Nainen vedenjakajalla

Sanotaan, että puhuminen auttaa. Ei muuten auta, ainakaan aina. Puhuminen voi olla jopa haitaksi.
Olen sairastellut viime aikoina ja joutunut kertomaan asiasta parille henkilölle. Mutta olenkin pitänyt huolta siitä, että olen kertonut vain todella parille ihmiselle, sellaiselle, joiden asiasta kuuluu tietää.
Kokemuksesta tiedän, että asian laajempi kertominen voi aiheuttaa itselleni vain hallaa. Ihmiset tiedustelevat sitten tavan takaa miten nyt voin. Saan selitellä yhtä ja samaa asiaa moneen kertaan. Turhanpäiväiset soitot väsyttävät, kadulla pysäyttelevät naapurit pitkästyttävät, asiaa vatvovat sähköpostit ärsyttävät.
Ei, puhuminen ei siis aina auta vaan pikemminkin aiheuttaa harmia ja uuvuttaa.
Se myös ikään kuin ylläpitää sairautta, mikä ei suinkaan edistä tervehtymistä. Normaali elämänmeno ei tahdo sujua, kun selittelyyn menee turhaa aikaa.
Asiallinen informaatio, jota saan esimerkiksi lääkäriltä tai asiantuntevilta sivustoilta netistä, auttaa kyllä mutta samaa en voi sanoa tuttavien kertomuksista siitä miten joku heidän tuttavan tuttavansa oli kokenut saman sairauden tutkimuksia ja hoitoja.
Minusta ei olisi koskaan mihinkään potilasyhdistykseen, vaikka jotkut niistä avun saavat. En kaipaa vertaisryhmien kuulumisia. Koen niissä tapahtuvan asioiden toistelun samanlaisena sairauden tunnon ylläpitona kuin jatkuvan muunkin oireiden ja hoitojen vatvomisen.
Vähän samaa mieltä oli lääkärini, joka hiljan totesi minulle, että kun hoitojakso on ohi, voin unohtaa sairauden tykkänään ja elää aivan normaalia elämää eli jättää asiasta puhumisenkin taakseni.

Ihmisen elämänkaaren suuntaa ei voi muuttaa vai voiko?Kas siinäpä kiinnostava kysymys. Sen on esittänyt Helsingin yliopiston sosiaaligerontologian apulaisprofessori Kathrin Komp. Hän on toimittanut Uumajan yliopiston professori emerita Stina Johansson kanssa elämänkaariteoriaa valaisevan kirjan Population ageing from a lifecourse perspective, jotta väestön vanhenemista ymmärrettäisiin paremmin.
Kirjaa en ole lukenut mutta mieleen tulevat heti tyypilliset pysäyttävät tilanteet kuten yllättävä vakava sairastuminen, läheisen kuolema tai avioero, jotka hyvinkin voivat saada ihmisen tarkastelemaan elämäänsä ja kääntämään suuntaansa. Tosiasiahan on, että muutokset tapahtuvat yleensä vasta kun olemme joutuneet seinää vasten, siiis pakon edessä.
Jos seurauksena ovat vaikka entistä paremmat elämäntavat kuten tupakanpolton tai alkoholin liikakäytön lopettaminen tai laihdutus, mikä ettei elämänkaari saattaisi edetä entistä loivempana eikä enää itsetuhoisen jyrkkänä.
Kompin sanoo, että elämänkaariteorian mukaan ihminen saa hyvissä ajoin ainakin aavistuksen siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
-Mutta jos haluat vaikuttaa vanhuuteesi, toimi, kun olet vielä nuori, Komp neuvoo.
Siis ihan hyvälläkin muutoksia pitäisi saada aikaiseksi, jos niihin tarve on. Mieleeni tulee vaikka työ, johon ihminen ei ole tyytyväinen. Pitäisikö siis uskaltautua uralta ulos ja hakeutua hommiin joista on unelmoinut.
Komp toteaa, että muutoksia voivat saada aikaan myös muut tahot puuttumalla ihmisen elämänmenoon.
Ajattelen vaikka koulukiusattua. Jos opettaja tai koulupsykologi puuttuu tarpeeksi voimakkaasti kiusaamiseen saaden sen loppumaan, koulukiusatusta ei ehkä tulekaan työpaikkakiusattu vaan ”kirous” katkeaa, suunta muuttuu.
Kaikan kaikkiaan naisten esittämä kysymys on hyvä ja pohtimisen arvoinen, ennen kuin siis on liian myöhäistä, elämänkaari umpeutunut.
Sillä italialaisen nobelistin Salvatore Quasimodon sanoin ”jokainen meistä seisoo yksin maan sydämessä auringonsäteen lävistämänä ja yhtäkkiä on ilta”.
Lisätietoja kirjasta: http://www.policypress.co.uk/display.asp?K=9781447310716

