HaMiLun Hamppari

Maanantaina paluu helteisestä Suomesta vielä helteisempään Moskovaan. Kotikatu ja lähitienoot ovat täynnä valkoista nöyhtää, jota nuo mulle tuntemattomat ihmelehtipuut suoltavat tähän aikaan vuodesta. Koko viikko paloi rauhallisesti Moskovassa, juhannusta ei täällä vietetä, joten perjantaikin on normaali työpaiva.

Salilla tuli käytyä pitkästä aikaa parikin kertaa. Yllättävän paljon oli väkeä paikalla helteistä huolimatta. Parasta on kuitenkin painua illalla duunin jälkeen korttelin päässä olevan Patriarkan lammen puistoon ja ottaa kirja mukaan. Paikka suorastaan kuhisee väkeä, niin kuin pari muutakin lähipuistoa, nuoria suurin osa, mutta mummoja ja pappojakin näkyy, lapsillekin on oma leikkikenttänsä. Poneillakin voi toisinaan ratsastaa, jos sattuu huvittamaan.

Jo heti maanantaista alkaen porukat kantavat olutpullonsa mukanaan ja viettävät rauhallista piknikkiä pareittain tai pikku porukoissa. Mitään sen kummempaa rähinää ei ainakaan vielä ole näkynyt, mutta enpä ole juuri yhdeksän jälkeen enää paikalla ollutkaan, ehkäpä viikonloppuna voisi käydä vilkaisemassa uudelleen.

Parasta on tietenkin seurata ihmisvilinää ja keitäpä muitakaan kuin moskovalaisia neitosia. Täällä tosiaankin standardi tuntuu olevan hyvä kroppa, pitkät hiukset, korkokengät ja lyhyehko tai lyhyt hame. Hieman erikoista kuitenkin on, että melko useilla on jopa 30 asteen helteillä sukkahousut, tai ennemminkin stay-upit, tai sitten vaan ne stayuppien omistajat tykkäävät varovasti vilautella niitä steikkareidensa yläosia. Jopa vanmemmatkin naiset, arviolta 4-5-kymppisetkin pitävät itsestään varsin hyvää huolta ja pukeutuvat paljolti saman standardin mukaan eli näyttävät naisilta kuten pitääkin. Suomessa taitaa naisista olla 49% ylipainoisia.... No, miehistä kyllä varmaan vielä useampi. Tarttis varmaan tehä jotain...

Aloitin sitten viralliset kielenopiskelut, vihdoin viimein. Opettajani, oikeastaan voisi puhua kotiopettajattaresta, sillä hän, Alexandra, halusi välttämättä tulla kotiini opetusta antamaan. No, tämä sopi kyllä mullekin erittäin hyvin varsinkin, kun hänellä tuntui olevan hyvin aikaa heti aamusta, ei tarvinnut siten keskellä päivää hakeutua jonnekin oppia saamaan. Keskiviikkoaamuna oli "eka kerta" :-) ja perjantaiaamuna homma jatkuu, ja sitten taas seuraavana maanantaina.

Kaamean hiostava kuumuus eikun jatkuu ja jatkuu. Heti aamusta on jo lähemmäs 30 astetta ja ilma on hiostavan painostava. Ja toimistolle on tultava suorissa housuissa ja paidassa. Kuinka helppoa olisikaan olla nainen! Heille sallitaan lyhyt hame, avoin tai vieläkin avoimempi riekale yläosaan, pelkkää nartsaa vaan ja rintsikat näkyy läpi, jalassa nartsakorkkarit. Kovasti olin jo tulossa sortseissa duuniin, mutta sitten kuulin, että semmoista ei ole täällä kuunaan nähty, joten jätin sitten tulematta, vaikka olikin ”casual friday”. Täytyy vielä vähän kerätä rohkeutta ja tuoda jossain vaiheessa tännekin edes jotain uusia tuulia. Saas nährä.

Perjantaina oli sitten yllättäen ruotsalaisen kolleegamme Gunillan viimeinen duunipäivä, en ollut asiasta aiemmin kuullut. Menimme sitten porukalla lounaalle paikalliseen, upeaan ukrainalaiseen ravintolaan lounaalle. Alkupaloiksi vetäisin aivan uskomattoman maukkaan ukrainalaisen bors-keiton ja päälle sitten pelmeenejä savipadassa. Aivan mahtava annos. Savipadassa erittäin pehmeitä ja maukkaita lihatäytteisiä pelmeenejä, joukossa juustoisessa kastikkeessa muhineita sieniä ja sipulia. Kaikki ottivat ruokajuomaksi sitä standardi-karpalomehua (morsh), mikä on kyllä erittäin hyvää ja virkistävää. Nyt tätä kirjoitettaessa on kello jo kohta puol kymmenen ja vieläkin on täys olo. Ja lasku tais olla 350 rublaa per lurjus eli kymmenen euroa.

