Nainen vedenjakajalla

No nyt on kyllä syytä käydä kurkistamassa sen jännittävän mustan oven taakse. Näin tuumasin kun portugalilainen ystäväni lähetti minulle englantilaisen Guardian-lehden listan Euroopan parhaista jazzklubeista.
Listan ykkösenä nimittäin komeili Lissabonin jazzklubi, jolle kutkuttavan salaperäinen musta ovi kuuluu.
Ei kun ottamaan selvää kuka siellä soittaa ja milloin.
Ystäväni ilmoitti asiaa selvitettyään, että siellä on hyvän portugalilaisen kitaristin Pedro Madalenon levyn julkistamiskeikka.
Etsin ennen menoa hänen musiikkiaan youtubesta ja hyväksi havaitsin.
https://youtu.be/skDXOaw0diY
Sitten suuntasimme klubille mukanamme myös toinen portugalilainen ystäväni, säveltäjä ja muusikko Jos d´Almeida.
Musta ovi avautui kymmeneltä illalla ja drinkkejä siemaillessamme katsastimme klubin sisustusta. Kuten Guardian kertoi, monet kuuluisat muusikot ovat klubilla soittaneet. Joistakin oli kuvia seinillä.
Klubi ei kosiskele ketään. Se on viehättävän pieni ja intiimi. Seinien vierustaa kiertävät sohvat ja muuten tilassa on paljon korkista valmistettuja jakkaroita, jotka käyvät istuimista ja pöydistä. Korkkihan on yleinen portugalilainen rakennusmateriaali.
Tauolla ihmiset menevät tupakalle atriumpihaan, koska salissa ei saa polttaa, mikä on hyvä.
Musiikki alkoi puoli yhdeltätoista. Vaan kuinkas kävikään. Lavalle ilmestyi ruotsalainen naisartisti bändeineen. Ja hän ei ollut minun eikä ystävieni makuun.
Harmittelimme ystäväni väärää informaatiota. Hän oli lukenut väärästä kohdasta ohjelmaa.
Vaan sattuuhan sitä. Joka tapauksessa nyt tiedän mitä siellä mustan oven takana on. Ja sinne taidan mennä uudestaankin mutta niin että itse tarkastan ohjelman. Selvää yritän ottaa vaikka teksti on vain portugaliksi.
Harmi sitten suli seuraavana päivänä kun Jos lähetti musiikkiaan.
Hän on erikoistunut säveltämään musiikkia tietokoneella.
Merestä kun tykkään sain tällaisen kappaleen:
https://www.youtube.com/watch?v=2u1J6QOzcRg

