HaMiLun Hamppari

Keskiviikkoaamuna lähdimme tehtaan pikkubussilla kohti Mondi-yhtymään kuuluvaa paperitehdasta. Tehdas työllistää kaikkiaan noin 5000 ihmistä, heillä on kaksi melko suurta kopiopaperikonetta, Valmetin joskus 80-luvulla rakentamia, yksi sanomalehtipaperikone ja yksi pakkauskartonkikone. Lisäksi on voimalaitos ym. tilpehööriä.

Tehdasalueelle pääsemiseksi on saatava kulkulupa eli propuska. Aamuvarhaisella kulkuluvan hakijoita oli tungokseksi asti, totta kai. Siinä sitten odottelimme epämääräisessä läjässä tukahduttavan kuuman porttirakennuksen aulassa talvipalttoot päällä, että pääsisimme siihen käytävään, missä propuskatoimisto on. Noin vartin odottelun jälkeen ovi avattiin, ja edellinen lauma tuli ulos ja me rynnistimme ihan yhtä hiostavan kuumaan käytävään ja vähintäänkin yhtä epämääräiseen läjään kuin aiemminkin. Ovessa oli kyltti, että ”yksi kerrallaan”, joten odottelemaan. Melko pian selvisi, että yhden propuskan kirjoittamiseen menee noin kolme neljä minuuttia. Meitä oli käytävällä odottelemassa varmaankin kolmekymmentä ihmistä, joten odotusaika uhkasi venyä todella pitkäksi. No, jotain piti tehdä. Siispä Dima marssi turvaosaston pomon (nazalnik) juttusille. Tekosyynä oli se, että koska minä olen ”ulkomaalainen kallispalkkainen asiantuntija ” ja tehdas muutenkin maksaa meille meidän tekemästämme työstä ja pitkä odottelu propuskajonossa tulee heille kalliiksi, meidät pitäisi päästää jonon ohi. Se tehosi, ja pistoolilla aseistautunut nazalnik ohjasi meidät turvaosaston dirikan juttusille, joka sitten määräsi, että nazalnik kirjoittaa meille tilapäiset kulkuluvat, mikä meidän pitää sitten illalla poislähtiessä vaihtaa oikeaan kulkulupaan, mutta tuolloin homman pitäisi sujua sutjakkaasti, koska ruuhkaa ei silloin pitäsi olla, eikä sitten ollutkaan. Niinpä sitten marssimme käytävään sulloutuneen lauman läpi tilapäiset propuskat taskussamme väen jäädessä hämmästelemään, että keitähän nuokin oikein ovat, kun oikein nazalnik ohjaa heidät meidän tavallisten tossunkuluttajien ohi!

Niin että kyllä Venäjälläkin asiat saa luistamaan, kun osaa vetää oikeasta narusta!

Tehdas itsessään oli aivan yhtä karmea kuin viime käynnilläkin parisen vuotta sitten. Vaikea on kuvailla sitä vaatteisiin tarttuvaa outoa hajua, sitä pimeyttä ja kolkkoutta, siellä täällä lojuvia ruosteisia putkenpätkiä ja roikkuvia sähköjohtoja, rapistuneita seiniä ja vinksin vonksin muurattuja tiiliä, likaa ja lokaa, kolisevia, romun näköisiä koneita eli kaikkea sitä, mikä tuntuu tyypillisesti kuuluvan Venäläiseen tehtaaseen. Kukaan suomalainen paperiliittolainen ei kyllä tekisi sekuntiakaan työtä tällaisessa ympäristössä! Mutta toisaalta sitten kun marssimme ostojohtajan tai vaikkapa teknisen johtajan huoneeseen, kontrasti on huikea. On nahkatuoleja ja sohvia, kiiltäviä, tummapintaisia puisia kirjoituspöytiä ja muita huonekaluja, tietotekniikka viimeisen päälle, ja heti ensimmäiseksi pitää istua pöydän ääreen, minne minihameinen sihteeri tuota pikaa kiikuttaa teetä ja konvehteja korkokengät kopisten.

Tehtaalla on pari ruokalaa ja johdon ravintola. Tällä kertaa olimme varsinaisella tehdasalueella hommissa, joten emme käyneet ravintolassa, mikä sijaitsi alueen aivan toisella laidalla eli siis melko kaukana. Edellisellä kerralla pääsimme kyllä nauttimaan ravintolan hyvistä antimista, oli valkeat liinat pöydillä, tyylikkäät astiat ja palvelu pelasi, olimmehan ainoat asiakkaat. Mutta ehkä ensi kerralla.

