HaMiLun Hamppari

(Moskova 4.-8.2.2007)

Sunnuntaina iltakoneella taas Moskovaan. Olin unohtanut tilata taksin etukäteen, joten ei auttanut kuin ottaa joku tyrkyistä. Eivät paljon suostuneet tinkimään, mutta koska menee kuitenkin firman piikkiin ja kello oli jo yli kymmenen illalla, otin sitten 2000 ruplan eli vajaan kuuden kympin kyydin kotiin.

Maanantaina aamulla toimitin sitten passin ExPat-koordinaattorillemme Irinalle. Mukaan kolme fotoa, 600 ruplaa, viisumi ja maahantulokortti. Lääkärintarkastuksia eikä HIV-todistuksia ei enää tarvita, kuten viime kerralla. Spravka tulee kai joskus, siis se läpyskä, jossa todistetaan, että mun passi on viranomaisten käsittelyssä. Sillä ei sitten ole lupa matkustaa Moskovan ulkopuolelle, ei sitten minnekään.

Tiistaina taas toimistolle ja kamat mukana Efremovin matkaa varten, missä paikallinen tehtaamme sijaitsee. Dynamon asemalta minibussilla toimistolle, siis sellaisella rupisella, keltaisella pakettiautolla, mikä tällä kertaa vaati mäkilähdön liikkeelle päästäkseen.

Spravka ei ole vielä saapunut eikä passia ole, mutta pienellä riskillä lähdetään liikkeelle kuitenkin ja eihän se spravka mihinkään matkusteluun edes oikeuttaisikaan. Suurta riskiä ei kuitenkaan pitäisi olla, sillä matka taittuu firman omalla autolla mennen tullen ja majoittuminenkin on firman omassa vierasmajassa, missä ei rekisteröintiä tarvita. Ratsioita kuulema kyllä joskus tehdään, saas nähdä...

Hyvinhän se matka meni, menomatkalla oli kyllä aikamoinen lumipyry ja autoja ojassa vähän väliä, ihan yhtä lailla Mersuja kuin Ladojakin. Yhtä ainutta auraa ei näkynyt koko 350 km matkalla ja tiet alkoivat ollakin sitten sen näköisessä kunnossa. Kolmelta piti olla lähtö Moskovasta, mutta auto oli kelin takia tunnin myöhässä, menomatkaankin tärvääntyi reilut viisi tuntia. Paluumatka sujui jo paremmin.

Efremov on pieni tuppukylä Tulan maakunnassa (oblast) ja se on perustettu vuonna 1637, asukkaita taitaa olla jotain 40 000. Aika rähjäisen näköistä, kas kummaa. Meidän lisäksi kaupungissa on pari muuta tehdasta, joku niistä tekee synteettistä kumia ja se toinen jotain muuta. Ensimmäistä kertaa käydessäni teimme pienen kiertoajelun kaupungilla ja kaverit selostivat suurinpiirtein joka paikassa että nuokin talot tossa ovat romahtamispisteessä. Saksalaisetkaan eivät kuulema tässä kylässä kauaa vanhenneet, vaan jatkoivat samantien eteenpäin kohti Moskovaa todettuaan kylän täydelliseksi pettymykseksi.

Mutta asuu täällä expattejakin, mm. jenkkipoika Jon venäläisine vaimoineen ja kaksine lapsineen, kolmas tulossa kesällä. Heillä on iso omakotitalo ja puutarha, talo itse ei kuulema kyllä ole kovin kummonen, anoppi ja appiukkokin asuvat heillä, mistä on kuulema enemmän hyötyä kuin haittaa. Kun kyselin, että mitä he tekevät vapaa-aikanaan, niin kaveri aloitti sanomalla, että on helpompi kertoa, mitä täällä ei ole kuin että mitä täällä on eli ei leffateatteria, ei isompia kauppoja, ei uimahallia jne. Mutta vieressä on iso metsikkö, missä on kiva kävellä tai fillaroida, lätkäjoukkueita on kaksi, erilaisia kulttuuriharrasteita löytyy runsaasti kuten Venäjältä yleensäkin, kaupungin läpi virtaavasta joesta voi kalastaa, kunhan menee hiukan kauemmaksi. Jonin viisivuotias esikoinen ottaa parhaillaan ranskantunteja sen lisäksi, että puhuu jo ennestään sujuvaa venäjää ja englantia.

Kummallista. Pakkasta on tänään torstaina kymmenen astetta, mutta kadut ovat silti täynnä märkää ja ruskeata kuraa. Osasyy voi olla se, että aamuisin vähän joka nurkalla on joku ukkeli pienen ämpärin ja kukkalapion kanssa huiskuttelemassa jotain suolan tapaista joka paikkaan. Mutta kovat on venäläisten suolat, kun ei kymmenessäkään asteessa jäädy.

(Moskova 20.-26.1.2007)

Kyllä on viheliäistä. Aivan sitä ihteensä. Lauantaina räntää vaakatasossa, mikä sitten iltapäivällä jääty ja teki melkein kaiken luistinradaksi. Tosiaan sai kulkea kieli keskellä suuta. Paljoakaan kyllä tuolla kelillä huvita ulkona olla.

Sunnuntaina sitten jo jotain lumen tapaistakin. Hetken aikaa näytti jo hieman talviseltakin, mutta maanantaina kaikki oli taas kurana ja loskana pitkin kaupunkia. Ja bussilipun hintakin nousi 15 ruplasta 20 ruplaan!

