Tarttuessani Ilkka Remeksen kirjaan ”Vapauden risti” tiesin, että minulla on edessäni nautittava lukukokemus. Olenhan ennenkin lukenut hänen kirjoittamiaan teoksia.
Nautittavaksi koin lukukokemuksen myös siksi, että totesin kirjan olevan paksu 434 sivuineen. Ja koska minulla on harvoin aikaa lukea, arvostan, silloin kun lukemiseen on tilaisuus, mahdollisuutta oikein uppoutua kirjaan, antautua tarinan vietäväksi.
Tällaisen nautinnon sain aiemmin esimerkiksi Kjell Westön kirjasta ”Missä kuljimme kerran”. Sen tarina kuljetti minua pitkän matkaa, halki vuosien ja sukujen vaiheiden. Ja se kuvasi tarkasti myös kotipaikkakuntani Helsingin menneisyyttä.
Myös Ilkka Remeksen kanssa lukija saa liikkua Helsingissä ja Espoossa, tutuilla seuduilla, joista kirjailija näyttää myös uusia nyansseja.
Ilkka Remestä ei turhaan kiitellä faktan ja fiktion yhdistävän tyylilajin mestariksi. Hänen kirjansa ovat aina ällistyttävän ajankohtaisia kuten sata vuotta itsenäisen Suomen tilanne tässä jännärissä puntaroitavana. Miten siis käy Suomen joka on turvautunut USA:n sotilasapuun mutta on Venäjän naapuri. Olisiko kirjan tilanne todellisuutta jos liittyisimme NATOon?
Kirjan juonta ei sovi paljastaa. Se etenee polveillen näkökulmia vaihtaen, mistä muodostui minulle pieni pulma.
Kesken lukemisen jouduin näet ulkomaan matkalle enkä voinut ottaa kirjaa mukaan. Kun tulin takaisin jatkoin lukemista. Mutta nyt en muistanutkaan enää henkilöitä enkä heidän keskinäisiä kytköksiään. Heitä kirjassa on näet kosolti. Siispä tietyllä tapaa putosin kärryiltä, vaikka juoni eteni edelleen jouhevasti.
Mutta tarina on hyvä ja loppukin mielestäni onnellinen. Vaan sen totesin, että kirja olisi pitänyt jättää joululukemiseksi, jolloin sen olisi voinut nauttia yhteen syssyyn.
