Nainen vedenjakajalla

Tavaroita voi ostaa mutta elämyksiä ja kokemuksia ja muistoja ei voi ostaa. Tähän tapaan arveli luksushotellin johtaja telkkarissa jokin aika sitten. Elämysten haku oli hänen mielestään syy käyttää hotellin palveluita kuten viettää häät siellä.
Olen jo vuosia välttänyt tavaroiden haalimista, osin tietty siitä syystä että kaikkea tarpeellista minulla jo on. Mutta toisaalta myös juuri mainitusta syystä, koska olen itse oivaltanut saman minkä tämä hotellin johtaja.
Täsmällisesti ottaen elämyksiäkin tietysti voi ostaa kuten nyt hotellin palveluita tai matkoja, yms.
Vaan kaikista elämyksistä ei toki tarvitse maksaa, mikä voi olla ihan tervetullutta näinä taloudellisesti ankeina aikoina.
Minä saan elämyksiä ja muistoja vaikka valokuvaamalla luontoa. Olen eilen käynyt kuvaamassa tiettyä paikkaa meren rannalla. Olen kuvannut sen jokaisena vuoden aikana. Elämyksiä syntyy maiseman muutosta tarkkaillessa. Kesällä siellä oli esimerkiksi lintujakin, vaan ei nyt. Ei muuten maksa mitään :)
Kun matkustan, matkustan mieluiten yksin ja tapaan sitten kohdemaassa tuttuja. Yksin reissatessa tutustun ihmisiin paremmin kuin jonkun kanssa kulkiessa. Paikalliset ihmiset tulevat herkästi juttelemaan ja kuulen kohtaloita. Kielitaitoakin voin samalla testata.
Näin niitä muistoja kertyy.

Miten minä niitä Finnair plus pisteitäni oikein hyödynnän, kun niitä en saa tililleni. Tätä taas jouduin ihmettelemään.
Matkustin Flyben lennolla 10 ja 12. lokakuuta ja niistä olisi pitänyt kirjata pluspisteitä tililleni. Vaan ei kirjautunut.
Reklamoin ja odotin käskytetyt 2 viikkoa. Ei näkynyt pisteitä.
Otin Finnairin facebookin kautta yhteyttä firmaan. Minulta tivattiin kahteen otteeseen lentojani. Siis minun olisi pitänyt palvella Finnair plussaa vaikka jo kahdesti olin lennot ilmoittanut ja pisteiden kuuluisi automaattisesti ilmestyä saldooni. En palvellut Finnairia.
Mutta otin yhteyden Flybeehen ja sieltä asia hoitui. Siis pisteet 10.10 ja 12.10 tulivat tililleni 27.11.
Varsinaista palvelua. Tarkoitus lienee, että niitä pisteitä ei voi oikeasti hyödyntää. Tämä ei nimittäin ollut ensimmäinen kerta, kun minulla oli ongelmia näiden pisteiden kanssa.

Matkustaminen on etuoikeus, josta pitäisi pitää kiinni nyt kun se on tehty niin helpoksi että mantereilta toisille siirtyy suhteellisen vaivattomasti. Tuohon tyyliin kirjoitti taannoin Suomen Lääkärilehdessä Katja Kallio. Hän koki tämän etuoikeuden vähän rasitteeksi.
Minäkin koen, että matkustamisella ja matkustamisella on eronsa. Ja kaikkea en halua sietää. Olen tietyllä tapaa rajoitteinen.
Esimerkiksi vietettyäni lumimyrskyn vuoksi ja kourissa yhden yön Amsterdamin lentokentällä ja tapeltuani rättiväsyneenä seuraavana aamuna paikasta koneeseen, tulin siihen tulokseen, että koneen vaihtoruljanssi saa olla osaltani ohi. Lennän vain suoria lentoja. Maksoi mitä maksoi. Mutta tämähän on tullut entistä hankalammaksi toteuttaa.
Toisekseen saan pultin matkan tilaamisesta nettiteitse. En saa koskaan tarpeeksi infoa sivustoilta. En vaikka siellä olisi jatko-ohjaus hotellien sivustoille. Informaatio on liian köykäistä ja puutteellista ja lisäksi joskus paikkansa pitämätöntä, kuten olen kokenut.
Ja jos olen tilaamassa sitten puhelimitse vaikka tiettyä istuinpaikkaa lentokoneeseen ulkomaalaiselta firmalta, maltaitahan se maksaa, kun ensin odottelen ja sitten takkuamme paikkoja.
Myös maksaminen luottokortilla on ontunut, epäonnistunut nettiteitse.
Mutta matkustaa tykkään. Tällaiset nykyiset koetut hankaluudet vain ovat johtaneet siihen, että olen iskostunut valitsemaan sitten aina ne samat luotetut firmat joiden kanssa palvelu on pelannut. Hintavertailut ja vaihtelut ovat tipotiessään.

