Nainen vedenjakajalla

Nyt on syytä painaa mieleen sana modaliteetti. Se on näet tapetilla jo muutamissa tutkimuksissa ja tulevaisuudessa yhä enemmän julkisessa keskustelussa.
Modaliteetti tarkoittaa Aalto-yliopiston professori Kimmo Lapintien mukaan tiedossa olevia ja saavutettavia mahdollisuuksia. Hän kirjoittaa asumisen ja työnteon modaliteeteista Chydenius-lehdessä.
Käytännössä hieno ilmaisu tarkoittaa sitä että nykyisin meillä on yhä useammin mahdollisuus asua ja työskennellä useammassa kuin yhdessä paikassa ja lisäksi nämä paikat voivat muuttua silloin tällöin. Tutkijat haluavat selvittää mitä tällainen elämänmeno tarkoittaa yksilöille ja yhteiskunnalle kuten asuntojen ja julkisten tilojen rakentamiselle ja urbaanille ympäristölle.
Minulla oli elämäntilanne, jossa surfasin kolmen asunnon väliä. Yksi oli silloinen koti, toinen työpaikka ja kolmatta, toisessa kaupungissa olevaa huoneistoa, remontoitiin tulevaksi kodiksi.
Tällainen kolmiyhteys oli ajatuksellisesti kiintoisa. Kun lähdin aamulla kodista, ajatukset kävelymatkan aikana siirtyivät toisessa asunnossani oleviin työasioihin. Ja kun matkustin toiseen kaupunkiin, remontin vaihtoehdot pyörivät mielessä. Liikkuminen siis mahdollisti erilaiset identiteetit: yksityisen, työskentelevän ja tulevaisuuden minän. Juuri liikkuminen helpotti niiden eriyttämistä ja teki elämästä mielenkiintoisen, rikkaan.
Haittojakin kolmiyhteydestä oli. Joskus työasia saattoi kotona painaa päälle mutta koska faktat olivat jääneet työasunnolle, asia vain muhi päässä enkä saanut sitä ratkaistua. Samantapaisia pulmia koitui remontoitavasta asunnosta. Esimerkiksi olisi pitänyt puhelimitse selittää sen jokin mitta myyjälle vaan paikan päällä kun en ollut asia ei hoitunut.
Identiteetin muutoksesta kertoi myös Portugalissa tapaamani britti, joka sompaili niin ikään kolmen asunnon välillä. Portugalissa oli jo iät ja ajat ollut kesäasunto ja paljon työhankkeita. Se oli lähinnä hänen kotinsa. Monacossa oli kakkosasunto, yksityisin hänen asunnoistaan, jossa hän myös nautti vapaa-ajasta. Ja Lontoossa oli asunto jonka hän edelleen halusi pitää koska lapset asuvat Lontoossa.
Hän ei halunnut lentää näiden asuntojen välillä kuin pakolliset matkat vaan valitsi mieluummin laiva- ja automatkat. Niiden aikana hän siirtyi sitten mielessään identiteetistä toiseen.
Me puhuimme näistä modaliteeteista ja totesimme saman: ne rikastuttivat elämää.

Ulkomailla asuessani huomaan kerran jos toisenkin ärtyväni yhteen ja samaan asiaan: väenpaljouteen.
Tänään viimeksi harmistuin kesäkahvilassa siihen, että kaikki pöydät olivat varattuja ja kahvi jäi siksi ostamatta. Kevät näet pullahti ja sai ihmiset heti kasapäin liikkeelle ja kahviloihin nautiskelemaan. Myös toinen lempikahvilani oli täysin kansoitettu. Sinnekään ei ollut menemistä.
Kaduillekin oli kerääntynyt ihmisiä kuljeksimaan ostoksilla ja nauttimaan lämpimästä auringonpaisteesta. Turistilaumatkin ovat saapuneet kaupunkiin. Sesonki ehkä alkoi maaliskuun alussa. Siltä on näyttänyt. Kaduilla edettiin välillä jopa jonoina. Niin paljon oli ihmisiä.