Tällä kertaa söimme siis tehtaan ruokalassa, mikä sekin oli siistinyt ilmettään edellisestä kerrasta ja oli, jos ei nyt ihan viihtyisä niin ainakin suhteellisen siisti ja valoisa. Ruokailuvälineet olivat kyllä edelleen ne samat harmaantuneet, höyhenenkevyet alumiiniset lusikka ja haarukka, veitsiä ei täällä käytetä lainkaan.

Siispä työkalut tarjottimelle ja linjalle. Tarjolla oli aina kalaa, erilaisia lihapullan tai pötkylän näköisiä jauhelihayllätyksiä täytteellä tai ilman, jotain kyljyksen tapaista myös toisinaan tai broilerin paloja, muusia ja riisiä, keitettyä kaaliporkkanamössöä, kahta sorttia keittoa, kuutta seitsemää sorttia erilaisia vihanneksia ja raasteita maustettuna useimmiten jollain kumman makuisella litkulla, lisäksi vielä erikseen pieniin kippoon tehtyjä erikoissalaatteja, kuten esim. sipulia, kermaviiliä ja ohuen ohuita maksaviipaleita, sekä lisäksi vielä joukko keittiön itsensä leipomia erilaisia leipiä ja piirakoita. Valinnanvaraa siis on. Kaikki on kyllä erittäin kotitekoisen, ehkä jopa epäilyttävän näköistä suomalaiseen laitosruokailuun tottuneen silmin, mutta tähän mennessä kaikki on ollut aivan syötävää, eikä vatsakaan ole sen kummemmin kuralle mennyt. Mitään gourmet-makuelämyksiä ei kyllä ole tullut vastaan, hiukan mauttomomia ne yleensä ovat, mutta kyllä nälkä niillä lähtee. Parilla eurolla syö jo paljon.

Illalla palasimme hotellille jalkapatikassa pikku pakkasessa. Teki ihan hyvää ottaa vartin iltalenkki, kelikin oli melko mukava. Lunta oli ehkä noin polveen asti, mutta tiet olivat varsin hyvin aurattuja. Tuuli teki ilman hieman viileäksi, vaikkei pakkasta ollut kuin nimeksi tällä kertaa. Vielä pari päivää sitten oli kyllä ollut lähemmäs 30 astetta pakkasta eli vallitseva ilmasto on kaiketi tyypillisen mantereellinen. Lumi pysyy usein kuulema jopa kesäkuuhun asti. Niinpä täältä tuleekin paljon kovia hiihtäjiä, kuten mm. Raisa Smetanina, myös paikalliset uimarit ovat kuulema kovaa valuuttaa.

Hotelliin saavuttuamme ajattelimme lähteä keilaamaan, mutta päädyimme sitten kuitenkin vain hotellin saunaan, minkä varasimme heti alkajaisiksi pariksi tunniksi. Sauna oli ok, ihan suomalaisen perussähkösaunan veroinen, suihkut ok, saunatupa samoin. Hotellin pikkiriikkisestä ravintolasta kipaisimme muutamat oluet (Staryj Melnik eli vanha mylläri).

Saunan jälkeen sitten syömään samaiseen kuppilaan, nälkä alkoikin jo todella painaa. Siinä kolmeen pekkaan sitten (Minä, Dima ja Aleksei) söimme sitä sun tätä, oli joku salaatti ja joku leike, vähän perunaa yms. Olutta kului muutama pullo ja votkaakin muutaman kerran 50 grammaa per naama, mutta ei onneksi ylettömästi. Venäjällä viina tosiaankin annostellaan painon mukaan, kuten monet ruokalajitkin.

Siinä sivussa selailimme käyntikorttikansioita, mihin hotellivieraat olivat korttjeaan jättäneet. Luonnollisesti lähes kaikki olivat firmoista, mitkä ovat jollain tapaa tekemisissä paperinvalmistuksen kanssa. Paljon oli joukossa suomalaisia, jokunen tuttukin löytyi. Eniten kiinnitti kuitenkin huomiota kortti, missä oli vain teksti ” Natasha” ja paikallinen puhelinnumero.

Yhdentoista tienoilla koitti nukkumaanmenon aika ja laskunmaksu, mikä oli muistaakseni jotain 1300 ruplaa eli karkeasti noin 40 euroa yhteensä. Käteisellä piti maksaa, jostain syystä täällä ei oikein mitään voi siirtää huoneen laskuun. Natashalle teki mieli soittaa ja kysellä kuulumisia, soittamatta kuitenkin jäi.