Illalla sitten painuin pikku siestan jälkeen taas Patriarkan lammille lukemaan Hotakaisen ”Klassikkoa”. Porukkaa oli yllättäen selvästi vähemmän liikkeellä kuin arki-iltaisin, mutta toisaalta pullojen kilinä oli hieman runsaampaa, jostain päin kuului varovaisia kitarasointuja ja alkavaa laulantaa takavasemmalta. Yksinäisiä mummeleita oli viskelemässä suolakeksejä lammessa uiskentelevalle kyhmyjoutsenpariskunnalle. Lampi oli edelleen täynnä sitä ihmepuiden ihmetöhnää.

Kahdeksan jälkeen painuin kämpille, olo alkoi olla aika tuskaisen hiostava. Otin kokeeksi pari votkaa kokis laitilla, mutta ei tahdo kone lähteä käyntiin. Liekö kuumus vienyt enimmän puhdin. Nyt kylpyyn, viileään sellaiseen, ja katotaan sitten uudelleen. Vai josko sitten panostais enemmän huomiseen?

Flunssahan siitä sitten tuli, tietysti. Lauantaiaamuna oli hieman lämpöä ja homma sitä myöden selvä. Otetaan siis iisisti ja koitetaan parantua, ääntä ei juuri tule. Tuntuu kuitenkin onneksi tuo "Stopangin" toimivan kohtalaisen hyvin eli kovat on nämä ryssän lääkkeet, apteekista vaan kaikkea ja ilman reseptiä, tost-noin vaan. Onneksi on tämä netti ja pari kirjaa mukana koti-Suomesta. Olis pitäny ottaa parit DVD:t kans. Kaverit on kyllä maininneet parista paikasta, mistä saa sopivaan hintaan eli parilla kolmella eurolla paikallisia piraatteja, mutta ei ole vielä ehtinyt niihin tutustua. Listalla on kyllä.

Huomiseksi eli sunnuntaiksi on luvattu hellettä. Jospa vaikka olis jo sen verran kunnossa, että vois vaikka mennä johonkin lähipuistoon edes, kirja mukaan ja viltti ja silleen. Salit, baarit ja muut turistikohteet saa nyt tämän viikonlopun osalta sitten jäädä tähän.

Maanantainakin oli vielä pakko olla kotosalla vaan, iltapäivästä tosin uskaltauduin Patriarkan lamille puistoon kirjaa lueskelemaan, koska sisälläkään ei jaksanut nyhjätä jan keli oli erinomainen. Sitä paitsi sunnuntaina läppäristä pamahti kovalehy, joten ei duunihommaikaan voinut tehdä.

Tiistaina sitten toimistolle vielä vähän puolikuntoisena ja läppäri heti tehohoitoon. tästä viikosta taitaa tulla taas tavanomainen, "Golden Ringin" alueelle suuntautuva matkakin peruuntui, mihin en kyllä flunssaisena olisi lähtenytkään.

Perjantaina kotiin Suomeen taas viikoksi.

Keskiviikko kului tehtaalla normaalirutiinien parissa. Apunamme hääri neiti Molokova, labran päällikkö. Hauska nimi sinällään, viittaa oikeasti maitoon (=moloko, lausutaan ”malakoo”), eikä suinkaan miehiseen kyntövälineeseen. Vessakokemuksetkin karttuivat taas yhdellä venäläisellä valmisvessalla (kuva), siis sellaisella, missä on kakatkin valmiina ja missä asioinnin jälkeen jämät sutaistaan tuttavallisesti Pravdan keskiaukeamaan ja luettu aviisi viskaistaan taustalla kyhjöttävään pahvitötteröön.

Jonkun verran tuotti vaivaa saada leimat Alexein ja Nikolain työmatkamääräyksiin, oikeata viskaalia kun ei tehtaalta tahtonut millään löytyä tai sitten hän oli muuten vaan kiireinen. Niin, venäläisten täytyy tosiaan jokaisesta kotimaan työmatkastaan raportoida näkojään erikseen veroviranomaisille, mihin on sitten liitettävä selvitys matkan kustannuksista. Matkalle lähtiessä työnantaja antaa kullekin matkalaiselle oman aanelkun, missä on kaksi pyöreätä työnantajafirman leimaa ja yksi suorakaiteenmuotoinen leima, tekstiä ja allekirjoituksia, sekä paljon myöhemmin täytettäviä kohtia. Matkakohteen vastaava viskaali sitten rätkii pari leimaa lisää ja sitten tämä pumaska (bumaga tai oikeammin kommandirovka eli työmatkamääräys) on valmis edelleen toimitettavaksi (kuva).

Torstaipäivän päätteeksi oli tulostenpurkupalaveri ja sen jälkeen ojensin tehtaan omistajan pojalle, joka toimii myos teknisenä johtajana, ”Marskin ryyppy” –pullon pienen Mannerheimiin ja tuohon juomaan liittyvän puheen kera, venäjäksi tietenkin. Varmaan kuulosti kankealta, mutta viesti meni kuitenkin perille ja kaveri oli niin tyytyväinen koko viikkoon muutenkin, että kutsui meidät illalla omistamansa hotellin ravintolaan illalliselle. Sattuipa muuten olemaan juuri se hotelli, missä asuimme. Huoneistakaan meidän ei tarvinnut maksaa mitään ja joka päivä he tarjosivat meille myos oikein hyvän lounaan ja muutenkin vieraanvaraisuus oli niin ylenpalttista, että harvoin näkee.

