Nainen vedenjakajalla

Viimeksi ottamani valokuvat herättävät minun silmieni eteen Helsingin entisaikojen porvariston: rouvia pitkine hameineen ja herroja liiveineen. He ovat tulleet kauppatorille kävelemään.
Kuvani ovat näet silakkamarkkinoilta, joita on kaupungissamme järjestetty vuodesta 1743. Kyse on siis todellisesta traditiosta.
Luultavasti helsinkiläiset rouvat ja herrat ostivat ennen vanhaan silakkansa puisissa astioissa kun taas nyt tarjolla olevat kalat on pakattu muovirasioihin.
Mutta tunnelma oli varmaan silloin samanlainen kuin nyt: ostajat olivat uteliaita ja iloisia ja etsivät herkkua ruokapöytäänsä ja myyjät toiveikkaita pitkän uurastuksen ja merimatkan jälkeen. Haitarikin soi.
Silakkamarkkinat ovat todella hauska perinne, sillä herkkuantimien lisäksi niiden aikana voi katsastaa hienoja puisia veneitä. Luulenkin, että osa kävijöistä kuten minäkin tulevat etsimään enempi silmänruokaa kuin paljolti syötävää. Toki kalarasia tai kaksi sekä mustaa leipää varmaan löytyy laukuista kotiin palattua.
Minä käyn silakkamarkkinoilla joka syksy. Olen ollut havaitsevinani, että niillä on myös yhä enemmän turisteja. Näkymä ja tapahtuma ovat idylliset ja kuvaukselliset.
Vanhat isot kalastajaveneet ja jotkut purjealukset vetävät myös puoleensa niin, että kävijöitä näytti kulkevaan solkenaan niiden uumeniin osan jäädessä kahville kannelle tai laiturille asetetuille tuoleille.
Joka syksy kalastajat ovat kehittäneet myös uusia silakkareseptejä erilaisine yrtteineen ja mausteineen. Joskin eksoottisiakin silakoita olen maistanut niin perinteisesti maustetut silakat ovat minulle mieleen. Ne maistuvat keitettyjen perunoiden kanssa tai leikkeleenä ruisleivän päällä.
Niin kaupantekotilaisuus kuin silakkamarkkinat ovatkin minusta ne ovat myös tärkeä kohtaamistapahtuma. On hauska traditio tavata saaristostamme ja jopa Ahvenenmaalta ja Ruotsista asti seilanneita kalastajia.

Naapuriansa on rasittava ja puuduttava mutta siitä voi päästä myös irti.
Tämän termin, naapuriansa, kuulin ensimmäisen kerran kuukausia sitten televisiossa, jossa eräs yhteisöllisessä ympäristössä asuva nainen kertoi kokemuksiaan.
Yhteisöllisyys on nyt muotia ja me olemme vasta nousemassa sen harjalle. Mutta tämä nainen oli jo aikapäivää asunut yhteisöllisessä miljöössä. Kokemusta hänelle siis oli kertynyt.
Minä kävin niin ikään vuosia sitten katsomassa yhteisöllistä asumista. Tuttavalleni, joka sitä esitteli, oli tullut avioero sen vanavedessä. Yhteisöstä oli löytynyt henkilö, joka oli osoittautunut paremmaksi kuin entinen puoliso. Joten siitä seurasi muutto pihan vastapäiselle puolelle, uuden kumppanin tykö.
Naapuriansaa koen nykyisessä elämänmenossani siten, että hissillä alas mennessä tai jätehuoneessa käydessäni kuulen jatkuvasti sairaskertomuksia. Naapurit pysäyttävät ahdingossaan minut osallistumaan vaikeuksiinsa vaikka en sitä haluaisi.
Ensin mainitun naisen yhteisössä ihmiset olivat kypsyneet siihen ajan menoon ja vaivan näköön mitä naapureiden kanssa jutustelu oli aiheuttanut. Se vain oli ylenpalttista.
Niinpä tällaisessa tilanteessa on mahdollista tehdä kohtelias yhteinen päätös: kenenkään ei tarvitse loukkaantua tai ruveta luulemaan mitään, jos naapuri ei ohittaessaan pysähdykään juttelemaan vaan hihkaisee vain ”hei”, tai aina ei edes sitä. Ihmiset voivat ihan sovinnollisesti ymmärtää, että jokaisella on oma elämänsä ja liika yhteisöllisyys vie liikaa aikaa ja resursseja.
Näin naapuriansa aukeaa.

