Nainen vedenjakajalla

Nyt on syytä painaa mieleen sana modaliteetti. Se on näet tapetilla jo muutamissa tutkimuksissa ja tulevaisuudessa yhä enemmän julkisessa keskustelussa.
Modaliteetti tarkoittaa Aalto-yliopiston professori Kimmo Lapintien mukaan tiedossa olevia ja saavutettavia mahdollisuuksia. Hän kirjoittaa asumisen ja työnteon modaliteeteista Chydenius-lehdessä.
Käytännössä hieno ilmaisu tarkoittaa sitä että nykyisin meillä on yhä useammin mahdollisuus asua ja työskennellä useammassa kuin yhdessä paikassa ja lisäksi nämä paikat voivat muuttua silloin tällöin. Tutkijat haluavat selvittää mitä tällainen elämänmeno tarkoittaa yksilöille ja yhteiskunnalle kuten asuntojen ja julkisten tilojen rakentamiselle ja urbaanille ympäristölle.
Minulla oli elämäntilanne, jossa surfasin kolmen asunnon väliä. Yksi oli silloinen koti, toinen työpaikka ja kolmatta, toisessa kaupungissa olevaa huoneistoa, remontoitiin tulevaksi kodiksi.
Tällainen kolmiyhteys oli ajatuksellisesti kiintoisa. Kun lähdin aamulla kodista, ajatukset kävelymatkan aikana siirtyivät toisessa asunnossani oleviin työasioihin. Ja kun matkustin toiseen kaupunkiin, remontin vaihtoehdot pyörivät mielessä. Liikkuminen siis mahdollisti erilaiset identiteetit: yksityisen, työskentelevän ja tulevaisuuden minän. Juuri liikkuminen helpotti niiden eriyttämistä ja teki elämästä mielenkiintoisen, rikkaan.
Haittojakin kolmiyhteydestä oli. Joskus työasia saattoi kotona painaa päälle mutta koska faktat olivat jääneet työasunnolle, asia vain muhi päässä enkä saanut sitä ratkaistua. Samantapaisia pulmia koitui remontoitavasta asunnosta. Esimerkiksi olisi pitänyt puhelimitse selittää sen jokin mitta myyjälle vaan paikan päällä kun en ollut asia ei hoitunut.
Identiteetin muutoksesta kertoi myös Portugalissa tapaamani britti, joka sompaili niin ikään kolmen asunnon välillä. Portugalissa oli jo iät ja ajat ollut kesäasunto ja paljon työhankkeita. Se oli lähinnä hänen kotinsa. Monacossa oli kakkosasunto, yksityisin hänen asunnoistaan, jossa hän myös nautti vapaa-ajasta. Ja Lontoossa oli asunto jonka hän edelleen halusi pitää koska lapset asuvat Lontoossa.
Hän ei halunnut lentää näiden asuntojen välillä kuin pakolliset matkat vaan valitsi mieluummin laiva- ja automatkat. Niiden aikana hän siirtyi sitten mielessään identiteetistä toiseen.
Me puhuimme näistä modaliteeteista ja totesimme saman: ne rikastuttivat elämää.

Ulkomailla asuessani huomaan kerran jos toisenkin ärtyväni yhteen ja samaan asiaan: väenpaljouteen.
Tänään viimeksi harmistuin kesäkahvilassa siihen, että kaikki pöydät olivat varattuja ja kahvi jäi siksi ostamatta. Kevät näet pullahti ja sai ihmiset heti kasapäin liikkeelle ja kahviloihin nautiskelemaan. Myös toinen lempikahvilani oli täysin kansoitettu. Sinnekään ei ollut menemistä.
Kaduillekin oli kerääntynyt ihmisiä kuljeksimaan ostoksilla ja nauttimaan lämpimästä auringonpaisteesta. Turistilaumatkin ovat saapuneet kaupunkiin. Sesonki ehkä alkoi maaliskuun alussa. Siltä on näyttänyt. Kaduilla edettiin välillä jopa jonoina. Niin paljon oli ihmisiä.
Rantaravintolassa eilen huomasin ilmiön, jota Suomessa ei juuri ole: pöydät ovat niin lähellä toisiaan, että naapuripöydässä istuvat väistämättä kuulevat mitä minä ja seuralaiseni puhumme. Se ei ole kiva.