Tuon illallisen aikana sain sitten ensimmäisen virallisen avioliittotarjouksen ja keneltäpä muultakaan kuin siltä Kovamololta. Alexei jossain vaiheessa tulkkasi, että nyt taitaa tuolla kiinnostusta herätä ja vähän sitä itsekin epäilin, kun koko ajan piti mennä tanssimaan ja jossain vaiheessa tuo matami alkoi jo kiskoa mun paitaa pois päältä! Olin muuten, kuulema, ensimmäinen hänen tapaamansa ulkomaalainen, ainakin Alexein tulkkauksen mukaan. Ja Alexein tulkkaamana tuli sitten se avioliittotarjouskin, ihan julkisesti, joten piti siihen sitten julkisesti jotain vastata ja ensimmäisenä tuli mieleen eräs venäläinen laulu, jonka sanat suunnilleen muistin, joten pystyin venäjäksi vastaamaan jotenkin tähän tapaan, että:

Milaja maja,
Vsjal by ja tebja
Tam v kraju daljokam
Jest u menja zena

eli että rakkaani minun, kyllähän minä sinut ottaisin, mutku siellä kaukaisessa maassa mulla jo on vaimo.

Perjantaiaamuna oli sitten paluu Moskovaan. Alkava flunssakin oli ehtinyt taas pahentua sellaiseksi, että ääntä ei juuri tullut eikä nuo asiakkaiden kanssa riekkujaiset takuulla asiaa parantaneet. Perillä Moskovassa kävinkin sitten heti ekaks apteekissa, ekaa kertaa muuten, ja sain ostettua ”Stopangin” -suihkeen kurkkukipuun. Saas nähdä, kuinka tehoaa.

Lähdimme hotellilta autonkuljettajamme suosittelemaan aikaan, mutta joku ajatusvirhe hänelle oli tullut, koska olimme kentällä vasta 15 min ennen koneen lähtoä ja check-in oli jo kiinni. Puoliväkisin revimme yhden virkailijan meitä auttamaan, jolloin selvisi, että vaikka meillä kaikilla kolmella oli liput, koneessa oli enää kaksi paikkaa. No, Alexei päätti sitten uhrautua ja me pääsimme Nikolain kanssa pienillä erikoisjärjestelyillä viime tipassa koneeseen ja kotiin Moskovaan.

Aamukoneella sitten taas Moskovaan, mukana oli itse presidentti Ahtisaari, busineksessa tietysti. Moskova oli tällä kertaa todella ruuhkainen, matkaan kentältä toimistolle tärväytyi pari tuntia normaalin reilun puolen tunnin sijaan.

Toimistolla oltiin huomioitu hyvin Lordin Euroviiisuvoitto ja sormimerkit olivat monilla hyvin hanskassa. Pian aloimmekin ideoimaan ensi vuoden voittajabändiä, mikä tällä kertaa sitten onkin naismonsteribändi, keulahahmonaan muuan kummitus Suomen toimistostamme, olkoon vaikkapa Marja nimeltään, naamariakaan ei tarvita, vaan oma aito pärstä käy hyvin, ja bändi olisi kuvaavasti nimeltään LAARDI. Ai miksiko olemme näin ilkeitä? Se onkin pitkä juttu, mutta annetaan nyt olla. Tämä Marja on herättänyt kauhua täällä Venäjällä asti.

Maanantai-iltana piti sitten vielä hypätä taksiin ja huristaa kohti Sheremetevon kotimaan kenttää, mistä klo 23 tietämillä lähtisi koneemme Barnauliin, Siperiaan, Altain maakuntaan, mikä sijaitsee Mongolian ja Kazakstanin rajan pohjoispuolella, aikaeroa Moskovan aikaan kertyy +3 tuntia. Moskovan ruuhka oli edelleen aivan hirveä, mutta onneksi olin lähtenyt ajoissa. Kuski tunsi kaupungin hyvin ja poukkoili tuon tuostakin kaikenmaailman pikku kujia pitkin, välillä härskisti pientareen tai pihan kautta jonot ohittaen, muutaman kerran aivan pokkana punaisia päin ajaen, ja niinpä kaveri sai minut toimitettua kentälle hyvissä ajoin ennen koneen lähtöä.

Liikennevälineemme oli taas vaihteeksi 126-paikkainen TU 154, jota en todellakaan suosittele yli kahden tunnin matkoille eikä etenkään yli 180-senttisille, sen verran on ahtaat nuo paikat ainakin turistiluokassa. Ja meillä oli tietysti vajaan neljän tunnin yölento! Sapuska oli kyllä hyvää, mutta ei se korvannut sitä parin viimeisen tunnin tuskaa, kun polvet painoivat kamalalla voimalla edessä olevaa selkänojaa, ja pienikin yritys liikuttaa jalkoja sai edessä istuvan kiemurtelemaan samaa tahtia. Yritä siinä sitten nukkua!

