Keski-ikää lähestyvä tavallinen suomalainen mies joutuu yllättäen uusiin kuvioihin Venäjällä ja Kiinassa. Koettua ja nähtyä, haistettua ja maistettua, kuultua ja luultua, välillä saatan panna ihan omianikin.
Maanantai ei mittään - paitsi että neljäs kerta Alexein kanssa salilla. Tiistai ei mittään – paitsi että passista ei ole mitään tietoa, keli oli kyllä hieno ja kävin hakemassa Ramstorista parit peitot tulevia vieraita varten. Keskiviikko ei mittään – paitsi että kypsyin paikalla käkkimiseen ja päätin lähteä kavereitten kanssa, viranomaisten käskyistä välittämättä, käymään tehtaallamme Tulan suunnalla, minne on noin 3-4 tunnin automatka, Moskovasta etelään siis. Takaisin olis tarkoitus tulla jo torstai-iltana. Aika riskitön juttu tämän pitäisi olla, sillä yöpyminenkin on firman omassa, suomalaisvalmisteisessa hirsisessä vierasmajassa, missä ei passien rekisteröintejä tarvita.
Moskovasta kestikin sitten kuusi (!) tuntia tuon alle 400 kilsan taittamiseen, pelkästään kaupungista ulospääsyyn meni toista tuntia! Ja sitten ne tiet – etelään vievä moottoritie oli nyt jotenkin kunnossa, mutta sen jälkeen hypyttikin sitten tasaseen tahtiin, sitä pahemmin, mitä kauemmas päästiin. Matkan varrella pysähdyttiin kerran LukOilin huoltsikan kahvilaan haukkaamaan parit piirakat. Paikka oli uusi ja siisti, jopa veski, shopin puolella pari hyllyä limuja ja tuoremehuja, hyllyllinen sipsejä, suklaata ja kuivattua kalaa, yks hylly olutta ja yksi votkaa.
Perille pääsimme n. klo 23. Emme olleetkaan tällä kertaa siinä hirsimajassa, vaan tänne olikin valmistunut aivan uusi 4-kerroksinen yksinkertainen asuintalo, missä oli viitisenkymmentä huonetta, siistejä, erityisesti veski- ja kylppäriosasto, mutta steriilejä. Sängyt vaan tahtovat olla näissä venäläisissä asunnoissa hämmästyttävän lyhyet, varpaat ovat auttamattomasti päädyn ulkopuolella, vaikka en mikään hirmujättiläinen olekaan (187). Omassa kämpässäni parisängyssä voi onneksi nukkua sopivasti vinossa, niin ei tartte alinomaa päätyä potkia.
Aamulla sitten omaan tehtaaseemme, missä onkin melkomoinen hulina päällä. Meillä oli joku sisäinen info- ja brainstormingtilaisuus, osallistujia reilut 50. Aika hämmästyttävää oli nähdä venäläisten suoraviivainen tarmo ja suorastaan raivokas draivi, kun päästiin itse asiaan. Eka tehtävä oli lämmittelynluonteinen villi ideointikilpa siitä, mitä uusiokäyttöä keksitään tyhjälle, yhden litran muoviselle ruokaöljypullolle – aikaa 10 minuuttia.
Suomessa tuo 10-minuuttinen kuluu jo siihen, että kinastellaan siitä, kuka kirjoittaa ideat taululle ja vielä toiset 10 minuuttia menee siihen, jopa enemmän, että kuka menee esittämään ideat salin eteen! Tämä porukka ei moisista pikku jutuista välittänyt lainkaan, vaan ideoita tehtailtiin useita kymmeniä per ryhmä. Sama homma jatkui sitten vakavammissa tehtävissäkin. Jos tämmoistä porukkaa on täällä enemmänkin niin varmaa on, että ei kauaa kestä, ennen kuin Venäjä on taas jaloillaan.
Kiirastorstai-iltana sitten palattiin takaisin Moskovaan. Tai eihän se paikallisen kalenterin mukaan sellainen ole, ihan tavallinen torstai muiden joukossa. Pääsiäinen on täällä vasta viikon kuluttua, eikä sen ympärillä ole yhtään ylimääräisiä lomapäiviä.
Perjantai kuluikin sitten taas toimistolla. Kelit ovat tietysti taas viikonlopun edellä muuttuneet sateiksi ja samaa mannaa on luvassa koko viikonlopuksi. Että silleen. Mitähän sitä keksis. Pubiin? Ehkä? Eipä ole vielä täällä tullut viikonloppuna rällättyäkään.
Lauantaiaamuna oli vekkari soimassa 7:30 ihan niinkuin arkiaamuinakin, koska yhdeksäksi piti ennättää salille Alexein koipijumppaan. Kuudelta alkoi kuitenkin ulkoa kadulta kuulua koiran haukuntaa ja ulvontaa, ja sitä kesti sitten varmaankin kymmenen minuuttia ennen kuin tuli hiljaista. Muutaman hiljaisen minuutin jälkeen sitten vielä sama uudelleen.
Aamuyön uni oli jo sen verran ohut, että tämä moskovalaisen kulkukoiran, joita muuten täällä näkee päivittäin pyörivän siellä täällä, aamufanfaari riitti karistamaan unet silmistä. Ei se nyt sinänsä mitään haitannut, ehtipähän kaikessa rauhassa syödä aamupalan, keitinpä ekaa kertaa aamukahvitkin (muru, vuokraisäntien jäämistöstä) tässä kämpässä ja selailin viikonlopun The Moscow Timesia. Ehdinpä ottaa vielä pikku torkutkin aamutoimien jälkeen ennen salille lähtöä.
Kaikista sääennusteista huolimatta aamu oli aurinkoinen ja raikas, kun puoliysiltä lampsin salia kohti. Pushkinin aukiolla heilui joukko MVD:n ja OMONin miehiä (sisäministeriön alaiset miliisit sekä miliisin erikoisjoukot) sekä kaikenkaikkiaan 7 nosturilla varustettua kuorma-autoa (sludzhba eliminazii, Moskva), jotka nostivat joidenkin onnettomien autoja paikalliselle Tattarisuolle kuskattaviksi, mistä ne sitten joutuu lunastamaan kuulema tosi karmeella hinnalla.
Paluumatkalla syykin tähän operaatioon selvisi. Pushkinin aukio oli suljettu puomein, ja viiden metrin välein oli MVD:n miiliisi tai siellä täällä OMONin mies harmaankirjavassa maastopuvussaan vartioimassa. Meneillään oli ilmeisesti kommunistipuolueen mielenosoitus, oli punaisia käsivarsinauhoja ja sirppejä ja vasaroita punaisissa lipuissa. Ongelmia hieman tuotti, kun olisi pitänyt päästä Tverskajan ali, mutta alikulkukäytäväkin oli tukossa. Aukion toisessa kulmassa oli sitten sisäänpääsy metallinpaljastimen kautta, missä sitten miliisi vielä käski avaamaan jumppakassini, johon sitten vaan sanoin, että salilta tässä ollaan tulossa ja vilautettuani yhden hikisien sukan ja läpimärän T-paidan, kaveri vinkkasi, että mene nyt sitten.
