entisen palatsin sisäpihalle, jossa on nyt kahvila. Siellä aistin rauhaa ja kauneutta, koska pihalla on jäljellä kauniita patsaita. Se paikka, eräänlainen menneen maailman jäänne, pysynee mielessäni yhtenä matkamuistona Portugalista.

Portugalilainen arkkitehti näytti minulle jokin aika sitten palkitun talonsa hauskaa kylpyhuoneratkaisua. Kuumalla ilmalla lasiseinän voi aukaista atriumpuutarhaan ja olla suihkussa ikään kuin ulkoilmassa. Mikä sen mukavampaa auringon porottaessa.
Italialainen tuttavani puolestaan sanoi, että hän tulee seuraavalla tapaamiskerrallamme mieluummin vespallaan kuin autollaan, koska Rooman liikennekaaoksessa autolla on hidasta edetä ja mahdotonta päästä tiettyihin paikkoihin. Vespa on kätevämpi.
Tällaiset paikallisten ihmisten tarinat omasta elämänmenostaan kiinnostavat minua. Olen utelias. Haluan tietää kussakin maassa liikkuessani miten sikäläiset ihmiset ajattelevat ja toimivat.
Se ei tarkoita sitä että itse haluaisin ajatella ja toimia kuten he, edes välttämättä hyväksyä paikallisia kantoja ja toimintatapoja. Ei mutta minua kiinnostaa tuntea ne koska ne auttavat ymmärtämään ihmisiä. Ja ymmärrys, molemminpuolinen, on paikallaan tässä repivässä ajassa.
Paikallisten ihmisten tarinat myös oikovat käsityksiä. Asiat eivät ole aina sitä miltä ne näyttävät. Viimeksi eilen Lissabonin Av. Almirante Reis- katua kävellessäni mieleeni muistui erään portugalilaisen ystäväni toteamus. Hän kertoi kadun olleen Lissabonin entinen pääväylä ja talojen sen varrella olleen kalliita ja hienoja. Nyt useimmat näyttivät päinvastoin ränsistyneiltä ja likaisilta. Mutta ystäväni mukaan näin saattoi monessa talossa olla vain päällepäin. Sisäpuolelta talot saattoivat hyvinkin olla remontoituja, huoneistot hienoja ja moderneja.
Tämän uskon hyvinkin, koska olen nähnyt eräässä talorumiluksessa mitä moderneimman kalliisti remontoidun studiomaiseksi avarretun huoneiston.
Hämmästyin sitä itseriittoisuutta joka ilmeni Kristina Cruises-yhtiön infosta. Sen mukaan ”Kansainvälisyys ei kiinnostakaan – suomalainen haluaa matkustaa suomalaisten kanssa”. Räätälöidyt ryhmämatkat ovat nyt trendi.
-Oma maa mansikka, muu maa mustikka. Vanha sanonta näyttää pätevän myös ryhmämatkailuun, sillä yhden palveluntarjoajan vuokraamalla kalustolla järjestetyt räätälöidyt ryhmämatkat eli charter-matkat kasvattavat suosiotaan. Onhan se ymmärrettävää, että monille on leppoisinta lomailla, kun kaikki puhuvat matkalla samaa kieltä ja tottumukset ovat suunnilleen samat. Mikäs sen mukavampaa kuin jakaa hieno kokemus .Me kutsumme chartereita Oma laiva -risteilyiksi. Niiden määrä kasvaa meillä ensi vuonna peräti 36 prosenttia. Tässä taitaa näkyä se, ettei ihmisten ajattelu olekaan ihan niin kansainvälistä kuin usein nykyään ajatellaan. Lomailija haluaa kyllä tutustua uusiin nähtävyyksiin mutta mieluiten tutussa, samanhenkisessä seurassa, Kristina Cruises-yhtiön tiedote toteaa.

