Nainen vedenjakajalla

Jaksanko käydä läpi vaikean prosessin? Onko minusta viipymään ystäväni läheisyydessä hänen ponnistelussaan kieltämisestä hyväksymiseen asti? Siinäpä kysymyksiä, jotka minun tuli selvittää ennen kertomistani ystävälleni. Hän näet oli alkanut unohtaa asioita kuten tapaamisia ikävin seurauksin.
Unohtamisia oli ollut jo jonkin aikaa ja tiesin niiden johtuvan ikääntymisestä. Muisti ei enää toiminut normaalisti.
Päätin ottaa härkää sarvista ja sanoa hänelle asiasta. Näin siksi, että unohtelusta oli jo haittaa arkipäivän elämänmenoon. Tapaamiset ja menot joskus unohtuivat vaikka ajasta oli sovittu aika äskettäinkin.
Siispä sanoin ja tiesin mitä tuleman piti. Ensin hän tietty kielsi asian: ei pidä paikkaansa. Sitten hän oli aggressiivinen, hyökkäsi: sinä liioittelet. Sen jälkeen hän tuhahti ylimielisesti: sitähän sattuu kaikille iän myötä.
Niinpä sattuukin. Ihminen ei muista aina mitä tuli hakemaan toisesta huoneesta tai mikä sen ja sen ihmisen nimi oli. Mutta nämä unohtelut eivät vaikeuta läheisten elämää, ovat harmiksi vain itselle. Ja kuulemma ne ovat varsin tavallisia informaatiotulvan maailmassa.
Hoitamaan unohtelua sen sijaan on ruvettava siinä vaiheessa kun se hankaloittaa elämänmenoa muidenkin ihmisten kanssa. Sillä sitä paremmin ongelmaan pääsee kiinni mitä nopeammin asian hyväksyy ja ottaa työn alle. Muistitesti voi olla ensimmäinen askel ja sitten , jos siltä näyttää, kenties lääkitys.
Mutta ensin asianlaita on hyväksyttävä. Ja mikä siinä sitten on niin vaikeaa? Tieto siitä että ikääntyy? Pelko siitä mitä diagnoosista seuraa? Onko tilanne vakava?
Ystävälläni asia on vielä jonkin verran työn alla vaikka jo pehmenemistä hyväksynnän suuntaan on ilmennyt.

Mitkä asiat tekevät minut ylpeäksi Helsingistä? Miksi haluan asua juuri Helsingissä? Näihin kysymyksiin olen joutunut vastaamaan parista syystä, toisaalta halusta muuttaa takaisin pääkaupunkiin asuttuani olosuhteiden pakosta vähän aikaa keskisuomalaisessa kaupungissa ja toisaalta luonnehtiessani ulkomaalaisille ystävilleni Helsingin omaleimaista luonnetta. Nyt sitten ilmaantui kolmaskin syy, Suomen asukasbarometri, joka on listannut ihmisten ylpeydenaiheita kotikunnastaan.
Barometrissa erilaiset arvot pomppasivat esille, kuten nämä:
-Asukasbarometrin mukaan lahtelaiset ja kouvolalaiset korostavat mielellään sitä, miten hyvällä hinta-laatusuhteella varustetun paketin paikkakunta tarjoaa lyhyillä yhteyksillä joka paikkaan. Luumäkeläiset tuovat esille matalaa veroäyriä. Tamperelaiset ovat ylpeitä kaupungin maineesta Suomen halutuimpana asuinpaikkakuntana. Helsingissä ja Turussa tärkeää on kaupunkikulttuuri, Jyväskylässä korostui opiskelijakaupunkiluonne. Joensuussa kaupungin vetovoimatekijäksi nousi tuttavallinen jutusteluilmapiiri ja yksityiskohtana Oulusta esimerkiksi kaupungin pyöräreitit.
- Asuinpaikkaylpeys syntyy arjen toimivuuden ja luonnon lisäksi omaleimaisuustekijöistä, tutkimuksesta vastannut Kari Tervonen kertoo.
Kaipasin Helsinkiin takaisin taannoin Jyväskylästä siksi, että tiettyjä haluamiani palveluita kuten eräitä tavaroita tai taide-elämyksiä en sieltä saanut. Helsingissä kaikkea on tarjolla.
Mitä taide-elämyksiin tulee niin aina ei ole tarvis edes mennä kaikkea katsomaan ja kokemaan, riittää jo tunne siitä että voisi sen tehdä heti kun haluaa.