Barnauliin saavuimme aamulla klo 6.30 paikallista aikaa. Ilma oli raikas, +5 C, mikä tuntui todella helpottavalta hiostavan kuuman lentomatkan jälkeen. Kaukana kiitoradan takana roihusi valtava metsäpalo, minkä savut tuntuivat selvästi kentällä asti, savupatsaskin oli melkoisen mahtava.

Kentältä oli matkaa kaupunkiin vajaat parikymmentä kilsaa, mikä taittui jouhevasti asiakastehtaamme järkkäämällä kyydillä, liikennettä kun ei pahemmin tässä ehkäpä noin reilun puolen miljoonan asukkaan kaupungissa juuri ollut, jokunen ratikanrotisko ja pari kotteroa siellä täällä. Kaupunki näytti noin yleensä suhteellisen siistiltä ja kohtuukuntoiselta venäläisen mittapuun mukaan, ne valtavat kammottavan näköiset kerrostalot puuttuivat kokonaan ja rakennustapa oli muutenkin kohtalaisen väljää. Olihan niitä röttelöitäkin vaikka kuinka, mutta kevään vihreys ja kukkivat syreenit ja omenapuut antavat paljon anteeksi. Ob-joen tulvat näyttävät edelleen jatkuvan, vaikka ovatkin jo selvästi hellittämään päin.

Hotellimme oli aivan tehtaan läheisyydessä kaupungin ulkopuolella pienessä kylässä, mikä oli muistaakseni nimeltään Solnizny, mikä tarkoittaa aurinkoista paikkaa, ja niinhän se olikin. Parkkeerasimme itsemme ja kamamme hotlaan ja otimme kolmen tunnin päikkärit. Huone oli surkean pieni ja kylppäri haisi pahalle, todella pahalle, ei paskalle, vaan jollekin muulle, mudan, viemärin ja desinfiointiaineen sekoitukselle tai jollekin, pahalle kuitenkin. Ravintolaosasto sen sijaan oli varsin hulppea. Tilaa oli ja pöydilla mustakeltaiset pöytäliinat, lautasliinat, aseet chippendale-jäljitelmiä, sekä olut-, viini- ja snapsilasi. Sapuska oli kohtuuhintaista ja laadultaan keskinkertaista, keitot venäläiseen tapaan erinomaisia. Illalla paikalla oli bändi, joka lurautti muutamat biisit unettavaan ruotsinlaivatyyliin, mutta koska olimme ainoat asiakkaat eikä aplodeja herunut, poijjaat pakkasivat kitaransa samantien ja länttäsivät kasettimankan ulisemaan. Omituista muuten, että tästä ravintolasta ei saanut olutta, muita juomia kylläkin, ja niinpä tästä illasta tulikin pitkästä aikaa aivan täysin holiton, onhan toisaalta Nikolai ollut jo puolitoista vuotta täysin absolutisti, mikä kyllä sitten viimeisenä iltana osoittautui hieman venyväksi käsitteeksi.

Hotellissa on myös sauna, mikä ei kehuja ansaitse, hinta 500 ruplaa/tunti: tuskaisen kuuma kookas sähkösauna eikä lainkaan löylynheittomahdollisuuksia, paitsi jos ottaa roskiksen löylykipoksi ja käyttää tuhkakuppia löylykauhana. Kaksi suihkuakin on, vastakkain toisiaan väliseinällä erotettuna, ja kumpaankin suihkuun tulee yhteinen kuuma- ja kylmävesiputki. Niinpä toisessa suihkussa kuumavesihana on sitten oikealla paikallaan vasemmalla puolella ja vastapäisessä suihkussa luonnollisesti samalla puolella kuin vastapäisessäkin eli oikealla puolella. Pikkuruinen uima-allaskin oli ja raikkaan viileätä vettä.

Olipa hotlassa vielä oma porttivahtikin, jonka tehtävänä oli pitää portti kiinni, jotta hän voisi sen sitten avata, kun joku on sisään pyrkimässä. Kaveri istui tyyriin näköisenä kopperossaan ja aina, kun joku oli tulossa sisään, hän pienen korostetun tärkeän viiveen jälkeen avasi tuon kauko-ohjattavan kolisevan portin painamalla toista niistä kahdesta nappulasta, mitä hänen komentokeskuksestaan löytyi.

Hotlan ulkopuolella on aivan uusi, ihan viihtyisän näköinen uimala, kookas tekolampi, rantalentis-, fudis- ja koriskentät, varmaan satoja upouusia aurinkotuoleja, vesiliukumäki yms (kuva). Kovasti yrittivät jätskinmyyjäpimut meitä houkutella ostoksille, vaan eipä tehnyt juuri sillä hetkellä jädeä mieli. Muutenkin aivan tässä ympäristossä näyttäisi olevan hieman paremman väen asuntoja, asuuhan täällä kuulema kylän omistavat porhot mukaanlukien Barnaulin poliisijohtaja ja verojohtaja yms. kihoja, mutta kovinkaan kauas ei tarvitse mennä, kun alkavat ne tavanomaiset venäläiset tönöt pikkuruisine aidattuine piha- ja perunamaineen ja peltisine autotalleineen ja muine romuineen, mitkä tyypillisesti kuuluvat venäläisen omakotitalon pihapiiriin.

