Nainen vedenjakajalla

Jo vain tekisi mieli hehkuttaa tulevaa uutta uljasta Taivallahden kasarmialuetta. Ensimmäiset merkit siitä mitä tuleman pitää ovat jo nähtävissä.
Pressujen alta ovat kevään korvalla paljastuneet vanhan rakennuksen nyt valkoiseksi rapatut seinät, vihreät ikkunapokat ja erkkerien kohtaan asettunut K supermarket.
Museoviraston suojelemasta Martta Martikaisen piirtämästä talokompleksista kehkeytyy todellinen funkiskaunotar.
Kauppa, joka ulospäin näyttää vaatimattomalta, on yllättävän suuri, helppokulkuinen, selkeä ja hyvin varustettu, joten mukava siellä on asioida. Liha- ja kalatiskit ovat tervetulleet, koska niillä ei kovin paljoa ole töölöläisiä hemmoteltu.
Katsoin sekä kovan rahan asuntoja että palveluasuntoja, joita kompleksiin on tulossa. Ne ovat pohjaltaan loft-korokkeineen ja viherhuoneineen hulppeita. Ei ole ihme, että asunnot on jo miltei myyty, vaikka kauaa ne eivät ole markkinoilla kerinneet olla.
Kunhan vielä ravintolakin valmistuu niin jo on lähitienoon asukkailla aihetta iloon. Pitkään rapistuneena rumana seisonut talo tulee olemaan restauroinnin taidonnäyte, yksi Töölön ylpeys.
Kaiken lisäksi yksi pulma alueelta poistuu. Kauppa on avannut myös kivan suuren kahvilan, jollaista talvisaikaan Merikannontien meren rannalla ei olekaan ollut.

Jos maassamme talous olisi kunnossa ja ihmisillä nykyistä vähemmän ongelmia meidän ei olisi vaikeaa käyttäytyä toisiamme kohtaan korrektisti, sanoi portugalilainen ystäväni.
Hän oli juuri menettänyt hänelle alustavasti luvatun projektin ja sanoi olevansa pettyneempi kuin koskaan aikaisemmin työtilaisuuden mentyä sivu suun. Hän oli luottanut lupaajiin.
Pitämättömistä lupauksista, kieroiluista ja pienistä sumutuksista olenkin kuullut täällä paljon. Ja itsekin olen kokenut vilppiä vaikka taksilla ajaessani ja kauppalaskuja tarkastaessani. Kuski on kummallisesti kiertänyt turhia reittejä ennen kuin määränpäähän on päästy. Ja laskussa tuotteen hinta on korkeampi kuin hyllyn reunassa.
Kaikki kuulemma, ehkä siis turisteja lukuun ottamatta, tietävät taksikuskien huijausyrityksistä, tuttavani totesi.
Mutta samaan hengenvetoon hän lisäsi, että tilanne on samantapainen kaikissa niissä maissa joissa on taloudellisia ongelmia. Jotkut ihmiset yrittävät keinolla millä hyvänsä saada rahaa kun se esimerkiksi työn avulla ei normaalisti ole mahdollista.
Muistanpa hyvinkin, kuinka minua koetti sumuttaa tunisialainen kaveri. Sikäläinen tuttavani oli sopinut hänen kanssaan tietystä summasta, jolla hän kuljettaisi minua päivät kun halusin kuvata eri kohteita.
Ensimmäisen päivän iltana kaveri ilmoitti minulle surullinen näköisenä, että hän ei enää voi kuljettaa minua sillä hänellä on paljon menoja ja palkkio on aivan liian pieni, ei riitä alkuunkaan.
Hämmästyin, koska tuttavani oli sopinut jo asian tämän kaverin kanssa, jonka hän tunsi hyvin. Muistutin häntä tästä sopimuksesta.
Mies kuitenkin tinkasi ja vänkäsi ja piti päänsä.
Huomatessani tämän ilmoitin kylmästi, että sitten emme enää tapaa huomenna.
Ällistynyt mies alkoi lepytellä minua. Jos voisin vähän korottaa palkkiota, pääsisimme varmasti sopimukseen.
Sanoin, että minulla on jo sopimus tuttavani kanssa.
No emmeköhän me nyt sitten kuitenkin voi tavata huomenna, mies toppuutteli.
Tehdään niin, sanoin.
Illalla ilmoitin asiaa järjestäneelle tuttavalleni hänen kaverinsa sooloilusta. Ja niin oli kaveri saanut kuulla kunniansa.
Seuraavat päivät sujuivat hyvin ja kaveri selitti minulle, että tällainen käytös on ihan normaalia turistien kanssa. Me ystävystyimme ja hinta pysyi aloillaan ja on sitä vielä tänäkin päivänä, jos menisin Tunisiaan ja haluaisin kyytipalveluja.
Tällaista peliä Portugalissakin pelataan täkäläisen ystäväni kertoman mukaan. Peli ei koske vain turisteja vaan myös portugalilaisia.
Kun elämä on kovaa, jotkut yrittävät keplotella itselleen rahaa ja sortuvat valheisiin ja katteettomiin lupauksiin.
Esimerkiksi mekaanikko oli luvannut korjata ystäväni auton tiettyyn päivään mennessä. Kun se ei ollut valmis, alkoi soittorumba. Lukuisten uusien lupausten ja soittojen jälkeen mekaanikko tunnusti, että työt viivästyvät ja aikataulut ovat sekaisin, koska hänellä ei ole varaa maksaa sähkölaskua ja työtä voi tehdä vain päivänvalossa.
Enpä yhtään ihmettelisi, jos suomalaiset tulisivat tuta tällaisten muunneltujen totuuksien kanssa ollessaan tekemisissä maahanmuuttajien ja turvapaikanhakijoiden kanssa. He tulevat usein oloista, joissa näitä pelejä on pelattu.
Minä taas portugalilaisen ystäväni mukaan elän todellisuuden ulkopuolella. Siellä voi pitää sanansa ja olla luotettava ja korrekti.