Rantaravintolassa eilen huomasin ilmiön, jota Suomessa ei juuri ole: pöydät ovat niin lähellä toisiaan, että naapuripöydässä istuvat väistämättä kuulevat mitä minä ja seuralaiseni puhumme. Se ei ole kiva.
Tänään jätin myös menemättä erääseen tilaisuuteen pelkästään siksi, että en halunnut matkustaa ruuhka-aikana helteisessä täpötäydessä bussissa vajaata tuntia.
Tämä väenpaljous ärsyttää minun lisäkseni myös tungeksijoita itseään. Esimerkiksi jotkut kansalaiset, joita yleensä pidetään rauhanomaisina, voivat väenpaljoudessa käyttää aggressiivisesti kyynärpäitään ja pyrkiä ensimmäisiksi. Hissin ovenkin eräs kiirehti sulkemaan niin että väliin meinasin jäädä. Onneksi oven mekanismi esti.
Siispä aina ulkomailla arvostan Suomen rauhallisuutta ja hiljaisuutta. Meillä ei ole väkeä liikaa niin että omaa rauhaa ja tilaa ei voisi sitä halutessaan ottaa. Maatamme markkinoivat voisivat panostaa rauhaan ja hiljaisuuteen paljon. Ne ovat valttikorttejamme.

Elämäntapamuuttajat eivät näemmä juuri muuta elämäntapojaan ulkomailla oleskellessaan. Siltä näyttää ainakin professori Pirkko Pitkäsen johtaman tutkimuksen mukaan.
Hanke kuuluu EU:n Eura net puiteohjelmaan, jossa on mukana 12 maata ja noin 30 tutkijaa. Suomen osalta selvitettiin kuinka Thaimaahan tilapäisesti muuttavat suomalaiset kokevat tilanteensa: miten esimerkiksi lait ja säädökset tai kansainväliset sopimukset vaikuttavat ylirajaiseen liikkuvuuteen. Suomalaiset viettävät Thaimaassa vajaat puoli vuotta pysyäkseen kotimaan sosiaaliturvan piirissä.
Itse olen asunut tilapäisesti Tunisiassa, Espanjassa ja Portugalissa. Kokemukseni suomalaisia seurattuani ovat samantapaiset kuin tutkijalla.
Suomalaiset matkustavat samaan paikkaan vuodesta toiseen ja viihtyvät siellä sitten toisten suomalaisten seurassa. Eipä silti, näin näyttävät käyttäytyvän myös monet ruotsalaiset, englantilaiset ja saksalaiset, joita olen niin ikään seurannut.
Tällainen elämäntapamuutos on minulle aivan vieras. Tavoitteeni on näet tutustua nimenomaan siihen maahan johon olen muuttanut tilapäisesti. Haluan paikallisten ihmisten kertovan elämästään ja näyttävän arkeaan ja kiinnostuksensa kohteita.
Siten olen tutustunut erilaisiin kulttuuri- ja uskontonäkemyksiin ja tapoihin. Niinpä vaikka Arabikevään alku Tunisiasta tuntui aika luontevalta koska olin nähnyt ystävieni työttömyyttä ja näköalattomuutta ja maan luonnonvarojen köyhyyttä sekä poliisien mielivaltaiselta vaikuttavaa käytöstä. Nämä faktat eivät ulottuneet aidatuille alueille, joilla ulkomaalaiset turistit asuivat suojassa paikallisilta tai golfkentille, joilla suomalaiset viettivät päivänsä toistensa kanssa pelaten.
Espanjan marokolaisalueella minulle selvisi, että esimerkiksi asunnot olivat paljon alkeellisempia kuin espanjalaisalueella. Ymmärsin myös miksi ulkomaille lähetetään nuori vankka mies.
Porttugalissa, jossa olen paljon harrastanut valokuvausta, paikalliset ovat vieneet minua paikkoihin joihin ei turisteja osoiteta ja joilla on kuitenkin paljon mielenkiintoista katseltavaa. Esimerkiksi Belemissä, jossa kirkko on nähtävyytenä ylitse muiden, kävimme modernia syövän tutkimuslaitosta kuvaamassa. Sen on suunnitellut maailmankuulu, jo kuollut, intialainen arkkitehti. Ja rakennus on todella näyttävä.