Torstaina sitten takaisin tehtaalle uusien propuskoiden kera. Päivä sujui sen kummemmitta kommelluksitta ja siten olimme Diman kanssa valmiit lähtemään kohti Moskovaa. Aleksei jää tänne vielä pariksi päiväksi pitämään seuraa itävaltalaiselle alihankkijallemme Richardille.

Matkalla kentälle ohitimme taas vaihteeksi yhden kolaripaikan, missä pikku bussi oli tullut Ladan vasemman puoleisesta kyljestä takaviistosta sisään niin, että auto oli kuskin penkkiä myöden aivan kasassa. Ruumiita ei tällä kertaa näkynyt, mutta jäljistä päätellen ja varsinkin kun täällä ei autoissa juuri turvavöitä näe, niitä tuli varmasti. Elävästi tuli mieleen automatka viime kevättalvella Tulan suunnalta Moskovaan, jolloin ohitimme kolaripaikan, missä rekka oli takaapäin runtannut pikkubussin aivan nuuskaksi. Silloin ruumiit, yhteensä 7 kpl, olivat siististi ja peittämättä tien varressa rivissä, kasvot ja kädet jo pakkasen kuuraamina. Kaksi oli kuulema vielä bussissa.

Nyt se sitten vähitellen alkaa. Tarkemmin sanoen kahden vuoden pesti Venäjän maalla, aluksi tosin näin varovaisesti viikko kerrallaan ja viikko välissä kotona, mutta keväämmällä siirryn tänne sitten pysyvästi pariksi vuodeksi.

Tänään siis aamukoneella ilman sen kummempia kommelluksia Moskovaan ja suoraan toimistolle. Pikainen lounas viereisessä pikku ruokala-ravintolassa (salaattia á 33 ruplaa / 100 g eli noin euron, pala leipää, kanakeittoa ja karpalomehua, yht 130 ruplaa. OK.

Illalla olis sitten meno pitkästä aikaa Syktyvkariin, Komin tasavallan pääkaupunkiin. Syktyvkar on noin 1000 km Moskovasta koilliseen, lentäen sinne pääsee noin 1,5 tunnissa eli melko vikkelään. Ainut ikävä puoli on, että iltakone lähtee tosi myöhään, joten perille tulemme totuttuun tapaan vasta puolelta öin.

Toimistolta lähdimme iltakuuden tietämillä kohti Vnukovon lentokenttää, mikä olikin kokenut aikamoisen muodonmuutoksen sitten edellisen käynnin, mistä olikin kulunut aikaa jo parisen vuotta. Aikaisemmin melko nuhjuisen tuntuisesta kentästä oli tullut melkoisen siisti ja valoisa, mutta samalla varsin steriilin oloinen. Sisääntuloaulassa oli pari pientä ravintolaakin, tai oikeammin pari pientä kahviota, mistä sai sämpylöitä, kahvia, pullaa yms. pientä hiukopalaa pahimpaan nälkään.

Turvatarkastus olikin jälleen perusteellinen ennen lähtöaulaan menoa. Kassit oli läpivalaistu venäläiseen tapaan jo ulko-ovella, ja nyt tarkastettiin kaikki vielä kertaalleen ja perusteellisesti. Kengät riisuttiin pieneen muoviammeeseen, käsimatkatavara ja takit yms. survottiin vähän suurempaan muoviammeeseen, vyö irrotettiin ja tuotiin metallinpaljastimen ohi erikseen tutkittavaksi. Ammeet hihnalle ja sitten vaan itse paljastimen läpi ja ruumiintarkastukseen.

Lento Syktyvkariin lähti klo 21.45. Totuttuun tapaan kone oli jälleen Tupolev 134, liikennöitsijänä tällä kertaa joku aika sitten KomInterAvijan eli entisen toimijan ostanut UTAir. Koneessa matkustajapaikkoja on ehkä noin 70. Tilaa oli aivan kohtuullisesti, joskin kabiinissa oli melko hämärää, kuten yleensä. Ennen koneen lähtöä annettiin tavanomainen opastus turvallisuusasioista venäjäksi ja englanniksi, missä vakuutettiin, että ”meidän koneissamme ei ole kyllä mitään vikaa eikä yleensä mitään ole sattunut, mutta siitä huolimatta käymme turva-asiat läpi.....”.