Tutustuin jokin aika sitten yhteen uuteen Helsingin olohuoneeseen. Ja hyvältä näytti.
Kaupunkilaisille suunnatut ilmaiset oleskelutilathan ovat nyt muotia. Se onkin monella tapaa kannatettavaa muotia.
On kiva kun joistakin paikoista henkii vieraanvaraisuus ja ystävällisyys niin että kaikesta ei heti kättelyssä tarvitse maksaa.
Saneeratun Töölön kirjaston avajaisten yhteydessä kuulin, että ilmaisia julkisia tiloja Helsinkiin on kaivattu. Julkisille tiloille maksuttomuus lankeaa helposti luonnostaan mutta ovatpa jotkut kaupallisetkin tahot kuten asema-aukion hotelli ja Eiran rannan sauna oivaltaneet maksuttomuuden tuoman imagoedun.
Komea olohuone on sitten tulossa myös Helsingin keskustaan kun uusi kirjasto avataan.
Näille olohuoneille löytyy monenlaista käyttöä.
Itse olen ollut etsimässä taloyhtiön yhtiökokoukselle edullista ja helppokulkuista kokoontumispaikkaa. Kirjaston kokoushuoneeseen päädyimme. Se ei tosin ollut ihan ilmainen mutta edullinen.
Toisen kerran edullista tilaa tarvitsi kollegoiden kanssa pidetty lukupiiri, joka kokoontui säännöllisesti mutta jolla ei ollut rahaa satsata tarvittavaan tilaan. Silloin päädyimme erään järjestön kokoushuoneeseen. Jos ilmaisia olohuoneita olisi silloin ollut, varmasti olisimme valinneet jonkun niistä.
Yhteisöllisyyden ja tiimityöskentelyn lisääntyessä ilmaisia kokoontumistiloja tarvitaan yhä enemmän. Joskus aikaisemmin taloyhtiöissä oli askarteluhuoneita, joissa asukkaat saattoivat pitää vaikka virkkuuseuraa tai kortti-iltaa, ylipäänsä harrastaa mukavaa seurustelua. Nyt tällainen ajanviete kaiketi kävisi sitten päinsä ilmaisissa olohuoneissa. Joku kirjasto jo kutsui neulomisesta kiinnostuneita piiriin jossa joku muiden käsitöitä tehdessä lukisi ääneen.
Hiljan eräs mies kertoi haasteestaan. Hänen on etsittävä kokoontumistila noin kymmenelle kouluaikaiselle kaverilleen, jotka kokoontuvat pari kertaa vuodessa. Ensin on muodon vuoksi kokous ja sitten porukka jatkaa saunomaan ja kaljalle. Ehkä ilmainen olohuone sopisi kokoustamiseen, jatkot sitten muualle.
Minä voisin kuvitella piipahtavani tällaiseen olohuoneeseen vaikka sadetta pakoon, levähtämään ostosten välillä tai lukaisemaan jonkin aikakauslehden.