Iltapäivällä suunnistin kohti Voiton puistoa (Park Pobedy). Siinä sitten Teatralnajan asemalta kohti Vallankumouksen aukion (Ploshad revolutsii) asemaa kulkevaa yhdyskäytävää pitkin kulkiessani vastaan tuli pienikokoinen kumara mummo, täysissä mummon varusteissa, huivi tiukasti päässä. Siinä hän seisoi yksikseen, ruskeasta pahvilaatikosta leikattu kyltti kourassaan, pieni kippo jalkojensa juuressa. Kuljin ihmisvirran mukana muka kiireisenä sen verran nopeasti ohitse, etten ehtinyt kyltistä muuta lukea kuin että hänen poikansa on kuollut. Mitä muuta siinä sitten kerrottiin ja miksi mummo halusi tämän asian julki tuoda, sitä en jäänyt selvittämään, vaan kuljin kylmästi ohi jättäen mummon sinne yksikseen, katse maahan luotuna, jotakin itseksensä sopottamaan, varmaankin siunauksia ohikulkeville hyväntekijöilleen latelemaan. Oikea käsi teki taukoamatta risitnmerkkejä.
Saavuin sitten Voiton puistoon, Kutuzovin prospektin varrella sijaitsevaan vuonna 1995 eli sodan päättymisen 50-vuotisjuhlien kunniaksi valmistuneeseen puistoon, missä on mm. suuren isänmaallisen sodan museo. Museon takana on suuri puistoalue, mikä on kesäisin hyvin suosittu ulkoilu-, relaus- ja auringonottopaikka. Ja koska alue on todella laaja ja asfaltoidut tai laatoitetut tiet ja käytävät ovat erinomaisessa kunnossa, on paikka myös rullaluistelijoiden ja –lautailijoiden suosiossa.
Sisäänpääsylippu museoon oli 120 ruplaa eli nelisen euroa. Ilmeisesti still/videokuvaajien pitää maksaa vähän enemmän, ainakin mulle tultiin kerran urveltamaan siitä, että pitäis olla joku erikoislippu, jos meinaa kuvata. No, olin autuaan tietämäton ja puhuin vain Suomea ja hoin njet ponimaita, niin eipä se eukko sitten jaksanut kovin kauaa vaatteissa roikkua.
Sisään mentiin taas metallinpaljastimen kautta. Takit jätettiin vartioituun naulakkoon. Ensimmäiseksi astuttiin hämärään muistojen ja surujen saliin, minne oli koottu käytävän molemmin puolin erillisiin lasivitriineihin suuria luetteloita kaikkiaan 27 miljoonasta venäläisestä sotien uhrista. Jostain olen päähäni saanut, että tokassa maailmansodassa menetti henkensä noin 40 miljoonaa ihmistä, joista puolet venäläisiä (tai siis neuvostoliittolaisia), joten olisikohan tuohon lipsahtanut muutama Stalinin vainojen uhrikin mukaan. Oli miten oli, luku on järkyttävä, suorastaan käsittämätön. Kevyesti viis kertaa Suomen nykyväestö.
Surujen salin ympärillä oli diaramahuoneita eli eräänlaisia tilataideteosesityksiä, mistä yleisö pääsi pieneltä parvelta katselemaan sodan maisemia. Aivan parven alla oli melko taitavasti lavasteenomaisesti levitettynä erilaista sotaromua ja sodan rakennelmia, ja teos päättyi takaseinällä olevaan suureen sodan maisemaa kuvaavaan maalaukseen (kuva Moskovan rintamalta). Näitä huoneita oli ainakin viis kuus, Moskovan rintamalle, Leningradin, Stalingradin, Kurskin jne. rintamille kullekin omansa.
Toiseen kerrokseen tultaessa oli vastassa pitkä rivistö tauluja vanhoista ihmisistä prenikat rinnuksissa. Kuvat esittivät Neuvostoliiton sankareita eläkeiässä, ja kunkin taulun vieressä oli lyhyt historiikki ko. henkilöstä. Taulujen välistä pujahdettiin Kunnian saliin (zal slavy, kuva), missä oli pyöreän huoneen seinämillä oleviin marmoripaasiin kirjoitettuna kaikkien n. 11 700 Neuvostoliiton sankarin nimet (vastaa kai meikäläisen mittapuun mukaan Mannerheimin ristin ritareita, joita on 191), mukana useita satoja naisia. Kolmelle oli tämä arvonimi suotu kolmesti, mukana mm. marsalkka Zukov, Stalingradin voittaja, joka tänä päivänä ratsastaa pronssisella ratsulla pronssiin valettuna Kremliin ja Punaiselle torille vievän portin edustalla.
Tämän salin ympärillä oli paljon erilaisia vitriinejä, missä esiteltiin sodanaikaista aseistusta ja muuta varustusta valokuvien ja multimediaesitysten kera, mukana sekä saksalaista että venäläistä tavaraa, myös keskitysleireistä kerättyä roinaa, mukana mm. uhrien hampaita ja pieni lapsen pääkallo. Kolmannessa kerroksessa oli vielä taidenäyttely, mikä kyllä oli hieman mitäänsanomaton.
Paikkana museo oli erittäin siisti ja avara, hyväkuntoinen ja hyvin pidetty. Väkeä ei paljoa ollut, suurin osa porukasta oli museon omaa henkilökuntaa, lähinnä eläkeikäikäisiä mummeleita, jotka vaeltelivat ympäriinsä hiljaa itsekseen tai nuokkuivat jossain nurkassa. Ulkona oli sitten vielä erillinen maksullinen ”tankkipuisto”, missä oli tykkejä, tankkeja ja bunkkereita yms. sodan rakennelmia.
Tästä sitten vielä jatkoin Frunzeskajalle tarkoituksena löytää Ramstorin supermarket, mitä ei sitten meinannut löytyä millään. Autoilijoille tarkoitettuja opaskylttejä seuraten matkaa kertyi useita kilometrejä, osin oman alkeellisen suunnistusvirheen takia, mutta lopulta paikka löytyi, ja tietysti aivan metroaseman kupeesta. No, tarvittavat ostokset mukaan, ja sitten kämpille. Vettäkin alkoi sitten tihuttaa, joten tämän päivän seikkailut olikin sitten hyvä lopettaa tähän.
Sunnuntaipäivä olikin sitten sateisen harmaata, joten en sitten sen kummemmin viitsinyt kaupungille lähteä. Tästä tulikin nyt sitten vaan lueskelu-, surffaus-, siivous- ja pyykinpesupäivä.