Jopa yritysten kannattaisi ottaa oppia katutaiteesta. Näin arvioi Chydenius-lehdessä taannoin Aalto-yliopiston taiteen laitoksen professori Helena Sederholm.
Katutaide on näet innovatiivista ja muuttuu koko ajan. Niin pitäisi tehdä yritystenkin.
Täällä Portugalissa katutaidetta näkee kaikkialla. Kaupunki sallii sen miltei paikkaan kuin paikkaan, vain arvokiinteistöjä ja muistomerkkejä ja sen sellaisia katutaiteilijoiden tulee välttää. Niiden yhteyteen ei saa maalata tai tehdä muuta taidetta.
Katutaide onkin tehnyt Lissabonista hauskan näköisen. Ja se taide on myös hyvää, ei mitä tahansa yön pimeässä sutaistua kyhäelmää.
Katutaidetta voi olla talon päätyseinä, aita, roskis, katukiveys. Jopa neulegraffitiin eli virkattuihin katukiviin olin kompastua.
Tätä samaa katutaidetta saisi olla mielestäni enemmän Helsingissäkin. Jyväskylästä muistan Väinönkatuun maalatun räsymaton ja erään Kauppakadun talon päätyseinän.
Helsingissä katutaidetta on tietty Arabiassa mutta muualla ei kovin paljoa. Runeberginkadun erään seinän ja Elokuvasäätiön talon muraalin muistan.
Ja kymmenen pistettä Helsingin energialle, joka on sähkökaappeihinsa kaduille tilannut taiteilijoilta kuvitusta.
Vaan lisää saisi olla.

Ihmiset taitavat pettää itseään eniten tammikuussa. Monet lupaavat elämänmuutoksia kuten pudottaa painoaan, lopettaa tupakoinnin, vähentää alkoholin käyttöään ja niin poispäin.
Mutta esimerkiksi kuntosaliyrittäjät tietävät kertoa, että jumpparyhmistä ja saleilta väki vähenee aikaa myöten. Ihmiset pettävät itselleen antamansa kunnonkohotuslupaukset.
Samoin voi käydä vaikka kielikursseilla. Ryhmät pienenevät kevättä kohden. Henkisen ryhdistäytymisen itselleen luvannut uuvahtaa kesken kaiken.
Sisätautilääkäri Pertti Mustajoki kertoo Duodecim-lehdessä mielenkiintoisesta itsepetoksesta. Tutkimuksen perusteella ylipainoisista isistä puolet ja äideistä 16 % piti itseään normaalipainoisena. Paino oli heillä siis katsojan silmissä sanontaa kauneus on katsojan silmissä mukaillen. Itsepetosta!
Jos lääkäri oli kertonut ylipainoisille liikakiloista molemmissa ryhmissä painon pitäminen sopivana väheni. Lääkärin sana siis painaa.
Miten mahtaa vaikuttaa ystävän tai perheenjäsenen sana? Yleinen käsityshän on, että lihaville ei saisi mainita heidän liikakiloistaan. Se on arka asia.
Mustajoki ihmettelee sitä, että samoihin aikoihin kun lihavuus alkoi maassamme huomattavasti yleistyä potilaiden rutiininomainen punnitseminen lopetettiin. Tässä on siis paradoksi.
Yle puolestaan kysyy verkkosivullaan että oletko lihavampi kuin luulitkaan. Painoindeksi voi huijata. Kun vertasin omaa painoani uudella ja vanhalla systeemillä laskien, ero oli 200 grammaa. Ei järin suuri huijaus. 
Eilen muuan tuttavani kertoi oman itsepetoksensa. Hän oli uskotellut itselleen, että pyhien suma kotona olisi tosi kivaa aikaa. Vaan pyhien kerääntyessä hän totesi että oli itse asiassa pitkästynyt kotona, perheen parissa olemiseen ja jopa kaivannut arjen rytmiä ja töitä ja töissään tapaamiaan ihmisiä.
Itsepetos on kyllä kolahtanut omaan nilkkaanikin. Kerran auton rengasta nostaessani sain revähtymän. Kun sitten valitin asiaa lääkärille, hän ilmoitti kuivasti : ”Se on rouva sillä lailla, että te ette ole enää kaksikymppinen.” Ilmeisesti olin kuvitellut omaavani parikymppisen voimat.