Viikko kuluikin sitten ihan tavanomaisesti: 7:30 vekkari soi, aamupala, metroon joskus kasin jälkeen, duuniin vähän ennen ysiä, kotiin seittemäks, nokoset, salille kasiks, kotiin puol kymmenen jälkeen, iltapala, kohta nukkumaan. Ja seuraavana päivänä sama homma jatkuu..... eipä siinä juuri paljoa muuta kerkiäkään.... No, Dmitrovissa käytiin pariinkin kertaan ihan päiväseltään kääntymässä, ajomatkaa noin tunnin verran tai torstain lumipyryssä se kaks tuntia. Eli tulihan se talvikin sitten viimein, vaikka lunta ei nyt ole paria senttiä enempää.

Perjantaina viimein kotiin taas viikoksi. Seuraavalla keikalla meneekin sitten taas vaihteeksi työlupa vanhaksi ja uuden hakemiseen menee sitten taas se tutut kolme viikkoa, jotka siis sitten käkitään ilman passia ja lupaa poistua kaupungista.....

(Moskova 13.-18.1.2007)

Lauantai oli sitten pyhitetty lepoon ja videoiden katseluun. Sunnuntainakaan juuri sen kummempaa aikaan ei saatu. Aika ikävystyttävää. Ens viikonlopuksi pitää varmaan laatia kirjallinen toimintasuunnitelma, ettei aika mene ihan vaan makoiluksi.

Maanantai-tiistai kului tehtaallamme Efremovissa, 4-5 tuntia autolla karkeasti Moskovasta etelään. Siinä sitten kuoppaisia teitä kummempaa, alkaa olla tuttua puuhaa jo. Nuokkuessa menee matka, tai läppäristä videoita tuijotellessa, itse kun ei tartte ajaa, vaan suharit on tätä varten olemassa.

Keskiviikkona sitten kuultiin, että Moskovan julkisissa liikennevälineissä on terrori-iskun uhka päällä, annettu kuulema jo eilen, mutta Efremovin matkan takia kuulin vasta sitten, kun olin jo tyytyväisenä metroillut aamulla duunipaikalle. Jonkin verran kyllä ihmettelin aamulla, kun metrot eivät olleetkaan ihan niin ruuhkaisia kuin tavallisesti. Mitenkähän vakavasti tämäkin nyt sitten pitäisi ottaa? Flegun oloisia miliiseja kyllä alkoi näkyä metroissa jonkun verran, olipa jokin kuonokoppainen rottweilerkin pommeja nuuhkimassa.

Torstaina sitten huhuttiin, että koko homma oli suunniteltu jo etukäteen yhden päivän pituiseksi huvitukseksi. Mm. eräs kännyoperaattori (Beeline) kertoi, että paikallinen liikenneministeriö oli heille etukäteen ilmoittanut, että heidän verkkonsa suljetaan metroasemilta keskiviikkoaamusta keskiyöhön saakka.

Pommeja kaupungissa kyllä tuntuu paukahtelevan ilman tsetseeniterroristejakin. Tiistaina pamautettiin taas vaihteeksi hengiltä muuan nelikymppinen businesmies Valery Yakovlev. Kaverin Lexus-maasturiin oli tungettu kotitekoinen kunnon paukku, mikä sitten poksautettiin kätsysti kaukosäätimellä kaverin ajellessa kaikessa rauhassa keskellä päivää pitkin kaupunkia.

Viikon aikana sitten luettiin myös siitä, kuinka kuolemantapaukset Venäjän armeijassa varusmiesten keskuudessa ovat selvästi vähentyneet. Tapauksia tais olla viime vuonna viisi ja puolisataa, missä ei ole kuitenkaan mukana Tsetseniassa ja muissa sotilasoperaatioissa kuolleita. Liikenne tappaa armeijassakin, aivan kuten siviilissäkin ja puoloet kuolleista tais mennä erilaisissa liikenneonnettomuuksissa, parisensataa teki henkilökohtaisen ratkaisun ja vaan vaivaiset kolkyt simputettiin hengiltä. Ei ihme, ettei armeija venäläisiä kiinnosta, ja vaikka maassa onkin yleinen asevelvollisuus, niin vain kymmenisen prossaa käy armeijan. YLEn sivuilla oli hauskasti arveltu, että mm. lahjonnalla asevelvollisuuden voisi välttää. No, YLEn verkkosivujen toimittaja, kysy asiaa vaikkapa Alexeilta. Tuhannella dollarilla selvisi armeijasta joku vuosi takaperin.

Alexei on muuten vaihtamassa kämppää ens viikonloppuna, nykyisen asunnon vuokra kun nousee tajuttomasti. Sen lisäksi kaveri joutuu vielä maksamaan vartioidusta parkkipaikasta, mikä muuten sijaitsee 40 minuutin bussimatkan päässä asunnosta, kadulle kun ei autoa parane jättää.Ei edes sitä Alexein vanhaa vuosimallia -93 olevaa folkkaria. Lähempänäkin olis kyllä ollut vastaavia, mutta paljon kalliimpia ja tästäkin paikasta saa pulittaa noin 90 euroa kuukaudessa. Uusi kämppä on suhteellisen lähellä toimistoa ja nokkelana poikana hän aikookin säilöä ajokkinsa firman pihalle - kunnes joku nostaa metelin

Autoista muuten vielä sen verran, että männä vuonna venäläiset ostivat autoja 32 miljardilla taalalla, mikä on 10 miljardia enemmän kuin edellisenä vuonna. Kaikenkaikkiaan summalla saa reilut pari miljoonaa autoa ja keskihinnaksi tulee siiis jotain 15 000 taalaa. Ekan kerran länsiautojen myynti ylitti idänihmeiden suosion, kärjessä sellaisia tuttuja nimiä kuin Ford, Chevrolet, Huyndai ja Toyota.

Autojen määrä on siis kovassa kasvussa, vaikka bensan kalleutta kovasti moititaankin. Onhan se hinnaltaan jo reilut 50 senttiä litralta, mutta kun yritän selittää, mitä se meillä maksaa, ei ketään kiinnosta. Vertailukohtana on jenkkilä, missä hinta on samat noin 50 senttiä, vaikka he joutuvat tuomaan suuren osan öljystään toisin kuin Venäjä, jolla on mustaa kultaa yllin kyllin.