Minä olen ylpeä Helsingin luonnonläheisyydestä. Jokaisella helsinkiläisellä on alle l0 kilometrin matka meren rantaan. Helsinki on merellinen kaupunki, oikeasti Itämeren tytär. Ja merellisyys korostuu monessa asiassa kuten viime vuosien arkkitehtuurissa ja kaikkien kuljettavissa rantareiteissä sekä viime aikoina kaupunkilaisille avatuissa saarissa. Monessa suuressa kaupungissa saa kulkea paljon pidemmän matkan päästäkseen meren äärelle.
Ulkomaalaiset ystäväni ovat korostaneet Helsingin kauneutta: lukuisia vihreitä puistoja, vaaleita taloja, avaruutta, hyvää kaupunkisuunnittelua. Helsingin keskustassa on helppo suunnistaa.
Helsinki on myös ihmisen kokoinen kaupunki, ei liian suuri eikä pieni. Olen ylpeä Helsingistäni.

Eräältä visiitiltä lähtiessäni tuumasin sarkastisesti, että tiedänpä seuraavan kerran tänne kyläilemään tullessani syödä etukäteen. Emäntä oli näet sitä sorttia joka haluasi kokata ystäviensä kanssa eikä valmistaa tarjottavaa etukäteen. Minä olin kuitenkin pantannut lounaan syömistä koska ajattelin saavani kylässä ruokaa. Ja sainhan sitä mutta vasta kun nälkäisenä olin aikani puurtanut emännän kanssa ruokaa valmistaen.
Ruokataju, uusi muotitermi, kiinnittää huomiota myös syömisen sosiaaliseen ulottuvuuteen.
- Ruokataju-käsite merkitsee omakohtaista ymmärrystä ruokavalinnoista sekä kykyä hahmottaa syömisen sosiaalisia, kulttuurisia ja arkisia merkityksiä, kotitalouspedagogiikan yliopistonlehtori Kristiina Janhonen kertoo.
Ruokatajun tutkiminen on osa ruokakasvatuksen tutkimusta, jota tehdään Helsingin yliopistossa.
Mainitsemani emäntä siis halusi korostaa ruokailun sosiaalista puolta ja antoi siksi salaatin valmistamisen minun kontolleni.
Vaan minä olisin mieluummin istuutunut valmiiseen pöytään koska nälkä jo kurni vatsaani.
Voin kyllä hyvin ymmärtää että perhepiirissä yhteinen ruoan valmistusseremonia on paikallaan ja kasvattava toimi, siis ruokatajua. Niin olen itsekin oppinut ruokaa valmistamaan. Oppaina ovat olleet yhtä hyvin äiti, joka opetti esimerkiksi raaka-aineiden oikeat suhteet vaikka soppaa keitettäessä kuin isä joka valisti miten kala perataan oikeaoppisesti. Kiitollinen olen molempien antamista neuvoista.
Ruokatajun sosiaalisen puolen ymmärsi eräs iäkäs naapurinikin. Kun ruoka ei oikein maistunut hän oli värvännyt kaksi ystävätärtään lounasseuraksi. Naiset valmistivat lounaat vuoron perään ja söivät sitten aina kokin luona. Yhdessä ateriointi oli hauskaa ja ruoka maistui paremmin kuin yksin syöden.
Eräs työtuttavani taas oli tehnyt selväksi perheenjäsenilleen yhteisen päivällisen tärkeyden. Kaikkien perheenjäsenten oli laistettava muut menonsa ja päivällistä piti nautittaman yhdessä kello viideltä . Hänestä tämä yhteinen hetki oli tärkeä nimenomaan lapsille, sillä silloin koko perhe kertoi päivän tapahtumat. Tällainen seremonia loi turvallisuutta. Tapahan on hyvä mutta ei valitettavasti kaikille mahdollinen esimerkiksi työn vuoksi.
Ruokataju on oikein tervetullut termi. Kaikenlaisen tv-kokkailun lisäksi on hyvä kiinnittää huomiota myös syömisen muihin puoliin kuten sosiaaliseen puoleen ja myös ruokailutapoihin jotka pitäisi oppia kodissa.