Oppi omista matkakokemuksistani on mennyt minulle perille. Olen toiminut nyt paria Suomessa vierailevaa italialaista ystävääni kohtaan siten kuin toivoisin minua ulkomailla kohdeltavan.
Olen näet ollut suivaantunut siitä, että minulle aina kerrotaan mitä minun pitäisi käydä katsomassa, mitä syödä, jne. Sen sijaan minulta ei ole kysytty mitä haluaisin nähdä.
Siispä kuulostelin huolellisesti mitä nämä kaksi italialaista oikein halusivat. Ja tällaisia olivat toiveet:
Koska he olivat tulleet Suomeen kuumaa pakoon, he nyt hellepäivinä halusivat varjoon, meren äärelle terassille, jossa kävi tuulen virekin.Kylmä drinkki siellä teki terää.
He halusivat tietää mistä voisivat ostaa edullista ruokaa, koska täällä ruoka on puolet kalliimpaa kuin heillä. Kun selvittelimme syitä, kävi ilmi, että pari suurta ketjua eivät hallitse markkinoita, vaan niillä tarjoavat tuotteitaan monet pienet yritykset.
He eivät halua grillata lihottavia makkaroita suomalaiseen tapaan vaan mielivät kasvisruokaa. Mustikat olivat heille mieleeen. Niistä oli syntynyt hyvä piirakka.
-Kunpa pääsisin jonnekin mustikoita poimimaan, huokasi toinen ystävistäni.
He kävelevät mielellään. Siinä näkee ympäristöä omassa tahdissaan. Ja yhtenä syynä on myös raha: Italiassa kulkuneuvoissa pääsee puolet halvemmalla kuin täällä. Turistiajelut ping pong viittelyineen eivät siis kiinnosta heitä.
Tavanomaiset Kiasma ja Musiikkitalo ja muut suuret kohteet eivät turistirysinä niin ikään olleet heille ykkössijalla. Ei, he pyysivät minulta listaa pienistä gallerioista ja halusivat tietää missä näkisi suomalaisia animaatioita.
Ja yhtä toivetta en lainkaan ihmetellyt, koska se on sama kuin itsellänikin: päästä paikalliseen kotiin näkemään arkea ja ihmisten tapaa elää ja asua.

Olen varma, että toissapäivänä koin taas tietyn hetken, jonka jälkeen mikään ei palaudu ennalleen. Tunnistin sen, koska jo kahdesti saman olen kokenut. Silloin vain en ole ollut tunnistamisesta niin varma kuin nyt.
Käänteen tekevä hetki voi tulla millaisessa ihmissuhteessa vain. Se voi tapahtua ystäville, työtovereille, rakastavaisille.
Muistan ilmiselvästi tällaisen hetken vuosien takaisesta tilanteesta ystäväni kanssa Espanjasta. Ajoimme autolla ja kysyin häneltä erästä asiaa. Hänen vastauksensa, kaksi sanaa tietyllä äänensävyllä, kertoivat kaiken.
Hiljaisuus tulvi autoon. Sitten hetken kuluttua jatkoimme kuin hetkeä ei olisi ollutkaan. Kumpikaan ei halunnut tunnistaa sitä.
Jopa vuosia vuoron perään kumpikin yritimme paikata asiaa, ylläpitää suhdetta, jonka luonne oli muuttunut tuona hetkenä. Ja sitten vihdoin, vuosien kuluttua luovutimme.
Tuollaisina hetkinä ihmisillä on jokin hyvin syvä yhteys, jossa side katkeaa. Mutta toivo paremmasta estää toimimasta tuon hetken perusteella. Ja kaikki on sen jälkeen kuitenkin vain tekohengitystä.
Mennyt mikä mennyt. Ja sen on saanut aikaan vain yksi hetki.