Jos maassamme talous olisi kunnossa ja ihmisillä nykyistä vähemmän ongelmia meidän ei olisi vaikeaa käyttäytyä toisiamme kohtaan korrektisti, sanoi portugalilainen ystäväni.
Hän oli juuri menettänyt hänelle alustavasti luvatun projektin ja sanoi olevansa pettyneempi kuin koskaan aikaisemmin työtilaisuuden mentyä sivu suun. Hän oli luottanut lupaajiin.
Pitämättömistä lupauksista, kieroiluista ja pienistä sumutuksista olenkin kuullut täällä paljon. Ja itsekin olen kokenut vilppiä vaikka taksilla ajaessani ja kauppalaskuja tarkastaessani. Kuski on kummallisesti kiertänyt turhia reittejä ennen kuin määränpäähän on päästy. Ja laskussa tuotteen hinta on korkeampi kuin hyllyn reunassa.
Kaikki kuulemma, ehkä siis turisteja lukuun ottamatta, tietävät taksikuskien huijausyrityksistä, tuttavani totesi.
Mutta samaan hengenvetoon hän lisäsi, että tilanne on samantapainen kaikissa niissä maissa joissa on taloudellisia ongelmia. Jotkut ihmiset yrittävät keinolla millä hyvänsä saada rahaa kun se esimerkiksi työn avulla ei normaalisti ole mahdollista.
Muistanpa hyvinkin, kuinka minua koetti sumuttaa tunisialainen kaveri. Sikäläinen tuttavani oli sopinut hänen kanssaan tietystä summasta, jolla hän kuljettaisi minua päivät kun halusin kuvata eri kohteita.
Ensimmäisen päivän iltana kaveri ilmoitti minulle surullinen näköisenä, että hän ei enää voi kuljettaa minua sillä hänellä on paljon menoja ja palkkio on aivan liian pieni, ei riitä alkuunkaan.
Hämmästyin, koska tuttavani oli sopinut jo asian tämän kaverin kanssa, jonka hän tunsi hyvin. Muistutin häntä tästä sopimuksesta.
Mies kuitenkin tinkasi ja vänkäsi ja piti päänsä.
Huomatessani tämän ilmoitin kylmästi, että sitten emme enää tapaa huomenna.
Ällistynyt mies alkoi lepytellä minua. Jos voisin vähän korottaa palkkiota, pääsisimme varmasti sopimukseen.
Sanoin, että minulla on jo sopimus tuttavani kanssa.
No emmeköhän me nyt sitten kuitenkin voi tavata huomenna, mies toppuutteli.
Tehdään niin, sanoin.
Illalla ilmoitin asiaa järjestäneelle tuttavalleni hänen kaverinsa sooloilusta. Ja niin oli kaveri saanut kuulla kunniansa.
Seuraavat päivät sujuivat hyvin ja kaveri selitti minulle, että tällainen käytös on ihan normaalia turistien kanssa. Me ystävystyimme ja hinta pysyi aloillaan ja on sitä vielä tänäkin päivänä, jos menisin Tunisiaan ja haluaisin kyytipalveluja.
Tällaista peliä Portugalissakin pelataan täkäläisen ystäväni kertoman mukaan. Peli ei koske vain turisteja vaan myös portugalilaisia.
Kun elämä on kovaa, jotkut yrittävät keplotella itselleen rahaa ja sortuvat valheisiin ja katteettomiin lupauksiin.
Esimerkiksi mekaanikko oli luvannut korjata ystäväni auton tiettyyn päivään mennessä. Kun se ei ollut valmis, alkoi soittorumba. Lukuisten uusien lupausten ja soittojen jälkeen mekaanikko tunnusti, että työt viivästyvät ja aikataulut ovat sekaisin, koska hänellä ei ole varaa maksaa sähkölaskua ja työtä voi tehdä vain päivänvalossa.
Enpä yhtään ihmettelisi, jos suomalaiset tulisivat tuta tällaisten muunneltujen totuuksien kanssa ollessaan tekemisissä maahanmuuttajien ja turvapaikanhakijoiden kanssa. He tulevat usein oloista, joissa näitä pelejä on pelattu.
Minä taas portugalilaisen ystäväni mukaan elän todellisuuden ulkopuolella. Siellä voi pitää sanansa ja olla luotettava ja korrekti.