Minkälaista on sosiaalisuuteni verkkopalvelujen käyttäjänä? Sitä heräsin miettimään luettuani tiedotteen
YTM Sanna Malisen informaatiotutkimuksen ja interaktiivisen median alaan kuuluvasta väitöskirjasta
”Sosiaalisuus ja yhteisöllisyys verkkopalveluiden käyttäjillä”.

Tutkimus osoittaa, että saman verkkopalvelun käyttäjät voivat suhtautua yhteisöllisyyteen hyvin eri tavoin: toisia motivoi verkkopalvelun käyttöön ennen kaikkea sosiaalinen vuorovaikutus muiden käyttäjien kanssa, kun taas toisia kiinnostaa pelkkä sisältö tai omien digitaalisten sisältöjen, esimerkiksi valokuvien, jakaminen.

Tämän näen selvästi vaikka facebookin käyttäjillä. Jotkut jakavat postauksia vain vähän mutta kirjoittavat kommentteja sitäkin ahkerammin. He myös lähettävät yksityisiä viestejä ja tageja tuon tuosta ja haluavat pitää kaverinsa ”näpeissään” kaiken aikaa.

Ja esimerkiksi minä väsyn joskus sellaiseen. Jatkuvat tagit ovat hysteerisiä ja minusta jopa epäkorrekteja, koska niissä tunkeudutaan toisten sivustoille. Tietty tageja ei sivustolleen tarvitse päästää ja minä en niitä sinne huolikaan kuin itse valikoiden.

Tutkijan mukaan tällaiset verkkopalvelun käyttäjät kuitenkin myös todennäköisemmin kokevat verkkopalvelun verkkoyhteisöksi

Taidan kuulua siihen porukkaan, jota kiinnostaa ennen muuta sisältö ja omien kuvien jakaminen. Opin sisällöistä paljon uutta ja myös kieliä, sanontoja. Ranskan kieltä en muualla pysty käyttämään kuin verkossa, jossa olenkin saanut sanavarastoani kartutettua.
Kuviani taas haluan näyttää muille, koska he puolestaan voivat oppia ja saada tietoa kuvauskohteistani.

Eräs piirre näissä virtuaaliverkostoissa on kiinnostava: ne ovat paljolti sitoutumattomien verkostoja. Ihmiset eivät tahdo nykyään sitoutua oikein mihinkään. Ei työpaikkoihin, ei avioliittoon, ei yhdistyksiin Tämä näkyy myös virtuaalisessa maailmassa. Tutkijankin mukaan verkon yhteisöt ovat luonteeltaan intensiivisiä, väliaikaisia ja jatkuvasti muuttuvia.