Tällä viikolla oli tarkoitus mennä pariksi kolmeksi päiväksi jonnekin Tverin alueelle, mutta homma sitten peruuntui. Harmi. Tästä tuli sitten tavanomainen ja puuduttavan tylsä toimistoviikko. Onneksi perjantaina pääsee taas reiluksi viikoksi koti-Suomeen.

Mitenpä viikko sitten kului? Lätkää tuli seurattua jonkun verran, ensi vuonna varmaan enemmänkin, kisat kun ovat täällä Moskovassa. Ja tuohon ihan toimiston taakse, parin kolmen sadan metrin päähän, nousee uusi uljas jäähalli kisoja varten. Täytyy varmaan buukata parit ”asiakastilaisuudet” jo hyvissä ajoin. Salillakin tuli käytyä pitkästä aikaa pari kertaa.

Paikallisia uutisiakin ehti jonkin verran seurata. Puheenaiheina oli ainakin Moskovan pörssin raju alamäki, maanantaina pelkästään yli 5% pudotusta, mutta onpa toisaalta takana raju nousuputki, vuoden alusta +40% ja vuoden aikana yli 100%. Järjestäytyneestä rikollisuudesta aletaan olla huolissaan. Joku isokenkäinen alkaa pitää sitä jopa uhkana kansalliselle turvallisuudelle, tied häntä sitten. Lintuinfluenssan suhteen tilanne näyttäisi olevan melko hyvällä mallilla. Tautia esiintyy enää 7 kylässä Etelä-Venäjällä Dagestanin, Krasnodarin ja Volgogradin alueilla. Muilta epidemian vaivaamilta alueilta (Astrahan, Rostov, Kalmukia, Pohjois-Ossetia ja mitä niitä olikaan) tauti on jo voitettu. Venäjän ja Georgian kinastelu Georgialaisista viineistä sai jatkoa, kun Venäjä päätti kieltää myös mineraalivesien tuonnin. Jotain pommeja on paukahdellut jossain kaukana kaukana jne jne.

Rauhallinen viikko siis tällä kertaa. Perjantaina kotiin viikoksi ja sitten takaisin 29 päivä ja siittä sitten suoraan Altaihin Mongolian ja Kazakstanin rajamaille.

Perhe saapui ensimmäistä kertaa vierailulle Moskovaan. Juna saapui ajallaan lauantaiaamuna klo 8.25, mistä sitten huristimme metrolla kämpille aamupesulle ja –palalle ja vähän huilimaan. Siitä sitten suunnistimme pakolliseen ensimmäiseen kohteeseen eli Punaiselle torille ja Kremliin, minne kävelee noin vartissa.

Tarkoitus oli käydä Leniniä moikkaamassa mausoleumissa ja mahdollisesti myös Kremlin museoissa, vaikka 15 vuoden lastenhoitokokemus onkin opettanut, että lasten raahaaminen kaikenmaailman museoihin tai kirkkoihin tms. voi olla melkoisen tuskaista puuhaa. No, Punainen tori ympäristöineen oli kuitenkin jostain syystä suljettu, joten Leniniä eikä Kremliäkään sitten nähty. GUMin tavaratalossa tietysti käytiin, viskeltiin olan yli parit onneatuottavat kolikot Moskovan keskipisteessä ja hämmästeltiin sitä mummeleiden laumaa (kuva), jotka välillä jopa melkoisen kiivaasti ottivat yhteen näistä turistien viskomista kolikoista tapellessaan. Kaikki mahdolliset krääsäkauppiaat kierrettiin tarkoin ja pojat innostuivat erityisesti neuvostohenkisistä sytkäreistä. Yksi Venäjän vaakunallinen pienoislippukin takeretui mukaan. Ja jätskiä syötiin tietty kans.

Lounaaksi kokeiltiin tietysti Moskovalaisen Mäkkärin tarjontaa, minkä jälkeen palasimme kämpille huilimaan. Iltapäivällä lähdimme sitten käymään Gorkin puistossa (kuva). Liput sisään olivat 100 ruplaa eli kolme euroa / henki, lapset olisivat päässeet ennen viittä sisään 20 ruplalla.

Jengiä oli puistossa kohtalaisesti liikkeellä, ihmeempiä jonoja ei ollut missään. Kiersimme lähinnä puiston Lintsi-osastoa, mitä sen jälkeen puistossa on, jäi edelleen katsastamatta. Laitteisiin piti ostaa liput erikseen lippukioskeista, mitään rannekesysteemiä ei täällä näköjaan ollut käytössä. Yhden lipun hinta oli 30 ruplaa eli euron verran ja eri laitteiden hinnat vaihtelivat yhdestä lipusta jopa ainakin kuuteen lippuun eli melko suolaisia olivat joidenkin vemputtimien hinnat.