Mediatutkimuksen tutkijatohtori Katariina Kyrölää ja minua näyttää askarruttaneen sama asia: naisten medialukutaito.
-Väittämällä, että naiset sisäistävät median antamat kauneusihanteet sellaisinaan, asetetaan naisten medialukutaito kyseenalaiseksi. Keskittyminen naisten ruumiinkuvaan ja mediasuhteeseen aina vain ongelmana ei palvele naisia vaan päinvastoin jatkuessaan vahvistaa mielikuvaa naisista jonkinlaisina uhreina, Kyrölä sanoo Aurora-lehden haastattelussa.
Hän on tutkinut tunteiden vaikutusta kehokuvaan ”Shapes of Feelings” – hankkeessa.
Ärsyynnyn usein kuullessani kuinka media muka määräisi miten koen ulkonäköni tai pukeutumiseni.
Harmistun kahdesta syystä: toisaalta siksi että tällöin minua aliarvioidaan aivan kuin olisin muiden vietävissä miten sattuu vailla omaa tahtoa. Siis ikään kuin uhri kuten Kyrölä arvioi.
Toisaalta harmistun siksi, että käsitys perustuu vastuun siirtoon jollekin muulle taholle kuin minulle. Minä haluan kantaa vastuun omista valinnoistani.
Minä vastaan siitä annanko kroppani esimerkiksi repsahtaa lihavaksi, terveyttä vaarantavaksi. Ei siitä tv tai lehdistö vastaa.
Niin ikään vastaan siitä pukeudunko itseäni tyrkyttäväksi, seksittömäksi tai asialliseksi. Ei media vaatekaapillani käy vaatteitani valkkaamassa.
Minä siis valitsen. Ja haluan vastata valinnoistani.
Kyrölä on todennut, että tunteet voivat rajoittaa ihmisten toimintakykyä. Aivan.
Esimerkiksi kaksi ylipainoista ystävätärtäni suhtautuvat liikakiloihinsa eri tavoin ja toimivat eri tavoin. Toinen, ylipainostaan kärsivä, karttaa yleisiä uimarantoja. Toinen, painoonsa tyytyväinen, ei ole moksiskaan yleiselle rannalle menosta.
Minun päivittäisiä toimintojani rajoittaa haluni kävellä joka päivä tunti. Se voi kutistaa muita menojani ja tekemisiäni.
Valintojani siis yhtä kaikki.

On selvää, että etelään mennessä hetimiten lentokoneesta astuttua ihminen hankkii itselleen juomapullon, siis mineraalivettä, limsaa ,tms. Nesteytyksen tarve hiostavassa ilmassa on tuttu juttu.
Mutta miten nesteytys mahtaa olla kotioloissa, talvella, syksyllä, keväällä? Helteellä toki jokainen muistaa juoda.
Nesteytyksestä kuulemma puhutaan aivan liian vähän ja sen merkitystä ei ymmärretä. Tätä mieltä on professori Luis Serra-Majem, joka työskentelee Las Palmasin yliopistossa Kanarian saarilla.
Hänen käsityksiään luin Coca-Cola Finland OY:n tutkimustiedotteesta.
Mitäpä muuta virvoitusjuomafirman lehtisessä olisi kuin nesteytyksen tarpeen korostusta, hymähdin mielessäni.
Mutta Serra-Majempa ei puhunut haastattelussa mitään cociksesta, ei vaan vedestä etupäässä.
Hänestä vesi on ravinne, joka pitäisi sisällyttää ravitsemustieteen piiriin.
Ja yllättävää kyllä, kongressissa oli nesteytyksestä ollut puhumassa ja kuulemassa reilut tuhat henkilöä.
En ole ollenkaan varma, että itse käytän muulloin kuin kesällä ja lämpimissä maissa riittävästi nesteitä.
Vesi sellaisenaan ei oikein maistu. Maitoa en juo, kahvia sitten kyllä paljon maidon kera.
Vettä kertyy tietty jonkin verran ruoista, kuten kurkusta, tomaatista, ananaksesta, yms. vesipitoisesta vihanneksesta ja hedelmästä. Mutta, mutta.
Nesteestä 75-80 prosenttia pitäisi saada juomista ja vain 20-25 prosenttia ruoasta.
Jokainen tietää, että helteellä tulee juoda siksi että muuten kuivaa. Mutta ajatus kuivumisesta talvella tuntuu vähän oudolta.
Haittoja kuitenkin on. Jos nestettä ei saa riittävästi lyhytkestoinen muistaminen ja fyysinen suorituskyky voivat heiketä. Myös henkinen suorituskyky voi huonontua. Keskittyminen vaikeutuu ja psykomotorinen suorituskyky heikkenee.
Päänsärky ja väsyminenkin voivat olla seurauksena.
Niinpä nyt pitää tarkistaa juomisen määrä. Ehkä joskus yllättävä iltapäiväväsymys onkin seurausta nestevajeesta.
Siispä vettä, cheers!