Diarama Moskovan rintamasta, Voiton puiston museoKunnian sali, voiton puiston museo
Arjet matavat hitaanlaisesti. Aamulla 8:30 toimistolle, illalla kuuden jälkeen kämpille, kaupat, sapuskat, joskus salille ja nukkumaan. Kitarasta katkes kieli - järisyttävää! No, maanantai-iltana joskus klo 11 jälkeen joku paukapää ammuskeli vartin verran jotain paukkupommeja tiiviiseen tahtiin. Herätessäni paukkeeseen luulin pienen hetken niitä laukauksiksi, mutta vain hetken. Ketään eikä mitään kyllä näkynyt.
Kelit ovat alkuviikosta kyllä olleet kohtalaisen lämpimät; lumi sulaa ja kuraa on kaikkialla. Kirgiisin näköisiä topparoikkia on siellä täällä hajottamassa lumikasoja, jopa myöhään illalla ja viikonloppunakin, ja lumen alta paljastuvan roinan ja roskan määrä on aivan uskomaton: on röökiaskeja, muovipusseja, todella paljon olut- ja votkapulloja - ja koiranpaskaa, jopa oman taloni takapihan leikkipaikalla, mikä on suorastaan karmean näköinen. Eipä ihme, ettei siellä ole juuri leikkiviä lapsia näkynyt, vaikka niitä tässäkin talossa on.
Tiistain "The Moscow Timesissa" oli juttua moskovalaisten lasten kouluruokailusta. Parikymmentä koulua kaikenkaikkiaan n. 1500 koulusta otta koekäyttöön älykortin, millä voi maksaa kouluruokailun - ja vain ja ainoastaan kouluruokailun. Käteistä sillä siis ei voi nostaa eikä sillä voi maksaa missään muualla eikä mitään muuta. Tämä siksi, etteivät koululaiset tuhlaisi lounaaseen tarkoitettuja rahojaan tupakkaan ja olueen tai hedelmäpeleihin, kuten nykyään näyttää olevan tapana yhä enenevässä määrin, tupakka- ja olutkiskoja ja pelihalleja kun on joka nurkalla ja harvoinpa tulee nuorisoa vastaan ilman, etteikö edes jollain olisi bisseflinda handussa. Ihan siis aiheesta ovat kaupunginisät ja -äidit heränneet ja ryhtyneet toimenpiteisiin.
Tiistai-iltana oli sitten seittemältä eka sovittu tapaaminen trainerin, Alexein, kanssa. Kaveri on ehkä iältään reilu 5-kymppinen, lyhyenläntä, mutta leveäharteinen, väitti harrastaneensa aikanaan painonnostoa ja olleensa kova luu alalla, jopa maailmanlaajuisesti, tunsi mm. kaarlokangasniemet veljineen ja muut 60-70-lukujen suomalaiset alan suuruudet. Hänen poikansa on kuulema Venäjän ykkönen omassa painoluokassaan, hänen isänsä oli napannut hopeaa Helsingin olympialaisissa ja seuraavana vuonna kultaa Tukholman MM-kisoissa ja silleen.
No eipä siinä sitten sen kummempia. Veivattiin vähän sitä sun tätä tunnin verran, jatkoin ite vielä vajaan tunnin, seuraava tapaaminen (vstretsa) on torstaina.
Keskiviikkona piipahdin pikapikaa, metrolla, tietty, Leningradin juna-asemalla, minne Suomesta tulevat junat saapuvat. Ihan siis siltä varalta, että lähiaikoina saan vieraita. Onpahan reitti sitten edeltäkäsin tuttu. Parikymmentä vierailijakandidaattia on jo jonossa.
Torstaina oli toka treenikerta kaheksalta Aleksein kanssa, vuorossa hartiat ja hartiavoimin siinä saikin äheltää, sen verran tiukkaa komentoa kaveri piti ja oma sisu kun ei antanut periksi hollätä. Nyt on paikat hieman jäykät, mutta eikohan ne tästä sula, lauantaina jatketaan aamulla yheksältä, vuorossa koivet.
Perjnataina sitten alkoi viikonlopun suunnittelu, vaihtoehtoja pitää vähän katsella kelien mukaan. Viikko on ollut mukavan keväinen, mutta tietysti perjantaina alkoi sataa ja ilma on muutenkin kolean tuntuinen. Ylen verkkosivujen säätiedotus lupaa kyllä Moskovaan lämmintä ja aurinkoista viikonlopuksi, mutta paikallisten käyttämä accuweatherin sivu taas pilvistä, tihkua ja koleeta. Saas nähdä.
Sunnuntaiaamu valkeni harmaana, joten aamulla ei ollut mitään kiirettä minnekään. Vasta reippaasti puolen päivän jälkeen sain ittestäni sen verran irti, että jaksoin kiskaista housut ja kengät jalkaan ja palttoon (ven. palto) niskaan. Perjantaina laaditun sotasuunnitelman mukaan tänään olisi sitten iskun kohteina Gorkin nimeä kantava kulttuuri- ja lepopuisto (Park kultury i otdyha imeni Gorkogo) eli tuttavallisemmin Gorkin puisto ja sen perään sitten Tretjakovin galleria.
Gorkin puistoon pääsee kätsysti metrolla, kuinkas muuten. Park kulturyin asema on vain viiden minuutin kävelymatkan päässä portista ja matkalla sinne pääsee vielä ihailemaan Moskova-jokea Krymskyn sillalta, mikä on ylitettävä ennen puistoon menoa.
Gorkin puisto on varmasti tunnetuin kaikista Moskovan lukuisista puistoista ja nimenhän se on siis saanut kirjailija Maksin Gorkin mukaan, joka muuten oikealta nimeltään oli Aleksei Peshkov. Se perustettiin joskus 1920-luvun lopulla Moskova-joen varteen Golitsynin puutarha-alueelle, kokoa sillä on kuulema yli sata hehtaaria!
Näin lopputalven / alkukevään aikaan puisto vielä nukkui sulavien lumikasojen ja kuraisten ja loskaisten kävelytieden lomassa. Talvella tämä on kuulema suosittu luistelupaikka, mutta näin kurakelien aikaan vähän kaikki tuntuu olevan odottavalla kannalla. Muutamia ihmisiä paikalla kyllä pyöri, monet kojut olivat auki, maailmanpyörä pyöri hiljaa itsekseen ilman matkustajia, muut vekottimet karuselleistä Space Shotteihin olivat vielä kinosten vankeina. Diskojytke kyllä jo pauhasi parissa paikassa kovalla voimalla. Joten eipä siitä sitten sen enempää, odotellaan kesää ja katotaan sitten uudelleen. Niin, sisäänpääsymaksu on vaivaiset 50 ruplaa eli alle 2 euroa.