Hietsun Paviljonki oli minulle pettymys. Kaikki se suitsutus ja keskinäinen kehuminen mitä restauroinnin aikana Töölöläinen lehdessä on ollut antoi odottaa talolta ja tilalta paljon. Toisin kävi.
Parakkimainen rakennus ei ulkonäöltään muuksi muutu vaikka sitä yritettäisiin avartaa ikkunoilla ja uusia maaleilla. Ruma mikä ruma.
Jos minulla olisi tarvetta työtilan vuokraamiseen en totisesti tuon näköisestä rakennuksesta sitä vuokraisi. Se ei antaisi uskottavaa kuvaa toiminnastani. Ei sinne päinkään.
Myöskään juhlatilaisuuksia kuten häitä en tuon talon juhlasaliin järjestäisi. Jos tuolle alueelle juhlatilaisuuden haluaisin järjestää niin mieluummin sitten vaikka viereiseen siistiin, moderniin kahvilaan. Sen laajoista ikkunoista on kiva näköala merelle.
Olen töölöläinen ja Hietsun Paviljonkia mainostetaan minulle töölöläisten omana olohuoneena. En koe pätkääkään tuota tilaa omakseni. Ei taida kokea kovin moni muukaan pientä sisäänlämpiävää remonttipiiriä lukuun ottamatta. Käydessäni tutustumassa taloon sunnuntaina puolelta päivin kävijöitä oli lisäkseni tasan nolla.
Olen myös alkanut vierastaa Töölöläinen lehteä sen yksisilmäisyyden vuoksi. Jatkuva Guggenheim museon vihamielisyys on vienyt lehdeltä uskottavuuden. Kuitenkin juuri Töölössä on käsitykseni mukaan henkilöitä, jotka ovat museon rakentamisen kannalla. Lehti ei enää edusta töölöläisiä.
Kannatan vanhan arvokkaan rakennusperinnön säilyttämistä kuten Töölössä Korjaamon, siis vanhan ratikkahallirakennuksen entisöintiä. Talo on kaunis ja säilyttämisen arvoinen. Töölön Paviljonki, parakkimainen ruma rakennus, olisi minusta ollut parempi purkaa.

Vaikeina hetkinä voi miettiä elämänsä tarinaa: kuka minä olen ja mistä tulen ja niin poispäin, ehdotti äsken Akuutti-ohjelmassa lääkäri.
Ehkä jamaikalaissyntyinen ystäväni käyttää kuvia tähän tarkoitukseen.
Hän ottaa itsestään kuvia pitkin päivää ja lähettää minullekin ainakin yhden joka päivä.
No, häntä katseleekin mielikseen. Hän on hyvännäköinen, komea kaveri, joka on esiintynyt filmeissäkin. Kuvauksellinen, sanoisin.
Olen ajatellut hänen kuviensa olevan merkki jonkin sortin narsismista. Sehän on aika tyypillistä näyttelijöille.
Hän kuitenkin selitti pari päivää sitten kuvausintoaan. Kuvien avulla kuulemma ihminen oppii pitämään itsestään, kokee itsensä hyväksi tyypiksi, oppii myönteisyyttä.
Hänellä selfiet siis toimivat niin.
Kun kerroin hänelle, että minä puolestani vältän kuvaamistani ja kuvissa oloa niin paljon kuin mahdollista, hän kysyi enkä pidä itsestäni.
Ei suhtautumiseni pitämisestä tai pitämättömyydestä johdu. Minusta vain kuvat tuntuvat turhilta. En halua tuoda itseäni esille niiden avulla, koska muutenkin mieluummin tarkkailen elämänmenoa kuin olen keskipisteenä.

Tykkään siitä, että ”maassa maan tavalla” –käsite voi joustaa.
Esimerkiksi tervehdin mielelläni somalialaista bussikuskia, joka sanoo minulle kyytiin astuessani ”hyvää päivää”. Tapahan ei kuulu suomalaisen bussikuskin varastoon.
Niin ikään kiersin mielelläni pakistanilaisen ystäväni kanssa useamman kahvilan ja kaupan löytääksemme hänelle muslimien uskonnon sallimaa ruokaa. En vaatinut häntä noudattamaan suomalaista ruokailutapaa. Tein näin siksi, että tiesin asian olevan hänelle tärkeä ja halusin olla vieraanvarainen ja kohtelias.
Afrikassa olen ollut hyvilläni siitä, että sikäläiset tuttavani eivät ole edellyttänet minun hyväksyvän afrikkalaisten hygieniatapoja.
He ovat esimerkiksi maaseudulla kahvilassa etukäteen käyneet katsomassa voinko mennä kahvilan vessaan. Monessa kahvilassa näet ei ole lainkaan vessaa naisia varten, vain miesasiakkaille. Kahvilan olemme sitten valinneet tämän seikan huomioon ottaen.
Aamulla liikkeelle lähtiessäni olen ottanut maan tavasta poiketen wc-paperia mukaan, koska hygieniani on erilainen kuin paikallisen väestön.
Mutta joissakin asioissa olen tiukasti noudattanut maan tapaa kuten välttänyt pukeutumasta shortseihin ja muistanut pitää huivin mukanani silloin kun olen suunnitellut pistäytyväni pyhiin rakennuksiin joissa pää on peitettävä.
Luulenpa että kansainvälisyyden ja monikulttuurisuuden lisääntyessä ”maan tapaa” joudutaan tarkastelemaan niin meillä kuin muuallakin entistä laajemmin ja siihen tulee joustoja. Ja hyvä niin.