Vaan: kukin elämäntapamuuttaja taaplaa tyylillään.:)

Ateenan keskustassa on turha sanoa, että kauneuden tulisi olla katsojan silmissä. Ainakaan minun silmäni eivät millään ilveellä pystyneet näkemään Ateenan keskustaa kauniina. Se on rumin ja likaisin suurkaupungin keskusta jonka olen nähnyt. Ja olen nähnyt aika monta kaupungin keskustaa.
Toki tällaisena, näin rumana, en Ateenaa muistanut. Kävin siellä noin l5 vuotta sitten edellisen kerran. Ja tietty, ajat ovat nyt toiset, kreikkalaisilla kertomansa mukaan talouskurimus.
Siitäkin saatan olla eri mieltä kaupungin laitamilla luksustaloja ja Pireuksen sataman hienoja jahteja katseltuani. Minulle pikemminkin heräsi kysymys, olisiko lakia syytä muuttaa niin, että laivanvarustajatkin maksaisivat kunnolla veroja.
Ateenassa ajattelin, että köyhyydestä ei sentään selkeästi seuraa likaisuus. Monen muun maan kaupungit ovat köyhiä siinä kuin Kreikan pääkaupunki mutta ne ovat puhtaampia. Ateenassa, 28 asteen helteessä makkaroita myyvien kojujen editse leijaili likaisia papereita ja kadun varsilla lojui roinaa. Kaikkialla huokui hällä väliä –meininki. Tätä mieltä oli myös kreikkalainen ystäväni.
Fresh-hotelli mainosti, että sen kattoterassilta näkyy Akropolis. Niin näkyi. Otin siitä kuvan. Se kuultaa kaukana saneerausta kaipaavien ränsistyneiden talojen taustalla.
On olemassa tutkimustietoa siitä että hyvin hoidettu siisti ympäristö vaikuttaa ihmisten mieleen ja käytökseen. Huoliteltua ympäristöä ei halua sotkea. Se luo hyvää ja viihtyisää oloa.
Arjen designin merkityksen ovat oivaltaneet esimerkiksi ne muotoilijat, jotka ovat vieneet liikkuvan design-museon slummeihin.

http://www.designindaba.com/articles/creative-work/world%E2%80%99s-first-design-museum-built-inside-slum

Jos maassamme talous olisi kunnossa ja ihmisillä nykyistä vähemmän ongelmia meidän ei olisi vaikeaa käyttäytyä toisiamme kohtaan korrektisti, sanoi portugalilainen ystäväni.
Hän oli juuri menettänyt hänelle alustavasti luvatun projektin ja sanoi olevansa pettyneempi kuin koskaan aikaisemmin työtilaisuuden mentyä sivu suun. Hän oli luottanut lupaajiin.
Pitämättömistä lupauksista, kieroiluista ja pienistä sumutuksista olenkin kuullut täällä paljon. Ja itsekin olen kokenut vilppiä vaikka taksilla ajaessani ja kauppalaskuja tarkastaessani. Kuski on kummallisesti kiertänyt turhia reittejä ennen kuin määränpäähän on päästy. Ja laskussa tuotteen hinta on korkeampi kuin hyllyn reunassa.
Kaikki kuulemma, ehkä siis turisteja lukuun ottamatta, tietävät taksikuskien huijausyrityksistä, tuttavani totesi.
Mutta samaan hengenvetoon hän lisäsi, että tilanne on samantapainen kaikissa niissä maissa joissa on taloudellisia ongelmia. Jotkut ihmiset yrittävät keinolla millä hyvänsä saada rahaa kun se esimerkiksi työn avulla ei normaalisti ole mahdollista.
Muistanpa hyvinkin, kuinka minua koetti sumuttaa tunisialainen kaveri. Sikäläinen tuttavani oli sopinut hänen kanssaan tietystä summasta, jolla hän kuljettaisi minua päivät kun halusin kuvata eri kohteita.
Ensimmäisen päivän iltana kaveri ilmoitti minulle surullinen näköisenä, että hän ei enää voi kuljettaa minua sillä hänellä on paljon menoja ja palkkio on aivan liian pieni, ei riitä alkuunkaan.