Toki tiesin metwurstin liian suolaiseksi jo sitä syödessäni. Mutta hyvältä se maistui kuumana päivänä. Minulla oli tarve saada jotain suolaista. Ja metwurstissahan suolaa sain nopeasti ja helposti. Mutta negatiivisena puolena oli se, että samalla sain myös rasvaa, johon taas minulla ei ollut tarvetta.
Suolaa me tarvitsemme kaikki mutta suomalaiset saavat sitä liian paljon. Oma syynsä siihen on mieltymyksemme suolaisempaan ruokaan kuin vaikka joissain Välimeren maissa, joissa suola korvautuu paljolti yrteillä.
Muistan opiskeluajoiltani suolaisen jutun. Meillä kolmella alivuokralla asuvalla opiskelijalla oli yhteiset bileet. Tiesimme, että iltaa myöten ihmiset haluaisivat viiniä lipitettyään jotain suolaista. Meillä ei ollut rahaa kalliisiin hankintoihin. Niinpä ostimme ison erän suolakurkkuja ja viipaloimme niitä kulhoihin. Ja nehän tietty maistuivat vieraille kun suolaista piti saada.
Erityisen hyvältä maistui pari vuotta sitten Las Palmasissa kuumana päivänä ruoka, jossa oli kristallisuolakiteitä. Kide kielellä teki terää helteessä.
Kristalli- eli vuorisuolaa minulla ei kaapissa ole mutta merisuolaa sentään. Se on oiva lisä suolattaessa kalaa.
Kun tämä suola-asia minua kiinnosti, lukaisin professori Antti Julan haastattelun erilaisista suolalaaduista ja niiden terveellisyydestä.
Yllätys ei ollut kummoinen. Ajattelin, että Pansuola on terveellisintä. Siinä on vähiten natriumia. Ja haastattelu varmisti käsitykseni:
Pansuola on mineraalisuola, jossa osa natriumkloridista on korvattu muilla mineraaleilla, kuten kaliumkloridilla ja magnesiumsulfaatilla. Tämän vuoksi siinä on 45 prosenttia vähemmän natriumia kuin tavallisessa ruokasuolassa.
– Kyllä tämä on ihan ehdottomasti testivoittaja, sillä natriumia on merkittävästi vähemmän kuin muissa suolalaaduissa. Sekä kalium että magnesium edistävät natriumin eritystä virtsaan ja sitä kautta vähentävät natriumin haittavaikutuksia elimistöön, tutkimusprofessori Antti Jula sanoo.