Tästä matka jatkui sitten kohti Tretjakovin galleriaa. Itse asiassa aivan puiston vieressä, tien toisella puolella on ilmeisesti joku Tretjakovin gallerian etäpesäke 20. vuosisadan taiteelle, kulki muistaakseni yksinkertaisesti Taidekeskuksen nimellä, mutta sinne ei nyt ollut tällä kertaa tarvetta mennä. Venäläistä nykytaidetta pääsi ihailemaan kadun alikulkukäytävässä, missä oli valtava määrä taiteilijoita kaupustelemassa teoksiaan. Silmiinpistävää ainakin näissä teoksissa oli se, että täällä tunnutuaan suosivan ns. esittävää taidetta eli kuvasta jokainen todellakin ymmärtää, mitä kuva esittää. Suosituimpia näyttivät olevan maisemakuvat, pääosin luontokuvat kauniista maisemista, joissa vesi sekä erityisesti erikoinen valaistus, joko aamu- tai iltarusko, kuu, myrsky tai muu erikoinen luonnonilmiö luo oman erikoisen vaikutelmansa teokseen. Värien käytto oli voimakasta, erityisesti kirkkaat keltaisen ja oranssin eri sävyt valaistusta kuvaamassa suorastaan räjäyttivät kuvan vasten kasvoja. Lisäksi vielä maalaustekniikka oli sen verran terävää ja selkeäpiirteistä, että tällaiselle maalaustaiteen maakravulle jäi kyllä hieman liian päälletunkeva kuva koko hommasta. Hinnaltaan nuo teokset vaihtelivat parista tonnista jonnekin 12-13 tonniin eli 400 euroon saakka. Kiva niitä oli katsella, mutta en ehkä ihan heti omaan kotiini ostaisi. Oli siellä kyllä hillitympiäkin ja ihan siistejä ja hyvin tehtyjä, mutta ne olivat kyllä harvassa.
Hissukseen siitä sitten lampsin Tretjakovin galleriaan. Sisäänpääsylippu on 240 ruplaa eli 8 euroa aikuisilta, erityisryhmille kuten opiskelijoille, lapsille yms. oli omat hintansa, mutta niitä en nyt muista. Takit jätetään vartioituun naulakkoon ja kenkien ympärille viritetään taas ne siniset muovipussukat, mitkä saa narikasta. Sisääntuloaulassa on narikan ja kassojen lisäksi matkamuistomyymälä, parikin kappaletta itse asiassa, siisti iso kahvila vähän sivummalla (espresso ja kokis 80 ruplaa eli alle 3 euroa), veskit (siistit), infopiste yms. Englanninkielinen erinomaiselta vaikuttava kuvitettu 136-sivuinen opaskirja maksoi 380 ruplaa eli 13 euroa, suosittelen.
Itse galleria katsotaan perustetuksi vuonna 1856, jolloin kauppias ja tehtailija Pavel Tretjakov osti ensimmäiset teoksensa, eli tänä vuonna on siis jossain vaiheessa 150-v bileet tiedossa. Varsinaisaesti kokoelma avattiin yleisolle kuitenkin vasta 1881. Testamentatessaan kokoelmansa Moskovan kaupungille vuonna 1892, kokoelma käsitti n. 2000 maalausta ja veistosta. Tänä päivänä niitä on kuulema 130 000!
Sunnuntai-iltapäivänä väkeä oli melko paljon liikkeellä. Suosittu tuntui paikka olevan, sekaan mahtui kyllä aivan hyvin. Maalauksia oli paljon, pääasiassa erilaisia äijänpäitä eri aikakausilta, mutta myös maisemia ja tapahtumakuvia sodista, rautatien rakentamisesta, hirttäjäisistä ja ties mistä (kuvassa prinsessa Tarakanova vankeudessa). Vanhimmat ikonit ovat jopa 1100 luvulta saakka. Ja niitäkin oli melkoisen paljon. Tauluissa on lyhyt esittelyteksti sekä venäjäksi että englanniksi, mistä käy ainakin ilmi taitelijan nimi, hänen elinaikansa, maalauksen valmistumisvuosi sekä teoksen nimi.
Jossain olen kuullut väitettävän, että taidenäyttelyt olisivat oivia iskupaikkoja, mutta tänään ei ainakaan yksinäiseltä vaikuttavia naisia kyllä näkynyt, kaikilla tuntui olevan mies mukana, jotka vielä tuntuivat pitävän naisistaan koko ajan kiinni ikään kuin ne minä hetkenä hyvänsä olisivat ilmaan haihtumassa. Jokunen naispari siellä kyllä vaelteli, mutta minun ohjenuorani oli tällä kertaa sama niin naisten kuin maalaustenkin suhteen – katsoa saa, muttei koskea.
Sitten lauantaiaamuna kymmeneksi salille ja lääkärintarkastukseen. Ohrana päästi sisään vilautettuani propuskaa eli uutuuttaan kiiltävää äly-siru-jäsenkorttiani. Takki vartioituun garderoobiin, kenkien päälle kaikkien asunnonetsijöiden tuntemat siniset kuminauhalliset muovipussit ja sitten pukupoke päästi sisään salille. Respa puhui tällä kertaa englantia ja ohjasi lääkärin juttusille, ja millaisen lääkärin! Paikalle saapasteli tosi tiukkoihin farkkuihin, tiukkaa puseroon ja pitkiin mustiin, korkeakorkoisiin saappaisiin sonnustautunut timmikroppainen pienikokokoinen noin kolmekymppinen blondi! Oli jo valmiiksi hieman hiki, kun salilla tuntui muutenkin olevan hieman hiostavaa ja olin ehtinyt tohtoria odotellessa heittää jo kymmenen minuutin varvin kuntofillarilla, mutta nyt se hiki vasta tulikin. No, ensin täytettiin kimpassa venäjänkielinen esitietolomake, aikaa hieman tärvääntyi, tohtori kun ei osannut lainkaan englantia. Sitten otettiin paitaa pois, tehtiin parit taivutukset, eihän meikäläinen rautakangen nielleennä mihinkään taivu, koitettiin vähän selkää ja hartioita ja kysyttiin, että oletkos koskaan käyny hieronnasa, noennoo, no tarttis kyllä käydä! Okei okei. Sitten mitattiin ja punnittiin (187/89), kokeiltiin puristusvoimaa, ok, ja otettiin verenpaine, mikä oli hieman koholla (eikä ihme!), sitten lämättiin metronomi päälle ja stepattiin rappua ylösalas nakutuksen tahtiin jonkun aikaa ja paineet ja pulssit uudelleen. Sitten vielä kiivaalla temmolla sama homma ja tulos oli aina sama, pulssi ok, mutta paineita on. No ei ihme, on tässä tullutkin vähän liikaa röpöteltyä näiden venäläisten kanssa. Tämän perusteella mulle sitten laaditaan ohjelma, jolla asiat pyritään saamaan parempaan kuntoon eli justiinsa sitä, mitä lähdinkin hakemaan. 880 euroa vuodessa omaan terveyteen ja hyvinvointiin ei pitäisi olla liikaa!