Ja sitten ilmaan. Iltapala tuotiin lennon puolivälissä ja taas oli suomalaiseen versioon verrattuna ruhtinaallinen tarjoilu: oli tuoremehua ja punkkua tai olutta, leipää, juustoa, suolalihaa, kirsikkatomaatteja, salaattia, hedelmiä, suklaata, teetä tai kahvia..... Ja tämä oli siis turistiluokan kotimaanlento. Finnairin lennolla Helsingistä Moskovaan tarjolla oli pieni sämpylä ja suklaapala. Iltapalan jälkeen sitten koneen pikkuruiseen veskiin ponnistamaan. Siellä olikin oikein mukavaa istuskella ja katsella kattoikkunasta kuuta ja kirkasta tähtitaivasta! Putolev näköjään satsaa myös vessaelämyksiin.

Perillä Syktyvkarissa toimitaan siten, että bussi hakee matkustajat koneesta, ja sitten marssitaan kentän portista aseman ulkopuolelle, missä jäädään hetkeksi odottelemaan matkatavaroita. Portin vieressä on pikkuinen aula, minne matkatavarat tulevat, kunhan vastuussa oleva maatuska saa oven auki. Kamat kerätään todella antiikkisen näköiseltä liukuhihnalta eikä aulasta ole ulospääsyä, ennen kuin maatuska on tarkastanut, että oma kuittisi matkatavaroista vastaa laukkusi tägiä. Kannattaa siis todella olla huolellinen, kuten muidenkin paperilappujen ja propuskoiden kanssa. Venäjällä ei kerta kaikkiaan kannata mitään lippua tai lappua hävittää, sillä niitä saatetaan kysyä tämän tästä ja ilman niitä saattavat asiat muuttua hyvin hankaliksi.

Kentällä meitä oli vastassa paikallisen paperitehtaan lähettämä auto, mikä kuskasi meidät kaupungin laidalle tehtaan kupeessa sijaitsevaan Viktoria-hotelliin. Hotelli oli melko pieni, mutta todella siisti ja hyvässä kunnossa, eli poikkesi todella paljon lähes kaikista muista kaupungin rakennuksista, mitkä ovat kerta kaikkiaan kammottavan näköisiä röttelöitä. Omassa huoneessani oli yhdistetty olohuone ja makuualkovi, eteinen, kylppäri ja pieni keittiö mikroineen, astioineen ja vedenkeittimineen, kaikki erittäin hyvässä ja siistissä kunnossa. Ainoa negatiivinen asia oli, että huoneessa oli tosi kuuma. Hinta oli myös varsin kohtuullinen: 900 ruplaa / yö eli alle 30 euroa. Diman huone, mikä oli kooltaan vain ehkä puolet mun huoneesta oli myös hinnaltaan puolet tästä.

....jatkoa edellisestä

Kolmen tunnin ajomatka Odessaan alkoi käydä väkisin hieman voimille. Villi nousukänni alkoi taantua tasapaksuksi pöhnäksi, väsymyskin alkoi painaa. Näissä tunnelmissa tunkeuduimme Jevgenin kanssa Kiovaan menevään koneeseen Diman ja Aleksein jäädessä yhdeksi yöksi Odessaan, koska heille ei irronnut koneesta paikkoja.

Puolitoista tuntia torkuttuamme saavuimme Kiovaan, hyvästelin Jevgenin, joka siis asuu täällä, ja raahauduin Moskovan koneen lähtöaulaan. Tietysti unohdin poimia turvatarkastuksessa kännykän takaisin taskuuni, mutta onneksi huomasin puutteen ajoissa ja sain puhelimeni takaisin yrmeiltä vartijoilta. Onneksi puhelimesta oli virta katkaistu, joten oikean koodin syöttäminen sai heidät vakuuttuneeksi, että olin oikea omistaja. Surkealla venäjälläni selittäminen olisi voinut olla ylivoimaista

Lentolippuuni oli merkitty lähtöportiksi portti 21, mitä ei kuitenkaan löytynyt koko aulasta. Suurin portti oli n:o 5, joten muutaman huulien pyörittelyn jälkeen piti ihan neuvoa mennä kysymään, että missäs sitä nyt oikeen ollaan. Ei olis ollu kovin mukavaa myöhästyä koneesta varsinkin, kun on yksin, väsynyt, oudossa maassa ja vielä lähes ummikkona, koska paikalliset eivät juuri englantia puhu ja oma venäjäni on vielä melko surkea. No, löytyihän se oikea portti, lipussa oli puuta heinää, piti ihan tuopillinen ottaa päälle.