Salillakin tuli taas käytyä, ruuhkaista on alkuvuosi niin täällä kuin Suomessakin. Läskeistä kun pitää eroon päästä, mutta eiköhän ne hyvät päätökset unohdu ja ruuhkat helpotu, kunhan helmikuulle päästään. Samasta sisäänkäynnistä pääsee muuten paikalliseen strippiklubiin nimeltä ”Club 911”, ovesta sisään ja oikealle, vasemmalta pääsee salille.

Hauskaa on monesti katsella, kun iltaisin paikalle luistelee paljon timmikroppaisia naisia, toisilla kassi kainalossa ja jatkavat vasemmalle, mutta ne kassittomat ja tiukemmin meikatut oikealle...

(Moskova 8.-12.1.2006)

Paluu kahden viikon loman jälkeen sujui totuttuun tapaan iltakoneella suit-sait. Kone oli 20 minuuttia etuajassa, ei jonoja passintarkastuksessa, kamat tulivat 5 minuutissa, taksi oli paikalla eikä kaupungilla ollut ruuhkista tietoakaan. Aikataulun mukainen saapumisaika oli 21.55 ja ite olin kotona jo 22.10! Greit.

Moskovassakaan ei ole talvesta tietoakaan. Vettä tihuttaa, mittari näyttää koko ajan plussaa, kuraa ja lätäköitä on joka paikassa. Tammikuu onkin lämpimin 50 vuoteen ja moskovalaiset ovat kummissaan, pitäisihän pysyvän lumen tulla tilastojen mukaan jo marraskuun lopulla.

Viikko sujui rutiininomaisesti, paitsi että omalta kohdalta varsinaiset hommat alkavat vasta nyt, on jouduttu hieman odottelemaan paria juttua. Ensi viikolla on varsinainen startti ja siitä se matalalento sitten alkaa....

Perjantaina oli sitten firman uudenvuodenbileet B2-klubilla, ihan kämppäni nurkan takana. Meille oli varattu koko 3-kerros, ja tupa oli täysi. Sapuska oli aivan erinomaista, koskaan en ole moista ennen nähnyt. Tarjolla oli musiikkia, tietysti, tanssiesityksiä, Marilyn ja Chaplin, karaokea, kilpailuja, bilistä, vesipiippuja ja vaikka mitä. Silti tunnelma oli hieman haikeanpuoleinen, koska samalla bileet olivat Diman läksiäiset, hän kun lähtee maanantaina perheineen kahden vuoden keikalle Saksaan. Parhaan venäläisen ystävän, ryhmäni parhaan ja kokeneimman kaverin ja muutenkin aivan erinomaisen tyypin poislähteminen harmittaa vietävästi, mutta tätähän tämä on, jatkuvaa muutosta.

Pitäis blogit ja päiväkirjat kirjottaa heti tuoreeltaan, että vielä jotain muistais, eikä näin kolme viikkoa jäljestä käsin, mutta parempi myöhään....

Matsin jälkeisenä sunnuntaina ei sen kummempaa, salilla, laiskottelua ja perään tavanomaiset toimistopäivät aina keskiviikkoiltapäivään saakka, jolloin taksi tuli noutamaan kello 14 lentokentälle ja kohti koti-Suomea ja sieltäkin sitten heti kohta samantien kohti Thaimaata ja Phuketia, missä olis sitten tarkoitus lomailla seuraavat pari viikkoa....

No sitten tietysti lento Moskovasta Helsinkiin oli myöhässä, ekaa kertaa omalla kohdallani ja tietysti just nyt, kun hirveesti ei olis aikaa tuhlata, että ehtis Phuketin koneeseen. Viime tipassa vaihtui lähtöportti, turvatarkastus uudelleen ja sitten jonotettiin, odoteltiin, ja odoteltiin, ja hämmästeltiin oikeastaan ensimmäistä kertaa ihan ehtaa entisaikojen suomalaista idänkauppiasta, joka puku päällä kuulutti olleensa kuus (!) päivää ryssänmaalla ja lauloi antaumuksella "vi blir alla kommunister när vi dör..." ja haukkui kaikki suomalaiset, jotka vaan jaksavat jonottaa, vaikka mitään ei tapahdu, ja taas jotain laulun tapaista perään. Rytmit olivat suunnilleen kohdillaan, mutta ajoitus taisi olla parisenkymmentä vuotta myöhässä.

Päästiinhän siihen koneeseenkin sitten noin tunti myöhässä, alkoi jo helpottaa, paitsi että kone ei sitten lähtenytkään minnekään! Siinä sitten istua nökötettiin vähintäänkin se toinen tunteroinen, kunnes viimein päästiin matkaan. Tuli vaan mieleen, että olisko tämä nyt ollut sitten kyykytystä siitä, että terhakka ministeri Pekkarinen kieltäytyi osallistumasta merikaapelihankeeseen? Eihän siitä ollut kuin pari viikkoa, kun Finnairin koneesta oli löytynyt säteilyä? No, tämä oli kyllä Aeroflotin lento...

Phuketin koneeseen ehdittiin ihan hyvin sittenkin.

(13.-16.12.2006 Syktyvkar-Moskova)

Keskiviikkona eikä oikeastaan torstainakaan sen kummempaa. Tavalliseen tapaan aamukasilta tehtaan pikkubussi noutaa hotellilta ja perillä ollaan lähempänä ysiä, bussi kun hakee väkeä parista muustakin hotlasta vielä matkan varrella.

