Nainen vedenjakajalla

Näkymätöntä, väritöntä, tylsää ihmistä tavataan sanoa harmaavarpuseksi. Mutta onko harmaa mitäänsanomaton väri?
Ei minusta. Olen löytänyt harmaan uudelleen nyt loppukesästä. Kiitos siitä erään muotikuvaston. Se esittelee syksyn mallistoa. Ja yksi syksyn muotiväreistä on harmaa.
Muodikas harmaa voi olla vaalean- tai tummanharmaa, kallio, meleerattu harmaa tai antrasiitti. Mieleeni muistuvat myös helmen- ja hopeanharmaa sekä ruskeanharmaa.
Nämä muodikkaat harmaat sävyt ovat minusta yhtä ikuisia ja helppoja kuin klassiset valkoinen ja musta, jotka ovat aina elegantteja. Harmaa myös sopii niiden tapaan mitä moninaisimpien värien kanssa. Siihen istuvat vaikka kirkkaan punainen ja keltainen, roosa, tummanpunainen, vihreä, lila, musta ja valkoinen.
Kaunein yhdistelmä minusta onkin juuri harmaa-valkoinen. Se on valoisa ja pehmeä. Sen huomasin kerran eräästä ystävättärestäni. Hänen kasvonsa olivat piirteiltään pehmeämmät, kun hänellä oli valkoinen kaulus ja harmaa villatakki.
Ehkä henkilöt, joita kutsumme helposti harmaavarpusiksi, ovatkin samanlaisia kuin harmaa väri sinällään: joustavia, joiden seurassa kaikenlaiset ihmiset voivat viihtyä, koska harmaavarpuset eivät vie tilaa kaiken aikaa vaan voivat olla ”tylsyydessään ” vaikka hyviä kuuntelijoita.
Harmaata ihastellessani etsin sitten vaatekaapistani reilut kymmenen vuotta sitten Lontoosta ostamani lannepituisen jakun, jota olen pitänyt vain harvoin. Vein sen ompelijalle ja lyhennytin.
Näin sain muotiväriä olevan jakun syksyksi 35 eurolla.

Helsinki, kotikaupunkini, on yllättänyt minut. Viimeksi näin kävi tänä kesänä, aika hiljan.
Olen asunut Helsingissä koko aikuisikäni paria välivuotta lukuun ottamatta. Kuvittelin tuntevani kantakaupungin hyvin, sillä olen jo työni vuoksi liikkunut täällä paljon. Olen myös nuorena, ennen vakiintumista, asunut monessa kaupungin kolkassa.
Mutta nyt, kun olen halunnut kuvata Helsinkiä, eritoten sen arkkitehtuuria, olen systemaattisesti ja tuttavieni avustuksella etsinyt täältä sellaisia tienoita, joita en olekaan nähnyt.
Ja niitähän on löytynyt. Monet ovat puistojen kätköissä, ikään kuin niiden takana tai niiden keskellä, korkealla mäen nyppylällä. Vanhat suuret puut suojaavat niille vieviä hiekkateitä niin ettei niitä tule kulkeneeksi. Sitä kuvittelee, etteivät nämä kapeat tiet enää vie minnekään ja on jo syytä kääntyä takaisin.
Vaan kuinka ollakaan: kun joitakin teitä olen ryhtynyt seuraamaan, olen löytänyt pieniä asuntorykelmiä, joskus vanhan tyhjilleen jääneen talon, kuten Sinebrychoffin puistikossa tornin.
Viimeksi kulkeuduin modernien rivitalojen luokse, jotka oli eräs arkkitehti rakentanut entisöimänsä hienon vanhan tiilitalon kylkeen. Näkymät näistä taloista olivat hulppeat, ikivanhojen puiden varjostamaan puistoon.
Jo vain siis olen kokenut, että Helsingin karttaa on ollut syytä tutkia tarkoin. Jotkut sellaiset kujat, joita ei karttaan ole edes nimetty, ovat voineet viedä mitä kiehtovimpiin paikkoihin, joista olen löytänyt kauniita taloja, erikoisine koristeineen, ja vanhoja upeita pihoja ja erikoisia näkymiä.

