Nainen vedenjakajalla

Nykyisin kuuluu olla sosiaalinen. Ja jos ei ole, on kummallinen.
Vaan minä olen joutunut tekemisiin monenkin tällaisen kummallisen ihmisen kanssa. Heistä ei ole pienesti pakottamallakaan kehkeytynyt sosiaalisia. Ei minustakaan.
Asuin taannoin taloyhtiössä, jossa hallitus osti kauniiseen pihapiiriin pöydän ja tuolit kauniita kesäpäiviä varten ja kehotti asukkaita hyödyntämään niitä: kahvittelemaan perheenjäsenten, naapureiden ja vaikka vieraittensakin kanssa. Olemaan sosiaalisia siis. Ajatuksena oli, että talossa asuvat sosiaalistuisivat ja alkaisivat seurustella entistä enemmän toistensa kanssa. Näin syntyisi hyvä henki ja yhtiökokouksissakin asiat menisivät mutkattomasti läpi.
Vaan kuinka kävikään. Pöydät ja tuolit pysyivät enimmäkseen tyhjinä. Kahvikekkereitä pitivät vain hallituksen jäsenet ja muutama heidän kannattajansa.
Samaa pakkopullaa oli tiedossa toisessakin taloyhtiössä. Asukkaille lähettämässään kirjeessä hallitus tiedusteli, millaista yhteistä toimintaa asukkaat haluaisivat. Ajatuksena siis oli ilman muuta, että asukkaat haluaisivat sosiaalisuutta. Vaan ei syntynyt siitäkään projektista mitään.
Sosiaalistumisen pakko on kummallinen ilmiö. Miksi ihmeessä pitäisi ventovieraisiin tutustua enempi kuin haluaa, vaikka he olisivat naapureita. Naapurisuhteet ovat tietty hyvästä vaan silloin ne syntyvät omaehtoisesti ja niiden naapureiden välille, jotka sitä itse haluavat. Ei kukko käskien laula.
Samanlaista pakkososiaalistamista on kaupunginosissa. Asukkaiden pitäisi osallistua talkoisiin ja tutustua toisiinsa, pykätä kylätaloja tms. Ei onnistu sekään, ei pakottamalla.
Ennen kuin ihmiset haluaisivat sosiaalistumista pitäisi oppia sietämään eri tavoin ajattelevia ja tulemaan toimeen myös heidän kanssaan. Nyt sosiaalistajilla on usein ketunhäntä kainalossa kuten omiin näkemyksiin, jopa poliittisiin, suostuttelu.

Asuntokaupan hyydyttyä rakennusfirmat ehdottavat nyt uusien asuntojen ostamista sijoitusasunnoiksi. Ja mikä ettei, sillä asunnon vuokraaminen, silloin kun se onnistuu, merkitsee ihan hyvää ja vakaata tuottoa. Minä olin ihan tyytyväinen, kun sain kuuden prosentin tuottoa.
Mutta aikansa kutakin. Minä myin sijoitusasuntoni. Ja hyvä niin, ajattelin eritoten eilen.
Ystävättäreni kertoi harmillisesta vuokralaisesta. Iäkäs mies oli talonmiehen mukaan alkanut toimia talossa epäilyttävästi niin että naapurit olivat peloissaan.
Hella oli jäänyt päälle, savua kehittynyt ja palokuntakin kutsuttu paikalle. Iäkkään miehen muualla asuva poika ja vuokranantaja oli sitten kutsuttu hätiin.
Vuokralaisen valinta onkin yhä enemmän taitolaji. Huhu kertoo, että näinä aikoina käy kerran jos toisenkin niin, että vuokra ei tulekaan pankkitiliin ajallaan. Työttömäksi jäänyt vuokralainen ei ole pystynyt maksamaan.
Jos minulla vielä olisi sijoitusasunto, nyt pitäisi koputtaa puuta, sillä ilman vuokraa en ole jäänyt. Mutta kerran vuokralainen pyysi saada siirtää maksua kuukaudella, koska veromätkyyn oli mennyt rahaa.
Vuokralaisia etsivän toimiston palvelut maksavat mutta ovat minun kokemukseni mukaan hintansa väärtejä. Lähtökohtana toimistoväen ehdottaessaan uusia vuokralaisia on jo se, että luottotiedot ovat tarkistetut. Jos nämä tiedot ovat kunnossa, ainakin alku siis näyttää lupaavalta.