Keskiviikkoiltana illastimme ihan vaan hotellilla, nälkä oli kova, lounas kun jäi välistä. Sitten se normaali soljanka, mikä oli taas tavallisen hyvää ja perään hotelli Syktyvkarin ” tornedo”, mikä oli jonkinlainen joulutortun sisään leivottu liha- ja sieniyllätys, ihan hyvää sekin. Sen kummemmin emme siinä sitten turista jaksaneet, vaan painuimme huoneisiin. Iltasaduksi kaksi osaa Rooma-dvd:tä ja nukkumaan.

Torstaina sitten kotiin Moskovaan, rutiinilento. Perjantaina tavanomainen toimistopäivä, sain kuitenkin hommattua itelleni lipun lauantain Suomi-Venäjä –matsiin ihka uudessa Khodynshkoe-areenassa, mikä on ihan tässä toimiston takana ja missä pelataan myös ensi kevään lätkän MM-skabat. Samalla lipulla saa katsoa sitten vielä Tsekki-Ruotsi –matsinkin. Lipulla oli hintaa 900 ruplaa eli reilut 25 euroa. Paikka oli kentän päädyssä, ei siis mikään huippu, mutta hyvin sieltä näki. Sunnuntain liput oli loppuunmyyty, joten ei sitten tartte ainakaan paikan päällä jännätä, miten Suomi Ruotsille pärjää, tai Venäjä Tsekille.

Lauantaina Venäjä-Suomi –matsi alkoi jo klo 2. Tupa oli lähes täynnä, suomalaisia näkyi yhdessä kulmassa kolme neljä. Matsin alussa piti kuunnella molempien joukkueitten kansallislaulut, mutta kasettimankassa oli vissiin purkkaa, kun musaa ei kuulunut sitten millään. Jonkun aikaa molemmat jengit odottelivat siniviivoillaan, mutta kun hommasta ei tullut mitään ja yleisökin alkoi jo mylviä, kopauttivat pelaajat pari kertaa mailojaan jäähän ja aloittivat pelin.

Eka erä oli selvästi Venäjän, maaleja ei kuitenkaan tullut. Tokassa erässä Suomi sai peliin liikettä ja sai aikaan muutamia tosi hyviä paikkoja siinä kuitenkaan onnistumatta. Erän keskivaiheilla Suomi sai ylivoiman, mutta pahan hyökkäysalueen siniviivavirheen takia muuan venäläinen pääsi lähes yksin karkuun ja sai huijattua veskarin jäihin ja tempaisi kiekon hallitusti ylämummeliin. 1-0.

Kolmas erä oli myös vauhdikasta kiekkoa, pari paikka oli kummallakin. Erän puolivälin tienoilla Venäjä sai ruuhkan takaa vispattua 2-0 osuman, veskari ei varmasti nähnyt yhtään mitään. Ihan erän lopulla Suomi sitten otti turhautuneisuuttaan typerän jäähyn, mistä Venäjä rankaisi loppunumeroiksi 3-0. Mutta kaiken kaikkiaan 2. ja 3. erä oli tosi nautittavaa kiekkoa ja tupa oli lähes täysi ja tunnelma katossa, vaikka 99,99 prosenttia katsojista olikin paikallisia. Voittajan kansallislauluakaan ei kuultu, purkka kun edelleen jumitti kasettimankkaa.

Illan Ruotsi-Tsekki –matsissa Ruotsi oli mennä jo menojaan. Kymmenen minsan jälkeen peli oli jo 3-0, tokassa erässäkin jo 5-2, mutta runsaiden jäähyjen ja erikoistilanteiden kautta tokan erän lopussa tilanne oli suorastaan ”kutkuttava” 5-4 ja kolmannessakin 6-5, kunnes vikalla minuutilla hannuhanhet saivat tehtyä tyhjiin 7-5. Tunnelma matsissa oli kyllä aika lattea, tuskin viidennes alkuillan katsojista oli enää paikalla, viis kuus ruottalaista jakso huutaa, mutta tsekkejä ei näkynyt. Kotikatsomon sympatiat näyttivät kuitenkin olevan selvästi tsekkien puolella.

Itse halli oli aika aneeminen. Ensinnäkin sisääntuloaula oli aivan liian pieni, vain pari hassua porttia, jossa OMONin miehet pitivät kuria yllä ja jonoja muodostui. Kannattaa siis mennä ajoissa paikalle. Sitten vielä turvatarkastus metallinpaljastimineen aivan hemmetin hankalan pyöröportin jälkeen. Koko halli on täynnä eri värisiä ahtaita muovituoleja, mikähän idea sekin sitten lienee, kirjava on tosiaan vaikutelma. Tulostaulukin oli ekassa matsissa peitetty osittain jollain ihme rautahäkkyrällä, Ruotsi-Tsekki –matsissa se oli sentään tajuttu nostaa korkeammalle. No, halli avattiin virallisesti vasta eilen, että menee varmaan sitten aloittelevien toimitsijoiden piikkiin. Oli kuitenkin hienoa olla varmasti ihan ekojen suomalaisten joukossa korkkaamassa koko, hmmm, komeutta.

Oheistarjonta oli kyllä aika olematonta, matkamuistoja ja marjamehua. Bisseä ei saanut mistään, eikä oikein sapuskaakaan, paitsi VIP-aitiosta, missä itse vanha herra Tihonovkin keikkui ihan täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Veskejäkin on ihan kohtuullisesti ja ainakin näin alkajaisiksi ovat ihan siistejä.

Ja nyt Moskovassa sataa vettä.....

(12.12.2006 Syktyvkar)

Tiistaiaamuna Martin oli onnensa kukkuloilla, 38 päivää Sytkärissä on ohi ja huomenna kotiin. Itävallassa on aika jännä homma se, että jos on duunimatkalla ulkomailla yli 30 päivää putkeen, ei tuolta ajalta tarvitse maksaa veroa lainkaan, joten ei kaveria kuitenkaan niin kovin paljon harmittanut varsinkin, kun äiti on luvannut laittaa kaikkea mahdollista oikein perusitävaltalaista, ainakin niitä perunapalleroita ja jotain melko rasvaista possun selkäkylkirullaa, mikä paistetaan uunissa nahkoineen kullanruskeaksi ja rapeaksi. Kuulema jopa puolentoistakilon köntsä per lurjus.