Minä ja ystäväni emme keskustele politiikasta emmekä uskonnosta, sanoi pakistanilainen ystäväni minulle.
Totesin hänelle, että se kuulostaa varsin viisaalta.
Toteamukseeni minulla olikin hyvä syy, sillä olen hiljattain kohdannut kaksi henkilöä, jotka jankuttavat näistä teemoista kyllästymiseen asti.
Eritoten ulkomaalaisten muutto maahamme ja Guggenheimin museon rakentaminen Helsinkiin ovat olleet heidän lempiteemojaan. Ja niinhän ne ovat monen muunkin.
Olen arvellut näille henkilöille, että meillä taitaa olla erilaisia poliittisia näkemyksiä. Ja he ovat myöntäneet, että niinpä todennäköisesti on. Siksi en sitten olekaan halunnut jatkaa keskustelua näistä teemoista. Sillä varsin pian olen todennut, että keskustelu vain muodostuu hedelmättömäksi väittelyksi. Siitä ei ole mitään myönteistä tulosta, ikävä mieli vain muistoksi.
Niinpä olen sanonut, että minusta väittely on turhaa, puhukaamme muusta. Mutta yllätyksekseni toinen henkilöistä ei ehdotustani hyväksynytkään.
Ei, päinvastoin. Hän kiihdytti jankutustaan, suorastaan vihamieliseksi. Hän paasasi ja paasasi ja totesi sitten itsekin paasanneensa.
Nyt on sinun vuorosi paasata, hän sitten ehdotti.
Se ei minua kiinnostanut.
Mietin jälkeenpäin tällaisten paasaajien ja jankuttajien motivaatiota. Miksi he toimivat noin? Onko se pätemisen tarvetta? Onko heillä oikeassa olemisen pakkomielle? Haluavatko he aina sanoa viimeisen sanan? Onko heillä henkilökohtaisia ongelmia, joita teema liippaa läheltä, kuten vaikka miehillä kyvykkyysongelmia kun puhe on maahan muuttavista afrikkalaisista miehistä? Ovatko he ihmisiä, jotka mielestään tietävät kaiken paremmin kuin muut?
Tällaiset ihmiset väsyttävät minua ja laistan heitä. Arvostan faktoja. Esimerkiksi Guggenheim museosta on hyvä puhua vasta kun Helsinki on saanut valmiiksi laskelmansa sen taloudellisesta vaikuttavuudesta kuten merkityksestä elinkeinoelämäämme.

Sumu oli niin sakeaa että vaivaiset parikymmentä metriä saatoin nähdä merelle. Siellä mahdollisesti kulkevat veneet ja laivat jäivät hämärän peittoon.
Yhtä sakeaa sumua, vieläpä päiväsaikaan, en sitten olekaan ennen nähnyt meren rannalla Helsingissä.
Sumu alkoi leijailla jo edellisenä iltana ikkunani ohi. Luulin sitä tihkusateeksi. Sitten tv:ssä kerrottiin sen olevan sumua.
Samantapaista leijuvaa sumua olen nähnyt eräänä kevättalvena Portugalissa. Länsirannan tuntumassa ajaessamme edessä olevat laaksot olivat verhoutuneet outoon leijuvaan hämärään, vaikka vielä oli muuten kirkasta. Se oli mereltä tulevaa sumua.
Samantapaista kerrotaan olevan Azoreilla. Siitä eivät matkatoimistot juuri turisteja etukäteen informoi. Ei olisi otollista, jos nämä tietäisivät viettävänsä sumun keskellä viikon pari.
Tänä aamuna onnellisuustutkija mainitsi tv:ssä suomalaisten elävän sumussa. Taloudellisen tilanteemme todellinen luonne ei ole paljastunut.
Samantapaisessa sumussa elävät myös jotkut EU:lle velkaantuneiden maiden kansalaiset. He syyttävät tilanteestaan troikkaa, siis ulkoistavat ongelmansa. Syynä ovat kuitenkin oman maan korruptoituneet virkamiehet ja huono talouden hoito.
Lienee helpompi elää sumussa, näkemättä oman maan mädänneisyyttä, kuin yrittää hälventää sumua. Jos se nimittäin hälvenisi ja totuus olisi silmien edessä, tilanteellehan pitäisi tehdä jotain. Oman maan sisällä.