En ihmettele yhtään, että vauras ja hyvinvoiva tuttavani elää ylhäisessä yksinäisyydessä. Tulin näet siihen tulokseen, että hänen on pakko. Ympärillä olevien käytös sen on sanellut.
Niin sanotut kaverit eristävät hänet lahjakkaasti. Esimerkiksi tenniskentällä hänellä sujuu mukavasti pelikaverien kanssa mutta he eivät kuitenkaan koskaan soita hänelle eivätkä kutsu minnekään. Kun hän rupattelun lomassa ryhtyy kertomaan omista kokemuksistaan, vaikka matkoista, hänen puheeseensa eivät kaverit ota kantaa vaan vaientavat hänet sillä lailla olemattomiin.
Kateus vie kalatkin vedestä kuuluu sanonta. Kateus se tässäkin näyttäytyy.
Kun tuttavani ei tarvitse koskaan miettiä voiko hän ostaa jotain vai ei, se ei sovi tuttavien pirtaan. Ei ole hyvä olla siinä määrin äveriäs, että ei tarvitse miettiä hankintojaan vaan rahaa on siihen mitä mieli tekee.
Ymmärtäisin hänen kaveriensa käytöksen, jos tuttavani olisi pröystäilevä tai esittelisi vaurauttaan jotenkin. Vaan hän ei ole sellainen, vaan elää melko vaatimattomasti ja säällisesti. Alla ei ole mersua eikä hän omista merenrantahuvilaa. Ne eivät kiinnosta häntä. Mutta auto ja talo ovat toki hyvät.
Kaiken lisäksi hän on itse hankkinut, tyhjästä luoden, rahansa. Kovalla työllä.
Se ei kuitenkaan paina vaa´assa kun kaverit kadehtivat.
Muistan erään rikkaan miehen neuvon minulle maaseudulla. ”Jos saat hyvän kalansaaliin, sano naapureille, että vain jonkin verran tuli, älä paljasta että saalis oli mojova. Sillä kateus kukoistaa. ”

Olen rupatellut vanhojen naistuttavien kanssa, koska olen joutunut soittelemaan entisille koulukavereille luokkakokouksen alla. Olen myös yhyttänyt pari vanhaa työtoveria.
Minua ovat hämmästyttäneet heidän vastauksensa kysymykseeni mitä heille kuuluu.
Vastaukset ovat olleet tämäntapaisia:
- Siskollani on kohta synttärit. Hän ei aio juhlia niitä mutta suku järjestää hänelle jotain.
-Mieheni on koonnut näyttelyn.
-Tyttäreni talossa on putkiremontti, kestää vielä kuukauden.
- Poikani asuu nykyään Vantaalla.
Siis: mitä näille naisille kuuluu? Ei se heti ensi kysymältä selvinnyt. Sitä piti oikein tivata: niin mutta mitä sinulle siis kuuluu?
Yleensä tätä kysymystä seurasi tauko, kenties hämmästynytkin.
No tuli sieltä sitten joitain vastauksia.
-Olen meidän kerhossa teatterivastaava. Se teettää vähän töitä.
-Olen miettinyt mitä laittaisin siskon synttäreille päälle. Pitää varmaan lähteä ostoksille.
-Minulla oli leikkaus mutta olen jo toipunut.
Ensisijaisesti siis nämä naiset kertoivat mitä jollekin läheiselle kuuluu. He elivät ja elävät niin heidän kauttaan.
Lienevätkö miehet samanlaisia?
Nyt pitää ruveta tarkastelemaan heidän puhetapaansa.
Mitä siis miehille kuuluu?