Viinien hintojakin tietysti vertailtiin ja näyttäis ihan siltä, ettei ALKOn hinnat mitään aivan mahdottomia ole. Itävallassa tosin kukaan ei osta viinejä ainakaan marketista, viinikaupasta ehkä tai ravintolasta kylläkin, mutta oikea itävaltalainen ostaa useimmiten kuitenkin suoraan viinitilalta. Homma toimii siten, että soitetaan tutulle hoviviljelijälle ja sovitaan kellonaika, koska tullaan käymään. Isäntä laittaa sitten maistille muutamia eri laatuja ja vähän leipää ja juustoa, siinä sitten hissukseen maistellaan ja otetaan takakonttiin laatikko tai useampikin, sixpäkki nyt vähintään, mihin voi ottaa paria kolmea eri sorttia mielensä mukaan. Isäntä kuulema saattaa pahastua, jos ei nyt edes pientä lasillista seuraksi maistele hänen kanssaan. Kovasti muuten Martin suositteli itävaltalaisia rieslingejä, ovat kyllä hieman kalliimpia kuin sakuviinit tai ranskalaiset, mutta itävallassa panostetaankin enemmän laatuun, volyymillä kun he eivät voi kilpailla.

James Bondia olis tehny mieli katsomaan illalla, mutta kun ei kuulunut enää ohjelmistoon, niin ilta kuluikin sitten venäjän läksyjen parissa. Ohjelmassa oli joku tarina jostain kestikievarin vaksista, Pushkinia taas, ja jo nyt niin vaikeata ja vanhanaikaista venäjää, että tahti on lähes puol tuntia per sivu!

Niinpä sitten seittemältä alkoi jo savu nousta korvista ja oli aika lamssia iltapalalle. Menimme Alexein kanssa upouuteen hotelliin, mikä sijaitsi viiden minuutin kuralla kuorrutetun ladakyydin päässä uutuuttaan kiiltävän ja neonvalojen loisteessa hohtavan kauppakadun varressa. Takit jätettiin alas vartioituun narikkaan ja sitten hissillä 13. kerrokseen, missä sijaitee maisemakahvila ja jota pidemmälle ei sitten saa aseita viedä, vaan ne on jätettävä kahvilan asekaappiin. Sitten vielä raput viidenteentoista eli ylimpään kerrokseen.

Keskellä salia on kookkaanpuoleinen tanssiparketti ja estradi, missä on kamat livemusan esittäjille, katossa kunnon diskoboltsi. Pöydät kiertävät ympäri salia siten, että taitaa kaikilla olla oikein kunnon maisemat yli koko kaupungin. Paikka on siisti, tarjoilijoilla valkoiset paidat, liivit ja rusetti, keittiö on eurooppalainen ja kokki kuulema saksasta. Sapuska on ihan hyvää ja kohtuuhintaista, mun pääruoka oli jotain possun sisäfilepötköjä, jotka oli kääritty pekoniin ja sitten paistettu, lisukkeena erittäin maukasta soossia, pari timjamin oksaa ja paistettuja maalaispottuja. Hinta tais olla 350 ruplaa eli tasan kympin. Alkupalan mätiannoksestakaan ei tullut ripuli niin kuin ei ole tullut vielä kertaakaan koko 9 kuukauden aikana, vaikka kaikenlaista sitä on vattaansa tullut varistettua.

Vakiosnapandereiden aikana Alexei jatkoi vielä Putinin haukkumista ja kertoi mm. siitä futisjengi Chelsean omistajasta Roman Abromoviczista, jolle Putin myi viis vuotta sitten öljyfirma Sibneftin sadalla miljoonalla taalalla ja osti sen sitten hiljattain takaisin 13 miljardilla. Et ei ne Fortumin optiot oo oikein mitään tän rinnalla! Ja Pietariin, kotikaupunkiinsa, aikoo Putin kuulema rakennuttaa 200 metriä korkean pilvenpiirtäjän ja ihan keskustaan. Siitä tulisi Gazpromin toimisto, missä Putinilla on pakastevirka viimeisen presidenttikautensa päätteeksi. Alexeilla alkaa pikku hiljaa kytkin nousta ja taas on sitten Venäjä yhtä PhD:tä köyhempi.

Sitten vielä teetä lipitellessä kehtasin epäillä, ettei varmaankaan näin hienossa hotlassa (no jaa, semmonen standardi) puhelimet soi koko ajan öisin. Siihen Alexei sanoi, että varmasti soi tai jos ei soi, niin poke tai ohrannik (turvamies) kyllä järkkää, jos on tarvis. Sellaista se on kuulema venäjällä ihan joka paikassa, tavaraa on tarjolla ja paljon. Eikä kyse ole siis siitä, että se kuuluisi venäläisten naisten luonteenpiirteisiin, vaan siitä, että hirvittävän monella, aivan liian monella, ei ole kerta kaikkiaan mitään muuta toimeentulon lähdettä tai jos onkin, niin sillä kunniallisella palkalla ei kerta kaikkiaan perhettään elätä. Eikä ne kaikki ole venäläisiä, vaan paljon on kaukaasialaisia, moldaavialaisia, gruusialaisia, joilla menee vielä huonommin....Ja Putin jakaa mieluummin miljardit jollekin romanabromoviczeille kuin auttaa omaa kansaansa kurjuudessa! Alexei oli enemmän kuin tyytyväinen, kun pääsi vielä haukkumaan koulutuksen maksullisuuden, ennen kun oli ilmaista, ja vielä lahjusten maksun päiväkotipaikan saamiseksi ja niin edelleeen. Lahjusten maksu onkin sitten ihan sitä Tupperware-verkostomarkknointia puhtaimmillaan eli otat lahjuksen, maksat provikat sille, joka sallii sun toimia, joka taas maksaa sille, joka maksaa sille ja jossain pyramidin huipulla joku käärii sikaari suussa kuorma-autollisen kahisevaa olemalla vain oikeassa asemassa. Valtio on yhtäkuin mafia.