Minulla olisi ehdotus sisällytettäväksi koulujen opetukseen. Oppilaita olisi hyvä valistaa kerrostaloasumisen pelisäännöistä. Näin siksi, että väki yhä enemmän pakkautuu kaupunkeihin asumaan mutta on koko lailla vailla käsitystä siitä mikä on oleellista kerrostaloissa asumisessa.
Ehdotus on tullut mieleeni kun olen sivusta seurannut parin henkilön toimintaa. He ovat vainonneet naapureitaan pikkuseikkojen vuoksi ja nimitelleet näitä sillä lailla, että kunnianloukkauksesta voisi hyvin heitä syyttää.
Nämä vainoajat eivät ilmeisesti lainkaan tajua että asunto-osakeyhtiön elämänmenoa säätelevät laki ja yhtiöjärjestys, joiden noudattamisesta huolehtii yhtiön hallitus.
Oleellinen kohta on osakkeenomistajien yhdenvertaisuus. Kukaan ei siis voi mielivaltaisesti määrätä toisten osakkeenomistajien tekemisiä talossa enempää kuin pihamaallakaan.
Kuitenkin olen useammassakin taloyhtiössä saanut sellaisen kuvan, että niin sanotut alkuasukkaat, jotka talon valmistuttua siihen ovat muuttaneet ja siinä sitten pysyneet, katsovat asiakseen sanella miten talossa tulee elää ja olla. Eivätkä heidän mielipiteensä suinkaan perustu mainittuihin lakiin ja yhtiöjärjestykseen. Ne perustuvat vain heidän käsityksiinsä.
Näin on näissä hiljan näkemissäni ja kuulemissani tapauksissakin. Eräs osakkeenomistaja jopa vaati saada nähtäväkseen talon kameroiden tallenteita naapurin käräyttämiseksi, vaikka moiseen katseluun ei lupaa olekaan.
Ihan syystä näissä tilanteissa voi kysyä että eikö näillä vainoajilla ole elämässään mitään muuta sisältöä kuin naapureiden kyttääminen ja vainoaminen, siis toisten kautta eläminen.

Poistuessani eräästä suuresta rakennusyrityksestä havaitsin sen ala-aulassa suuren viherseinän. Oliko se koriste vai oliko firman sisustaja tietoinen viherseinän terveydellisestä vaikutuksesta? Sitä en tiedä. Tietämäni mukaan kuitenkin viherseinä on terveellisempi kuin yksittäiset viherkasvit.
Tässä on siis yksi keino terveyden edistämiseksi ja ylläpitämiseksi kaupunkioloissa ja arkisessa ympäristössä.
Toisenkin konstin huomasin saman rakennusfirman pihalla. Työntekijöillä oli viherlaatikoita asfalttipihalla. Mullan seasta kiemurteli kurpitsa. Pienimuotoinen viljely oli kuulemani mukaan työntekijöille varaventtiili kiireisen päivän lomassa.
Luonnon anti nousee arvossaan tulevaisuudessa kaupunkilaisten terveyden edistäjänä. Se on pienoinen pakko. Aiheesta kirjoittivat professorit Tari Haahtela ja Ilkka Hanski jokin aika sitten Suomen Lääkärilehdessä.
Väen pakkautuessa vääjäämättä kaupunkeihin luontoympäristön mikrobeille altistuminen vähenee, millä on yhteyksiä sairauksiin.
-Kaupunkiympäristöstä puuttuu tekijöitä, joita immuunijärjestelmä tarvitsee oppiakseen sietämään biopartikkeleita ja valkuaisaineita , erottaakseen vaarallisen vaarattomasta (allergia) ja oman vieraasta (autoimmuunireaktiot), professorit kirjoittavat.
Siispä luonnon kanssa puuhastelu on terveellistä monella tapaa, ei esimerkiksi vain stressin poistajana.
Joskus kasvatin tilliä, salaattia ja persiljaa parvekkeella ja tuttavani jopa tomaatteja. Ehkä siis vanha tapa pitäisi ottaa uudestaan käyttöön.
Makuuhuoneeseen sentään olen vihreää oivaltanut viedä. Viherkasvit kukoistavat ikkunalaudalla.
Kun suunnittelen reittejä kauppaan tai torille, pitääkin aina valita se, joka vie puiston halki. Vaikka juuri paljolti näin olen tähänkin asti tehnyt. Puistotie nyt on vain yksinkertaisesti kauniimpi kuin kivitalojen välistä kulkeva alfalttikäytävä.
Ja nyt siis pidän mielessä, että se puistotie on myös kivikatua terveellisempi kaikin puolin.