Hämmästyin, koska tuttavani oli sopinut jo asian tämän kaverin kanssa, jonka hän tunsi hyvin. Muistutin häntä tästä sopimuksesta.
Mies kuitenkin tinkasi ja vänkäsi ja piti päänsä.
Huomatessani tämän ilmoitin kylmästi, että sitten emme enää tapaa huomenna.
Ällistynyt mies alkoi lepytellä minua. Jos voisin vähän korottaa palkkiota, pääsisimme varmasti sopimukseen.
Sanoin, että minulla on jo sopimus tuttavani kanssa.
No emmeköhän me nyt sitten kuitenkin voi tavata huomenna, mies toppuutteli.
Tehdään niin, sanoin.
Illalla ilmoitin asiaa järjestäneelle tuttavalleni hänen kaverinsa sooloilusta. Ja niin oli kaveri saanut kuulla kunniansa.
Seuraavat päivät sujuivat hyvin ja kaveri selitti minulle, että tällainen käytös on ihan normaalia turistien kanssa. Me ystävystyimme ja hinta pysyi aloillaan ja on sitä vielä tänäkin päivänä, jos menisin Tunisiaan ja haluaisin kyytipalveluja.
Tällaista peliä Portugalissakin pelataan täkäläisen ystäväni kertoman mukaan. Peli ei koske vain turisteja vaan myös portugalilaisia.
Kun elämä on kovaa, jotkut yrittävät keplotella itselleen rahaa ja sortuvat valheisiin ja katteettomiin lupauksiin.
Esimerkiksi mekaanikko oli luvannut korjata ystäväni auton tiettyyn päivään mennessä. Kun se ei ollut valmis, alkoi soittorumba. Lukuisten uusien lupausten ja soittojen jälkeen mekaanikko tunnusti, että työt viivästyvät ja aikataulut ovat sekaisin, koska hänellä ei ole varaa maksaa sähkölaskua ja työtä voi tehdä vain päivänvalossa.
Enpä yhtään ihmettelisi, jos suomalaiset tulisivat tuta tällaisten muunneltujen totuuksien kanssa ollessaan tekemisissä maahanmuuttajien ja turvapaikanhakijoiden kanssa. He tulevat usein oloista, joissa näitä pelejä on pelattu.
Minä taas portugalilaisen ystäväni mukaan elän todellisuuden ulkopuolella. Siellä voi pitää sanansa ja olla luotettava ja korrekti.

Atlantin vaahtoava pyörre alhaalla tuntui vetävän minua puoleensa kun katsoin sitä korkealta Guinchon jyrkänteeltä Portugalissa. Ja yhtä lailla koko Atlantin valtameri on aina vetänyt minua puoleensa.
Olen siinä mielessä samanlainen kuin portugalilaiset tuttavani. Heidän on aina silloin tällöin, eritoten stressaantuneena, päästävä Atlantin tuntumaan.
Minun, enempää kuin heidänkään, ei tarvitse lähteä merelle, ei edes omistaa venettä, vaan vain päästä Atlantin rantaan aaltoja katsomaan ja meren pauhua kuuntelemaan. Se rauhoittaa mieltä, antaa ajatusten lentää.
Guinchossakin erään tuttavani kanssa käydessäni rannassa oli paljon ihmisiä, valtaosin portugalilaisia, merta katselemassa.
Illalla tänne sytytetään valot niin että merta voi ihailla pimeälläkin. Näky on mahtava, tuttavani valisti.
Guinchossa aallot eivät koskaan yllä samaan korkeuteen kuin Nazaressa, jossa ne voivat ylittää kymmenen metriä. Nyt aallot syöksyivät rantaan noin kolme-nelimetrisinä.
Atlantti on muovannut ympäristön Guinchossa, kuten muuallakin siellä minne se rantautuu.
Jos katsot tuota vuoren rinnettä niin huomaat että se on paljas, tuttavani sanoi osoittaen lähistön vuorta.
Siellä eivät puut viihdy, koska suolaisen veden höystämä ilma ei niille sovi. Mutta heti huipun toisella puolella on vihreää kasvullisuutta.