Se oli silloin kun Leilalla ja minulla kummallakin oli hankaluuksia avioliitoissamme. Silloin Leila antoi minulle joululahjaksi tuon esiliinan.
Kas, minulla on vielä tallella panta jota käytin hiuksissani tennistä kollegani kanssa pelatessani. Löimme palloja aina maanantaisin. Kuvittelimme pallon olevan se henkilö, johon olimme viikonvaihteessa ärtyneet, jos harmituksia oli ollut.
Tällaisia löytöjä tein siivotessani kaappeja, kun taloyhtiö ilmoitti tuovansa pihalle lavan, johon voi viedä tarpeetonta roinaa.
Kaappeja tyhjentäessäni vastaan tuli myös valokuvakehys, josta olin poistanut kuvan. Se oli henkilöstä, jonka olin halunnut unohtaa hänen poistuttuaan elämästäni.
Oliko välirikko ollut virhe? Sitä istuin hetken pohtimassa. Jos se sitä olisi ollutkin, päätökseni olin tehnyt parhaan silloisen tietoni perusteella. Ehkä nyt toimisin toisin. Vaikea sanoa.
Samantapaista kertoi italialainen ystäväni, joka vieraili viikonvaihteessa Suomessa. Hän oli tehnyt aikoinaan oman päätöksensä ja oli vielä tyytyväinen siihen. Mutta hän oli toppuutellut poikaansa päättämästä samoin, kun poika oli kysynyt isänsä mielipidettä.
Rehellinen virheiden, omien ja toisten, tutkaileminen onnistuu silloin, kun olo on turvallinen. Ja sitä se on silloin, kun ihminen erottaa teot itsestään. Virhettä ei tarvitse hyväksyä mutta ihminen sinänsä täytyy. Vaikka olisin tehnyt virheen, olen silti kunnon ihminen. Mutta virhettäni minun ei tarvitse aina hyväksyä. Eikä toinenkaan ihminen ole totaalisesti huono, vaikka virheen olisi tehnytkin.
Kerran virheistä keskustellessani eräs henkilö sanoi Beatlesien kappaleen Yesterday olevan hänelle läheinen. Hän oli kuunnellut sen tarkoin juuri menneiden virheidensä vuoksi. Kappale oli koskettanut häntä syvästi.

Asumistyytyväisyyttä hiljan tutkittaessa erääksi tulokseksi tuli jonkin sorttisen yhteisöllisyyden kaipuu. Se ei ollut järin voimakasta mutta saattaisi lisätä viihtyisyyttä taloyhtiöissä.
Yhteisöllisyyttä kaipasi eilen myös eräs ystävättäreni. Hän mietti mistä keksiä itselle sopiva yhteisöllinen harrastus. Kielikurssit ja jumpparyhmät eivät häntä nyt kiinnosta.
Kysyin miten olisi kirjallisuusryhmä? Sellaisesta kuulin hiljan kollegaltani. Ryhmäläiset keskustelevat kirjallisuudesta ja tapaavat joskus kirjailijoita. Kahvittelu tietty kuuluu kuvaan mukaan.
Itse koin aikoinaan mielenkiintoiseksi erään filosofin vetämät ryhmät. Niissä joku aina alusti jostain teemasta ja sitten aiheesta keskusteltiin. Yhteisöllisyys tässä kokoonpanossa lopahti siihen, että ravintolalla ei ollut enää mahdollisuutta antaa ryhmän käyttöön tiloja.
Mielenkiintoiseen yhteisöllisyyteen törmäsin jokunen päivä sitten eräässä toimitalossa käydessäni. Kivisellä pihamaalla oli vihanneslaatikoita ja kurpitsa rönsyili niiden lomassa. Menin ihastelemaan laatikoiden sisältöä ja siellähän oli monen sorttisia kasveja.
Pihamaalla sattui olemaan myös nainen, joka kasteli kasveja. Pitkää letkua ohjaillessaan hän kertoi minulle että hänen työpaikallaan oli kertynyt pieni porukka joka oli halunnut ruveta kasvattamaan näitä kasveja.
Se kuulosti mukavalta yhteisöllisyydeltä.
Porukan toimissa siten yhdistyi kaksi tärkeää asiaa: yhteisöllisyys ja puutarhan hoito.
Onhan näet olemassa sanonta, että mikään muu ei ole tärkeää kuin puutarhan hoito, eikä sekään ole kovin tärkeää. 

Omaan napaan tuijotteluun on pitänyt kiinnittää muutamana viime päivänä taas vähän entistä enemmän huomiota.
Kollega valitti, että pomo ei ollut vastannut hänen viesteihnsä ja niinpä hän ei päässyt hommissaan eteenpäin.
Myös minulla oli kokemus, jonka mukaan minun viestiäni ei otettu huomioon säälliseen aikaan.
Yhdessä marmatimme sitten asiaa. Ja terästäydyimme sitten.
Kyse ei ole siitä, että toinen ei haluaisi tai vähättelisi juuri minua. Näin elokuun alussa kyse oli mitä varmemmin siitä, että lomalta palattua oli koko joukko asioita kasaantunut ja ne piti ensin purkaa.
-Etköhän parin viikon kuluttua viimeistään saa vaastauksen, lohdutin kaveriani.
Minä sain tänään, viikon kuluttua. Ja ilmi kävi, että minua ei suinkaan oltu unohdettu.
Tällaisessa tilanteessa sitä helposti ottaa itseensä. Ja silloin on syytä laittaa jäitä hattuun.
Ongelmasta on syytä irrottautua eikä tempoilla ja luulotella vihaisena.