Perillä Moskovassa piti jälleen kerran olla etukäteen tilattu taksi odottamassa, vaan eipä ollut. Soitto Dimalle (kello oli puol yksi yöllä), jolla oli tietty puhelin kiinni. Mitäs nyt? Ei ollut muuta neuvoa kuin ryhtyä neuvottelemaan muiden taksitarjokkaiden kanssa ja löytää mahdollisimman rehellisen ja luotettavan näköinen kuski. Onneksi matkani oli Moskovan toiselle lentokentälle, minkä varmasti kaikki kuskit tietävät.

Yksi vanhempi ukko vaikutti kelvolliselta. Kun hänen tarjouksensa 3000 ruplaa oli vielä saatu tingittyä virallisen taksitilauspisteen hintataulukon avulla normaalitaksan mukaiseksi 2300 ruplaksi, päätin hypätä kyytiin.

Kaveri osoittautuikin kelpo veikoksi. Kantoi laukkuni hieman syrjässä odottavaan Volgaan, olisi tarjonnut tupakkiakin, ja intoutuipa ukko vielä kertomaan ummet ja lammet perheestään ja lapsistaan, kunhan ensin olin vähän kehaissut hänen autoaan ja Moskovaa noin yleensä. Suurin osa jäi kyllä ymmärtämättä, mutta muuten matka sujui suhteellisen rattoisasti. Perillä ukko vielä kätteli hyvästiksi, antoipa vielä avoimen kuitinkin, mihin saisisn raapustaa haluamani summan. Nukkumaan klo 2, uni tuli heti.

Aamulla joskus kymmenen aikoihin kömmin sitten kentälle, minne ei ollut hotellilta kuin vaivaiset 300 m. Kotiinpaluu koittaisi pian, lepoon ja rauhaan.

Keskiviikkoaamuna 16.11. taksin piti tulla noutamaan hotellilta 8.30. Ketään ei kuitenkaan kuulunut. 8.45 soitto toimistolle ja kyselemään taksin perään. Pitäisi kuulemma olla paikalla jo tai aivan lähellä, joten istuskellaan ja odotellaan, mikä sinänsä on Moskovassa varsin tavanomaista ajankulua.

9.00 ketään ei näy eikä kuulu. Soitto toimistolle, mistä kerrotaan taksin olevan paikalla ja etsivän minua. Aulassa eikä ulkona kuitenkaan näy ketään eikä respakaan tiedä kenenkään tiedutelleen minua. No, odotellaan. Ehkäpä se kaveri pian ilmaantuu. 9.15 ketään ei näy. 9.30 soitto toimistolle. 9.40 taksikuski viimein suvaitsee ilmestyä paikalle. Auton luokse saavuttuamme kaveri tuhisee kiukkuisena olleensa täällä, 300 päässä 50 muun auton takana parkkipaikalla, jo yli tunnin ja odottaneen minua! Jumankauta mikä ääliö, ajattelen, mutta ex-neuvostolaiselle ei kannata tässä vaiheessa vielä ryppyillä tai saattaa jäädä kyyti saamatta kokonaan.

Toimiston liepeille saavuttuamme on pari miliisiä tai herra-ties-ketä aivan pokkana vetäneet puomit tien yli ja tyyriin näköisinä pysäyttävät meidät eivätkä kirveelläkään päästä meitä ajamaan pihaan. No, onneksi matka ei ole enää pitkä eikä edes sada, joten pikku kävelylenkki on ihan paikallaan. Venäläiset kolleegat ihmettelivät samoin tuota barrikaadiprojektia varsinkin, kun mitään järkevää syytä koko operaatioon ei näyttänyt olevan. Heiltäkin oli matka katkennut samaan tapaan jo aamulla.

Kaiken tämän jälkeen en sitten muuta kerinnytkään kuin nopeasti ladata sähköpostit, kun piti taas kiirehtiä Odessan koneeseen. Lähtö oli nyt jostain toiselta puolelta Moskovaa, kenttä oli kaiketi Domodedovo tms., jossa tempasimme parit smörgarit TGIF:ssä sillä menestyksellä, että vaikka olimme hyvissä ajoin kentällä, olimme myöhästyä koneesta. Turvatarkastuskin vei oman aikansa, kun piti riisua kengät, vyöt yms. ja tiukka ruumiintarkastus vielä metallinpaljastuksen päälle. Ehdimmehän sentään kuitenkin, vaikka meitä oli jo pariin otteeseen kuulutettu.