Myös rannikon jyrkänteet olivat mustien sileiden kivien peitossa. Nekin oli Atlantti ikiajat rantaan vyöryessään muovannut mieleisekseen. Kauempana kivet olivat normaalin rosoisia.
Guinchossa tuulee aina. Atlantti ei lepää. On turha kuvitella että täällä olisi joskus tyyntä siinä määrin, että pienellä veneellä voisi kulkea merellä.
Pieniä veneitä täällä ei näe koskaan, koska navigointi täällä on vaikeaa, tuttavani sanoi.
Oli siis vain Atlantin valtameri. Sen aallot saapuivat massiivisina rantaan ja iskeytyivät kallioita vasten nousten valtaviksi vesiryöpyiksi ja tekeytyen pyörteiksi.
Niitä aaltoja me kaikki katsoimme pitkään lumoutuneina ja kunnioittavasti. Atlantti näytti voimaansa.
Laskin jälleen kerran aaltoja. Totta se on: seitsemäs aalto on suurempi kuin muut.
Yritin kuvata rantautuvia aaltoja. En onnistunut vangitsemaan niiden suuruutta.
Ehkä niin onkin parempi. Menen sitten taas ihailemaan niitä luonnossa. https://youtu.be/fxaotTPBwLo

Eilinen Palmelan matkani Portugalissa käy hyvin sellaisesta teemamatkasta, joista noin puolet suomalaisista on nyt innostunut. Portugalilainen ystäväni vei minut vähän vajaan sadan kilometrin päähän Lissabonista EspacoFortunan keramiikkatehtaaseen katsomaan miten keraamisia laattoja, tiiliä ja koriste-esineitä valmistetaan.
TSN Gallupin tutkimuksen mukaan kulttuurimatkat ovat kolmanneksi suosituimpia teemamatkoja (42 %) ja suosituimpia ovat luonto- ja aktiiviteemamatkat (49 ja 46 %).
Minäkin suosin teemamatkoja, nimittäin arkkitehtuurin ympärille rakentuvia matkoja. Niitä ei kuitenkaan ole järin paljon tarjolla, joten enimmäkseen matkustan omin nokkineni ja nautin paikallisten tuttujeni opastuksesta.
Palmelan keramiikkaa käytetään niin arkkitehtuurin osana kuin koriste-esineinäkin. Keraamisten tiilten ja laattojen näkemiseltä ei yksinkertaisesti voi välttyä Portugalissa. Niitä on rakennusten ulkoseinissä ja katujen nimikylteissä yhtä lailla kuin kylpyhuoneissa, keittiöissä ja eteisissä.
Käydessäni esimerkiksi eräälle naiselle valmistettiin mittatilaustyönä kylpyhuoneen laattoja hänen mieleisensä mallin mukaan. Tehtaan taiteilija vastaa kuvituksesta jonka hän asiakkaan niin toivoessa luonnostelee yhdessä hänen kanssaan. Mallit voivat olla perinteisiä tai moderneja. Suosituimpia Portugalissa ovat kuitenkin sinivalkoiset laatat. Kooltaan l5 x 15 cm:n kuvioitu laatta maksaa noin 10 euroa.
Jo matkan varrella tutustuimme materiaaliin, vuoren rinteessä olevaan punaiseen ainesosaan. Se on osana keraamisissa tiilissä.
Laatat tehdään kuin taikinaa leipomalla. Materiaali on aluksi pehmeää ja siitä tehdään muoteilla piparkakkujen tapaan sopivan kokoisia ja näköisiä laattoja tai esineitä, jotka lasitetaan. Keraamisten laattojen työstäminen on sesonkiluonteista, koska kesällä laatat kuivuvat noin viikossa mutta talvella, ilman ollessa kosteaa ja kylmää, kuivuminen vie kuukaudenkin.
Kun taiteilija on työstänyt laatan toivotun näköiseksi, se sitten poltetaan uunissa noin 1000 asteen kuumuudessa.
Palmelan pienen tehtaan omistavat kunta ja valtio yhdessä ja siellä järjestetaan myös työpajoja.