Tänään jätin myös menemättä erääseen tilaisuuteen pelkästään siksi, että en halunnut matkustaa ruuhka-aikana helteisessä täpötäydessä bussissa vajaata tuntia.
Tämä väenpaljous ärsyttää minun lisäkseni myös tungeksijoita itseään. Esimerkiksi jotkut kansalaiset, joita yleensä pidetään rauhanomaisina, voivat väenpaljoudessa käyttää aggressiivisesti kyynärpäitään ja pyrkiä ensimmäisiksi. Hissin ovenkin eräs kiirehti sulkemaan niin että väliin meinasin jäädä. Onneksi oven mekanismi esti.
Siispä aina ulkomailla arvostan Suomen rauhallisuutta ja hiljaisuutta. Meillä ei ole väkeä liikaa niin että omaa rauhaa ja tilaa ei voisi sitä halutessaan ottaa. Maatamme markkinoivat voisivat panostaa rauhaan ja hiljaisuuteen paljon. Ne ovat valttikorttejamme.

Tänään meri nukkuu mutta eilen oli suuria aaltoja, totesi eräs Nazaren asukas käydessäni kuuluisassa jättiaaltojen pikkukaupungissa. Atlantin valtameri on kaupunkilaisille ikään kuin inhimillinen olento. Ja se on muovannut koko kaupungin elämänmenon ja säätelee sitä päivittäin.
Joka talvi Portugalissa olen kuullut Nazaresta ja eritoten surfauksen maailmanennätyksiä yrittävistä miehistä. Garrett McNamara onkin tehnyt ennätyksen, reilun 30 metrin korkuisen aallon Nazaressa surfattuaan.
Historiallisen vanhan majakan seinällä hän kertoo kuinka koki Nazaren maagisena ja tiesi ensi hetkestä lähtien, että siellä hän tulisi kokemaan suurimman aaltonsa. Myös maailman parhaalle naissurfaajalle Maya Gabeiralle Nazare oli ainutlaatuinen. Uskoessaan kuolevansa Atlantin jättiaallon alle hän oli ajatellut, että kuolee onnellisena. Mutta hän pelastui ja palasi Nazareen loukkaantumisestaan toivuttuaan parin vuoden jälkeen.
Sykähdyttävänä koin myös minä aaltojen katselun majakasta merelle. Oli mielenkiintoista nähdä pohjoinen puoli rantaa, johon maailman suurimmat aallot lopulta rantautuvat. Kuvista ja tuttavien kertomuksista tiedän, että ne voivat vyöryä ikään kuin vuorten korkuisina rantaviivaa ja majakkaa kohden, jonka reunan lähellä ei saa seisoa. Aaltojen ainutlaatuinen raivo ja voima Nazaressa johtuvat meren pohjan rakenteesta.
Vaikka jättiaaltoja en nähnyt saatoin majakassa merta katsellessani hyvin kuvitella niiden saapumisen Nazaren rantaan. Atlantti on aina kaunis, kunnioitusta herättävä luonnon luomus.
Atlantin aallot antavat leivän monella tapaa paikallisille ihmisille. Kalastus ja turismi ovat Nazaressa pääelinkeinot. Tuoretta kalaa tarjoavia ravintoloita on paljon. Torilla ja turuilla naiset myyvät shaaleja, jotka varmaan ovatkin joskus yllättäen tarpeen kun meren hyytävä viima yllättää turistit. Nazaressa tuulee aina. Nukkuessaankin Atlantti aaltoilee. Baarit tarjoavat kuumaa juotavaa alhaalta majakalta takaisin aukiolle kipuaville paleleville ihmisille. Taiteilijat saavat töitään kansan tietoisuuteen kun ne ovat esillä majakassa. Matkamuistot kuten t-paidat tekevät kauppansa.
Atlantin vaikutuksen voi havaita myös Nazaren rantabulevardilla kävellessään. Vastaan voi tulla tai kaupan edessä istuskella mustiin pukeutunut nainen. Portugalilaisen ystäväni mukaan tällä tavoin traditionaalisesti pukeutunut nainen on yleensä kalastajan leski ja menettänyt miehensä merelle.
Sillä täällä kuten muuallakin meri ottaa omansa.
https://www.youtube.com/watch?v=74pnrYPozcU

Viime aikojen uutisia seuratessa olo on ollut kuin myrskyn silmässä. Donald Trumpin ensimmäiset vallan viikot sen ovat aiheuttaneet. Tempaukset toinen toisensa perään ovat ällistyttäneet ja ärsyttäneet.