Sinänsä varsin siististä ja melkoisen uudesta lentokenttärakennuksesta siirryttiinkin sitten tavanomaisen karmeaan venäläiseen lentokenttäbussiin ja sieltä 40-paikkaiseen Jakolev 40-suihkariin, jolla oli tarkoitus taittaa seuraava kaksi ja puolituntinen pätkä Odessaan, Ukrainaan.

Paikalleni istuttuani tajusin välittömästi, etta matka ei tule olemaan kovinkaan nautinnollinen. Jos joku on joskus sanonut, että jonkin länsimaisen yhtiön koneessa piti istua polvet suussa, niin kaveri ei tiedä, mistä puhuu. Tervetuloa kokeilemaan JAK-40:n istuinten mukavuutta! Aikamoisen veivaamisen jälkeen sain itseni ujutettua paikalleni ja vyöt kiinni, mutta selkä oli tosi tiukasti kiinni selkänojassa ja polvet puristivat kovalla voimalla edessä olevan istuimen selkänojaa. Juuri mitään kostia liikkua ei ollut. Onneksi vieressäni istunut venäläinen kaveri ei ollut mikään jättiläinen, joten hieman pystyin varastamaan itselleni hänen tilaansa.

Sitten matkaan. Kone kiihdytti melkoisen pitkään ja pääsi nipin napin ilmaan, siltä ainakin tuntui. Melkoisen pitkään lennettiin perse maata viistäen, kunnes kapteeni sai vedettyä koneen melkoisen jyrkkään nousukiitoon. Taakse jäi pari kolme karmean näköistä Dagestan Airlinesin koneen raatoa.

Itse lentomatka oli tasainen, vaikka tilaa olikin varsin niukalti. Syöminenkin onnistui jonkinlaisessa rukoilijasirkka-asennossa. Ruokatarjoilu oli jälleen kerran yllättävän hyvää ja monipuolista, kuten venäläisissä koneissa tuntuu olevan, jopa kotimaan reiteilläkin. Oli kahta sorttia leipää, sulatejuustoa, kirsikkatomaatteja, kylmäsavulohta, silliä, mikä tosin oli etovan keltaisen harmaata ja jäi syömättä, meetwurstia, kinkkua, salaattia, paneroituja kalapihvejä...

Odessassa alkoi jo ilta hämärtää. Pakettiautosta väännetty pikkubussi oli meitä odottamassa, johon sitten hyppäsimme yhdessä paikalle saapuneen Ukrainalaisen agenttimme, Jevgenin, kanssa. Edessä oli kolmen tunnin automatka Izmailiin, lähelle Romanian rajaa. Pimeässä ei juuri mitään nähnyt, paitsi Moldaavialaisen raja-aseman vartijat, koska reittimme poikkesi hetkeksi sinnekin. Matka siis kului lähinnä nuokkuessa.

Viimein saavuimme hotelliin nimeltä Izmail. Kolkossa ja huonosti valaistussa, nuhjuisessa aulassa keikkui pari kolme tummaa, viiksekästä maantierosvon näköistä kaveria röökiä poltellen, eikä respaa näkynyt missään. Puolen tunnin odottelun jälkeen neiti suvaitsi saapua paikalle. Kirjottauduimme sisään ja saimme ikivanhan näköiselle sanomalehtipaperille painetun propuskan, millä sitten kuittasimme kerrosvahtina toimineelta lihavalta maatuskalta huoneitten avaimet, mitkä hän kaivoi jostain käytävän varrella olevasta siivouskomerosta peltiämpäreiden seasta. Matami vielä huomautti, että keskiyön ja aamukuuden välillä ei sitten tule vettä lainkaan, mutta eipä se kai menoa haittaa.

Nälkä alkoi painaa, joten ravintolaa etsimään. Izmailin kadut olivat pimeitä, kuraisia, eikä ihmisä tai autoja näkynyt juuri missään. Leninin patsaan kohdalla tuli joku paikallinen vastaan, jolta saimme vinkin puolen kilometrin päässä olevasta ravintolasta. Siis sinne.

Paikalle saavuttuamme kuulimme ravintolan turvamies-portsarilta, että keittiö on kiinni, mutta että sadan metrin päässä on toinen toimiva ravintola. Kävimme kuitenkin baaritiskin kupeessa toimivasta valuutanvaihtopisteestä vaihtamassa hieman paikallista valuuttaa eli ensin takit naulaan ja turvatarkastus metallinpaljastimella, sisään, rahat tiskille, valuutta taskuun ja ulos.