No nyt sain oikein tieteellisen selityksen meriin hurahtamiselleni. Se tuli luettuani meribiologi Wallace J. Nicholsin kirjasta Blue Mind. Siinä kirjailija selittää miksi vedet kuten meri, järvet ja joet ovat meille fyysisesti ja psyykkisesti hyväksi. Hänen mukaansa me kaikki etsimme sinistä paikkaamme.
Minä hakeudun kotikulmillani Suomessa aina samalle merenrantatielle ja täällä Portugalissa, toisessa kotimaassani, tunnen tarvetta päästä aika ajoin ainakin suuren Tagus-joen, jollen sitten Atlantin rannalle.
Sinistä paikkaamme haemme kirjoittajan mukaan myös esimerkiksi lomillamme, jotka kohdistuvat usein rannoille, vaikka aurinkoa ottamaan tai surfaamaan. Veden äärelle kuitenkin.
Nautinnon lisäksi vesi on ollut meille tietty arvaamattomaksi hyödyksi. Vettä myöten olemme esimerkiksi päässeet kulkemaan ja löytäneet uusia paikkoja. Ja minulle tärkeää nuorempana oli kalastaminen kesämökin järvellä.
Koin sykähdyttävänä pari päivää sitten Lissabonin Pantheonissa käynnin. Siellä on löytöretkeilijä Vasco da Gaman hautamuistomerkki. Hänhän löysi meriä seilattuaan Intian.
Jo aiemmin syksyllä koin jännittävänä käyntini pienessä Portugalin satamakaupungissa Coinassa, jossa Vasco da Gaman laiva oli rakennettu ja josta se aloitti retkensä Atlantilla ympäri Afrikan Intian valtamerelle ja Intiaan.
Blue mind puolestaan on sitten Nicholsin mukaan se tunnetila, jonka vesi meille suo: mielentila, jossa ylivirikkeellinen ympäristö ja hälinä eivät meitä tavoita, tila, jossa ikään kuin sielu lepää.
Minulle tuo lepotila on kuitenkin usein toiminut myös aktiivisena tilana: alitajunta on työstänyt jotain askartelemaani kysymystä meren äärellä kulkiessani, vaikka tietoisesti asiaa en olekaan pohtinut. Vaan kun olen palannut meren rannalta, vastaus on ollut valmiina. Vesi voi niin ollen olla myös intuitiivinen uutta luova innoittaja.
Siksi siis minäkin kaipaan ja tarvitsen merta.

Tarttuessani Ilkka Remeksen kirjaan ”Vapauden risti” tiesin, että minulla on edessäni nautittava lukukokemus. Olenhan ennenkin lukenut hänen kirjoittamiaan teoksia.
Nautittavaksi koin lukukokemuksen myös siksi, että totesin kirjan olevan paksu 434 sivuineen. Ja koska minulla on harvoin aikaa lukea, arvostan, silloin kun lukemiseen on tilaisuus, mahdollisuutta oikein uppoutua kirjaan, antautua tarinan vietäväksi.
Tällaisen nautinnon sain aiemmin esimerkiksi Kjell Westön kirjasta ”Missä kuljimme kerran”. Sen tarina kuljetti minua pitkän matkaa, halki vuosien ja sukujen vaiheiden. Ja se kuvasi tarkasti myös kotipaikkakuntani Helsingin menneisyyttä.
Myös Ilkka Remeksen kanssa lukija saa liikkua Helsingissä ja Espoossa, tutuilla seuduilla, joista kirjailija näyttää myös uusia nyansseja.
Ilkka Remestä ei turhaan kiitellä faktan ja fiktion yhdistävän tyylilajin mestariksi. Hänen kirjansa ovat aina ällistyttävän ajankohtaisia kuten sata vuotta itsenäisen Suomen tilanne tässä jännärissä puntaroitavana. Miten siis käy Suomen joka on turvautunut USA:n sotilasapuun mutta on Venäjän naapuri. Olisiko kirjan tilanne todellisuutta jos liittyisimme NATOon?
Kirjan juonta ei sovi paljastaa. Se etenee polveillen näkökulmia vaihtaen, mistä muodostui minulle pieni pulma.
Kesken lukemisen jouduin näet ulkomaan matkalle enkä voinut ottaa kirjaa mukaan. Kun tulin takaisin jatkoin lukemista. Mutta nyt en muistanutkaan enää henkilöitä enkä heidän keskinäisiä kytköksiään. Heitä kirjassa on näet kosolti. Siispä tietyllä tapaa putosin kärryiltä, vaikka juoni eteni edelleen jouhevasti.
Mutta tarina on hyvä ja loppukin mielestäni onnellinen. Vaan sen totesin, että kirja olisi pitänyt jättää joululukemiseksi, jolloin sen olisi voinut nauttia yhteen syssyyn.