Taloudellisesti ankeat ajat ovat terästäneet palvelun tarjoajia kuuntelemaan kuluttajia entistä herkemmin. Ja hyvä niin. Mutta kuuntelu yksin ei auta. Palvelun tarjoajan tulisi myös ymmärtää mitä kuluttaja tarkoittaa. Ymmärrys toisi kilpailuetua yrittäjille.
Turun ja Vaasan yliopistoissa on tutkittu kuluttajien yhteisöllistä arvokokemusta eli prestigeä. Tulos kertoo, että lähipiirin hyväksyntä, status ja maine ja ainutlaatuisuus ovat keskeisiä ominaisuuksia sosiaalisesti arvostetuille tuotteille ja palveluille.
Prestige – Yhteisöllinen arvokokemus -teos on saatavilla Vaasan yliopiston sivuilla: http://www.uva.fi/fi/research/publications/orders/database/?julkaisu=783
Minulla on muutama omakohtainen kokemus siitä, että palvelun tarjoaja on kyllä kuullut mitä olen sanonut mutta ei ole ymmärtänyt sanoman merkitystä. Tai ei ole välittänyt ymmärtää. Mene tiedä.
Entinen kampaajani myi liikkeensä ja muutti ns. tuolivuokralaiseksi ystävättärensä kampaamoon. Eli he työskentelivät joskus yhtä aikaa, joten meitä asiakkaita oli kaksi kerrallaan kuulomatkan päässä toisistamme.
Kampaajani uteli minulta matkoistani toisen asiakkaan ja kampaajan kuullen. Vastasin vaivautuneesti ja vaillinaisesti. En halunnut kertoa näiden ihmisten kuullen asioistani, vaikka niissä mitään kummempaa salattavaa ei olekaan.
Kampaaja jatkoi kuitenkin juttua ja kyseli nyt, aionko tavata taas saman henkilön kuin kohteessa viimeksi. Mumisin jotain.
Sen jälkeen en tälle kampaajalle sitten enää mennytkään. Minusta hän käyttäytyi asiattomasti ja epäkorrektisti.
Toista kampaajaa pyysin leikkaamaan tukkani lyhemmäksi kuin edellisellä kerralla. Näytin myös kohtaa, jota tarkoitin. Hän hyväksyi ajatukseni. Lisäsin vielä, ettei ole väliä vaikka tukka olisi jopa liian lyhyt ensimmäisen viikon aikana sillä hiukseni kasvavat vikkelästi.
Nyt on viikko kulunut ja totean että kampaaja leikkasi jälleen hiuksiani liian vähän. Koen maksavani turhasta.
En mene koskaan seurustelemaan palvelun tarjoajien luokse vaan saamaan kunnollista palvelua ja vastiketta rahoilleni. Mutta joskus minusta tuntuu, että joillekin palvelun tarjoajille tuttavallinen seurustelu on tärkeämpää kuin hyvä palvelu ja asiakkaan toiveiden huomioon ottaminen.