Illalla joskus yhdeksän maissa palasimme kämpille ja menimme illalliselle viereiseen Uzbekistanilaiseen ravintolaan, ensimmäistä kertaa. Paikka oli todella siisti ja kotoisa, palvelu ystävällistä ja ripeää ja ennen kaikkea ruoka oli aivan erinomaisen hyvää sekä maultaan että ulkonäöltään. Tilaamamme ruuat olivat erilaisia lihavartaita (kuva), mukana paljon erilaisia paistettuja tai grillattuja kasviksia, myös tuoreita, pojille lisukkeeksi uzbekistanilaisia ”ranskalaisia”, kuulema todella hyviä, talon leipää, neljä tuoppia ja yksi snapsi, pojille kokikset, ja hintaa kertyi 3400 ruplaa + tippi (n. 10 %) eli tippeineen n. 110 euroa eli ei mikään kovin paha hinta viideltä hengeltä. Lähtiessä oli henkilokunta rivissä hyvästelemässä yhdellä makeiskippo kuorassa, toisella kulhollinen omenoita jne. Hassua muuten, että olimme tuona hetkenä ainoat asiakkaat. Edellisenä iltana ohi kulkiessani paikka oli näyttänyt melko täydeltä.

Sunnuntaiaamuna venyttelimme pitkään ennen kuin jaksoimme nousta ylös. Puolen päivän tietämillä lähdimme sitten helteisessä kelissä marssimaan Patriarkan lammen kautta kohti Moskovan eläintarhaa, minne ei ole kuin ehkä vartin, parin kymmenen minuutin kävelymatka.

Moskovan eläintarha on perustettu 1864 ja on siten yksi Euroopan vanhimmista eläintarhoista. Vanhempia ovat vain Pariisin (1794), Lontoon (1826), Frankfurtin (1858) eläintarhat sekä tietysti Euroopan vanhin eläintarha Wienissä, mikä avattiin jo vuonna 1752. Pinta-alaa puistolla on reilut parikymmentä hehtaaria ja eläimiä on kaiken kaikkiaan kuutisen tuhatta ja lajeja noin tuhat.

Liput tarhaan olivat 100 ruplaa aikuiselta, lapset alle 18 v pääsivät ilman. Paikka näytti olevan jonkinlainen huvipuiston ja eläintarhan yhdistelmä ja erityisesti pikkuväen suosiossa. Näitä taaperoita vanhempineen ja isovanhempineen oli tuskaiseen tungokseen asti. Paikka oli muutenkin hieman ahtaan ja antiikkisen oloinen, vaikka se onkin hiljattain uusittu ja parannettu läpikotaisin. Fiilis oli melko samantien ahdistava, erityisesti tungoksen takia ja myös helteen takia, joten emme paikalla kauaa viihtyneet, vaan marssimme ulos portista. Portin ulkopuolella tempaisimme välipalaksi parit vräpit ja kokikset, pojat alkoivatkin olla jo melko nälkäisiä.

Pienen arvonnan jälkeen, että mitäs sitte, päädyimme siihen, että mennään vaan keskustaan käppäilemään, joltain pojalta kun oli vielä viimeiset matkamuisto-ostokset tekemättä. Eipä siinä sitten sen ihmeempää, kuljettiin vaan ja oltiin, kunnes ilta alkoi koittaa, ja palasimme kämpille pakkaamaan ja syömään ennen iltajunan lähtöä.

Voitonpäivän iltana sitten Moskovan-junaan. Kämppiksinä oli tällä kertaa kaksi nuorta venäläistä kundia, ihan kunnon poikia olivatkin, sekä yksi mikä lie kirgiisi tai uzbekki, joka liikkui tiuhaan hytin ja ravintolavaunun välillä eikä puhunut mitään. Kuorsaus oli sitten sitäkin karmeampaa. Muuten matka sujui kohtuullisen mukavasti, miten nyt kakkosluokan makuuvaunussa yleensä voi.

Moskovassa keli oli sateisen harmaa ja koleahko, Suomesta oli lähdetty shortseissa kevään ihmehelteistä. Ensin kämpille ja siitä sitten kamppeiden vaihdon jälkeen toimistolle, mistä jatkoimmekin sitten Diman kanssa Vnukovon kentälle ja Syktyvkarin iltakoneeseen, Alexei oli mennyt jo aamukoneella etukäteen.

Kentällä imaisimme yhdet ölleröt ja katsoimme 18 viimeistä minuuttia Venäjä-Slovakia –matsista. Matsin jälkeen turisimme vielä hetken moskovalaisten lapsiperheiden tilanteesta, päivähoidosta yms. perheasioista presidentti Putinin voitonpäivän puheen innoittamina. Puheessaan herra oli esittänyt huolestuneisuutensa erityisesti Venäjän väkimäärän nopeasta ja huolestuttavasta vähenemisestä. Tämä 142-miljoonainen väki kun näköjään hupenee parissa sadassa vuodessa käsiin, 700 000 asukkaan vuosivauhtia, eikä tarpeeksi hulluja maahanmuuttajia ole vajetta täyttämään. Niinpä Putin tarttuikin hetimiten itse härkää sarvista ja lupasi kaikille toisen lapsen synnyttäjille 250 000 ruplan eli 8000 euron bonuksen. Saas nähdä, tietääkö tämä sitten lisää vilskettä viltin alla.