Atlantin vaahtoava pyörre alhaalla tuntui vetävän minua puoleensa kun katsoin sitä korkealta Guinchon jyrkänteeltä Portugalissa. Ja yhtä lailla koko Atlantin valtameri on aina vetänyt minua puoleensa.
Olen siinä mielessä samanlainen kuin portugalilaiset tuttavani. Heidän on aina silloin tällöin, eritoten stressaantuneena, päästävä Atlantin tuntumaan.
Minun, enempää kuin heidänkään, ei tarvitse lähteä merelle, ei edes omistaa venettä, vaan vain päästä Atlantin rantaan aaltoja katsomaan ja meren pauhua kuuntelemaan. Se rauhoittaa mieltä, antaa ajatusten lentää.
Guinchossakin erään tuttavani kanssa käydessäni rannassa oli paljon ihmisiä, valtaosin portugalilaisia, merta katselemassa.
Illalla tänne sytytetään valot niin että merta voi ihailla pimeälläkin. Näky on mahtava, tuttavani valisti.
Guinchossa aallot eivät koskaan yllä samaan korkeuteen kuin Nazaressa, jossa ne voivat ylittää kymmenen metriä. Nyt aallot syöksyivät rantaan noin kolme-nelimetrisinä.
Atlantti on muovannut ympäristön Guinchossa, kuten muuallakin siellä minne se rantautuu.
Jos katsot tuota vuoren rinnettä niin huomaat että se on paljas, tuttavani sanoi osoittaen lähistön vuorta.
Siellä eivät puut viihdy, koska suolaisen veden höystämä ilma ei niille sovi. Mutta heti huipun toisella puolella on vihreää kasvullisuutta.
Myös rannikon jyrkänteet olivat mustien sileiden kivien peitossa. Nekin oli Atlantti ikiajat rantaan vyöryessään muovannut mieleisekseen. Kauempana kivet olivat normaalin rosoisia.
Guinchossa tuulee aina. Atlantti ei lepää. On turha kuvitella että täällä olisi joskus tyyntä siinä määrin, että pienellä veneellä voisi kulkea merellä.
Pieniä veneitä täällä ei näe koskaan, koska navigointi täällä on vaikeaa, tuttavani sanoi.
Oli siis vain Atlantin valtameri. Sen aallot saapuivat massiivisina rantaan ja iskeytyivät kallioita vasten nousten valtaviksi vesiryöpyiksi ja tekeytyen pyörteiksi.
Niitä aaltoja me kaikki katsoimme pitkään lumoutuneina ja kunnioittavasti. Atlantti näytti voimaansa.
Laskin jälleen kerran aaltoja. Totta se on: seitsemäs aalto on suurempi kuin muut.
Yritin kuvata rantautuvia aaltoja. En onnistunut vangitsemaan niiden suuruutta.
Ehkä niin onkin parempi. Menen sitten taas ihailemaan niitä luonnossa. https://youtu.be/fxaotTPBwLo

Jopa yritysten kannattaisi ottaa oppia katutaiteesta. Näin arvioi Chydenius-lehdessä taannoin Aalto-yliopiston taiteen laitoksen professori Helena Sederholm.
Katutaide on näet innovatiivista ja muuttuu koko ajan. Niin pitäisi tehdä yritystenkin.
Täällä Portugalissa katutaidetta näkee kaikkialla. Kaupunki sallii sen miltei paikkaan kuin paikkaan, vain arvokiinteistöjä ja muistomerkkejä ja sen sellaisia katutaiteilijoiden tulee välttää. Niiden yhteyteen ei saa maalata tai tehdä muuta taidetta.
Katutaide onkin tehnyt Lissabonista hauskan näköisen. Ja se taide on myös hyvää, ei mitä tahansa yön pimeässä sutaistua kyhäelmää.
Katutaidetta voi olla talon päätyseinä, aita, roskis, katukiveys. Jopa neulegraffitiin eli virkattuihin katukiviin olin kompastua.
Tätä samaa katutaidetta saisi olla mielestäni enemmän Helsingissäkin. Jyväskylästä muistan Väinönkatuun maalatun räsymaton ja erään Kauppakadun talon päätyseinän.
Helsingissä katutaidetta on tietty Arabiassa mutta muualla ei kovin paljoa. Runeberginkadun erään seinän ja Elokuvasäätiön talon muraalin muistan.
Ja kymmenen pistettä Helsingin energialle, joka on sähkökaappeihinsa kaduille tilannut taiteilijoilta kuvitusta.
Vaan lisää saisi olla.

Brasilialaisen Lucienen hieronta aikaansai minulle mielenkiintoisen kokemuksen.
Hakeuduin täällä Lissabonissa hänen hierottavakseen koska tietokonetyö rasittaa selkääni ja niskaani eikä jännitys aina laukea omin voimin.
Lucienen hieronta perustuu akupunktiopisteille ja hän vapauttaa kehon energiavirtoja.
Hänen kerran painaessaan erästä kohtaa selässäni siirryin alta aikayksikön Agadiriin, vuosien taakse.
Olin parhaan ystävättäreni kanssa lomalla Marokossa. Kerran päätimme rentoutua siestan aikaan oikein perusteellisesti. Otimme paikallisilta hierojilta rentouttavat hieronnat.
Meidät johdatettiin samaan tilaan ja kaksi hierojaa käsitteli meitä sitten siinä riti rinnan. Hieronta oli paljolti samanlaista kuin Lucienen terapia.
Suunnaton suru valtasi minut tämän elävän muiston vuoksi. Ystävättäreni kuoli joitakin vuosia myöhemmin äkkiä ja matka jäi viimeiseksemme.
Olen kuullut kehon muistista ja tämä oma kokemus, tietyn pisteen painalluksen synnyttämä muisto tunnevyöryineen, sai minut uskomaan että keho kyllä muistaa. Silmäni olivat kyyneleistä kosteat kun Luciene lopetti työnsä.