Hotellilla sitten vielä iltakalja ja lähimyymälästä pullo Syktyvkarskiy Ljuksia kotiinviemisiksi Moskovaan.

(9.-11.12.2006 Moskova-Syktyvkar)

Viikonloppu kuluikin sitten ihan puhtaasti levon ja laiskottelun, venäjän läksyjen ja Hotakaisen parissa. Kremlissä ja punaisella torilla sentään piipahdin lauantai-iltana hämmästelemässä sinne rakennettuea ulkoilmalätkäkenttää tms, ihan lähelle kun ei päässyt katsomaan lippua ostamatta ja sellaiseen ei nyt ollut suurempaa hinkua. Kuulema jotain veteraanilätkää siellä pelattiin. Hieman kyllä harmitti maanantaina, kun luin lehdestä, että peli oli vanhojen ZSKA- ja NHL-legendojen välinen matsi, oli Tretjakista alkaen kaikkia tuttuja kovia nimiä. Vanhojen herrasmiesten peli oli sitten päättynyt herrasmiesmäiseen tasapeliin 10-10.

Maanantaina tuli sitten taksi noutamaan klo 7:15 Vnukovon kentälle ja kohti Sytkäriä. Alexeikin oli voittanut lentopelkonsa. Konetta odotellessa selailimme venäläistä Newsweekiä, sellainenkin on täällä nykyään jo saatavilla, ollut jo vajaan vuoden, ja on kuulemma Kommersantin ja parin muun lehden kanssa ainoita Kremlin kontrollin ulottumattomissa olevista lehdistä. Telkusta ei tule nykyisin mitään muuta kuin ylistyslauluja mr Putinista. Newsweekin päätoimittaja on Leonid Partjonov, erittäin tunnettu entinen NTV:n toimittaja, jolla meni aikoinaan sukset ristiin Kremlin valvoman aseman johdon kanssa kanavan toimistuspolitiikasta. Newsweekissä hän taas kirjoittaa niinkuin haluaa. Saas nähdä, koska tulee hänen vuoronsa.

Alexei sitten tavasi lehdestä artikkelin uudesta laista, missä määriteltiin uudelleen vaalien minimiäänimäärä. Aiemmin kuulema mm. pressan vaaleissa on vaadittu, että vähintään 20 % äänioikeutetuista tulee antaa äänensä, jotta tulos olisi hyväksyttävissä eikä vaaleja tarttis järkätä uudelleen, mutta nyt Putin oli säätänyt, että yksikin ääni riittää ja tästä kun Alexei oli harmissaan. Venäjällä ei kuulema muutenkaan äänestysaktiivisuus ole kovin kummoinen, jotain 30% kuulema, porukka kun ei kerta kaikkiaan usko poliitikkoihin ja heidän kykyynsä tai oikeammin haluunsa puuttua mihinkään. Ja sitä paitsi Alexein mielestä suurin osa venäläisistä on vielä aika lailla huonosti koulutettuja ja vähän maailmaa nähneitä, ihan television antaman tiedon varassa ja sen sokaisemia, joten Putinillehan ne äänet menevät. Asian varmistamiseksi sitten vielä määrätään parikymmentä divisioonia varusmiehiä äänestämään nykymenon puolesta.

Syktyvkarissa oli tullut kesä talven keskelle. Paprutehtaan kemppariosaston pomon, Galinan, mukaan tällaista joulukuuta ei ole ollut kertaakaan sitten 60-luvun lopun, jolloin hän on tullut tänne duuniin. Marraskuussa talvi oli ollut ihan normaali, lunta melkein puoli metriä ja pakkastakin 10-15, mutta nyt parissa viikossa kaikki on sulanut pois. Tällä viikolla piti olla kuulema isot hiihtokisat ja kaikenlaista, mutta lunta ei kerta kaikkiaan enää ole, mitä nyt vähän sohjoa siellä täällä.

Tehtaalla törmäsin pitkästä aikaa Martiniin, itävaltalaiseen kaveriin, joka on Kemiralla hommissa. Hänellä olikin ollut aikamoinen putki Sytkärissä, jo 37 päivää, keskiviikkoaamuna olis tarkoitus viimein sitten lentää takaisin Itävaltaan. Kovasti oli kaverilla jo koti-ikävä, ja ennen kaikkea kaipasi itävaltalaista valkkaria ja perinneruokia, yhden reseptinkin sain eli miten valmistetaan itävaltalaisia perunapalleroita, olikohan ne nyt jotain dumblingeja tai jotain. Eli siis otetaan jauhoisia poduja ja keitetään, nypitään sormin karkeaksi soseeksi, kuoret tietty eka veks. Otetaan saman verran raakoja poduja, kuoritaan ja laitetaan veteen johonkin vanhaan (!) kattilaan ja sitten tulee joku ihmeellinen kemiallinen kepponen, josta en ihan saanut selvää, mutta suunnilleen näin se meni: yhden hammastikun päähän kääritään pala paprua, jonka sisään on laitettu ripaus rikkiä (S). Tikku asetetaan yhteen pottuun kuin antenniksi ja sytytetään, ja sit kansi päälle. Rikki palaa rikkidioksidiksi SO2, reagoi veden H2O kanssa ja muodostaa rikkihapoketta H2SO3, mikä kuulema estää pottuja tummumasta. Parin kymmenen minuutin käsittely riittää ja sit potut raastetaan ja sotketaan muusin sekaan. Lopuksi joukkoon vähän vehnäjauhoja ja kananmuna, suolaa, ehkä vähän mausteita, pyöräytetään tennispallon kokoisia palleroita ja keitetään läpikypsiksi. Rikin poltosta jää kattilaan kuulema karmea haju, joten ei kannata mitään paraatikattilaa käyttää.