Koneeseen päästyämme alkoi melkoisen rankka sade ja ilmeisesti tämän vuoksi kapteeni kuulutti, että kenttä on tilapäisesti suljettu ja että lähtö viivästyy puolisen tuntia. Niinpä sitten laskeuduimmekin vasta hieman puolen yön jälkeen ja hotellille, mikä tällä kertaa oli hotelli Syktyvkar, saavuimme vasta vähän ennen yhtä.Oli muuten ensimmäinen yöpyminen tässä hotellissa, baari ja keilaradat olivatkin jo tuttuja edelliseltä kerralta. Perushotelli, aamupala suht. ok, parasta onkin luonnollisesti sitten ne keilailut yms. joutoajan tarjonnat.

Huoneeseen pääsin joskus yhden jälkeen ja samantien huoneen puhelin soi. Eli siis näyttää olevan samanlaiset fasiliteetit täälläkin kuin hotelli Jugorissa! En vastannut, vaan jatkoin hampaiden harjausta. Nukkumaan mennessä puhelin soi toistamiseen ja sitten oli kyllä pakko kiskaista johto seinästä, että saisi nukutta edes vähän. Edellinen yö junassa ei ollut mikään kovin hääppönen, vaikka kyllä kohtalaisen hyvin sain nukuttuakin.

Aamulla sitten tehtaalle, missä meidän oli tarkoitus tehdä ensin yhtä sun toista, mutta homma mutkistuikin sitten sen verran, että koko päivän, ilta kahdeksaan saakka, saimme painaa jotakin kolmatta. Lounaskin jäi välistä. Eipä siis ihme, että heti tehtaalta taksiin päästyämme kurvasimme lähimpään markettiin olutta ostamaan. Kuskina oli muuten taas se edellisen kerran savusaunamies, Dmitry hänkin, joka jaksoi kiltisti tuntikausia meitä odottaa, kun keikuimme baarissa emmekä saaneet ahtereitamme jakkarasta irti sitten millään.

Hotellilla otimme nopean suihkun ja painuimme samantien syömään, ja juomaan. Minä ja Dima tilasimme pizzat, mutta suuriruokainen Alexei veti listan läpi alkukeittoineen, salaatteineen ja muine krumeluureineen. Ja kyytipojaksi 300 grammaa votkaa ja oluet. Melko pian ruokailun jälkeen Alexei painui takaisin huoneeseensa, "puhelua" odottamaan. Me jäimme Diman kanssa kahdestaan vielä yksille, ja ei siinä tarvinnut kauaa istua, kun muuan Dimalle ennestään tuttu blondi tuli kutsumaan meidät pöytäänsä (kuva), missä oli pari muutakin tyttöä juhlimassa blondin tänään voimaan astunutta avioeroa. Siinä sitten jonkun minuutin istuimme, kunnes he saivat päähänsä lähteä hotellin karaokebaariin ja meidät kiskottiin tietysti mukaan.

Niinhän siinä sitten kävi, että pääsinpä minäkin kiekaisemaan tuon blondin ja koko muun porukan kanssa yhden sydäntäriipaisevan surullisen laulun epätoivoisesta ja kadotetusta rakkaudesta, venäjäksi tietenkin, ja siis ainoan, minkä osaan, joten vaihtoehdot olivat koko lailla vähissä. Laulussa muuan mies oli hukannut rakastettunsa ja etsii tätä nyt kaikkialta. Vuoron perään hän kysyy neuvoa milloin saarnipuulta, sateelta, kuulta tai syksyltä kuitenkaan keneltäkään mitään kunnon vastausta saamatta. Vihdoin viimein mies menee nyt jo epätoivosta riutuneena ainoan ja parhaimman ystävänsä luokse ja kysyy, tietäisikö tämä mahdollisesti, missä hänen rakkaimpansa mahtaa olla. Ystävä vastaa, hieman kakisteltuaan, että oli hän sinun rakkaimpasi, oli hän sinun rakkaimpasi..... oli hän sinun rakkaimpasi..... - vaan tuli hän - minun vaimokseni.

Kello alkoi jo olla yksi ja vähän ylikin ja minulla oli jo kaksi huonosti nukuttua yötä takana, joten alkoi olla pikku hiljaa aika painua unten maille. Diman ja Aleksein jätin baariin tyhjää toimittamaan.

Aamulla sitten tapasimme aamupalalla sovitunlaisesti klo 7.30. Aamiaiskupongin saamiseksi piti vähän tapella, toisen aamun lipuke kun ei jostain syystä kuulunutkaan pakettiin, vaan siitä piti sitten erikseen maksaa 130 ruplaa, mikä ei nyt ole kuin 4 euroa. Pieni hämmästys olikin myös huoneenlaskun maksu, maksua kun perittiin vaan yhdeltä yöltä ja me olimme olleet kaksi yötä. Hotellilla oli nimittäin sellainen käytäntö, että koska olimme saapuneet ekana yönä vasta puolen yön jälkeen eli seuraavan vuorokauden puolella, ei tuosta yösta tarvinnut maksaa lainkaan!