Valtakunnallisen Potilastiedon arkiston eli Kanta-arkiston käyttöönotto etenee mutta hitaasti ja suppeasti. Asiointi terveydenhoidon eri pisteissä paljastaa tämän. Kangerteluun syynä voi olla myös potilasta liian vähän huomioon ottava asenne.
Julkisesta terveydenhuollosta yli 90 prosenttia on tähän mennessä liittynyt Potilastiedon arkistoon. Sinne voidaan tallentaa jo yli 5 miljoonan kansalaisen tietoja. Näin kertoo THL.
Tallennetut tiedot ovat jatkohoidosta vastaavan lääkärin käytössä, vaikka julkisen sektorin hoitopaikka vaihtuu.
Mutta annas olla, jos potilas onkin ollut yksityisen lääkärin vastaanotolla ja saanut sieltä lähetteen julkiselle puolelle jatkotutkimuksiin tai - hoitoon. Julkisen sektorin lääkäri ei voikaan saada sähköisesti yksityisellä vastaanotolla tallennettuja tietoja tietokoneelleen nähtäväkseen, ei vaikka potilas siihen antaisi luvan.
Tämähän ei palvele potilasta. Voipa olla jopa niin, että potilas joutuu toistamiseen tutkimukseen, josta yksityislääkärillä jo olisi tulos.
Suuria terveyspalveluyrityksiä alkaa liittyä Potilastiedon arkistoon ensi lokakuusta lähtien, joten potilaan kannattaa olla valppaana ja seurata joko hänen tietonsa ovat siirtyneet.
THL:n mukaan yksi uusi potilasta hyödyttävä etu tulee voimaan syksyllä. Potilas voi lähettää reseptin uudistamispyynnön Kanta- arkiston kautta.
Omakannassa kansalainen voi tällä hetkellä tarkastella omia sähköisiä lääkemääräyksiä sekä esimerkiksi terveyskeskuksessa ja vuodeosastohoidossa kirjattuja potilaskertomustietoja sekä diagnoosi- ja toimenpide- ja riskitietoja.
Mutta esimerkiksi hoitotestamenttiaan potilas ei voi vielä saada lääkäreille nähtäväksi sähköistä väylää pitkin. Minusta pitäisi saada.
Ihmettelen myös miksi sähköisesti syötettyjä potilastietoja ei hyödynnetä tutkimusten suorittajien myöhästellessä. Sairaalan ulkopuolelta tutkimuksiin tulevat potilaat voivat joutua odottamaan jopa tunnin, koska sairaalasta osastoilta tutkimuksiin tulevat potilaat kiilaavat ensin.
Lentoyhtiöt osaavat jo lähettää tekstiviestejä tilanteiden muututtua kuten koneen myöhästyessä. Miksi sama käytäntö ei voisi toimia sairaaloissakin.
Kansalaiset, veronmaksajat, huippukalliit sähköiset arkistot ovat maksaneet joten heidän hyödykseen niitä myös kuuluisi käyttää nykyistä enemmän.

Uskon voimakkaasti unien viesteihin. Niinpä ihmettelin aamulla viime yönä näkemäni unen merkitystä.
Olin synnyinkaupungissani ja suunnittelin lähtöä kotikaupunkiini. Mietin, kummallako kahdesta autostani lähtisin matkaan. Kahta autoa minulla ei ole mutta unissahan kaikki kummallisuudet ovat sallittuja. Sitten paikalle ilmaantuivat kaksi hyvää ystävätärtäni. Pyysin toista ajamaan toisen autoni kotikaupunkiini, sillä halusin molempien autojeni tulevan kotiin. Hän suostui mutta toinen ystävättäreni kielsi voimakkaasti ehdotukseni.
Tätä tässä olen kummastellut tänään. Uni oli hyvin selvä ja muistin sen oitis aamulla herättyäni. Merkitys kyllä selviää aikaa myöten.
Minusta ihmisen itsensä on selvitettävä uniensa merkitystä. Minä olen saanut unistani selviä vinkkejä tulevaisuutta varten.
Aina ennen elämänmuutosta alan noin puoli vuotta aikaisemmin nähdä unia joissa etsin uutta asuntoa. Kuljen eri huoneissa ja joskus kapuan vintille ja laskeudun kellariin. Pidän huoneita uusina puolina itsessäni ja taloa tietysti minuna, Valvetilassa en vielä suunnittele elämänmuutosta mutta unissani se alkaa tapahtua jo puoli vuotta aikaisemmin. Ja kas, sitten yks kaksi päätös on valmis ja tulla tupsahtaa tietoisuuteen. Näin on tapahtunut jo monta kertaa. Uskoni unien merkitykseen perustuu siis kokemaani.