Hankalat ihmiset ovat mainioita. He antavat meille paljon.
Niin muodoin en oikein ymmärrä miksi tällainen kirja on kirjoitttu: Satu Kaski ja Vesa Nevalainen "Ikävät ihmiset. Kuinka selviytyä hankalien tyyppien kanssa " Minusta nimittäin niin sanotusti hankalia tyyppejä ei ole olemassakaan.
Jos koemme jonkun hankalaksi meidän on hyvä katsoa peiliin ja kysyä miksi tämä henkilö meitä ärsyttää. Ja kas, vastaus löytyy itsestämme. Näin ollen, kiitos hankalan ihmisen, olemme löytäneet itsestämme jotain uutta ja mielenkiintoista. Sitä on sitten ehkä syytä työstääkin.
Jos vaikka kokouksessa tai ystävien tapaamisessa joku on hankalan äänekäs, riistäen huomion pääosin itselleen, voimme kysyä itseltämme, miksi tämä meitä suututtaa, ärsyttää, tms. Olisiko niin, että itse asiassa itse haluaisimme olla huomion kohde, tärkeä, kunnioitettu.
On näet niin, että monesti meitä toisissa ihmisissä ärsyttävät juuri ne piirteet joita on itsessämmekin ja joita emme kenties ole tunnistaneet.
Minut on viime aikoina eräs ystäväni alkanut kokea hankalaksi. Olen sen huomannut hänen äänestään. Hän ilmiselvästi aina ärtyy kun viittaan lenkille lähtöön. Miksi se, että minä kerron omasa lenkille lähdöstäni. häntä ärsyttää? No siksi,ett hänen pitäisi tehdä samoin mutta hän ei saa lähdetyksi. Hänen terveytensä vuoksi se kuitenkin olisi tärkeää. Minä siis tunnun hankalalta, koska hän ei tunnista omaa osuuttaan asiaan.
On se niin hankalaa.

Tavaroita voi ostaa mutta elämyksiä ja kokemuksia ja muistoja ei voi ostaa. Tähän tapaan arveli luksushotellin johtaja telkkarissa jokin aika sitten. Elämysten haku oli hänen mielestään syy käyttää hotellin palveluita kuten viettää häät siellä.
Olen jo vuosia välttänyt tavaroiden haalimista, osin tietty siitä syystä että kaikkea tarpeellista minulla jo on. Mutta toisaalta myös juuri mainitusta syystä, koska olen itse oivaltanut saman minkä tämä hotellin johtaja.
Täsmällisesti ottaen elämyksiäkin tietysti voi ostaa kuten nyt hotellin palveluita tai matkoja, yms.
Vaan kaikista elämyksistä ei toki tarvitse maksaa, mikä voi olla ihan tervetullutta näinä taloudellisesti ankeina aikoina.
Minä saan elämyksiä ja muistoja vaikka valokuvaamalla luontoa. Olen eilen käynyt kuvaamassa tiettyä paikkaa meren rannalla. Olen kuvannut sen jokaisena vuoden aikana. Elämyksiä syntyy maiseman muutosta tarkkaillessa. Kesällä siellä oli esimerkiksi lintujakin, vaan ei nyt. Ei muuten maksa mitään :)
Kun matkustan, matkustan mieluiten yksin ja tapaan sitten kohdemaassa tuttuja. Yksin reissatessa tutustun ihmisiin paremmin kuin jonkun kanssa kulkiessa. Paikalliset ihmiset tulevat herkästi juttelemaan ja kuulen kohtaloita. Kielitaitoakin voin samalla testata.
Näin niitä muistoja kertyy.

Sanotaan, etteivät ihmiset tule elämäämme sattumalta. Kohtaamillamme ihmisillä on oma tarkoituksensa. Se voi selvitä joskus vasta pitkän ajan kuluttua.
On myös ihmisiä, jotka poistuvat sitten elämästämme, lyhyen tai pidemmän ajan jälkeen. Silläkin on tarkoituksensa.
Ja sitten on heitä, jotka palaavat tauon jälkeen takaisin luoksemme. Ja sekin on tarkoitettu.
Juuri nyt joulun tietämissä kaksi kauan elämästäni poissa ollutta tärkeää ihmistä palasti luokseni. Heidän paluunsa teki minulle joulun.
Uusi vuosi näyttänee paluiden merkityksen, jota itse en vielä osaa ounastaa.
Tällaisia ihmisiä koetan kohdella silkkihansikkailla, jotta en enää tekisi samoja virheitä kuin aikaisemmin.
Kiitollisuutta tuntien katson uutta vuotta päin.