Niinpä minulle ovat tulleet mieleen hötkyilyn estämiseksi ne monet vanhat hyvät konstit joita olen elämäni varrella oppinut, milloin ihmisiltä milloin kirjoista.
Myrskyn silmään ei pidä mennä mukaan. Siksi en lue vihapuheita sisältäviä somesivustoja. Jos syntyy ärsyttävä väittely, lopetan vastaamisen. Eipäs-juupas-keskustelu ei hyödytä ketään.
Uhkaavan ja ärsyttävän tilanteen yllättäessä on hyvä on ajatella, että nukunpa yön yli ja katson tilannetta aamulla. Ja jos asia ei selviä aamulla, tuumaan, että ”ánnas kattoo”, aika kyllä näyttää.
Vältän ennakoimasta ja suurentelemasta asiaa, sillä kokemus on opettanut että ennakoinnista on vain harvoin hyötyä ja enemmän haittaa. Asiat nimittäin harvoin edes menevät niin kuin on ennakoinut, joten miksi tuhlata aikaansa ja voimiaan sellaiseen jota ei tapahdu.
Olen myös todennut, että minun ei aina tarvitse ottaa itseeni jotain epämiellyttävää mullistusta tai vaikka toisen loukkausta. Voin antaa sen mennä kuin vesi hanhen selästä. Voin pysyä asialinjalla ja hoitaa asiat asioina.
Muistan erään kovissa liemissä olleen rakennusvalvojan viilipyttymäiset sanat ”koirat haukkuvat mutta karavaani kulkee” . Näin se on.
Oli mukava nähdä jokin aika sitten A-studiossa Ilmarisen johtajan Timo Ritakallion rauhallisia kommentteja taloustilanteesta. Sitä ei saa raiteiltaan yksi presidentti, sillä isossa kuvassa suhteellisuudentaju voittaa. Talouteen vaikuttavat niin monet asiat.
Suomen poliittista elämää seuratessani olen monesti ajatellut, että poliitikot tulevat ja menevät.
Ja niin käy muuten presidenteillekin.https://www.youtube.com/watch?v=J5vKACNkHiI

Elämäntapamuuttajat eivät näemmä juuri muuta elämäntapojaan ulkomailla oleskellessaan. Siltä näyttää ainakin professori Pirkko Pitkäsen johtaman tutkimuksen mukaan.
Hanke kuuluu EU:n Eura net puiteohjelmaan, jossa on mukana 12 maata ja noin 30 tutkijaa. Suomen osalta selvitettiin kuinka Thaimaahan tilapäisesti muuttavat suomalaiset kokevat tilanteensa: miten esimerkiksi lait ja säädökset tai kansainväliset sopimukset vaikuttavat ylirajaiseen liikkuvuuteen. Suomalaiset viettävät Thaimaassa vajaat puoli vuotta pysyäkseen kotimaan sosiaaliturvan piirissä.
Itse olen asunut tilapäisesti Tunisiassa, Espanjassa ja Portugalissa. Kokemukseni suomalaisia seurattuani ovat samantapaiset kuin tutkijalla.
Suomalaiset matkustavat samaan paikkaan vuodesta toiseen ja viihtyvät siellä sitten toisten suomalaisten seurassa. Eipä silti, näin näyttävät käyttäytyvän myös monet ruotsalaiset, englantilaiset ja saksalaiset, joita olen niin ikään seurannut.
Tällainen elämäntapamuutos on minulle aivan vieras. Tavoitteeni on näet tutustua nimenomaan siihen maahan johon olen muuttanut tilapäisesti. Haluan paikallisten ihmisten kertovan elämästään ja näyttävän arkeaan ja kiinnostuksensa kohteita.
Siten olen tutustunut erilaisiin kulttuuri- ja uskontonäkemyksiin ja tapoihin. Niinpä vaikka Arabikevään alku Tunisiasta tuntui aika luontevalta koska olin nähnyt ystävieni työttömyyttä ja näköalattomuutta ja maan luonnonvarojen köyhyyttä sekä poliisien mielivaltaiselta vaikuttavaa käytöstä. Nämä faktat eivät ulottuneet aidatuille alueille, joilla ulkomaalaiset turistit asuivat suojassa paikallisilta tai golfkentille, joilla suomalaiset viettivät päivänsä toistensa kanssa pelaten.