Alun pitäen arabeilta peritty taito on kotiutunut Portugaliin niin, että se on kaikkien suosiossa. Keramiikan arvostus on myös oiva esimerkki siitä kuinka traditio siirtyy nykypäivänkin eläväksi muodiksi.

Tykkään siitä, että ”maassa maan tavalla” –käsite voi joustaa.
Esimerkiksi tervehdin mielelläni somalialaista bussikuskia, joka sanoo minulle kyytiin astuessani ”hyvää päivää”. Tapahan ei kuulu suomalaisen bussikuskin varastoon.
Niin ikään kiersin mielelläni pakistanilaisen ystäväni kanssa useamman kahvilan ja kaupan löytääksemme hänelle muslimien uskonnon sallimaa ruokaa. En vaatinut häntä noudattamaan suomalaista ruokailutapaa. Tein näin siksi, että tiesin asian olevan hänelle tärkeä ja halusin olla vieraanvarainen ja kohtelias.
Afrikassa olen ollut hyvilläni siitä, että sikäläiset tuttavani eivät ole edellyttänet minun hyväksyvän afrikkalaisten hygieniatapoja.
He ovat esimerkiksi maaseudulla kahvilassa etukäteen käyneet katsomassa voinko mennä kahvilan vessaan. Monessa kahvilassa näet ei ole lainkaan vessaa naisia varten, vain miesasiakkaille. Kahvilan olemme sitten valinneet tämän seikan huomioon ottaen.
Aamulla liikkeelle lähtiessäni olen ottanut maan tavasta poiketen wc-paperia mukaan, koska hygieniani on erilainen kuin paikallisen väestön.
Mutta joissakin asioissa olen tiukasti noudattanut maan tapaa kuten välttänyt pukeutumasta shortseihin ja muistanut pitää huivin mukanani silloin kun olen suunnitellut pistäytyväni pyhiin rakennuksiin joissa pää on peitettävä.
Luulenpa että kansainvälisyyden ja monikulttuurisuuden lisääntyessä ”maan tapaa” joudutaan tarkastelemaan niin meillä kuin muuallakin entistä laajemmin ja siihen tulee joustoja. Ja hyvä niin.

Kauppa ei käy jos kauppias tahtoo myydä vain omilla ehdoillaan. Mutta tämä ei oikein tahdo mennä kauppiaille perille.
Aika kauan esimerkiksi yhden hengen talouksille on perätty sopivan kokoisia annospakkauksia. Jonkin verran niitä on tullut hyllyille viime aikoina vaan enempikin saisi tulla.
Kovakorvaiset kauppiaat eivät niin ikään noteeraa riittävästi ikääntyviä ihmisiä. Osa heistä on kuitenkin hyvin kulutuskykyisiä ja –haluisia. Vaan palvelun tarjoajat eivät tähän oikein ole heränneet.
Olen joskus kirjoittanut esimerkiksi lentokoneiden istuimista. Pitkillä, jo kuudenkin tunnin lennoilla kunnolliset istuimet, joiden edessä olisi jalkatilaa, joiden selustan saisi hieromaan ja jotka halutessaan voisi asentaa lepäilyasentoon, olisivat paikallaan. Niistä myös monet olisivat valmiita maksamaan. Vaan ei, taloudellisesti huonossa jamassa oleva Finnair ei saa aikaiseksi tällaista palvelua kuin Aasian lennoilleen, ei siis lyhyemmille matkoilleen.
Nyt hiljan julkaistu Eläketurvakeskuksen tutkimus kuitenkin paljastaa, että ikääntyvät ovat entistä kulutuskykyisempiä. Tässä tilastotietoa :
-Ikääntyneiden asema on kulutuksella mitattuna kohentunut merkittävästi. Vielä kolmekymmentä vuotta sitten 60–64-vuotiaat kuluttivat vain 70 prosenttia siitä, mitä parhaassa työiässä olevat (45–49-vuotiaat) kuluttivat. Sama suhde vuonna 2012 oli 96 prosenttia.