Eilinen Palmelan matkani Portugalissa käy hyvin sellaisesta teemamatkasta, joista noin puolet suomalaisista on nyt innostunut. Portugalilainen ystäväni vei minut vähän vajaan sadan kilometrin päähän Lissabonista EspacoFortunan keramiikkatehtaaseen katsomaan miten keraamisia laattoja, tiiliä ja koriste-esineitä valmistetaan.
TSN Gallupin tutkimuksen mukaan kulttuurimatkat ovat kolmanneksi suosituimpia teemamatkoja (42 %) ja suosituimpia ovat luonto- ja aktiiviteemamatkat (49 ja 46 %).
Minäkin suosin teemamatkoja, nimittäin arkkitehtuurin ympärille rakentuvia matkoja. Niitä ei kuitenkaan ole järin paljon tarjolla, joten enimmäkseen matkustan omin nokkineni ja nautin paikallisten tuttujeni opastuksesta.
Palmelan keramiikkaa käytetään niin arkkitehtuurin osana kuin koriste-esineinäkin. Keraamisten tiilten ja laattojen näkemiseltä ei yksinkertaisesti voi välttyä Portugalissa. Niitä on rakennusten ulkoseinissä ja katujen nimikylteissä yhtä lailla kuin kylpyhuoneissa, keittiöissä ja eteisissä.
Käydessäni esimerkiksi eräälle naiselle valmistettiin mittatilaustyönä kylpyhuoneen laattoja hänen mieleisensä mallin mukaan. Tehtaan taiteilija vastaa kuvituksesta jonka hän asiakkaan niin toivoessa luonnostelee yhdessä hänen kanssaan. Mallit voivat olla perinteisiä tai moderneja. Suosituimpia Portugalissa ovat kuitenkin sinivalkoiset laatat. Kooltaan l5 x 15 cm:n kuvioitu laatta maksaa noin 10 euroa.
Jo matkan varrella tutustuimme materiaaliin, vuoren rinteessä olevaan punaiseen ainesosaan. Se on osana keraamisissa tiilissä.
Laatat tehdään kuin taikinaa leipomalla. Materiaali on aluksi pehmeää ja siitä tehdään muoteilla piparkakkujen tapaan sopivan kokoisia ja näköisiä laattoja tai esineitä, jotka lasitetaan. Keraamisten laattojen työstäminen on sesonkiluonteista, koska kesällä laatat kuivuvat noin viikossa mutta talvella, ilman ollessa kosteaa ja kylmää, kuivuminen vie kuukaudenkin.
Kun taiteilija on työstänyt laatan toivotun näköiseksi, se sitten poltetaan uunissa noin 1000 asteen kuumuudessa.
Palmelan pienen tehtaan omistavat kunta ja valtio yhdessä ja siellä järjestetaan myös työpajoja.
Alun pitäen arabeilta peritty taito on kotiutunut Portugaliin niin, että se on kaikkien suosiossa. Keramiikan arvostus on myös oiva esimerkki siitä kuinka traditio siirtyy nykypäivänkin eläväksi muodiksi.