Tällä kertaa salilla ei ollut vapaana englantia taitavaa traineria, joten veivasin siinä sitten vielä reilun tunnin ominpäin. Tiistai-iltana olis sitten trainerin kanssa trehvit seittemältä.
Sitten himaan lounaalle ja pikku päikkärit perään. Sen jälkeen sitten Stockalle, Smolenskajalle, metrolla pääsee näppärästi jotakuinkin ovelle asti. Ainakaan lauantaina iltapäivällä metrossa ei ollut ihmeemmin ruuhkaa, jengiä kyllä on, mutta sekaan sopii aivan hyvin. Eräältä asemalta kyytiin tuli varmaankin joku Tsetsenian veteraani, kauhtunut sotilaspuku päällä, nuori kundi, ehkä alle kolmen kymmenen, yhtä kauhtuneella rullatuolilla, ja aloitti heti sisään päästyään saarnan, että auttakaa invalidia, hallitus ei meitä auta, ja paljon muuta, mistä en saanut selvää. Monet katsoivat toisaalle, mutta toiset antoivat kympin, minäkin annoin ( =30 senttiä, mikä laupias samarialainen!)
Kerjäläisiä täällä toisaan jonkun verran näkee, monesti juuri metroasemilla, missä porukkaa kulkee, ja erityisesti Punainen tori ja Kremlin seutu noin yleensäkin tuntuu olevan varsinkin eläkeläiseukkojen suosiossa. Heillä on todellakin aivan oikeasti hätä ja huoli, inflaatio kun jyllää jopa 10% vuosivauhtia ja jo valmiiksi surkeat eläkkeet eivät millään ilveellä kulje perässä.
Kauppakeskuksen ovi oli sen verran huomaamaton, että pamautin ohi ja jonkun aikaa pyorittyäni kuula kateissa osuin kuitenkin onneksi kadun yli viritettyjen mainosplakaattien opastamana oikeaan paikkaan. Kalliilta vaikuttaa, mutta onneksi en mitään akuutisti tarvitsekaan. Vahvistui vaan se ajatus, että Suomesta kannattaa varmaan tuoda aika paljon kaikkea peruskamaa, mutta onhan Stocka toisaalta Stocka. Paikalliset tavanomaiset (?) Megamallit yms on vielä katsastamatta. Herkussa käväisin, etovasta hajusta huolimatta. Mukaan takertui jotain pientä, mehuja, fairyä, kanan rintafileitä kilo yms.
Paluumatkan tein jalan, reppu reteästi selässä, rennosti toisella olkapäällä roikkuen, takki auki. Ensin Garden Ringiä pitkin Uudelle Arbat-kadulle (Novyy Arbat), siitä sitten Arbatille, missä ihailin katutaiteilijoiden grafiikkaa aivan erinomaisen kauniista naisista, väistelin lentolehtisten tyrkyttäjiä, vilkaisin pikaisesti muitakin krääsäkauppiaita hintoja kyselemättä, ja siitä edelleen erilaisia pikku katuja pitkin siksakkia kotia kohti, päätin, että karttaa katotaan vasta sitten, kun on ihan pakko, ja osuinkin sitten yllättäen Tverskajalle Juri Dolgorukin (Juri Pitkäripaisen ts. kätisen, Moskovan perustajan), patsaalle, vaikka uskoin tulleeni ennemminkin jonnekin Majakovskajan tietämille. Pilvisenä päivänä ilmansuunnat katoavat hyvin äkkiä, mutta kaukana kotoa ei silti oltu. Pikku lepo kotona taas, vähän välipalaa, ja kartta esiin, että missäs sitä oltiinkaan huuhailtu.
Kello oli vasta vajaat kuusi, joten päätin, että vois vielä pikaisesti heittää punaisella linjalla koekierroksen Moskovan yliopistolle (MGU) saakka, linja kun kulkee mukavasti Leninin kirjaston, Gorkin puiston, Lushnikin jäähallin, Vorobevy-vuorten (ent. Leninin vuorten) kautta yliopistolle. Siis sinne, ja siitä hissukseen kävellen takaisinpäin Vorobevyn asemalle, ja kotiin. Pari vanhaa mylläriä (Stary melnik) kiskalta mukaan, ja blogia vääntämään.
Keskiviikkona koitin ruokiksella kovasti metsästää sateenvarjoa, sellaista kun ei tullut otettua kotoa mukaan ja ilma alkoi uhkaavasti harmaantua. Dima tähän huoleen sanoi, että mitä sä nyt sitä sontikkaa (zontik) nyt vielä etsit, eihän täällä vielä sada, me venäläiset elämme nykyhetkeä emmekä murehdi tulevasta.
No, enpä murehtinut sitten minäkään, varjoa kun ei tästä ostarista löytynyt, vaatteita yms. vaan, paljon ja kalliita. Esim. haalistetut farkut olivat 10500 ruplaa eli n. 300 euroa. Kukahan niitäkin tästä puodista ostaa?
Illalla sitten satoi. Enkä ollut muistanut tilata taksia kotiin. Ja kaikki taksit varattuina seuraavat pari tuntia, siis metrolla kotiin. Dynamon asema ei onneksi ole kuin ehkä 500 metrin päässä ja siitä onkin sitten vaan pari pysäkin väliä Majakovskajan asemalle, mistä on sitten puolestaan taas samaiset 500 m mun kämpille. Kassalta sitten 5 matkan lippu (70 ruplaa eli pari euroa) ja sitten sullouduttiin täpötäyteen ruuhkametroon.
Majakovskajalla hyppäsin pois, mutta ensikertalaisena ajauduin Tverskaja-Jamskaja-kadun väärälle puolelle, mutta siitä huolimatta lähdin sateen vauhdittamana lampsimaan keskustaan päin siinä toivossa, että eiköhän tässa kohta tule ylitys / alituspaikka, vaan eipä tullut kuin vasta sitten, kun olin jo suht. läpimärkänä marssinut aina Pushkinin aukiolle saakka, eli hyvän matkaa kämppäni ohi. Matkan varrella oli sentään oma lähikauppani, joten sain sentään jääkaappiin täydennystä samalla.