– Taustalla vaikuttaa 60–64-vuotiaiden 2000-luvulla noussut työllisyys ja aiempaa korkeammat alkavat eläkkeet . Myös eläkeikäisten kulutuksen rakenne on lähentynyt työikäistä väestöä merkittävästi. Asumisen ja liikennemenojen osuus kulutuksesta on noussut niin työ- kuin eläkeikäisillä. Eläkeikäisten kulutuksessa painottuvat asumismenot ja elintarvikkeet. Näiden osuus kulutuksesta on sitä suurempi mitä vanhemmasta kotitaloudesta on kyse. Eläketurvakeskuksen tiedote toteaa.
Minusta näiden tilastotietojen pitäisi vähitellen tavoittaa myös palvelun tarjoajat. Esimerkiksi tuttavani ovat hyvin kiinnostuneita ostamaan postimyynnistä laadukkaita klassisia vaatteita, vaikka ne olisivat hintaviakin.
Silmiini on osunut vain yksi ikääntyville kohdentuva matkatoimisto, joka ottaa suunnittelussa huomioon kohderyhmän toivomukset.
Hotellit voisivat myös tarjota entistä enemmän kunnollisia yhden hengen huoneita ilman että merinäköalaa ja parveketta kaipaavan täytyisi maksaa kahden hengen huoneesta.
Tässä vain muutamia esimerkkejä.

Eläketurvakeskuksen raportti 6/2015: Eläkeikäisten kulutus Suomessa 1985–2012

”Koti, jossain”, Femmalta hiljan tullut Lotta Petronellan dokumentti on hieno filmi. Siinä on epätavallisen vähän puhetta ja paljon tilaa kuville, maisemille, mielen liikkeille. Kun se vielä kaiken lisäksi etenee hitaasti, mihin yleensä nykyisin ei filmejä katsottaessa ole totuttu, siinä on kuten sanottu ajatuksille tilaa liikkua. http://docpoint.info/tapahtumat/elokuvat/hem-nagonstans/
Kerran jos toisenkin filmissä katsotaan horisonttiin, kohtaan jossa meri ja taivas yhtyvät.
Tämä sitten saikin minut muistamaan erään yön lapsuudesta. Siinä horisontti oli tärkeä.
Isäni oli opettanut minulle kuinka katsoa metsän rajaa ja kohdentaa sen avulla kesämökkimme paikka järven rannalla. Tietty puuston kohouma oli se kohta, johon tuli järveltä käsin suunnistaa jotta osuisi meidän rantaamme.
Eräänä sumuisena yönä soudin yksin kylästä kotiin. Sumu oli niin tiheää, että en heti kyennyt erottamaan metsän rajaa. Yritin vain soutaa suoraan, jotten eksyisi karikolle, joka oli keskellä ulappaa.
Karikko oli suuri kallio joka veden ollessa matalalla pilkisti järvestä. Joskus kallion kuiva pinta saattoi olla nelisen metriä laaja alue.
Sille oli kerran jättänyt eräs mies morsiamensa, kun soudellessa oli tullut riitaa. Nainen oli joutunut odottamaan keskellä järveä tovin, ennen kuin mies oli mennyt takaisin noutamaan hänet.
Tuon kertomuksen jälkeen kallio kummitteli minun lapsen mielessäni aavemaisena ja pelottavana. Pelkäsin soutaa sen lähelle aivan kuin se nielaisisi minut.
Tuona sumuisena yönä ajauduin lähelle kalliota. Sen pinta näkyi veden alla ruskeana, jonkin järvikasvin peittämänä. Hiljensin vauhtia, jotta pääsisin kunnialla karikon ohi. Tiesin entuudestaan, että kauan minun ei enää tarvitsisi soutaa jotta rupeaisin näkemään metsän rajaa, horisonttia, johon suunnistaa.
Ja tovin kuluttua aloin huterosti nähdä häivähdyksenomaisena metsän rajaa. Olin turvassa.
Mutta muistan aina tuon yön tunnelman: tyynen hiljaisuuden, tietynlaisen suden hetken, jossa olimme vain tuo aavemainen kallio kummitustarinoineen ja minä pienenä tyttönä soutamassa yksin sumussa.
Ja sitten sen pelastavan horisontin.