Kauan sitten eräs mieskuuntelija soitti radiolähetykseen, jossa soitettiin kuuntelijoiden toivomia musiikkikappaleita. Mies pyysi soittamaan Beatlesien ”Yesterdayn”.Linkki Kun ohjelman toimittaja kysyi syytä toiveeseen mies vastasi jotenkin näin: ”Se muistuttaa minua rakastamastani naisesta, jolle tein väärin. Musiikki tuo surullisen mutta hyvän muiston hänestä.”
Siis surullisen mutta hyvän. Tämä paradoksi onkin lääkärien Jetro J. Tuularin ja Hasse Karlssonin mielestä ihmisen mielihyvän ja mielipahan kokemukseen liittyvä erikoinen piirre. ”Mielihyvä, mielipaha ja ihmisen aivot” artikkelissaan Duodecimissa he kirjoittavat, että musiikki, joka tavallisesti aiheuttaa surun tunnetilan, voi samaan aikaan aiheuttaa myös mielihyvän kokemuksen.
Samanlaiset tunteet kuin radion mieskuuntelija olen kokenut minäkin. Erään läheisen ihmisen loukattua minua lähetin hänelle Kim Lönnholmin laulaman ”Minä olen muistanut”, Linkkijonka sanat koin silloin omakseni. ”Minä olen muistanut sinut kipuna kiivaana, suruna sielussain, valona yössä vain”….
Myös eräälle toiselle henkilölle pettymystä tunnettuani lähetin musiikkikappaleen, joka aiheutti surun ja samalla mielihyvän tunnetta.
Kirjoittajat sanovat että musiikin ohella esimerkiksi keskustelu terapeutin tai ystävän kanssa vaikeista asioista voi aiheuttaa samantapaiset surun ja mielihyvän kokemukset.
Minä lisäisin tuohon, että myös jollain rakkaalla paikalla kuten entisellä kotiseudulla käyminen, voi herättää tällaiset kahtalaiset tunteet. On surullista kun siellä eletty elämänvaihe on ohi mutta rakkaan paikan näkeminen ja kokeminen herättää myös mielihyvää.

Jouduin ajattelemaan paikkojen merkityksellisyyttä hiljan kahdesta syystä. Kirjailija Nino Strachey kirjoitti eräässä artikkelissa että paikan muisto on tärkeämpi kuin lahjatavarakaupasta ostettu matkamuisto. Ja muotoilua opiskeleva Lucas LaRochelle oli laatinut kartan hänelle merkityksellisistä paikoista. Työ oli alkanut kun hän oli sattumoisin kulkenut sen puun ohi, jonka luona hän oli tavannut ensimmäisen vakavan seurustelukumppaninsa. Sen jälkeen hän oli merkinnyt karttaan muitakin itselleen tärkeitä paikkoja.
Annoin ajatusteni virrata. Mitä paikkoja mieleeni tulisi ja miksi?
Kolme ensimmäisenä mieleeni tullutta paikkaa joissa olin kokenut lumoa, ajoittuivat yöhön.
Istuimme nuorina veljeni kanssa rantasaunamme verannalla. Vanhemmat olivat nukkumassa ja kaikki oli hiljaista valoisassa kesäyössä. Juttelimme niitä näitä. Järvi oli tyyni, linnut ja kalat jo nukkumassa. Yhtäkkiä kuulimme vasemmalta rasahduksen. Kolme supikoiraa löntysteli rantaviivaa myöten meitä kohti. Maalaiset ja isäni olivat tehneet niistä havaintoja mutta kukaan ei ollut niitä nähnyt. Istuimme epäuskoisina ja mykistyneinä emmekä osanneet edes pelätä vierailijoita. Supikoirat eivät kuitenkaan huomanneet meitä. Ne tulivat parin metrin päähän ja kääntyivät sitten menemään verkkaan pihalle päin. Villien eläinten kohtaaminen siinä lähituntumassa hiljaisena kesäyönä oli lumoava kokemus meille nuorille. Se saunan veranta on enää vain muistoissa, sillä kesämökin saunoineen omistaa nyt toinen henkilö.
Toisessa ja kolmannessakin lumotussa paikassa kohtasin villieläimiä: aamuyöstä Kenian savannilla verkkokirahveja hamuamassa lehtiä puista ja iltayöstä Mount Kenian rinteellä olevan hotellin parvekkeella katsomassa juomaan tulleita villieläimiä, joiden puuhat näimme suurten valonheitinten ansiosta.