Torstaina oli sitten lääkärintarkastus työlupaa varten European Medical Centerissä, mikä sekin sijaitsee aivan kämppäni lähellä, kävellen matkaan tärvääntyy ehkä 5 min. Ekaks otettiin röntgenkuva, sitten putkellinen verta ja sitten mentiin lääkärin juttusille. Naispuolinen lääkäri kyseli vaan, että olenko kunnossa (juu juu) ja että onko ollut sukupuolitauteja (no ei mun tietääkseni), sitten eukko kiskaisi kumihanskat kouraan ja pyysi ottamaan paidan pois. Ensin kokeiltiin vähän leuan alta ja sitten kainaloista. Seuraavaksi piti kiskaista housut nilkkoihin ja eukko näpytteli pari kertaa sieltä täältä. Lopuksi piti vielä kiskaista liikkuvat taakse ja sitten hän vain tokaisi, että kunnossa näyttää olevan. Siinä kaikki. Ekaa kertaa tuli oltua private shown esiintyjänä, ja siitä piti vielä maksaa 250 euroa! Siitossonniako he tänne ovatkin hakemassa? No, ei sekään varmaan hassumpi posti olisi, tämä kaupunki kun näyttää todellakin olevan pullollaan ihan oikeasti hyvännäkoisia ja -kroppaisia, sporttisia ja hyvin pukeutuvia nuoria naisia. No, päiväunet sikseen.
Illalla kävin sitten hakemassa sen punttisalikortin. Astuu voimaan 1.4., ja ekaks aloitetaan taas jälleen kerran lääkärintarkastuksella, minkä jälkeen on ensimmäisen kuukauden aikana 5 treenikertaa personal trainerin kanssa, joka myös laati henkilokohtaisen treeniohjelman. Hinta on kyllä melko kova, mutta sali vaikutti ihan kelvolliselta ja mikä parasta, sinne on vain n. 10 min kävelymatka, joten päädyin sitten tähän ratkaisuun.
Perjantai menikin sitten ihan rauhallisesti vaan kotona lueskellessa ja karttaharjoituksia tehdessä tulevan ensimmäisen viikonlopun varalta. Yö sujui muuten suhteellisen rauhallisesti, jonkun verran jotkut meluavat maatalouskoneet kolinallaan keskellä yöta unta sotkivat, samoin paikallisten autojen murtohälyttimet tuntuvat olevan melko herkässä ja ulvahtelevat tuon tuosta, eivät kyllä koskaan kovin pitkään, minuutteja korkeintaan, joten tulee väkisin mieleen, että piruuttaan niitä vinguttavat (tulipa pitkä lause). Samoin monen venäläisen egoa tuntuu suunnattomasti pönkittävän auto, joka ujeltaa kuuluvasti pari kertaa, kun sen reteästi kaukosäätimellä, rööki huulessa, naisten nähden, lukitsee. Varmuuden vuoksi, että kaikki varmasti huomaavat, se useimmiten lukitaan pariin kolmeen kertaan.
Dodii. Ottivat sen mun passin sitten pois. Ollaan sitten ilman, ehkäpä jopa 3 viikkoa! Tilalle tuli joku ihmeen läpyskä, spravka, tavallinen leimalla varustettu A-nelkku, missä sanotaan, että oikea passi on viranomaisten hallussa, käsittelyssä lopullista työlupaa varten. Eikä sitten saa poistua kaupungista! Koko aikana. Tässä sitä sitten ollaan pääsiäiseen saakka vähintään ja koitellaan pärjäillä. Ja vielä pitäisi käydä paikallisella konitohtorilla tarkastuksessa ennen dokumentin saamista, mukana tuomani hiv-paprut yms. eivät riitä.
No, toimistolta kämpille, kamat sisään ja kauppaan, jääkaappi kun ammotti tyhjyyttään. Kärryyn porkkanoita, kurkku, appelsiinimehua, Pepsi lightia, jugurttia, leipää, pari possunkyljystä, parit kanankoivet, leipää, teetä, parit oluet, maitoa, valmissalaattia puoli kiloa valintatiskiltä, puoli tiuta munia yms yms ja hintaa kertyi tuhannen ruplan verran eli 30 euroa. Kamaa on kyllä pariksi kolmeksi päiväksi hyvinkin ja ylikin.
Tiistaiaamu (28.3) alkoi lupaavasti, aurinko paistoi ja kevättä oli selkeästi ilmassa. Iltaa kohden keli kuitenkin harmaantui, joten illalla kämpille saavuttuani ei sitten ihmeemmin enää hotsittanutkaan lähteä katuja mittailemaan. Niinpä sitten keskityinkin kastelemaan Igorin ja Andrein kasviksia, joita sitten riittääkin joka akkunalle; on Jukka-palmua ja fiikusta ja yrttiä jos jonkinlaista. Niille ei kuulema kelpaakaan ihan mikä tahansa kasteluvesi, vaan vesi pitää ensin kypsyttää kannuissa keittion kaapissa, en kyllä saanut selville, että kuinka kauan. No, vielä eivät ole ihmeemmin meteliä nostaneet tavallisesta johtovedestäkään, saapa nähdä, miten jatkossa. Onneksi joukossa ei ole mitään lihansyöjakasvistoon viittaavaa. Saakohan Moskovasta Substralia?
Päivän mittaan sitten myös selvittelin paikallista punttisalitarjontaa. Planet Fitness-ketjun sali tässä ihan lähellä Malaya Dmitrovka-kadulla vaikuttaa lupaavalta, hinta vaan on melko suolainen. Vuoden jäsenyys 880 euroa + 8 viikkoa päälle, jos ostaa vielä tässä kuussa. Täytyy mennä huomenna tsekkaamaan.
Sitten tämän osion loppuun vielä muutama foto mun kämpästä, mikä ei ole ollenkaan hassumpi.
Aamupalan jälkeen Dima sitten toteutti uhkauksensa, urvelsi ulkomaalaisia sorsivasta hinnoittelusta ensin henkilokunnalle ja lopulta puhelimitse hotellin johtajalle, uhkasi tehdä valituksen Kremliin asti ja mainitsi minunkin raportoivani tästä suomalaisille viranomaisille sillä menestyksellä, että sitten illalla hotelliin taas saavuttuamme huoneeni hinta oli pudotettu normaaliksi. Hyvä niin.
Tämä Kaliningradin alue on siis tosiaan entistä Saksan valtakuntaa, mutta 60 vuotta Neuvostoaikaa on tehnyt hyvin tehtävänsä: kaikki on suorastaan surkeassa kunnossa, talot, tiet, ihan kaikki, tehtaasta nyt puhumattakaan. Hotellin suihkukin oli tietysti se legendaarinen ”kahdesta reiästä” suihkuttava, mutta onneksi kraana oli sen verran korkealla ja putki pitkä, että sen alla kyyryssä istuskelemalla sai joten kuten tomumajansa huuhtaistua. Dima oikein kehotti katselemaan ympärilleni ja sanoi, että tähän ei pelkkä välinpitämättomyys riitä, vaan että täytyy olla todella uuttera, että asiat saa tähän kuntoon! Kaikkialla on valtavia kuralammikoita, tiet ovat syvien kuoppien takia lähes ajokelvottomia. Kovin pitkään ei voi suoraan ajaa, kunnes jo täytyy väistää vastaantulijoiden puolelle. Pujotella saa koko rahan edesta.