Espanjan marokolaisalueella minulle selvisi, että esimerkiksi asunnot olivat paljon alkeellisempia kuin espanjalaisalueella. Ymmärsin myös miksi ulkomaille lähetetään nuori vankka mies.
Porttugalissa, jossa olen paljon harrastanut valokuvausta, paikalliset ovat vieneet minua paikkoihin joihin ei turisteja osoiteta ja joilla on kuitenkin paljon mielenkiintoista katseltavaa. Esimerkiksi Belemissä, jossa kirkko on nähtävyytenä ylitse muiden, kävimme modernia syövän tutkimuslaitosta kuvaamassa. Sen on suunnitellut maailmankuulu, jo kuollut, intialainen arkkitehti. Ja rakennus on todella näyttävä.
Vaan: kukin elämäntapamuuttaja taaplaa tyylillään.:)

Paljon täällä pitää tehdä että kunnollista ja tyylikästä jälkeä syntyy. Näin mietin tyhjissä saleissa, pölyisissä portaikoissa ja ränsistyneellä pihalla kulkiessani. Kävin kuvaamassa Martta Martikaisen suunnittelemaa Taivallahden kasarmia ennen kuin Auratum aloitti siellä restaurointinsa.
Avoimien ovien päivänä sain sitten uudesti syntyneellä kasarmialueella todeta, että nimenomaan kunnollista ja tyylikästä jälkeä oli syntynyt.
Kasarmista on tullut usean toimijan keskus, joka palvelee meitä töölöläisiä monin tavoin. Merta edemmäs kalaan ei ruokaostoksille tarvitse lähteä, sillä taloon tuli Töölön paras ruokakauppa. Monet tuttavani ovat kiitelleet tuotetarjonnan lisäksi myös tilojen suunnittelua: kaupan käytävät ovat leveät, jopa pyörätuoliasiakkaille helposti kuljettavissa.
Alkon avautuminen kaupan kylkeen varmaan tukee myyntiä puolin ja toisin.
Palvelutaloasukkaille restauroidussa osiossa on esimerkiksi vanhaa tiiliseinää ja puolapuut jätetty mukavasti esille muistuttamaan entisestä käyttötarkoituksesta. Värit ovat lämpimiä ja kotoisia.
Museoviraston suojelemassa talossa kaikkea mieleistään eivät sisutusarkkitehdit varmaan ole voineet tehdä. Valtavan suuri ravintolan sali on kuitenkin saatu verhoilla pehmennettyä ja jaettua looseiksi.
Töölön seurakunnan työntekijät kertoivat että toden totta Mechelininkadun liikenteen melu ei sisälle kuulu, mitä epäilin.
Vanha huoltoasema on nyt sisustettu iloisen väriseksi ja viihtyisäksi seurakunnan nuorille. Tilassa on myös oma keittiö, mikä helpottaa toimintaa.
Kahviloitakin alueella on kaksi kun ravintolan kahvila kaupan kahvilan lisäksi avautuu.
Kaikista eniten minua kuitenkin ilahduttaa rakennuskompleksin ulkonäkö. Hohtavan valkoiset puhdaslinjaiset ja kauniisti kaartuvat funkisrakennukset hivelevät silmää. Olen kiertänyt aluetta ja kaikista kulmista se näyttää yhtä hyvältä. Vielä paremmalta vaikuttanee kesällä kunhan pihan viherkasvit ovat hiukan varttuneet.
Ja voin hyvin jo kuvitella myös Steven Hollin modernin asuintalon restauroitujen rakennusten kylkeen.
Nyt on Töölössä kolme hienosti saneerattua rakennuskompleksia, Korjaamo, Töölön kirjasto ja Taivallahden kasarmi.
Seuraavaksi ehdottaisin miltei käyttämättömänä ränsistyvän Soutustadionin saneerausta. Rakennus on yksinkertaisuudessaan kaunis. Rannan rakennuksista se on aivan eri tasoa kuin kaksi parakkimaista taloa, Hietsun paviljonki ja Merimelojien maja.

Suomalaisten asumistoiveet ovat taas kirjoissa ja kansissa. Osa toiveista on ennenkin kuulemiani mutta osa uusia ja ehkä kummastuttaviakin.