Mikä paikka Helsingissä on sinulle mieleisin, kysyi toissa kesänä täällä vieraillut amerikkalainen arkkitehtiystäväni.
Vastausta minun ei tarvinnut kauaa miettiä: meren ranta, tietty.
Helsinki on Itämeren tytär ja jokaisella helsinkiläisellä on vajaan kymmenen kilometrin matka meren rantaan. Rantaelämä on siis luontaista meille.
Mutta rannat ovat aika vajavaisesti käytössämme.
Toki on uimarantoja ja venelaitureita ja saaria, joilla vierailla. Mutta kummallisen paljon on silti vielä villejä pusikoita ja siivottomia polkuja ja roskaisia ryteikköjä.
Tällaisia alueita olen kesän mittaan havainnut esimerkiksi Lehtisaaressa, Meilahdessa, Töölössä, Rajasaaressa, Huopalahdessa, Munkkiniemessä.
Esimerkiksi terävät ja korkeat saraheinäpuskat voivat olla rantapolun ja meren välissä niin että ei puhettakaan esimerkiksi istahtamisesta rantakivelle laineiden liplatusta katsomaan tai kokeilemaan veden lämpötilaa.
En siis ymmärrä miksi näitä pöheikköjä pitää olla ihmisten ja meren välissä.
Oma lukunsa on sitten kaupunginosayhdistysten vihamielisyys uusia hankkeita kohtaan kuten Töölössä, jossa hieno niemi lojuu vuodesta toiseen ruokkoamattomana kun kukaan yrittäjä ei ole arvannut kutistetulle alueelle hotelli- tms. hankkeeseen ryhtyä.
Suuri kiitos kuluu Jasper Pääkköselle ja Antero Vartialle, jotka ovat pistäneet pystyyn melkoisen pytingin Eiraan. Siellä on kiva käydä vaikka vain näköalaparvella merta ihailemassa ja terassilla kylmää juomassa.
Kivoja uutuuksia ovat myös avautunut Lonna-saari, jossa on jo toimintaakin ja Didrichsenin taidemuseon uusi merireitti Kauppatorilta Kuusisaareen ja takaisin.

Liikuntaresepti voi olla jo joidenkin lääkärien määräys potilaille mutta metsäterapiasta en ole kuullut aikaisemmin. Nyt luin siitä Suomen lääkärilehdestä. Sipoon johtava lääkäri Anders Mickos ja avosairaanhoidon ylilääkäri Anna Peitola ovat suunnitelleet terveysmetsäretkiä stressaantuneille, masentuneille ja aikuistyypin diabetesta sairastaville potilaille.
Maa- ja metsätalousministeriön rahoittama projekti on laatuaan ensimmäinen maassamme. Hanke perustuu tutkimustietoon, jonka mukaan luonto kuntouttaa ja ennaltaehkäisee monia terveysongelmia .
Minun ei tarvitse kuin muistella omaa metsäsuhdettani kun olen valmis allekirjoittamaan tämän.
Muistan lapsuudestani esimerkiksi eräänkin tapauksen: menin metsään mököttämään kun olin vihainen vanhemmilleni. Istuin siellä mättäällä mustikoita mutustellen ja odotin kiukkuisena että äiti tai isä tulisivat hakemaan minut pois ja pahoittelisivat käytöstään. Kun kukaan ei tullut, minun täytyi palata takaisin haavat nuoltuina. Olin lauhtunut metsässä ja asiasta ei enää puhuttu.
Työstressiä olen hoitanut sieniretkillä. Onneksi metsäni oli puolen tunnin ajomatkan päässä. joten sinne saattoi piipahtaa vaikka kesken työpäivänkin toviksi tatteja ja lampaankääpiä etsimään, jos oikein niskat olivat jumissa tai ärsytys päällä.
Kovin kauaa metsässä ei tarvitse tallustella, kun muut asiat unohtuvat. Vaihteleva maasto auttaa asiassa, kun on keskityttävä katsomaan mihin astuu.
Selvä on tietysti sekin, että metsässä liikkuminen, marjojen ja sienien poimiminen tai hirvenmetsästyksen aikana ajojoukossa eteneminen kohottavat fyysistä kuntoa.
Ja tässä sitten olisi myös yksi matkailuvaltti. Mikä hieno ja tervetullut kokemus metsäterapia olisikaan savusumusta kärsiville.