Maanantai-iltana kävimme Alexein kanssa Martinin vinkin mukaan illallisella ravintola Bublikissa, mitä ei meinannut millään löytyä. Taksi vei meidät aluksi ostariin nimeltä Rublik ja siellä porukat arvelivat, että mahdammekohan tarkoittaa ravintola Sushikkia. Viis kuus kertaa saatiin tietä udella, ennen kuin paikka löytyi syrjäisen ja pimeän kujan perukoilta. Sitten iltapalaksi ne totutut salaatit ja borssit, kalat ja suolasienet, ja pari sataa grammaa kahteen pekkaan. Ihan kelpo sapuskaa, paikka oli tosi pieni, mutta viihtyisä, hinnat kohtuullisia. Hieman Alexei nikotteli borssin ukrainalaisversiosta, aitovenäläisessä versiossa kun on kunnon pampushkineja keiton lisäksi eikä tällaista ukrainalaista munariisipasteijapalleroa.

Hotellilla sitten suihkuun, puhelin soi melkein heti, johto irti, Rooma-DVD läppäriin, tunnin jakso kattoa ja sitten nukkumaan.

(Moskova 7.-8.12.2006)

Torstaina sai onneksi nukkua pitkään, olin ottanut yhden vapaapäivän ihan tätä torstaiaamua varten. Heräilimme kaikessa rauhassa joskus kymmeneltä ja siitä sitten pikku hiljaa pakkailimme Annen kamoja kotimatkaa varten. Taksi tuli hakemaan sovitunlaisesti 13.30, minä duuniin ja siitä sitten Anne kohti lentokenttää ja kotia. Oli kuulema don Heinäluomakin torstain iltakoneessa....

Perjantai oli aika väsy päivä, nukkuminen kun oli jostain syystä aika puolinaista, ja kaiken lisäksi taas ne hemmetin kulkukoirat pitivät vakiokonserttiaan aamuneljältä.

No, aamulla taas ysiltä venäjän tunnille ja sitten normaali toimistopäivä. Viiden jälkeen Dima sai päähänsä, että lähdetään porukalla parille oluelle ja illalliselle jonnekin mukavaan paikkaan. Saimme sitten kasaan viiden hengen porukan eli minä, Dima, Aleksei, tiimimme ukrainalaisvahvistus Miroslav ja Katja. Menimme seiskalta läheiseen baijerilaispubiin nimeltä "Bavaria", mikä on ihan AmBarin vastapäätä ja ihan tässä kotinurkilla, mutta ei ole vaan koskaan ennen tullut käytyä. Paikka oli tosi viehättävä, kivasti sisustettu, tilaa kahdessa kerroksessa, porukkaa oli aika paljon ja varsinkin viikonloppuisin kannattaa tehdä varaus jo etukäteen, niinkuin mekin olimme tehneet, joten sisäänpääsyssä ei ollut ongelmia. Paikan hintataso on kyllä melko korkea, ihan tyypillisiä Suomen hintoja. Olutvalikoima on länsimainen tai oikeastaan baijerilais-zekkiläinen, stobesta saa pulittaa ne normaalit 5 euroa. Ruokalistassa hinnat on merkitty joinakin omituisina yksikköinä, mikä kuitenkin vastaa melko tarkkaan yhtä euroa.

Tilasin alkupalaksi guljashin, unkarilaisen keiton, mikä oli aivan äärimmäisen hyvää, hinta 6 euroa. Soosi oli paksua, mausteista ja punaista, joukossa erittäin pehmeitä lihakuutioita ja perunaa yms, kyytipojaksi vehnäolutta tuopillinen. Alexei otti pääruuaksi possua, mutta me muut tilasimme neljään pekkaan metrin makkaraa lisukkeineen eli ranskiksia ja hapankaalia, ja tietysti 50 grammaa hrenovuhaa.

Makkara sitten tosiaan olikin aikamoinen ilmestys. Tarjoiltiin vähän yli metrin pituisesta kapeasta puisesta lootasta, mikä tuskin mahtui pöytään. Paksukin oli kuin mikä, ihan kunnon braatwurstilerssi, riitti enemmän kuin hyvin neljälle ihmiselle. Hintaa taisi olla 21 euroa yhteensä eli viitisen euroa per lurjus. Ja arvatkaa, mistä sitten väännettiin vitsiä seuraavat 20 minuuttia!

Siinä sitten makkaraa maistellessa Miroslav kertoili Efremovin kuulumisia, missä meidän paikallinen tehtaamme sijaitsee, hän kun vierailee siellä viikottain. Hänellä on tapana parturoida kuontalonsa aina siellä, hinnat kun ovat selvästi moskovalaista hintatasoa alhaisempia ja samalla kuulee paikalliset juorut. Yleensä hyviä uutisia ei ole, tai sitten niitä ei vaan katsota kertomisen arvoisiksi, mutta huonot uutiset jäävät aina kaikille mieleen. Kuulema viime kuussa oli joku heebo ottanut ravintolaillan päätteeksi pari horatsua mukaansa, pompannut taksiin ja sitten kesken matkan pamauttanut laukussaan ollen pommin surmaten kaikki taksissa olijat. Ja viime viikolla oli sitten vaihteeksi ollut taas joku puukkotappelu, jonka jatkoilla miliisien jo poistuttua oli parilta sammuneelta kaverilta leikattu kurkut auki. Että semmosta reipasta toimintaa siellä Efremovissa....