Mutta yhtä merkityksellinen on eräs merenrantatien kohta, jonka ohi kävelen kotimaassa ollessani päivittäin. Lumoava muisto palaa siinä kohdassa joskus kevätauringon ensimmäisessä kuumotuksessa. Muistan miesystävän tekstarin, jonka siinä tien kohdassa sain ja joka oli merkityksellinen tulevaisuudelle.
Täällä Portugalissa huomaan usein hakeutuvani erään entisen palatsin sisäpihalle, jossa on nyt kahvila. Siellä aistin rauhaa ja kauneutta, koska pihalla on jäljellä kauniita patsaita. Se paikka, eräänlainen menneen maailman jäänne, pysynee mielessäni yhtenä matkamuistona Portugalista.

Portugalilainen arkkitehti näytti minulle jokin aika sitten palkitun talonsa hauskaa kylpyhuoneratkaisua. Kuumalla ilmalla lasiseinän voi aukaista atriumpuutarhaan ja olla suihkussa ikään kuin ulkoilmassa. Mikä sen mukavampaa auringon porottaessa.
Italialainen tuttavani puolestaan sanoi, että hän tulee seuraavalla tapaamiskerrallamme mieluummin vespallaan kuin autollaan, koska Rooman liikennekaaoksessa autolla on hidasta edetä ja mahdotonta päästä tiettyihin paikkoihin. Vespa on kätevämpi.
Tällaiset paikallisten ihmisten tarinat omasta elämänmenostaan kiinnostavat minua. Olen utelias. Haluan tietää kussakin maassa liikkuessani miten sikäläiset ihmiset ajattelevat ja toimivat.
Se ei tarkoita sitä että itse haluaisin ajatella ja toimia kuten he, edes välttämättä hyväksyä paikallisia kantoja ja toimintatapoja. Ei mutta minua kiinnostaa tuntea ne koska ne auttavat ymmärtämään ihmisiä. Ja ymmärrys, molemminpuolinen, on paikallaan tässä repivässä ajassa.
Paikallisten ihmisten tarinat myös oikovat käsityksiä. Asiat eivät ole aina sitä miltä ne näyttävät. Viimeksi eilen Lissabonin Av. Almirante Reis- katua kävellessäni mieleeni muistui erään portugalilaisen ystäväni toteamus. Hän kertoi kadun olleen Lissabonin entinen pääväylä ja talojen sen varrella olleen kalliita ja hienoja. Nyt useimmat näyttivät päinvastoin ränsistyneiltä ja likaisilta. Mutta ystäväni mukaan näin saattoi monessa talossa olla vain päällepäin. Sisäpuolelta talot saattoivat hyvinkin olla remontoituja, huoneistot hienoja ja moderneja.
Tämän uskon hyvinkin, koska olen nähnyt eräässä talorumiluksessa mitä moderneimman kalliisti remontoidun studiomaiseksi avarretun huoneiston.
Hämmästyin sitä itseriittoisuutta joka ilmeni Kristina Cruises-yhtiön infosta. Sen mukaan ”Kansainvälisyys ei kiinnostakaan – suomalainen haluaa matkustaa suomalaisten kanssa”. Räätälöidyt ryhmämatkat ovat nyt trendi.
-Oma maa mansikka, muu maa mustikka. Vanha sanonta näyttää pätevän myös ryhmämatkailuun, sillä yhden palveluntarjoajan vuokraamalla kalustolla järjestetyt räätälöidyt ryhmämatkat eli charter-matkat kasvattavat suosiotaan. Onhan se ymmärrettävää, että monille on leppoisinta lomailla, kun kaikki puhuvat matkalla samaa kieltä ja tottumukset ovat suunnilleen samat. Mikäs sen mukavampaa kuin jakaa hieno kokemus .Me kutsumme chartereita Oma laiva -risteilyiksi. Niiden määrä kasvaa meillä ensi vuonna peräti 36 prosenttia. Tässä taitaa näkyä se, ettei ihmisten ajattelu olekaan ihan niin kansainvälistä kuin usein nykyään ajatellaan. Lomailija haluaa kyllä tutustua uusiin nähtävyyksiin mutta mieluiten tutussa, samanhenkisessä seurassa, Kristina Cruises-yhtiön tiedote toteaa.

Mikä on suomalaisten Itsenäisyyspäivän perinteinen ruoka? Tätä minulta kysyi vietnamilaissyntyinen nainen.