Sanotaan, että puhuminen auttaa. Ei muuten auta, ainakaan aina. Puhuminen voi olla jopa haitaksi.
Olen sairastellut viime aikoina ja joutunut kertomaan asiasta parille henkilölle. Mutta olenkin pitänyt huolta siitä, että olen kertonut vain todella parille ihmiselle, sellaiselle, joiden asiasta kuuluu tietää.
Kokemuksesta tiedän, että asian laajempi kertominen voi aiheuttaa itselleni vain hallaa. Ihmiset tiedustelevat sitten tavan takaa miten nyt voin. Saan selitellä yhtä ja samaa asiaa moneen kertaan. Turhanpäiväiset soitot väsyttävät, kadulla pysäyttelevät naapurit pitkästyttävät, asiaa vatvovat sähköpostit ärsyttävät.
Ei, puhuminen ei siis aina auta vaan pikemminkin aiheuttaa harmia ja uuvuttaa.
Se myös ikään kuin ylläpitää sairautta, mikä ei suinkaan edistä tervehtymistä. Normaali elämänmeno ei tahdo sujua, kun selittelyyn menee turhaa aikaa.
Asiallinen informaatio, jota saan esimerkiksi lääkäriltä tai asiantuntevilta sivustoilta netistä, auttaa kyllä mutta samaa en voi sanoa tuttavien kertomuksista siitä miten joku heidän tuttavan tuttavansa oli kokenut saman sairauden tutkimuksia ja hoitoja.
Minusta ei olisi koskaan mihinkään potilasyhdistykseen, vaikka jotkut niistä avun saavat. En kaipaa vertaisryhmien kuulumisia. Koen niissä tapahtuvan asioiden toistelun samanlaisena sairauden tunnon ylläpitona kuin jatkuvan muunkin oireiden ja hoitojen vatvomisen.
Vähän samaa mieltä oli lääkärini, joka hiljan totesi minulle, että kun hoitojakso on ohi, voin unohtaa sairauden tykkänään ja elää aivan normaalia elämää eli jättää asiasta puhumisenkin taakseni.

Ihmisen elämänkaaren suuntaa ei voi muuttaa vai voiko?Kas siinäpä kiinnostava kysymys. Sen on esittänyt Helsingin yliopiston sosiaaligerontologian apulaisprofessori Kathrin Komp. Hän on toimittanut Uumajan yliopiston professori emerita Stina Johansson kanssa elämänkaariteoriaa valaisevan kirjan Population ageing from a lifecourse perspective, jotta väestön vanhenemista ymmärrettäisiin paremmin.
Kirjaa en ole lukenut mutta mieleen tulevat heti tyypilliset pysäyttävät tilanteet kuten yllättävä vakava sairastuminen, läheisen kuolema tai avioero, jotka hyvinkin voivat saada ihmisen tarkastelemaan elämäänsä ja kääntämään suuntaansa. Tosiasiahan on, että muutokset tapahtuvat yleensä vasta kun olemme joutuneet seinää vasten, siiis pakon edessä.
Jos seurauksena ovat vaikka entistä paremmat elämäntavat kuten tupakanpolton tai alkoholin liikakäytön lopettaminen tai laihdutus, mikä ettei elämänkaari saattaisi edetä entistä loivempana eikä enää itsetuhoisen jyrkkänä.
Kompin sanoo, että elämänkaariteorian mukaan ihminen saa hyvissä ajoin ainakin aavistuksen siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
-Mutta jos haluat vaikuttaa vanhuuteesi, toimi, kun olet vielä nuori, Komp neuvoo.
Siis ihan hyvälläkin muutoksia pitäisi saada aikaiseksi, jos niihin tarve on. Mieleeni tulee vaikka työ, johon ihminen ei ole tyytyväinen. Pitäisikö siis uskaltautua uralta ulos ja hakeutua hommiin joista on unelmoinut.
Komp toteaa, että muutoksia voivat saada aikaan myös muut tahot puuttumalla ihmisen elämänmenoon.
Ajattelen vaikka koulukiusattua. Jos opettaja tai koulupsykologi puuttuu tarpeeksi voimakkaasti kiusaamiseen saaden sen loppumaan, koulukiusatusta ei ehkä tulekaan työpaikkakiusattu vaan ”kirous” katkeaa, suunta muuttuu.
Kaikan kaikkiaan naisten esittämä kysymys on hyvä ja pohtimisen arvoinen, ennen kuin siis on liian myöhäistä, elämänkaari umpeutunut.
Sillä italialaisen nobelistin Salvatore Quasimodon sanoin ”jokainen meistä seisoo yksin maan sydämessä auringonsäteen lävistämänä ja yhtäkkiä on ilta”.
Lisätietoja kirjasta: http://www.policypress.co.uk/display.asp?K=9781447310716