No, koska se keskiviikon koko yön seikkailu painoi edelleenkin, päätin sitten itse lähteä samantien sapuskan jälkeen kotiin, vaikka kello ei ollut vasta kuin puol kymmenen. Jääkaapissa oli onneksi pari Sibirskaja Koronaa, joten niitä lipitellessä sai päivän kuulumisetkin sitten puristettua kasaan.

Hyvää yötä Moskovasta.

(Moskova 4.-6.12.2006)

Taitaa toi iltakone Moskovaan olla aika kova juttu. Ei taaskaan jonoja passin tarkastuksessa, kamat tulee sillä välin kun käy vessassa, ei liikennettä, kone laskeutui 21.50 ja kotona ollaan 22.30! Ei paha, ei todellakaan! Aamukoneella kun saattaa tärväytyä helposti pari tuntia pelkästään toimistolle pääsyyn!

Tiistai-iltana Anne saapui samalla iltakoneella ja ihan yhtä joutuisasti kuin minä eilen. Keskiviikkoaamuna menin toimistolle ja Anne jäi kampauttamaan hiuksiaan ja lakkauttamaan kynsiään lähetystön itsenäisyyspäivän kemuja varten. Iltapäivällä kävimme pika pikaa Stockalla ja tallustelimme sieltä sitten Arbatia pitkin kohti kotia.

Illalla menimme sitten seittemäksi lähetystöön Kropotinskaja-kujalle, itse lähettiläs puolisoineen ja adjutantteineen oli vastassa käteltävinä. Paikalla oli melko paljon porukkaa, kamarimusiikkia, skumppa- ja viinitarjoilua, väkeviäkin ja kunnon puffapöytä salaatteineen, lohineen ja savuporoineen, jälkkäriksi kaikenlaista moussea ja marjatytinää (kuva). Ilta kului rattoisasti joidenkin puolituttujen kanssa jutustellessa, useita uusiakin tuttavuuksia hieroskeltiin. Kovasti udeltiin kouluasioista, harkinnassa kun on, että josko vaikka koko perheen voimin Moskovaan joku kaunis päivä.....

Lähetystön bileistä lähdimme nelistään, minä, Anne, Mikko ja joku hänen ystävättärensä, jonka nimi ei nyt tule mieleen, taksilla kohti Sungate-clubia, mikä sijaitsee aivan kotinurkilla 1. Tverskaja-Yamskaja-kadulla. Taksi heitti meidät kiltisti perille, mutta kun hyppäsimme autosta ulos Anne huomasi, että hänen käsilaukkunsa oli jäänyt autoon ja auto tietysti meni samantien menojaan. Laukku oli tietysti aivan uusi, varta vasten bileitä varten hankittu ja laukussa oli rahaa pari tuhatta ruplaa eli noin 60 euroa, meikkejä ja kännykkä. Sinne siis menivät, aivan turha yrittääkään saada tavaroita takaisin, sillä milläs jäljität jonkun pimeän moskovalaistaksin. Kokeilin kuitenkin useamman kerran soittaa Annen kännykkään, mutta sekin oli melko toivoton yritys, koska känny oli edelleen äänettömänä bileiden jäljiltä. Ai että harmittiko?

Menimme kuitenkin suunnitelmien mukaan Sungate-clubiin, mikä olikin ihan mukava ja siisti paikka, kalliinpuoleinen tosin, mutta mihinkään tavalliseen pubiin ei ollut tarkoituskaan mennä. Menimme sitten vielä Annen kanssa kahdestaan viereiseen zekkipubiin nimeltä ”Pilsner Urquell” viimeiselle iltaoluelle ja siitä sitten kotiin. Kellokin alkoi olla 1.

Olimme juuri menossa nukkumaan, kun joku soittaa Annen kännykästä mun kännykkään. Soittaja oli joku nainen, joka kertoi löytäneensä käsiveskan tavaroineen kaikkineen ja kysyi, että haluaisimmeko tulla hakemaan sen jostain toiselta puolelta Moskovaa. No, eihän siinä muu auttanut kuin pukeutua uudelleen ja ottaa pimeä taksi ja lähteä kohti Saljut-hotellia, missä soittaja väitti olevansa. Niinpä sitten ajelimme pitkän matkaa pitkin autiota ja pimeää Leninskiy prospektia kohti hotellia, perille pääsimme ehkä joskus kahden aikaan. No, hotellilla ei ollut juuri ketään eikä varsinkaan ketään soittajan kaltaista. Yritin muutaman kerran soittaa, mutta kukaan ei vastannut. Istuimme hetkeksi baariin miettimään, että mitähän sitä pitäis tehdä, kun puhelin soi ja soittaja kertoi olevansa hotellin takana olevassa yökerhossa. Siis sinne, hotlan poke neuvoi tien epäilyttävän pimeän parkkipaikan kautta ja totta tosiaan, sieltähän se klubi löytyi. Siis sisään ja aulassa oli soittaja, nuori nainen (kuva), vastassa, laukku, rahat, känny ja kaikki oli tallella! Uskomatonta! Kiittelimme tietysti tuhannesti useampaan kertaan, annoin palkkioksi tuhat ruplaa, mikä ei meinannut millään kelvata, mutta ottihan hän sen sitten onneksi kuitenkin. Tyttö kertoi olevansa uzbekistanilainen ja että heidän kotikasvatukseensa kuuluu, että toisten omaa ei saa ottaa ja että kadonneet tavarat tulee aina yrittää palauttaa oikealle omistajalle. Että eivät ne kaikki venäläiset mitään roistoja ole, tai ainakaan uzbekit.

Sitten taas kadun varteen, käsi ojoon ja taksilla kotiin ja nukkumaan noin kello neljä. PUH!