Lähistöni kauppias sai hiljan kiitosta epätavallisesta palvelustaan. Kiittäjä oli iäkäs rouva, joka käveli kauppiaan kukkakaupan ohi päivittäin ruokaostoksille. Kukkakaupan kohdalla rouva pysähtyi ja huilasi hetken. Kauppias oli näet asettanut liikehuoneistonsa edustalle tuolin, johon oli kiinnitetty lappu ”levähdä hetki”.
Tässä on hyvä vinkki tohtori Jenni Kuopalle, joka on tutkinut väitöskirjaansa varten käveltävyyttä. Tutkimuksen nimi on ”Kävelyn lupaukset kaupungissa. Kolme tapausta kävelijöiden arjesta ja kokemuksista sekä kaupunkisuunnittelusta”.
Kuoppa on tullut siihen tulokseen, että kaupunkien käveltävyydestä on tullut ajankohtainen ja tärkeä kaupunkisuunnittelun tavoite.
Hyvä niin. Tämä tavoite on tervetullut minullekin, koska kävelen päivittäin tunnin, joskus tunnin kerrallaan, joskus koostaen ajan pätkistä, riippuen aina siitä onko minulla asiointia vai pelkkää kuntoilua.
Olen samaa mieltä Kuopan kanssa siitä että kävely rikastuttaa arkea, ei siis vain kohota tai ylläpidä kuntoa.
Kävellessään suurin piirtein samoja reittejä päivittäin ihminen väkisinkin tulee seuranneeksi ympäristön vaihtelua, minä rantakadulla esimerkiksi meren olotilaa, jäisestä sulaksi, tyynestä myrskyisäksi, hiljaisesta äänekkääksi, kun moottoriveneet tai skootterit tai kanoottikoululaiset liikkuvat merellä.
Luonnon suoman vaihtelun lisäksi kaupunkisuunnittelijat voisivat rikastuttaa katujen varsia vaikka taidenäyttelyillä kuten Lissabonissa havaitsin. Siellä oli jalkakäytävän reunalle pitkälle matkalle pystytetty telineitä joihin oli kiinnitetty valokuvataidetta. Se oli siis ilmaista taidetta ihmisille ja he pysähtelivätkin katsomaan kuvia.
Käveltävyyden parantamiseksi kaupungit voisivat eritoten talvisin huolehtia nykyistä paremmin katujen hiekoittamisesta, sillä monet kadut ovat hengenvaarallisen liukkaita. Ilmaisten kenkiin kiinnitettävien liukuesteiden jakaminen kuntalaisille olisi myös terveyden ylläpitoa edistävä toimi.
Kesäisin taas pyöräilijät tulisi hätistää jalkakäytäviltä jotta voisimme kulkea rauhassa, harrastaa suomalaisten suosituinta kuntoilumuotoa, kävelyä.

Ateenan keskustassa on turha sanoa, että kauneuden tulisi olla katsojan silmissä. Ainakaan minun silmäni eivät millään ilveellä pystyneet näkemään Ateenan keskustaa kauniina. Se on rumin ja likaisin suurkaupungin keskusta jonka olen nähnyt. Ja olen nähnyt aika monta kaupungin keskustaa.
Toki tällaisena, näin rumana, en Ateenaa muistanut. Kävin siellä noin l5 vuotta sitten edellisen kerran. Ja tietty, ajat ovat nyt toiset, kreikkalaisilla kertomansa mukaan talouskurimus.
Siitäkin saatan olla eri mieltä kaupungin laitamilla luksustaloja ja Pireuksen sataman hienoja jahteja katseltuani. Minulle pikemminkin heräsi kysymys, olisiko lakia syytä muuttaa niin, että laivanvarustajatkin maksaisivat kunnolla veroja.
Ateenassa ajattelin, että köyhyydestä ei sentään selkeästi seuraa likaisuus. Monen muun maan kaupungit ovat köyhiä siinä kuin Kreikan pääkaupunki mutta ne ovat puhtaampia. Ateenassa, 28 asteen helteessä makkaroita myyvien kojujen editse leijaili likaisia papereita ja kadun varsilla lojui roinaa. Kaikkialla huokui hällä väliä –meininki. Tätä mieltä oli myös kreikkalainen ystäväni.
Fresh-hotelli mainosti, että sen kattoterassilta näkyy Akropolis. Niin näkyi. Otin siitä kuvan. Se kuultaa kaukana saneerausta kaipaavien ränsistyneiden talojen taustalla.
On olemassa tutkimustietoa siitä että hyvin hoidettu siisti ympäristö vaikuttaa ihmisten mieleen ja käytökseen. Huoliteltua ympäristöä ei halua sotkea. Se luo hyvää ja viihtyisää oloa.
Arjen designin merkityksen ovat oivaltaneet esimerkiksi ne muotoilijat, jotka ovat vieneet liikkuvan design-museon slummeihin.