Iältään tutkittavat olivat 20-74-vuotiaita, joten mielipiteet ovat varsin kattavalta ikäryhmältä.
Tätä Huoneistokeskuksen tutkimusta lukiessani mieleeni muistui eräs taannoinen naapurini. Hän oli iäkäs rouva, joka asui 44 neliömetrin kaksiossa. Varaa hänellä olisi ollut vaikka sadan neliömetrin asuntoon. Vaan ei, hän nimenomaan halusi asua tällaisessa kompaktissa asunnossa, koska kuulemma siivottavaa oli vähemmän ja tavaraa kertyi väkisinkin niukemmin kuin isossa asunnossa.
Tutkimuksenkaan mukaan suomalaiset eivät kaipaa valtavia asuntoja, vaan toiveasunnon koko sijoittuu 68 prosentilla suomalaisista 40 ja 100 neliömetrin väliin. Nuorilla ja yksinasuvilla myös alle 40 neliön asunnot ovat toiveissa.
”Asunnon etsijät painottavat nyt neliömäärän sijaan muita ominaisuuksia kuten asunnon sijaintia”, Huoneistokeskuksen vt. toimitusjohtaja Lea Jokinen sanoo.
Tämä painotus on kyllä ihan tuttu entuudestaan. Minulle on muodostunut käsitys, että varsinkin asunnon arvoa silmällä pitäen tärkeintä ovat nämä kolme määrettä: sijainti, sijainti ja sijainti. Ja paras sijainti olisi meren rannalla.  Toiseksi paras sijainti olisi sitten sellainen, jossa luonto kurkistelisi ikkunasta sisään. Tutkittavistakin reilut puolet (54 %) toivoo, että asunnon ympärillä olisi paljon luontoa.
Sen sijaan minua hämmästytti tieto, jonka mukaan asunnon ominaisuuksista tärkein on oma piha.
”Oman pihan tärkeys korostuu talouden koon kasvaessa: perheissä, joissa on jäseniä neljä tai enemmän, oma piha on erittäin tai melko tärkeä tekijä reilulle 70 prosentille vastaajista”, Jokinen sanoo.
Niinpä kai sitten. Haikailihan eräskin naapurini rivitaloa, jonka pihalle voisi laskea koirat telmimään.
Asuinympäristön rauhallisuus on tärkeää 77 prosentille suomalaisista. Ja tätä en lainkaan ihmettele. Niin on minullekin. Sen huomaa herkästi silloin kun sitä ei ole, kun vaikka naapuri hakkaa nauloja seinään tai toiselle porataan jäähdytysjärjestelmää. Melun toivoisin loppuvan ja pian.
Viime aikojen ärsytys on noussut taloon muuttaneiden vuokralaisten vuoksi. Nämä eivät ole opettaneet koiraansa olemaan haukkumatta. Talomme muut koirat sen taidon taitavat. Eli niiden isännät ja emännät ovat opettaneet koirilleen kerrostalon käytöstavat.
Muista toiveista yhdyn myös vastaajien toiveeseen siitä, että palvelut olisivat kävelyetäisyydellä. Viimeksi tänään Helsingin ruuhkaisilla teillä ajellessani siunasin mielessäni sitä, että päällisin puolin tärkeimmät hankinnat voin tehdä kävelyetäisyydellä olevista kaupoista. Ja palveluja alueelleni syntyy yhä lisää.
Avaraa pohjaratkaisua pitää erittäin tai melko tärkeänä lähes 60 % suomalaisista. Parveketta pitävät tärkeänä erityisesti yli 50-vuotiaat (70 %) suomalaiset. Runsas vaatteiden säilytystila on erittäin tai melko tärkeä ominaisuus 58 prosentille vastaajista.

Minä arvostaisin pohjaratkaisuissa nykyistä helpommin siirrettäviä väliseiniä. Siten asuntoa voisi muuttaa ja käyttää erilaisissa elämäntilanteissa entistä paremmin. Ainakin yhdellä rakentajalla helposti muunneltavia asuntoja jo on. Niissä seinien tilalla voivat olla vaikka kaapit, jotka voi sitten tarvittaessa siirtää.

Suojasin itseäni erään menetyksen jälkeen uppoutumalla työhöni. Se piti minut niin kiireisenä etten kerinnyt murehtia tapahtunutta.
Turvauduin niin ollen mielen suojakilpeen, puolustusmekanismiin. Tällä kertaa se oli jalostaminen eli sublimaatio.