Menin hiljaiseksi. Siis mikä todella? Onko joku ruoka itsestään selvyys samaan tapaan kuin perinteiset joulun, vapun tai juhannuksen ruoat? Eipä tullut mitään mieleen. Jotain tavallista juhlavampaa ruoan kuitenkin tulee olla. Eri perheillä se voi olla erilainen valinta.
Kun Itsenäisyyspäivän aattona sitten lounastin ystäväni kanssa otin asian puheeksi. Kysyin häneltä perinteistä Itsenäisyyspäivän ruokaa. Ei ollut hänelläkään mitään itsestään selvää valintaa.
Karjalaisen äidin lapsena hän kuitenkin oli päätynyt samaan mihin minäkin kodin peruna, karjalanpaistiin. Se oli ollut meidän kummankin suvussa taattu juhlaruoka, maukas herkku, vieläpä helppo valmistaa. Siis miksipä se ei olisi ollut Itsenäisyyspäivänkin valinta.
Toisena pohdiskellessamme mieleen tulivat erilaiset kalaruuat tavallisesta graavatusta lohesta mätiin, uunikalaan, mikseipä silliinkin.
Kumpikin myös ajattelimme että jokin perin suomalainen ruoka kuten hirven paisti tai poronkäristys voisivat olla paikallaan. Ne ovat suomalaista lähiruokaa ja harvinaisina juhlavaa.
Jälkiruoka olikin sitten alkuruokaa helpompi valinta: juhlavaa kakkua tai leivoksia, joissa olisi käytetty vaikka suomalaisista marjoista tehtyä hilloa.
Monella ilta vierähtää telkkarin ääressä linnan juhlia seuraten joten pientä purtavaa juoman kera pitää olla. Siispä on hyvä varata jotain pientä suolaista kuten pieniä voileipiä tai miksei juustotarjotin, jolta kukin noukkii mieleistään naposteltavaa.

Keltaisessa on voimaa. Sen havaitsen monella tapaa. Suomessa tunnen sen eritoten näin syksyllä.
Voimaannun heti kun kävelen puistossa, jossa puut ovat täynnä keltaisia lehtiä tai tallaan katua, jolle on lentänyt keltaisia lehtiä.
Ei ole juuri väliä sillä minkä sävyisinä lehdet tai tiet kellertävät. Vihertävänkeltaiset vaahteran lehdet piristävät, kullankeltaiset paistavat kuin aurinko, oranssinkeltaiset hohtavat ja punertavankeltaiset loistavat kypsän värisinä. Kaikki keltainen antaa energiaa minulle.
Turhaan ei ole sanottu, että keltainen on energisyyden väri: sitä pitäisi olla aina esimerkiksi työhuoneessa. Minä olen ottanut tämän onkeeni. Minulla on ollut keltaiset verhot työhuoneessa. Nyt on keltaisia tyynyjä olohuoneen sohvalla.
Jos ostan kukkia, ostan mielelläni keltaisia. Niitä on nyt parvekkeella. Oranssinkeltaisia krysanteemia. Aiemmin kesälläkin iloitsin keltaisista kukista: keltaisista pegonioista, jotka kestävät parvekkeeni kuumuudessa.
Keltainen on myös vallan väri. Portugalissa, jossa olen viettänyt talvia, näen paljon keltaisia taloja. Portugalilaisen ystäväni kertoman mukaan se on harkittua. Varsinkin tärkeät talot on haluttu maalata keltaisiksi, sillä keltainen kuvastaa mahtia.
Voimaa ja mahtia on myös kevääseen liittyvä keltainen. Kananpojan keltainen. Narsissin keltainen. Kevään keltainen kertoo uuden voittoa vanhasta, uutta alkua. Toden totta. Keltaisessa on voimaa.

Töölöön, Taivallahden alueelle on syntymässä arkkitehtonisesti yksi Helsingin kiinnostavimmista kortteleista, ellei kiinnostavin. Kun Meanderin puromaisesti kiemurteleva talo on valmis rakentaja oletettavasti aloittaa viimeisenkin alueen talon saneerauksen asunnoiksi ja Suomen Ympäristökeskus muuttaa pois entisestä Yleisradion talosta.