Parviälyn hyödyntämistä käsittelevissä tv-ohjelmissa juju on aika yksinkertainen: parvi kysyy apua pyytäneeltä joukon kysymyksiä jotka sitten saavat hänet ajattelemaan ja näkemään pulmiaan uudesta vinkkelistä.
Sellaisia kysymyksiä esittävät myös terapeutit.
Ja niitä kysymyksiä esittävät myös sellaiset hyvät ystävät, jotka eivät silitä kaveriaan myötäkarvaan vaan rohkenevat myös kyseenalaistaa tämän valintoja.
Oikeista kysymyksistä siis on kyse.
Niitä voisi esittää ihminen ihan itsekin, kunhan uskaltaisi.
Itse tykönänsä pohtiessaan hyvä hälytin suunnan muutoksesta väärille raiteille on tulema ”niin mutta…”.
Ilmaisu kertoo, että oikea vastaus ja valinta on jo ikään kuin huulilla mutta ihminen ei ole vielä valmis kuulemaan sitä eikä toimimaan toisin.
”Niin mutta” on vetkuttelua. Itsensä pettämistä.
Ihminen voisi valintojaan pohtiessaan kysyä myös kumpi valinnoista on vaikeampi. Yleensä vaikeampi on näet myös oikeampi.

Kauppa ei käy jos kauppias tahtoo myydä vain omilla ehdoillaan. Mutta tämä ei oikein tahdo mennä kauppiaille perille.
Aika kauan esimerkiksi yhden hengen talouksille on perätty sopivan kokoisia annospakkauksia. Jonkin verran niitä on tullut hyllyille viime aikoina vaan enempikin saisi tulla.
Kovakorvaiset kauppiaat eivät niin ikään noteeraa riittävästi ikääntyviä ihmisiä. Osa heistä on kuitenkin hyvin kulutuskykyisiä ja –haluisia. Vaan palvelun tarjoajat eivät tähän oikein ole heränneet.
Olen joskus kirjoittanut esimerkiksi lentokoneiden istuimista. Pitkillä, jo kuudenkin tunnin lennoilla kunnolliset istuimet, joiden edessä olisi jalkatilaa, joiden selustan saisi hieromaan ja jotka halutessaan voisi asentaa lepäilyasentoon, olisivat paikallaan. Niistä myös monet olisivat valmiita maksamaan. Vaan ei, taloudellisesti huonossa jamassa oleva Finnair ei saa aikaiseksi tällaista palvelua kuin Aasian lennoilleen, ei siis lyhyemmille matkoilleen.
Nyt hiljan julkaistu Eläketurvakeskuksen tutkimus kuitenkin paljastaa, että ikääntyvät ovat entistä kulutuskykyisempiä. Tässä tilastotietoa :
-Ikääntyneiden asema on kulutuksella mitattuna kohentunut merkittävästi. Vielä kolmekymmentä vuotta sitten 60–64-vuotiaat kuluttivat vain 70 prosenttia siitä, mitä parhaassa työiässä olevat (45–49-vuotiaat) kuluttivat. Sama suhde vuonna 2012 oli 96 prosenttia.
– Taustalla vaikuttaa 60–64-vuotiaiden 2000-luvulla noussut työllisyys ja aiempaa korkeammat alkavat eläkkeet . Myös eläkeikäisten kulutuksen rakenne on lähentynyt työikäistä väestöä merkittävästi. Asumisen ja liikennemenojen osuus kulutuksesta on noussut niin työ- kuin eläkeikäisillä. Eläkeikäisten kulutuksessa painottuvat asumismenot ja elintarvikkeet. Näiden osuus kulutuksesta on sitä suurempi mitä vanhemmasta kotitaloudesta on kyse. Eläketurvakeskuksen tiedote toteaa.
Minusta näiden tilastotietojen pitäisi vähitellen tavoittaa myös palvelun tarjoajat. Esimerkiksi tuttavani ovat hyvin kiinnostuneita ostamaan postimyynnistä laadukkaita klassisia vaatteita, vaikka ne olisivat hintaviakin.
Silmiini on osunut vain yksi ikääntyville kohdentuva matkatoimisto, joka ottaa suunnittelussa huomioon kohderyhmän toivomukset.
Hotellit voisivat myös tarjota entistä enemmän kunnollisia yhden hengen huoneita ilman että merinäköalaa ja parveketta kaipaavan täytyisi maksaa kahden hengen huoneesta.
Tässä vain muutamia esimerkkejä.

Eläketurvakeskuksen raportti 6/2015: Eläkeikäisten kulutus Suomessa 1985–2012