Ravintola oli pieni ja kolkko, kalsean oloinen, mutta siisti, valkeat, puhtaat liinat pöydillä ja kaikki. Ukrainalainen kaverimme hoiti tilaukset ja pöytään alkoi tulvia erilaista lautasta ja vatia väärällään oliiveja, tomaatteja, suolakurkkuja, kalaleikkeleita, kylmää lihaa ja ties mitä. Niin, ja kannullinen tomaattimehua ja pullo votkaa. Korkki auki ja snapsit. Vähän suolakurkkua ja snapsit. Tomaattimehua perään ja snapsit. Ja uusi pullo votkaa pöytään. Lisää alkupalaa ja keitot tuotiin pöytään. Snapsit. Musiikkii alkaa. Vähät ravintolavieraat alkavat tanssia. Joku laulaa karaokea. Jevgeni ottaa mikin ja esittelee meidän porukan ja erityisesti minut, suomalasen arvovieraan sillä seurauksella, että saan tulla estradille kumartelemaan. Pian tullaan hakemaan myös tanssilattialle, joten eikun veivaamaan.... Snapsit. Lisää snapsia. Kolmas pullo pöytään. Välillä pitää käydä veskissä, johon päästään jääkylmän, pimeän rakenteilla olevan hallin läpi. Takaisin ja snapsit. Pääruokaa en jaksa. Yhtäkkiä naapuripöydässä istuneet kaksi naista ovat meidän pöydässä ja imuroivat votkaa kuin isot miehet. Dima ja Aleksei takertuvat heihin kuin iilimadot, käyvät välillä lattialla samalla, kun Jevgeni laulaa karaokea. Kaadan ekan kerran elämässäni votkalasini tyhjäksi kukkaruukkuun. Snapsit....

Puolen yön jälkeen lähdemme kohti hotellia. Jossain vaiheessa Dima hajottaa silmälasinsa, en tajua miten, mutta yhtäkkiä olemme hotellilla, minä ja Jevgeni menemme läheiseen baariin ottamaan vielä - kyllä - aivan oikein - snapsit. Nukkumaan ehkä klo 3.

Aamulla olo on mitä massiivisin. Tukevasti ollaan kaikki kännissä. Auto tulee noutamaan aamiaisen jälkeen klo 9.15 ja jatkamme matkaa paikalliselle aaltopahvitehtaalle, jolle meidän on tarkoitus myydä tuotteitamme. Ostamme pari pulloa vettä pahalle haisevasta kaupasta.

Perillä palaveriin tehtaan omistajan ja johtoportaan kanssa. Omistajalla on kalliin oloinen puku, muut ovat rennompia, kuten myös me. Tunnin jorinan jälkeen kiertelemme tehdasta, missä kukaan länsimaalainen ei suostuisi työskentelemään sekuntiakaan. Sen verran karmean näköistä siellä on. Kierroksen jälkeen taas neukkariin. Nyt alkaa silmäluomet painua väkisin kiinni varsinkin kun en surkealla venäjälläni pysy alkuunkaan keskustelussa mukana. Nälkäkin alkaa olla, jotain suolaista teksi mieli.

Tehtaan johto kutsuu meidät onneksi johdon ruokalaan syömään. Edessämme on parin neliömetrin pöytä aivan täynna kaikkea mahdollista hyvää, mitä kankkusesta kärsivä voi ikinä vaan toivoa - paitsi että pöytään lämätään samantien pullo votkaa. Siis - snapsit - na sdarovja - terveydeksi! Syömään. Snapsit. Joudun pitämään lyhyen puheen venäjäksi, jossa kehun isäntien vieraanvaraisuuden maasta taivaaseen. Snapsit. Uusi pullo pöytään, lämmin ruoka tulee. Snapsit.

Tukevasti tukka tanassa hyvästelemme isännät, hyppäämme autoon ja paluumatka kohti Odessaa alkaa, nyt jotakuinkin villissä tunnelmassa.

Matkalla ostetaan vähän olutta ja hämmästellään loppumatonta peltomaisemaa ja siellä täällä sikin sokin olevia, mikä mihinkin suuntaan kallellaan olevia röttelörykelmiä.

...jatkuu seuraavassa blogissa....