Johanna ja Jan-Henry Stenbergin mukaan suojakilpi tarkoittaa hankalien tunteiden aiheuttaman tukalan tilan helpottamista rakentavalla toiminnalla.
Määritelmä on heidän kirjastaan ”En se minä ollut”, itsen suojaamisen ja harhauttamisen perusteet, Duodecim.
Tuttavapiiristäni muista tällaisen esimerkin: Muuan ihmissuhdevaikeuksien vuoksi terapeutille hakeutunut nainen lopetti vastaanotolla käynnit kun puheeksi tuli eräs hänen oma asennoitumispiirteensä. Myöhemmin hän rupesi karttamaan myös erästä ystäväänsä kun tämä asennoitumispiirre tuli taas tapetille.
Myös tämä nainen turvautui puolustusmekanismiin eli defenssiin pitääkseen itsensä kasassa. Hän ei ollut kypsä käsittelemään oman asennoitumisensa seurauksia.
Puolustusmekanismeja tarvitsemme ja käytämme me kaikki. Ne takaavat riittävän toimintakyvyn kiperissä tilanteissa. Mutta defenssinsä olisi hyvä tuntea.
Stenbergien kirja lupaa että sen avulla voi hallitsemattomilta näyttäviin asioihin löytyä ymmärrystä ja säännönmukaisuutta.
Tämän kirjan voi ajatella sopivan monenlaisille henkilöille ja monella tapaa.
Siitä voivat eri alojen ammatti-ihmiset löytää uusinta tietoa defensseistä. Kirjassa esitellään esimerkiksi uusia tutkimustuloksia unista ja muistista. Muistamiseen liittyvät tutkimuksethan ovat yhä tärkeämpiä ikääntyvän väestön osuuden kasvaessa.
Kirjan mukaan ihminen pystyy esimerkiksi tahdonalaisesti heikentämään sellaisten muistikuvien mieleenpalautumista joita hän ei halua muistaa.
Myös tuoreita stressitutkimusten tuloksia esitellään.
Kirjaa lukiessa hakematta mieleen tulevat myös monet politiikan kuviot.
”Henkilö voi syyttää ongelmastaan kokonaista ihmisryhmää kuten ulkomaalaisia, rasisteja, hyväosaisia tai kansanedustajia. Paha olo lievittyy kun sille löytyy syyllinen jostain muusta kuin itsestä ja omasta toiminnasta.”
Kuinka moni töpännyt poliitikko onkaan syyttänyt mediaa tai toista puoluetta edustavaa kollegaansa ajojahdista. Se on ollut vastuun välttelyä, ulkoistamista, puolustusmekanismi.
Ammatti-ihmisille kirjassa on myös pitkä lähde- ja kirjallisuusluettelo lisätiedon hankkimiseksi.
Kirjaa voi pitää myös käsikirjana jonka osioita voi lukea yksi kerrallaan, vaikka tutkia kuinka ikääntyminen vaikuttaa defenssien käyttöön tai millainen yhteys puolustusmekanismeilla on mielenterveyden häiriöihin. Kiinnostava on esimerkiksi tieto siitä että ihminen voi valita eri ikäisenä erilaisia puolustusmekanismeja.
Kirja on omiaan myös kenelle tahansa omasta tai ylipäänsä ihmisen käyttäytymisestä kiinnostuneelle. Runsaat konkreettiset esimerkit auttavat ymmärtämään miten erilaiset defenssit toimivat.
Esimerkiksi henkilö ,joka kieltäytyy keskustelemasta parisuhteen ongelmista turvautuu välttely- defenssiin.
Huimausta ja pahoinvointia ennen työhaastattelua tunteva taas somatisoi.
Työympäristön nokkela vitsinkertoja voi paikata kovatahtisessa työympäristössä työskentelynsä epävarmuutta. Huumoriin turvautuminenkin voi siis olla defenssi.
Puolustusmekanismit eivät ole hyviä eikä pahoja ja niitä tarvitsemme ja käytämme me kaikki. Kuitenkin defenssejään tunnistettuaan ihminen voi lisätä itsensä tuntemusta ja ymmärtää muidenkin käytöstä entistä paremmin.
Laaja termejä selittävä sanasto kirjan lopussa on valaiseva.