Taitaapa tämä kylä olla tähän mennessä surkein tapaus lyhyellä Venäjän-urallani. Muuallakin on kyllä näitä rotiskoja nähty, mutta täällä edes tehtaan johdon tilat eivät olleet mitenkään erikoiset – päinvastoin. Johdon sihteeri kyllä istui pollean näkoisenä suuren kirjoituspoydän takana, sivuseinällä oli presidentti Putinin kuva, nurkassa Venäjän lippu ja takaseinällä Venäjän vaakuna. Hänen pöydällään oli kaksi suurta asiakirjasalkun kokoista peltilootaa, molemmissa toistakymmentä suurikokoista, eriväristä, neliskanttista nappulaa sekä puhelin. Molemmista lootista kiemurteli ison miehen peukalon paksuinen kaapeli jonnekin seinän sisuksiin. Lienee siis tehtaan puhelinkeskus myös samalla. Erikoisia olivat sitten puhelimet muuallakin tehtaalla. Joissain puhelimissa oli viela se pyöritettävä valintakiekko, mutta useimmissa sitä ei ollut lainkaan, vaan sen paikalla oli vain kiinteä muovikansi.
Hintataso täällä on kyllä sitten erittäin edullinen, yksi syy tähän on se, etta tämä on verovapaata aluetta, tullimaksuja ei tarvitse maksaa jne. Esimerkiksi illallisemme, kolme kunnollista annosta kalaa ja riisiä, mätileivät alkupaloiksi (mustaa kaviaaria ei kuulema enää saa, harveneva sampikanta halutaan suojella), pari tuoppia / lurjus sekä pullo votkaa maksoi yhteensa 1100 ruplaa eli reilut 30 euroa kolmelta hengeltä. Ja ruoka oli oikeasti hyvää, ravintola oli siisti ja palvelu ystävällistä. Niin – täältä saa myos, ja varmaankin myös muualta Venäjältä – apteekista pirtuakin ihan tost’noin vaan. Hinta on 15 ruplaa / 100 grammaa eli alle 50 senttiä!
Siitä votkasta saimmekin sitten kipinän painua viereiseen peliluolaan rulettia pelailemaan, Dima varsinkin tuntuu olevan kova pelimies, itseani ei moiset juurikaan kiinnosta, mutta voihan sitä seuran vuoksi nyt hävitä 100 tai 200 ruplaa. Tämä rulettirobotti tosiaankin toimii 100 ruplan setelelillä, jotka survaistaan koneen kitaan ja vastineeksi saat 50 elektronista pelimerkkiä. Sitten vaan näppäimistollä näpyttelemään panoksia sisään ja kun kone huutaa että ”stavok bolshe njet – ei enää panoksia”, putkahtaa pallo esiin ja mylly lahtee pyörimään.
Oma 100 ruplainen sujahti koneen syövereihin hujauksessa, melko pian heti perään jo toinenkin, mutta Dima sai pelata helpostikin tunnin verran ja jäi vielä sen verran voitollekin, että maksoi oluemme. Yhden kierroksen olimme saaneet talon piikkiin, ilmeisesti palkinnoksi siitä, kun minä olin hävinnyt sopivasti rahaa. Olimme siis tuottavia asiakkaita. Diman mukaan tämä on ihan normaalia; sopivasti kun pelailet ja ehkä häviätkin, niin luolan henkilökunta kyllä pitää sinut juomassa, usein jopa ruuassakin!
Ja sitten eteenpäin, pubiin tietysti. Olin aiemmin päivällä ostanut 3 seedeeta venäläistä musaa jostakin levykaupasta, ja nyt sitten pääsin hetkeksi leikkimään tiski-Jukkaa paikallisen baari-Mikon suosiollisella avustuksella. No, levyt sisään ja volat kaakkoon, olutta naamaan. Pian meidat kutsuttiin johonkin pöytään, missa kaksi nuorta paria söivät ja joivat, meillekin järjestyi tuota pikaa votkamukit nenän alle.
Emme siinä heitä kuitenkaan kauaa häirinneet, koska Dimalle iski tanssikuume ja piti lähteä diskoa etsimään. Siinä sitten kaikilta vastaantulijoilta tiedustelimme diskoa ja vastaukseksi saimme aina eri vastauksen diskon sijainnista eikä sitä sitten lopulta koskaan löytynyt, onneksi, ehkäpä. Hetken viela turistuamme päätimme lähteä kohti hotellia, kello kun alkoi taas olla vaikka mitä. Siispä vinkkasimme taksin lennosta, hotlaan ja nukkumaan.
Torstaipäivä kului tehtaalla koeajon merkeissä ilman sen kummempia kommelluksia. Ajattelimme vielä pika pikaa piipahtaa Liettuan puolella, sinne kun ei olisi tarvinnut muuta kuin joen yli vievän sillan yli kävellä, jätimme kuitenkin enemmat matkailut tulevaan kertaan. Kolmen maissa hyppäsimme tehtaan järkkäämään autokyytiin kohti Kaliningradin lentokenttää, perille pääsimme joskus viiden jälkeen, koneemme lähtoaika oli 19.05. Moskovaan saavuimme hieman aikataulusta jäljessä joskus klo 22 jälkeen (huom. 1 tunnin aikaero) ja omaan kämppääni pääsin taas yhden peltikolarin aiheuttaman ruuhkan takia vasta vähän ennen puolta yötä. Että taas tuli oltua matkalla jokunen tovi.
Perjantaiaamuna sitten pariksi kolmeksi tunniksi toimistolle, siitä sitten kentälle ja taas jälleen kerran ehkä noin viikoksi kotiin. Viikon kuluttua pitäisi sitten olla se eka kunnon kolmeviikkoinen Moskovassa, minkä aikana pitäis sitten tulla lopulliset työluvat sun muut pumaskat. Saas nähdä.
Tämä päivä olikin sitten pelkkää sitä ihteään eli matkustamista ja odottamista. Kotoa starttasin aamulla 7.15 kentälle, Moskovaan pääsin ihan aikataulussa puolen päivän maissa paikallista aikaa. Siitä oli sitten tarkoitus jatkaa iltapäiväkoneella edelleen Kaliningradiin eli entiseen Königsbergiin. Toimistolle ei kannattanut menna lainkaan, sillä sieltä olisi sitten pitänyt samantien startata takaisin kentalle, nyt tosin Sheremetevo ykköseen, mika on ko. kentän kotimaan puoli.