Yhteyteni muuhun maailmaan katkesi omituisesti Sisiliassa. Se tapahtui hotellissa, joka alkoi yhä enemmän muistuttaa Agatha Christien romaanista Kymmenen pientä neekeripoikaa.
”Ruokasaliin ei saa tulla rantatossuissa eikä sortseissa.” Kielto hymyilytti minua. Se oli kuin piste iin päälle siitä vaikutelmasta, jonka hotellista olin saanut.
Hotelli henki menneiden aikojen loistoa mutta on ikävästi rapistunut sieltä ja täältä. Arvokkaista tauluista on lohkeillut kultausta, puutarhan kukkavaaseista pudonnut paloja, vanhanaikaisten lamppujen sähköjohdot repsottavat paikoin ja jotkut seurusteluryhmien tuolien silkkiset päälliset ovat haalistuneet.
Mutta arvokkuutta ylläpitävät vieraat ja henkilökunta. Jo tullessani kohtasin vieraita, jotka olivat pukeutuneet fiinisti päivällistä varten. He siemailivat aperitiivejaan viihtyisässä oleskelutilassa. Näky toi heti mieleeni Agatha Christien kirjojen filmatisoinnit.
Arvuuttelin mielessäni keitä nämä ihmiset olivat. He jutustelivat eri kieliä kuten saksaa, englantia, venäjää, italiaa.
Miltei heti totesin, että yhteydet tässä hotellissa eivät toimi toivotusti. Ala-aulan internet oli rikki, pääsy virtuaalimaailmaan ei onnistunut.
Menin etsimään tv:stä englanninkielistä ohjelmaa, CNN tai BBC voisivat kertoa mitä maailmalla tapahtuu. Mutta niitä kanavia ei tv:ssä ollut. Sieltä sai vai italiankielistä ohjelmaa kanavakaupalla. No, Sisilia on Välimeren saari mutta voisin olettaa ainakin BBC:n näkyvän.
Sitten yritin soittaa saarella asuvalle italialaiselle ystävälleni. Kontakti ei ollut mahdollinen, ilmoitti Vodafone. Jaaha ja miksei? Vodafonen toimimattomuus on kyllä minulle tuttua. Se on tullut tuta monessa maassa. Mutta sentään yhteys Vodafonesta Vodafoneen pitäisi toimia. Ei onnistunut. Myöhemmin sain sentään jonkin tekstarin lähetettyä.
Mutta pitkät ajat puhelin ilmoitti, että yhteyttä ei ole lainkaan.
Niin siis olin eristyksissä tällä saarella, josta maailman kuuluisin mafia on saanut alkunsa.
Tuona sateisena iltana harmaata merta, mustia laavakiviä rannalla ja lokkeja katsellessani vääjäämättä mielessäni pyörivät kuvat elokuvasta Kymmenen pientä neekeripoikaa, jossa saarelle kutsutut vieraat vuoron perään kuolivat. Eikä jäljelle jäänyt yhtäkään.
https://youtu.be/auIWoNCWGEU

Sisilialaisilla ja suomalaisilla on yhteisiä ominaisuuksia, sanoo sisilialainen ystäväni Massimo Longo Odorno, joka on Messinan yliopistolle tutkinut historiaamme ja kirjoittanut ja luennoinut muiden muassa talvisodastamme.
Olemme melankolisia ja urheita, ponnistaneet vaikeuksien läpi. Suomi on itsenäinen valtio, Sisilia autonomia.
Ihan konkreettinenkin maasta ponnistaminen näkyy Sisiliassa monessa paikassa. Kulkiessani kuvaamassa löysin kauniita kukkia, jotka pinnistävät vanhoista rosoisista kiviaidoista, joiden kivien välissä on vain hitunen multaa.
Hakattujen palmujen kantoihin taas viherkasvit ovat versoneet alkujaan, vallaten kannon päällystön kokonaan.
Kaikkialla näkyy Etna, Euroopan korkein toimiva tulivuori, josta perua oleva tuliperäinen maa-aines on hyvin hedelmällistä. Siispä mustien laavakivettymien keskeltä nousee kasveja kukoistamaan.
Ystävälläni on myös muun työnsä ohessa oliivi- ja sitruunapuuviljelmiä ja hän tuottaa oliiviöljyä.
Sisilian sitruunapuut ovat perua arabeilta, jotka toivat ne taannoin Italiaan. Sitruunabisnes on yksi tämän saaren asukkaiden yritys parempaa elämää kohti.