Minulla on kokemusta kimppakämpän vuokralaisena ja vuokralle antajana.
Vuokralaisena olin nuorena parissakin kimppakämpässä, jotka nyt ovat kuulemma talousahdingon vuoksi entistä suositumpia.
Kumpikin asunto oli iso ja kullakin meistä vuokralaisista oma huone.
Vuokran maksusta ei tullut ongelmia. Sen hoidimme säntillisesti. Mutta muissa asioissa tökki. Esimerkiksi toisessa asunnossa oli tyttö, joka tapasi syödä meidän muiden ruokia jääkaapista niin että kun ruokien hankkija tuli kotiin ja meinasi ruveta iltapalalle, jääkaapistapa ei löytynytkään hänen ostamiaan ruokia. Sanomistahan siitä tuli. Kun vielä meillä jokaisella oli vain vähän rahaa, tytön ”lainailu” kävi myös kukkaron päälle. Asia oikeni vain muutaman tiukan joukkopuhuttelun jälkeen.
Myös toisessa kimppa-asunnossa oli rahaongelmia. Kun puhelin oli vain yhdellä vuokralaisista, hän joutui maksumieheksi kun muut vieraineen soittelivat selän takana.
Kimppa-asuminen voi toisaalta siis olla edullista, toisaalta taas ei.
Vuokranantajana sain aina vuokrarahat ajallaan ja kaikki sujui muutenkin mallikkaasti. Sopimuksen olin teetättänyt hyvällä toimistolla, joka muiden muassa tutki kahden miesvuokralaiseni luottotiedot etukäteen.
Mutta sopimuksen miehet joutuivat sanomaan irti ennen luultua aikaa, koska toinen sairastui vakavasti ja joutui takaisin kotipaikkakunnalleen, sairaalaan.
Siinä vaiheessa sopimuksen yhteisvastuupykälä oli minulle paikallaan. Toinen vuokralaisista joutui hoitamaan asiat, kuten loppusiivouksen, molempien puolesta.
Siispä kimppa-asunnon vuokralaiseksi meno tai vuokralle anto edellyttää tarkoin harkittua vuokrasopimusta.
Tähän on nyt kiinnittänyt huomiota myös Suomen Vuokranantajat ry.

Oppi omista matkakokemuksistani on mennyt minulle perille. Olen toiminut nyt paria Suomessa vierailevaa italialaista ystävääni kohtaan siten kuin toivoisin minua ulkomailla kohdeltavan.
Olen näet ollut suivaantunut siitä, että minulle aina kerrotaan mitä minun pitäisi käydä katsomassa, mitä syödä, jne. Sen sijaan minulta ei ole kysytty mitä haluaisin nähdä.
Siispä kuulostelin huolellisesti mitä nämä kaksi italialaista oikein halusivat. Ja tällaisia olivat toiveet:
Koska he olivat tulleet Suomeen kuumaa pakoon, he nyt hellepäivinä halusivat varjoon, meren äärelle terassille, jossa kävi tuulen virekin.Kylmä drinkki siellä teki terää.
He halusivat tietää mistä voisivat ostaa edullista ruokaa, koska täällä ruoka on puolet kalliimpaa kuin heillä. Kun selvittelimme syitä, kävi ilmi, että pari suurta ketjua eivät hallitse markkinoita, vaan niillä tarjoavat tuotteitaan monet pienet yritykset.
He eivät halua grillata lihottavia makkaroita suomalaiseen tapaan vaan mielivät kasvisruokaa. Mustikat olivat heille mieleeen. Niistä oli syntynyt hyvä piirakka.
-Kunpa pääsisin jonnekin mustikoita poimimaan, huokasi toinen ystävistäni.
He kävelevät mielellään. Siinä näkee ympäristöä omassa tahdissaan. Ja yhtenä syynä on myös raha: Italiassa kulkuneuvoissa pääsee puolet halvemmalla kuin täällä. Turistiajelut ping pong viittelyineen eivät siis kiinnosta heitä.
Tavanomaiset Kiasma ja Musiikkitalo ja muut suuret kohteet eivät turistirysinä niin ikään olleet heille ykkössijalla. Ei, he pyysivät minulta listaa pienistä gallerioista ja halusivat tietää missä näkisi suomalaisia animaatioita.
Ja yhtä toivetta en lainkaan ihmetellyt, koska se on sama kuin itsellänikin: päästä paikalliseen kotiin näkemään arkea ja ihmisten tapaa elää ja asua.