Ihmiset taitavat pettää itseään eniten tammikuussa. Monet lupaavat elämänmuutoksia kuten pudottaa painoaan, lopettaa tupakoinnin, vähentää alkoholin käyttöään ja niin poispäin.
Mutta esimerkiksi kuntosaliyrittäjät tietävät kertoa, että jumpparyhmistä ja saleilta väki vähenee aikaa myöten. Ihmiset pettävät itselleen antamansa kunnonkohotuslupaukset.
Samoin voi käydä vaikka kielikursseilla. Ryhmät pienenevät kevättä kohden. Henkisen ryhdistäytymisen itselleen luvannut uuvahtaa kesken kaiken.
Sisätautilääkäri Pertti Mustajoki kertoo Duodecim-lehdessä mielenkiintoisesta itsepetoksesta. Tutkimuksen perusteella ylipainoisista isistä puolet ja äideistä 16 % piti itseään normaalipainoisena. Paino oli heillä siis katsojan silmissä sanontaa kauneus on katsojan silmissä mukaillen. Itsepetosta!
Jos lääkäri oli kertonut ylipainoisille liikakiloista molemmissa ryhmissä painon pitäminen sopivana väheni. Lääkärin sana siis painaa.
Miten mahtaa vaikuttaa ystävän tai perheenjäsenen sana? Yleinen käsityshän on, että lihaville ei saisi mainita heidän liikakiloistaan. Se on arka asia.
Mustajoki ihmettelee sitä, että samoihin aikoihin kun lihavuus alkoi maassamme huomattavasti yleistyä potilaiden rutiininomainen punnitseminen lopetettiin. Tässä on siis paradoksi.
Yle puolestaan kysyy verkkosivullaan että oletko lihavampi kuin luulitkaan. Painoindeksi voi huijata. Kun vertasin omaa painoani uudella ja vanhalla systeemillä laskien, ero oli 200 grammaa. Ei järin suuri huijaus. 
Eilen muuan tuttavani kertoi oman itsepetoksensa. Hän oli uskotellut itselleen, että pyhien suma kotona olisi tosi kivaa aikaa. Vaan pyhien kerääntyessä hän totesi että oli itse asiassa pitkästynyt kotona, perheen parissa olemiseen ja jopa kaivannut arjen rytmiä ja töitä ja töissään tapaamiaan ihmisiä.
Itsepetos on kyllä kolahtanut omaan nilkkaanikin. Kerran auton rengasta nostaessani sain revähtymän. Kun sitten valitin asiaa lääkärille, hän ilmoitti kuivasti : ”Se on rouva sillä lailla, että te ette ole enää kaksikymppinen.” Ilmeisesti olin kuvitellut omaavani parikymppisen voimat.

Minkälaista on sosiaalisuuteni verkkopalvelujen käyttäjänä? Sitä heräsin miettimään luettuani tiedotteen
YTM Sanna Malisen informaatiotutkimuksen ja interaktiivisen median alaan kuuluvasta väitöskirjasta
”Sosiaalisuus ja yhteisöllisyys verkkopalveluiden käyttäjillä”.

Tutkimus osoittaa, että saman verkkopalvelun käyttäjät voivat suhtautua yhteisöllisyyteen hyvin eri tavoin: toisia motivoi verkkopalvelun käyttöön ennen kaikkea sosiaalinen vuorovaikutus muiden käyttäjien kanssa, kun taas toisia kiinnostaa pelkkä sisältö tai omien digitaalisten sisältöjen, esimerkiksi valokuvien, jakaminen.

Tämän näen selvästi vaikka facebookin käyttäjillä. Jotkut jakavat postauksia vain vähän mutta kirjoittavat kommentteja sitäkin ahkerammin. He myös lähettävät yksityisiä viestejä ja tageja tuon tuosta ja haluavat pitää kaverinsa ”näpeissään” kaiken aikaa.

Ja esimerkiksi minä väsyn joskus sellaiseen. Jatkuvat tagit ovat hysteerisiä ja minusta jopa epäkorrekteja, koska niissä tunkeudutaan toisten sivustoille. Tietty tageja ei sivustolleen tarvitse päästää ja minä en niitä sinne huolikaan kuin itse valikoiden.

Tutkijan mukaan tällaiset verkkopalvelun käyttäjät kuitenkin myös todennäköisemmin kokevat verkkopalvelun verkkoyhteisöksi

Taidan kuulua siihen porukkaan, jota kiinnostaa ennen muuta sisältö ja omien kuvien jakaminen. Opin sisällöistä paljon uutta ja myös kieliä, sanontoja. Ranskan kieltä en muualla pysty käyttämään kuin verkossa, jossa olenkin saanut sanavarastoani kartutettua.
Kuviani taas haluan näyttää muille, koska he puolestaan voivat oppia ja saada tietoa kuvauskohteistani.