Odottelin siis kaikessa rauhassa Dimaa ja tempasin lähi-K-kaupasta aamulla ostamani eväät naamaan. Dima saapuikin reilun tunnin päästä, sitten vaan kamat sisään ja äijät koneeseen. Tällä kertaa kulkupelinä oli Aeroflotin TU-154, jalkatilaa oli aivan riittävästi, mutta muuten oli kone kyllä vähän nuhjuinen, mutta ei se menoa mitenkaan haitannut. Sapuska oli jälleen kerran varsin ylenpalttista, jos Finnairiin pitää verrata; oli sämpylää ja tummaa leipää, kurkkua, tomaattia, kolme paksua viiden euron setelin kokoista suolalihaviipaletta, juustoa, pieni pasteija, halvapatukka ja teetä tai kahvia. Matkalla Hesasta Mosseen oli edelleenkin vain ja ainoastaan se pikkiriikkinen sämpylä ja suklaapala. Ihmettelen kyllä kovasti, miksi vain muutamia päiviä sitten julkaistussa tyytyväisyysvertailussa suomalaiset olivat rankanneet Aeroflotin pohjamudaksi. No, paluumatkalla kyllä sitten tultiin polvet suussa, joten hieman ne minunkin pisteet kyllä ropisivat.
Kaliningradista oli sitten vielä parin tunnin automatka Sovjetskiin, mikä oli lopullinen päämaarämme tällä kertaa. Matka taittui mustalla kolisevalla romu-Volgalla kohtalaisen mukavasti. Turvavoitä ei tietenkään ollut, mutta siihen alkaa jo tottua. Tiet olivat sen verran kehnossa kunnossa, ettei nopeudetkaan kyllä nousseet ihan mahdottomiksi. Matkan varrella oli – ihme kyllä – toiminnassa oleva tiesulku ja kontrollipiste, miliisiautoja useampia ja kavereilla Kalashnikovit kaulassa. Pysähtyä ei kuitenkaan tarvinnut, riitti, että vähän hiljensimme vauhtia. Mitähän varten nämäkin heput siella toikkaroivat? Yleensä näissä ex-neuvosto-tarkastuspisteissa ei juuri liikettä näy. Perille hotlaan pääsimme kahdeksan jälkeen, joten matkaa tuli siten taitettua tänä päivänä kevyet 13 tuntia.
Hotellin vastaanotto ilmoitti sitten aivan tyynesti sisään saavuttuamme, etta huoneen hinta on 800 ruplaa yöltä venäläisille ja 1600 ruplaa muille. Ja maksaa piti heti, käteisellä. No, minkäs teet. Pakko mika pakko, eikä se 1600 ruplaakaan nyt ole mikään paha hinta, 50 euroa suunnilleen. Päätimme kyllä valittaa johtajalle heti seuraavana aamuna. Sitten vaan kamat sisään, pari hämmästyksen huokausta taas kerran siitä, minkälaisia nämä maakuntien hotellit oikein tosissaan ovat, kaameita siis, suorastaaan, ja sitten iltapalalle läheiseen pubiin, missä meitä olikin sitten palvelemassa kuolattavan upea nainen, Julia, vaalea, hyväkroppainen nuori venakko, jolla oli tiukka, vartaloa myotäilevä lyhythihainen napapaita, yläosa houkuttelevan avoin. Niinpä sinne piti jäädä vielä toisellekin tuopilliselle, mutta sen jälkeen sitten kyllä painuimme pehkuihin sen enempää sillä kertaa vemmeltämattä.
Aamulla tehtaalle. Ja niinpä siinä sitten kävi, kuten lähes aina, että vaikka koeajojen aikataulut on sovittu niin, että aamupäivällä viimeistään aloitetaan, saimme melkein heti kuulla, että se alkaakin vasta ensi yönä. Tämä ei tosin ole mitään uutta, näin käy lähes poikkeuksetta kaikissa paperitehdaskoeajoissa maasta riippumatta.
Meille ei siis jäänyt paljoa tekemistä, iltapäiväksi sovitun palaverin jälkeen marssimme hotlaan jo klo 3. Otimme pikku päikkärit ja lähdimme sitten neljän jälkeen kaupungille keilaamaan.
Paikka oli kai nimeltään Relax ja se sijaitsi hotelli Syktyvkarin pohjakerroksessa kaupungin keskustassa. Siellä on siis n. 10 ratainen keilahalli, bilispöytiä, kasino, ravintola ja disko, baari yms. Siinä se ilta sitten alkoi hissukseen kulua, olutta siemaillessa ja keilapalloja kieritellessä. Kun peli ei enää maittanut, Dima kävi häviämässä 500 ruplaa rulettiin, sitten baariin, minne alkoikin vähitellen lappaa porukkaa. Pikkusuolaisen nälkään tilasimme perhepizzan (240 ruplaa eli 8€), mikä riittikin aivan hyvin kahdelle, sen verran iso se oli, täytettäkin varmaan sentin kerros.
Mulla oli aamulla aikainen herätys, koska piti ehtiä klo 7 lähtevään Moskovan-koneeseen, Dima jäisi tänne vielä iltaan asti, ja siten känny hälyyttämässä klo 21, että poijjaat nyt takaisin hotelliin. Ensin sitä siirrettiin tunnilla, sitten vielä tunnilla, ja sitten vielä puolella tunnilla....
No, puolen yön aikaan sentään selvisimme ulos ja taksiin, mutta emme sentään vielä hotelliin saakka. Matkan varrella oli vielä joku lähiödisko, minne oli aivan ehdottoman pakko mennä piipahtamaan. Lattialla käytiin ja vahingossa naisten vessassa ja sitä rataa. Taksikuski istui kiltisti koko ajan samassa pöydässä teetä hörppien ja vihdoin viimein ehkä klo 3 punkkaan ja vekkari soimaan klo 5. Että sellainen turnee taas tällä kertaa!
Aamulla sitten taksilla kentälle, kuskina oli se eilinen kuski, jonka kanssa olin sopinut, että noutaa minut 5.30 hotellilta. Siinä matkan aikana sitten käytiin läpi hänen kesämökit ja kalastusharrastukset, savusaunakin hänellä kuulema on, vaikka hieman kestikin, ennen kuin aavistin, että zornaja banja eli "musta" sauna on varmaankin savusauna. Viimein koneeseen nukkumaan, sitten taksiin nukkumaan, missä ehtikin mukavasti torkahtaa, liikenne kun oli aivan puuroa - jossain päin kuulema paloi metroasema, tiedä häntä sitten. Vielä pariksi tunniksi toimistolle nuokkumaan, sitten taas taksiin nukkumaan, kentälle nuokkumaan, Helsingin koneeseen nukkumaan, omalla autolla kotiin ja melko pian nukkumaan.