http://www.designindaba.com/articles/creative-work/world%E2%80%99s-first-design-museum-built-inside-slum

Kuulin todistusta tarinoiden voimasta viimeksi tänä aamuna. Näyttelijä kertoi päässeensä alkoholiongelmastaan vertaistuen avulla. Toiset samaa ongelmaa poteneet olivat siis jakaneet kokemustaan, kertoneet tarinaansa.
Tarinat ovatkin valttia tänä aikana, ovatpa ne tosia tai eivät. Itse olen mieltänytkin tarinat aina kyseenalaisina: koskaan ei voi tietää mikä niissä pitää paikkansa ja mikä ei.
Olisikohan käsitykselläni jotain tekemistä sen kanssa, että suvussani isän puolelta oli muinoin tunnettu tarinankertoja. Hän oli iäkäs nainen, jonka tupaan kyläläiset kokoontuivat talvi-iltoina päreen valossa kuulemaan kertomuksia. Oletan hänen keksineen niitä omasta päästään.
Journalismin tutkijatkin ovat heränneet pohtimaan tarinoiden merkitystä. Tampereen yliopisto tiedotti Long Play journalistien symposiumista otsikolla ”Miksi fiiliksistä on tullut uutisia? Tarinat, self-help ja kansan ääni mediassa”
Kertomuksentutkijoilla saattaisi tiedotteen mukaan olla tähän vastaus.
-Kognitiotieteistä ja arkikeskustelujen tutkimuksesta vaikutteita saaneen määritelmän mukaan kertomus ei välttämättä olekaan sarja tapahtumia – syitä ja seurauksia – vaan ensisijaisesti kuvaus siitä, miltä tuntuu olla henkilö x jossakin tilanteessa. Samaisessa tutkimustraditiossa on jo pitkään ajateltu, että kertomusmuoto on yksi perustavimpia tapojamme järjestää ja tulkita maailmaa ja itseämme.
Viimeksi mainittua juuri todisti aamu-tv:ssä esiintynyt näyttelijäkin.
Minä olen oppinut, että jos haluan saada sanomani jollekin vastahakoiselle henkilölle perille, paras tapa on kertoa omaa kokemustani, siis pätkä tarinaani, eli minä-muodossa. Fiksu kuuntelija siitä sitten oivaltaa ottaa onkeensa. Ja jos ei ota, ei ole valmis vielä hyväksymään ehdotusta joka tarinaan kätkeytyy.
Joka tapauksessa ”sinun pitäisi” –neuvon välttäminen antaa ylpeällekin neuvottavalle mahdollisuuden omia ohje itselleen ikään kuin se olisi hänen oma oivalluksensa.