Ensimmäiset uudet asunnot vähän yli l0 vuotta sitten valmistuivat Merikannontielle ja Kesäkadulle ja päättyivät Mechelininkadulle. Timo Vormalan nerokas kaareva muoto meren tuntumaan suunnitelluille rakennuksille hivelee silmää. Lasitalojen suuret parvekkeet antavat asukkaille mahdollisuuden nauttia ympäröivästä luonnosta maksimaalisesti. Alueella aistii niin hohtavan valkoiset hanget, syysmyrskyt ja kevään heräävän vehreyden sekä ruskan värit. Myös neljän talon keskelle jäävässä entisessä Yleisradion puistossa on vanhoja puita ja kauniita kallioita sillä alue on jätetty mahdollisimman luonnonmukaiseksi ja maisema-arkkitehti on lisännyt kasvullisuutta sitä kunnioittaen.
Taivallahden entisen kasarmin talot on saneerattu funkis ulkomuotoa kunnioittaen. Hohtavan valkoiset talot ovat todella kauniita ja suuret ruutuikkunat antavat kivaa ryhtiä ja näyttävyyttä. Vaikuttaa siltä että sekä liiketilat että asunnot ovat myös hyvin toimivia. Suuri pihamaakin on hahmottunut ja vihertynyt.
Kiasma-arkkitehti Steven Hollin suunnittelema Meander asuintalo täyttää sitten loput korttelin tilasta. Ennakkomarkkinoinnin mukaan taloon tulee paljon pieniä asuntoja, joten kaupan luulisi käyvän korkeista hinnoista huolimatta. Asuinmukavuutta on lisätty suurilla parvekkeilla ja tilaa pieniin asuntoihin saatu jättämällä sauna pois. Joissakin kohdissa polveileva talo näyttää olevan aika lähellä muita alueen taloja mutta vanhoja puita kaiketi jää tämänkin rakennuksen ympäristöön.
Koko korttelissa kivaa on juuri se, että vanhoja viheralueita ja puita on säilytetty niin paljon kuin mahdollista. Siten vältytään siltä alastomuudelta joka on tyypillistä uusille asuinalueille, joille puut vasta istutetaan ja joiden kasvua joltisenkin kokoiseksi asukkaat joutuvat odottamaan kymmenkunta vuotta. Vehreät piha-alueet on mahdollistanut autojen vieminen talojen alla sijaitseviin halleihin.
http://www.meanderhelsinki.fi/

Luettuani artikkelin liikuntaharrastuksen lopahtamisesta jäin miettimään miten se minulla on kestänyt vuodesta toiseen.
Kävely, kaiketi suomalaisten eniten suosima liikuntamuoto, valikoitui minulle aikanaan työkiireiden vuoksi. Epäsäännöllinen ja kiireinen aikataulu estivät säännölliseen aikaan alkavan harrastuksen, koska tuntien laiminlyöntejä ja rahan menoa olisi eittämättä tullut. Kävellä voi silloin kun se itselle sopii. Niinpä olen ainakin 20 vuotta kävellyt tunnin päivässä. Kävely on hyvä harrastus myös siksi, että iän vuoksi sitä ei tarvitse lopettaa kuten rankempia lajeja.
Kävely on edullista, helppoa ja nautinnollista. Sään mukaiset jalkineet ja asusteet eivät paljoa maksa moneen urheilulajiin verrattuna. Kävelemään ei juuri tarvitse ajaa minnekään vaikka sekin on joskus mukavaa. Olen vasiten ajanut jonnekin ja kävellyt sitten siellä tai kyläilyreissulla ystävän kanssa.
Yksi syy miksi kävelyyn ei kyllästy piilee siinä, että se mahdollistaa vaihtelun ja esteettisyyden. Eri reittejä valitessaan näkee erilaisia ympäristöjä ja maastoja ja kauniilla alueilla kulkiessaan nauttii miljöön viehättävyydestä. Itse kuljen mieluiten meren rannalla, sillä meri rauhoittaa ja on alati erilainen.
Kävelyssä minulle on tärkeää myös raikas ilma. Sisäliikunta ei suo samanlaista virkistystä.
Kävely voi olla myös sosiaalista. Minulla on ollut lenkkikavereita joiden ajat ovat sopineet yksiin omieni kanssa.
Liikuntaharrastuksen jotkut aloittavat terveytensä edistämiseksi tai ylläpitämiseksi. Kävely on terveellistä monella tapaa, eritoten istumatyöläiselle. Kävely vetreyttää monipuolisesti kehoa, varsinkin selkää ja jalkoja mutta pitkäkestoisena myös sydäntä ja keuhkoja.
Ei kun siis kävelylenkille! Se näyttää kiinnostavan muitakin :) http://helsinginkavelyfestivaali.blogspot.fi/p/etusivu.html