Jopa on tämän joulun alla tainnutettu yksinäisyyttä oikein tuutin täydeltä: on ollut lupa välittää ja sukupolvet ovat kohdanneet. No, hyvä siis niin, jos yksinäisyys on ollut valttia. Sanoohan psykiatri Matti Huttunenkin Duodecimin joulunumerossa, että ”yksinäisyys kuihduttaa niin mielen kuin ruumiin”.
Vaan jo kohta hän lisää, että kaikki ihmiset eivät kärsi yksinäisyydestä. Meillä ei ole ilmaisuja rauhaa tuovalle yksinäisyydelle (solitude) ja mieltä uhkaavalle yksinäisyydelle ja syrjäytyneisyydelle ( loneliness) vaan on vain termi yksinäisyys.
Eräs tuttavani, italialainen muotisuunnittelija hiljan valitti tuntevansa itsensä toisinaan yksinäiseksi mutta sitten myös tarvitsevansa yksinäisyyttä, koska luomistyö sujuu parhaiten yksin ollessa.
Hänen yksinäisyytensä oli sielunkumppanin kaipuuta, henkilön, joka ymmärtäisi myös luovan ihmisen yksinäisyyden tarpeen.
Yksinäisyyttään kartoittaessaan tämä komea ja charmikas mies toi esille myös mielenkiintoisen jutun: hän kammoksui jatkuvasti sänkyynsä tunkevia naisia, pelkkää seksiä. Ei, se ei häntä kiinnosta, ei poistaisi yksinäisyyttä. Vaan yksinäisyyden poistaisi sielujen harmonia ja sen myötä sitten tuleva erotiikkakin.
Hänestä oiva asumismuoto kumppanin kanssa olisi sellainen jossa kummallakin olisi oma asunto sitä luomisvaihetta varten mutta oleskella voitaisiin jommankumman asunnossa vallan tyystin silloin kun luomistyöhön ei tarvitse vetäytyä.

Kireä taloudellinen tilanne on saanut jotkut ihmiset miettimään myös vieraskoreutta entistä tarkemmin. Tämä ilmeni tänään keskustelussa erään tuttavani kanssa.
Hän kertoi pohtineensa asiaa muutaman ihmisen kanssa ja kokemukset olivat aika samanlaisia. Ja ne ottivat päähän.
Kun visiitit eivät aina syystä tai toisesta ole vastavuoroisia vaan kahvitus ja illanistujaiset tapahtuvat jonkun tietyn ihmisen kotona niin hänelle samalla lankeavat aina myös kahvitarjoilu, voileipien tai pullan laitto tai pienen purtavan ja juomien järjestäminen. Aikaa myöten se tietty myös tulee maksamaan, enemmän kuin emäntä tai isäntä soisi.
Toki vieraskorea ei tarvitsisi olla vaan vähän vaikea sitä on tylyksi ja kovaksi heittäytyä. Sen arvaa jokainen. Eli siis tämä vieraiden tulisi ottaa huomioon ja kantaa kortensa kekoon.
Mutta nytpä tuttavani kertoi tuohtuneena, että näinhän ei likimainkaan aina kuulemma käy vaan vieraat hyväksikäyttävät emännän tai isännän hyväntahtoisuutta ihan kylmästi. Ja toistuvasti. Kuvio on vähän samantapainen kuin kesäiset mökkivierailut joidenkin luokse ja ilman kummempia tuliaisia.
Siis, vieraskorealle tulisi viedä jotain mukavaa, eikä välttämättä kukkia vaan jotain hyödyllistä kuten kahvipaketti tai muuta kätevää, rahan arvoista tuomista, sillä rahaahan tarjoavaltakin hupenee.
Eräs tuttavani, yksin asuva mies joka ei ruokaa osaa laittaa ja joka tuon tuosta saa kutsuja tuttaviensa koteihin illallisille, on ottanut asiakseen kutsua isäntäväkeä aina silloin tällöin ravintolaan jossa hän tarjoaa puolestaan illallisen.
Yksi vaihtoehto on tietty pistää illanistujaiset ja kahvittelut kiertämään, sillä eihän ole laitaa että jonkun täytyy aina kärsiä rahallisesti yhteisistä mukavista hetkistä.