Eräs piirre näissä virtuaaliverkostoissa on kiinnostava: ne ovat paljolti sitoutumattomien verkostoja. Ihmiset eivät tahdo nykyään sitoutua oikein mihinkään. Ei työpaikkoihin, ei avioliittoon, ei yhdistyksiin Tämä näkyy myös virtuaalisessa maailmassa. Tutkijankin mukaan verkon yhteisöt ovat luonteeltaan intensiivisiä, väliaikaisia ja jatkuvasti muuttuvia.

Hietsun Paviljonki oli minulle pettymys. Kaikki se suitsutus ja keskinäinen kehuminen mitä restauroinnin aikana Töölöläinen lehdessä on ollut antoi odottaa talolta ja tilalta paljon. Toisin kävi.
Parakkimainen rakennus ei ulkonäöltään muuksi muutu vaikka sitä yritettäisiin avartaa ikkunoilla ja uusia maaleilla. Ruma mikä ruma.
Jos minulla olisi tarvetta työtilan vuokraamiseen en totisesti tuon näköisestä rakennuksesta sitä vuokraisi. Se ei antaisi uskottavaa kuvaa toiminnastani. Ei sinne päinkään.
Myöskään juhlatilaisuuksia kuten häitä en tuon talon juhlasaliin järjestäisi. Jos tuolle alueelle juhlatilaisuuden haluaisin järjestää niin mieluummin sitten vaikka viereiseen siistiin, moderniin kahvilaan. Sen laajoista ikkunoista on kiva näköala merelle.
Olen töölöläinen ja Hietsun Paviljonkia mainostetaan minulle töölöläisten omana olohuoneena. En koe pätkääkään tuota tilaa omakseni. Ei taida kokea kovin moni muukaan pientä sisäänlämpiävää remonttipiiriä lukuun ottamatta. Käydessäni tutustumassa taloon sunnuntaina puolelta päivin kävijöitä oli lisäkseni tasan nolla.
Olen myös alkanut vierastaa Töölöläinen lehteä sen yksisilmäisyyden vuoksi. Jatkuva Guggenheim museon vihamielisyys on vienyt lehdeltä uskottavuuden. Kuitenkin juuri Töölössä on käsitykseni mukaan henkilöitä, jotka ovat museon rakentamisen kannalla. Lehti ei enää edusta töölöläisiä.
Kannatan vanhan arvokkaan rakennusperinnön säilyttämistä kuten Töölössä Korjaamon, siis vanhan ratikkahallirakennuksen entisöintiä. Talo on kaunis ja säilyttämisen arvoinen. Töölön Paviljonki, parakkimainen ruma rakennus, olisi minusta ollut parempi purkaa.

Vaikeina hetkinä voi miettiä elämänsä tarinaa: kuka minä olen ja mistä tulen ja niin poispäin, ehdotti äsken Akuutti-ohjelmassa lääkäri.
Ehkä jamaikalaissyntyinen ystäväni käyttää kuvia tähän tarkoitukseen.
Hän ottaa itsestään kuvia pitkin päivää ja lähettää minullekin ainakin yhden joka päivä.
No, häntä katseleekin mielikseen. Hän on hyvännäköinen, komea kaveri, joka on esiintynyt filmeissäkin. Kuvauksellinen, sanoisin.
Olen ajatellut hänen kuviensa olevan merkki jonkin sortin narsismista. Sehän on aika tyypillistä näyttelijöille.
Hän kuitenkin selitti pari päivää sitten kuvausintoaan. Kuvien avulla kuulemma ihminen oppii pitämään itsestään, kokee itsensä hyväksi tyypiksi, oppii myönteisyyttä.
Hänellä selfiet siis toimivat niin.
Kun kerroin hänelle, että minä puolestani vältän kuvaamistani ja kuvissa oloa niin paljon kuin mahdollista, hän kysyi enkä pidä itsestäni.
Ei suhtautumiseni pitämisestä tai pitämättömyydestä johdu. Minusta vain kuvat tuntuvat turhilta. En halua tuoda itseäni esille niiden avulla, koska muutenkin mieluummin tarkkailen elämänmenoa kuin olen keskipisteenä.