Siis Finskillä Mockbaan. Lento oli normaali vajaa parituntinen ja Moskovan päässä passintarkastus sujui ihmeen vikkelästi, ehkä osin senkin takia, että poikkeuksellisesti pääsin matkustamaan busineksessa ja siksi olin ensimmäisten joukossa ulkona ja siksi myös ensimmäisten joukossa passijonossa. Matkatavaroitakaan ei tarvinnut kymmnetä minuuttia kauempaa odottaa.

Sitten taksilla toimistolle Leningradskaja prospektille. Illalla takaisin Sheremetevoon, lentokenttähotelliin, ainoaan paikkaan, mistä löytyi vapaata tilaa. Koko Moskova näytti olevan varattuna syystä, mikä ei koko viikon aikana selvinnyt.

Huoneen hinta oli 4000 ruplaa eli noin 140 euroa, melkoisen kallis siis niinkuin hotellit ja moni muukin asia Moskovassa varsinkin, kun ottaa huomioon hotellin tason, mikä oli kehno kerta kaikkiaan. Huone oli pieni ja ahdas, telkkari kottaraisen pöntön kokoinen, kaukosäädin ei toiminut ja ohjelmatarjonta oli pelkkää venättä. No, punkka oli OK.

Aamiainen eikä illallinen eikä mikään kuulunut hintaan. Ravintolakin oli pahainen muutaman pöydän koppero 7. kerroksessa. Tempasin kuitenkin iltapalaksi mustaa leipää, tuhdin borsh-keiton, mikä oli varsin maukasta sekä votkapaukun ja oluen, hinta semmoset 370 ruplaa eli reilun kympin.

Aamulla sitten pirteänä taas toimistolle. Keskellä aamuruuhkaa aikaa tärväytyi reilu tunteroinen ja olin rajusti myöhässä, mutta ei se täällä tunnu ketään haittaavan. "Tämä on Moskova" - sanonta, jolla voidaan kuitata kaikki mahdollinen, sopi tähänkin tilaisuuteen erinomaisen hyvin. Eipä mulla toisaalta mikään ihmeellinen kiire ollutkaan, joten se siitä.

Lounaalla kävimme ZSKA:n kiekkostadionin kellaritiloissa sijaitsevassa kiinalaisessa ravintolassa. Salaattipöytä oli jotain sellaista, mitä tyypilliseen suomalaiseen versioon eli "kiinankaalia ja porkkanaraastetta" tottuneelta oli pudottaa silmät päästä. Kippoa ja kuppia täynnä oleva pöytä pursui kaikenlaista tuntematonta herkkua, joten eiku lautaset täyteen ja syömään. Tarjoilijat kaatelivat välillä pannusta, missä oli vähintäänkin metrin pituinen kapea nokka, kuumaa vettä teemukeihin, joidenka pohjalle oli ladottu erilaisia kuivia kukkia ja yrttejä kuten apilaa yms. Pääruoka sen sijaan oli hienoinen pettymys, hapanimeläpossua piti olla ja olikin, mutta melkoisen kuivakka ja aneeminen esitys se kaikenkaikkiaan oli. No, ei hintakaan ollut kummoinen onneksi, viitisen euroa per lurjus.

Illalla painelimme Pushkinskaja Plozadin nurkilla sijaitsevaan japanilaiseen ravintolaan (Benihana). Ravintolan yläkerrassa oli 6-7 isohkoa, n. 8 hengelle tarkoitettua neliskanttisen U:n muotoista pöytää, minkä keskellä oli valtavan iso paistolevy. Tilauksen tehtyämme (miekka- ja tonnikalaa, lihaa, vihanneksia ja herraties mitä kaikkea) paikalle saapui kokki, joka alkoi paistella annoksiamme pala palalta, ensin riisit, vihannekset, vähän munaa joukkoon ja siinä paistelun välillä vähän jonglööritemppuja veitsillä ja paistinlastalla sekä maustepurkeilla. Kaverin bravuuri oli selvästikin heittää pippuripurkki noin puolimetrisen kokin lätsän päällä olevaan kuoppaan. Ja sitten lopuksi lihat ja kalat, ja syömään. Palan painikkeeksi tietysti pari votkaa ja vähän olutta sekä pieni kannullinen sakea. Hintaa kyllä vähän kertyi, kahdelta hengeltä reilut 4000 ruplaa, mutta meni firman piikkiin edustuskuluina. Niin, ja hyvää oli ja enemmän kuin riittävästi. Jälkkäriksi vielä viereisessä TGIF:ssä (Thank God Its Friday) parit ölleröt ja takaisin Sheremetevo 2-hotlaan.