Palvelukortteli-trendi voi melko hyvin toteutua pääkaupunkiseudulla, sillä täällä asuminen on tiivistä ja väestömäärän vuoksi palveluita on paljon tarjolla. Toisin voi olla joskus maaseudulla, vaikka asukkaat kunnan kulmilta muuttaisivat sen keskustaan.
Palvelukortteli ja ikäystävällinen asuinympäristö ovat termejä jotka tulevat tutuiksi lähivuosina, sillä ne kuuluvat hallituksen asumisen kehittämisohjelmaan. Sen taas on sanellut ikääntyvien nouseva määrä.
Ikääntyvien olisi parasta asua kotonaan ja saada tarvitsemansa palvelut kutakuinkin kotikorttelistaan.
Minun ympäristöni vaikuttaa ikäystävälliseltä joitakin piirteitä kuten jalkakäytävien talvikunnossapitoa ja valaistusta lukuun ottamatta. Enintään kymmenen minuutin kävelymatkan päässä ovat kauppa, posti, erilaiset terapiapalvelut kuten jalkojenhoito- ja hierontapalvelut sekä kampaamo. Pankkikin on mutta sen olen siirtänyt internetiin.
Palvelukorttelini täydentyy kesäisin rantakahvilalla ja –ravintolalla sekä puiston penkeillä, joilla voi nautiskella jäätelöä tai ihailla merta lintuineen ja veneineen. Ei siis valittamista.
Palvelukortteli-ideaan kuitenkin kuuluu, että vanhetessaan ja apua mahdollisesti tarvitessaan ihminen voi vielä siirtyä kotikorttelinsa palvelutaloon, jossa sitten mittavammat palvelut pelaavat. Palvelutalokin on kortteliini valmistumassa.
Palvelukortteli-ideaa voisi kyllä soveltaa jo nuorillekin, jos asunnot olisivat toisenlaisia. Jos huoneistojen seinät olisivat helposti purettavissa ja siirrettävissä aina asukkaiden ikärakenteen mukaan, asunnot voisivat olla pidempi-ikäisiä kuin ne nyt ovat. Nythän tapana on, että perheen kasvaessa pari muuttaa keskustasta esikaupunkiin ja sitten taas lasten lähdettyä kotoa takaisin keskustaan.
Yksi kysymys palvelukorttelin tutuissa ympyröissä pyörimisestä seuraa: tuleeko ihmisen liikuttua tarpeeksi kun kaikki on miltei käden etäisyydellä. Kunnostaan huolehtiminen jää siis itse kunkin palvelukorttelissa asuvan kontolle. Se voi tarkoittaa sitä, että entistä tiukemmin on otettava itseään niskasta kiinni ja komennettava pistämään töppöstä toisen eteen ja liikekannalle.

Olen surrut erään ystäväni vetäytymistä lähipiiristäni. Vetäytyminen johtuu hänen elämäntilanteensa huonontumisesta. Sillä ei ole mitään tekemistä minun kanssani vaan syy piilee hänen sukulaisensa vaatimuksissa.
Mutta ystäväni kokee yhteydenpitonsa minun kanssani vaikeaksi. Näin hän sanoi. Ja se johtuu siitä, että tuon hänen mieleensä nykytilannetta paremman ajan ja kulminaatiokohdan, jossa kaikki muuttui huonoon suuntaan.
Tällaisia vastaavia tilanteita olen kokenut ennenkin. Esimerkiksi parin entisen luokkatoverini vuoksi. Toista yritin saada mukaan luokkakokoukseen mutta hän ei halunnut tulla koska oli hiljan kokenut avioeron. Epäonnistumisen tunne painoi päälle eikä sitä halunnut näyttää entisille luokkakavereille.
Luultavasti tällaisia tilanteita on kokenut moni. Tämä aikahan lisää pudokkaita, äkillisiä elämänmuutoksia entistä huonompaan jamaan.
Ikävistä asioistaan ei kukaan herkästi halua puhua. En minäkään. Koin naapurini tunkeilevaksi, kun hän tuli ja hihkaisi tietävänsä vakavasta sairaudestani. En välittänyt kertoa siitä hänelle.
Nyt olen miettinyt mikä on parasta ”kadonneen” ystäväni tapauksessa. Olla ottamatta yhteyttä? Odotella? Unohtaa koko juttu?
Kun mietin omaa kokemustani naapurin kanssa, arvioin viisaimmaksi antaa ajan kulua. Ehkä pahimman mentyä ohi yhteydenotto on helppoa, asiasta puhuminen, jos se on ylipäänsä tarpeen, sujuu.