Suomalainen, kuten myös minä, kaipaa asumiseltaan ennen muuta omaa rauhaa. Kiinteistömaailman teettämän Asuminen ja Onnellisuus -tutkimuksen perusteella suomalainen viihtyy parhaiten oman kodin rauhassa ja kaukana naapureista. Vain viidennekselle vastaajista naapureiden tunteminen ja tiivis yhteisö on tärkeää.
Tämä tieto osui minulle aivan nappiin juuri nyt, sillä olen harmitellut naapurin liikaa tunkeilua. Olen miettinyt kuinka olla kohtelias, sillä sitähän naapureille kuuluu olla ja haluankin olla mutta sitten toisaalta pitää tietyn välimatkan.
Naapuri on omissa ongelmissaan soitellut minulle pari kertaa ja rimpauttanut ovikelloakin. Sitä en halua. Haluan olla omassa rauhassa kuten siis useimmat suomalaiset. Haluan ottaa vastaan vain niitä vieraita joita itse haluan ja silloin kun itse haluan.
Toki minulla on naapureiden kanssa siinä mielessä hyvät ja tuttavalliset välit, että joskus jeesaamme toisiamme jos se kummallekin sopii. Mutta näin tapahtuu harvakseen ja todellisessa pulassa, ei vain silloin kun itsellä on jokin ongelma vatvottavana. Jo perusturvallisuuden vuoksi naapureihin tulee olla sellaiset välit, että ovikelloa voi soittaa ja puhelimella ottaa yhteyttä jos todellinen hätä tulee.
Mutta rajan veto onkin sitten taiteen laji. Todellisen hädän ymmärtää itse kukin mutta tunkeilu on sietämätöntä.
Kiinteistömaailman selvityksen mukaan naapureista aiheutuvat häiriöt nousivat toiseksi suurimmaksi asumisen tyytyväisyyttä heikentäväksi tekijäksi (38 %). Tutkimuksen perusteella naapuri on suomalaiselle enemmän uhka kuin mahdollisuus.
”Tärkein kyselyssä esiin noussut pointti on yhteisön näkymättömyys. Väestötason kyselyissähän nimenomaan yhteisöllisyyteen ja sosiaalisiin suhteisiin liittyvät tekijät ovat selkeästi yhteydessä onnellisuuteen”, tuloksia analysoi tutkijatohtori Arttu Saarinen Turun yliopistosta.
Yhteisöllisyyttä käsitykseni mukaan pyritään lisäämään monin tavoin nykyään. Ja mahdollisuus yhteisöllisyyteen on hyvästä. Mutta miellyttävä yhteisöllisyys on vapaaehtoista ja siihen voi osallistua silloin kun se itselle sopii. Se on kaukana pakkopullasta.
Kivaa yhteisöllisyyttä ovat esimerkiksi lenkki- ja joulusaunamahdollisuudet taloyhtiöissä tai pihapiirin taloyhtiöiden yhteiset golfkilpailut tai kesäjuhlat. Niihin osallistuvat ne jotka haluavat, eivät kaikki.
Asumiseensa erittäin tyytyväiset kokivat kuitenkin naapureiden tuntemisen ja tiiviin yhteisön muita vastaajia tärkeämmäksi.
”Tämä herättää väistämättä ajatuksen, että tulisiko asuntopolitiikkaa ja yhdyskuntasuunnittelua tehdä kuitenkin enemmän yhteisöllisyyden maksimoimisen näkökulmasta. Useassa tapauksessa kun esimerkiksi tietyntyyppisen palvelujärjestelmän- ja kaavoitusratkaisujen avulla on mahdollista lisätä yhteisöllisyyttä ja sitä kautta onnellisuutta”, Saarinen jatkaa.
Minulle tulee ensimmäisenä mieleen se ratkaisu, jota tulevaisuuden tutkijat ovat povanneet. Kerrostaloihin tai pihapiirin taloihin voi tulla yhteisiä autoja, joita asukkaat sitten lainaavat tarpeen tullen. Näin päästään eroon käytännöstä jonka mukaan jokaisella on oma auto. Ympäristöystävällisyyttä nääs.