Viimeksi ottamani valokuvat herättävät minun silmieni eteen Helsingin entisaikojen porvariston: rouvia pitkine hameineen ja herroja liiveineen. He ovat tulleet kauppatorille kävelemään.
Kuvani ovat näet silakkamarkkinoilta, joita on kaupungissamme järjestetty vuodesta 1743. Kyse on siis todellisesta traditiosta.
Luultavasti helsinkiläiset rouvat ja herrat ostivat ennen vanhaan silakkansa puisissa astioissa kun taas nyt tarjolla olevat kalat on pakattu muovirasioihin.
Mutta tunnelma oli varmaan silloin samanlainen kuin nyt: ostajat olivat uteliaita ja iloisia ja etsivät herkkua ruokapöytäänsä ja myyjät toiveikkaita pitkän uurastuksen ja merimatkan jälkeen. Haitarikin soi.
Silakkamarkkinat ovat todella hauska perinne, sillä herkkuantimien lisäksi niiden aikana voi katsastaa hienoja puisia veneitä. Luulenkin, että osa kävijöistä kuten minäkin tulevat etsimään enempi silmänruokaa kuin paljolti syötävää. Toki kalarasia tai kaksi sekä mustaa leipää varmaan löytyy laukuista kotiin palattua.
Minä käyn silakkamarkkinoilla joka syksy. Olen ollut havaitsevinani, että niillä on myös yhä enemmän turisteja. Näkymä ja tapahtuma ovat idylliset ja kuvaukselliset.
Vanhat isot kalastajaveneet ja jotkut purjealukset vetävät myös puoleensa niin, että kävijöitä näytti kulkevaan solkenaan niiden uumeniin osan jäädessä kahville kannelle tai laiturille asetetuille tuoleille.
Joka syksy kalastajat ovat kehittäneet myös uusia silakkareseptejä erilaisine yrtteineen ja mausteineen. Joskin eksoottisiakin silakoita olen maistanut niin perinteisesti maustetut silakat ovat minulle mieleen. Ne maistuvat keitettyjen perunoiden kanssa tai leikkeleenä ruisleivän päällä.
Niin kaupantekotilaisuus kuin silakkamarkkinat ovatkin minusta ne ovat myös tärkeä kohtaamistapahtuma. On hauska traditio tavata saaristostamme ja jopa Ahvenenmaalta ja Ruotsista asti seilanneita kalastajia.

Naapuriansa on rasittava ja puuduttava mutta siitä voi päästä myös irti.
Tämän termin, naapuriansa, kuulin ensimmäisen kerran kuukausia sitten televisiossa, jossa eräs yhteisöllisessä ympäristössä asuva nainen kertoi kokemuksiaan.
Yhteisöllisyys on nyt muotia ja me olemme vasta nousemassa sen harjalle. Mutta tämä nainen oli jo aikapäivää asunut yhteisöllisessä miljöössä. Kokemusta hänelle siis oli kertynyt.
Minä kävin niin ikään vuosia sitten katsomassa yhteisöllistä asumista. Tuttavalleni, joka sitä esitteli, oli tullut avioero sen vanavedessä. Yhteisöstä oli löytynyt henkilö, joka oli osoittautunut paremmaksi kuin entinen puoliso. Joten siitä seurasi muutto pihan vastapäiselle puolelle, uuden kumppanin tykö.
Naapuriansaa koen nykyisessä elämänmenossani siten, että hissillä alas mennessä tai jätehuoneessa käydessäni kuulen jatkuvasti sairaskertomuksia. Naapurit pysäyttävät ahdingossaan minut osallistumaan vaikeuksiinsa vaikka en sitä haluaisi.
Ensin mainitun naisen yhteisössä ihmiset olivat kypsyneet siihen ajan menoon ja vaivan näköön mitä naapureiden kanssa jutustelu oli aiheuttanut. Se vain oli ylenpalttista.
Niinpä tällaisessa tilanteessa on mahdollista tehdä kohtelias yhteinen päätös: kenenkään ei tarvitse loukkaantua tai ruveta luulemaan mitään, jos naapuri ei ohittaessaan pysähdykään juttelemaan vaan hihkaisee vain ”hei”, tai aina ei edes sitä. Ihmiset voivat ihan sovinnollisesti ymmärtää, että jokaisella on oma elämänsä ja liika yhteisöllisyys vie liikaa aikaa ja resursseja.
Näin naapuriansa aukeaa.