Taas tulin todenneeksi sen minkä monesti ennenkin: ennakointi ja tulevien tapahtumien kuvittelu on melko turhaa. Asiat eivät kuitenkaan mene usein niin kuin otaksun. Eivät menneet nytkään.
Jouduin pieneen leikkaukseen. Luin sairaalan kirjallisen ohjeen etukäteen ja valmistelin itseäni ja lähiympäristöäni toipumisaikaan. Silloin en voisi ottaa vastaan ystäviä, en viestitellä tietokoneella tavalliseen tapaan, en järjestää pikkujoulujuhlaa kollegoille, en tehdä tiettyjä kontolleni langenneita hommia.
Pelkoa en tuntenut enkä mieltäni myllertänyt kauheuksilla joita muka voisi tapahtua. Ei, enempi valmisteluni koskivat käytännön hommia.
Vaan kuinka kävikään. Leikkaus oli helppo, toipumisaikani minimaalinen. Jo seuraavana päivänä olin lenkillä ja hyvässä kunnossa. Sairaalan kirjallisissa ohjeissa väläytellyt satunnaiset riskit eivät kohdalleni osuneet.
Kutakuinkin heti pääsin takaisin kuvioihin, tekemään entisiä hommiani, järjestelemään niitä ja näitä ja pitämään yhteyttä ihmisiin.
Turha oli luulo taas kerran. Ennakoinnissa menee vaan energiaa hukkaan. Jo se pitäisi muistaa.

Kuinka me katsomme toisiamme? Ja mitä me näemme? Tätä jouduin miettimään erään tuttavani vuoksi.
Hän kertoi ottaneensa kalliin kosmetologin hoitosarjan, koska oli kyllästynyt katsomaan kasvoissaan olevia talikertymiä. Hoidoissa näppylät poistettiin ja iho myös ”nuorentui” koska sitä käsiteltiin myös botoksilla.
Satuin sanomaan tuttavalleni, etten ollut koskaan huomannut moisia näppylöitä hänen kasvoissaan. Hän hämmästyi ja miltei paheksui kommenttiani ja epäili, että olen likinäköinen.
Niinpä kysäisin häneltä seuraako hän sitten puolestaan milloin silmänaluseni ovat tavallista tummemmat ja silmät väsyneemmät ja silmäpussit rumentavat kasvojani. Ei, ei hän seurannut.
Huvikseni tiedustelin parilta tuttavaltani miten he katsovat muita ihmisiä: tarkkaan vai puolihuolimattomasti? No summittaisesti hekin katsoivat.
Valtaosa meistä taitaa siis luoda toisista vain yleiskuvan. Vain jokin suuri poikkeama kuten aivan aiemmasta eri värinen tai eri pituinen tukka tai musta silmä, tms. kiinnittää huomiotamme tavallista tarkemmin. Yksityiskohdat eivät juuri jää mieleemme.
Eri asia ovat ammattilaiset, kuten kampaajat, ompelijat ja meikkaajat. He kiinnittävät huomiota oman alansa asioihin vaistomaisesti. Kun kysyin taannoin eräältä kampaajalta mitä mieltä hän oli itsenäisyyspäivänä linnan juhlissa näytillä olleista puvuista hän vastasi, ettei ollut katsonut niitä lainkaan. Tutkailin vain kampauksia, hän totesi.
Pikkujoulusesonkina monet ovat tavallista tarkempia ulkonäöstään. Vaan pikkuseikoista murehtiminen, omaan napaan tuijottaminen, vaikuttaa olevan turhaa. Muut eivät ole lainkaan niin kiinnostuneita ulkonäöstämme kuin ehkä oletamme