Perjantaipäivä meni sitten ihan suunnitelmien mukaan, ensimmäisenä päivänä tekemättä jäänet hommatkin tuli tehtyä. Hauskaa oli taas katsella, kuinka nuo labran nuoret tytöt kerta toisensa jälkeen edelleen jaksavat olla meistä ja varmaan muistakin vierailijoista yhtä kiinnostuneita ja jatkuvasti kulkevat edestakaisin pitkin labran käytävää milloin pareittain, milloin kolmisin, ja kovasti kurkkivat ja hihittävät ohi kulkiessaan.

No, päivä oli sitten sitä myötä pulkassa ja niinpä olimmekin sitten taas kerran valmiita hyppäämään klo 16.50 tehtaan pikkubussiin kohti lentokenttää ja Moskovaa.

Vapun jälkeen heti aamulla takaisin Moskovaan. Ja tietysti matkalaukku kateissa. Lupasivat jäljittää. Oli sitten kuulema jäänyt Helsinkiin, tulee iltakoneella puol kymmenen, ja tulikin. Sheremetevon kentän kuski soitteli joskus yhdentoista aikoihin, että puolen tunnin päästä olen perillä. Olikin jo hieman orpo olo ilman läppäriä yms. rekvisiittaa. Ekaa kertaa pakkasin puvunkin matkaan, jospa vaikka joku päivä leikkisi ihan oikeata bisnesmiestä. Eipä ole vielä kravatti ollut kertaakaan tässä maassa kaulassa. Uudet kengätkin tuli ostettua, nekin olivat laukussa kuten myös Dimalle hankittu HIFKin pelipaita nimipainatuksella ja Aleksein tuliais-Kossupullo. Mutta nyt ovat nekin sitten turvassa.

Kelit ovat täällä mukavan keväiset, ruoho jo vihertää ja puissa on jo melko isot hiirenkorvat. Ollaan ehkä viikon verran edellä Etelä-Suomen kevättä, lämpöä lähemmäs 20, ja katukuvassa vilisee entistä enemmän ja lyhyempiä hameita. Katukaupustelijoiden joukkoon ovat ilmestyneet myös kevään ensimmäiset tilli- ja persiljanippukauppiaat ensisatoaan tarjoamaan. Kaupunkikin oli selvästi siistitymmän näköinen kuin pari viikkoa sitten poislähtiessä. Vuokraisännät (Igor ja Andrei) olivat käyneet kastelemassa omat kukkasensa poissaollessani ja olivatpa korjanneet työpöydän lampunkin, mistä en ollut heille kyllä mitään maininnut. Tarkoitus oli ottaa kotoa parit ruuvvarit ja korjata se itse, mutta käyhän se näinkin. Olivat siivonneetkin, hella oli huolella jynssätty ja vessakin näytti pestyltä. Ei siis valittamista.

Viikko vierähti konttuurilla ilman sen kummempia krumeluureja. Ilmat pysyivät koko viikon kesäisinä. Tulevan viikon voitonpäivän kekkerit alkavat yhä enemmän näkyä jo nyt katukuvassa. Tänään perjantaina toimistomme ohi marssi parin tunnin aikana useampiakin osastoja rummut päristen ja pillit vinkuen, mukana muutamia m oottoroituja osastojakin. Takapihalta kuului 12 tykin laukausta, on nääs joku puna-armeijan kenttä tossa takana.

Näitä kemuja en tällä kertaa jää hämmästelemään sen enempää, vaikka varmasti kaikenlaista nähtävää niissä olisikin. Hyppään mieluummin junaan ja tulen muutamaksi päiväksi kotiin Suomeen voitonpäivän vapaita (ma-ti) viettämään. Eipä ole tuolla Moskovan-junallakaan tullut ajeltua sitten 90-luvun alun.

Junan lähtöaika oli vasta 22.50 illalla, joten aikaa pakkaamiseen ja odotteluun oli enemmän kuin riittävästi. Leningradin juna-asemalle saavuin hyvissä ajoin tuntia ennen lähtöä. Jengiä oli varsin paljon liikenteessä, olihan edessä viikonloppu ja voitonpäivän vapaat.

Asemarakennuksessa on sisääntuloaulan ja lipputiskien jälkeen odotusaula, missä ei kylläkään ollut penkkejä missään. Keskellä aulaa oli valkoisen pylvään nokassa valkoisesta marmorista tms. muovailtu Leninin pää, kuinkas muuten, Leningradin asemalla kun oltiin. Aulan molemmin puolin oli pieniä kioskeja ja pari kahvilaa, mistä matkalaiset voivat sitten ostella tupakkaa, olutta, lehtiä, olutta, kahvia, olutta, piirakoita, olutta, matkamuistoja, olutta jne. Ostinpa siis minäkin odotellessa - oluen. Haaleata oli, ja vielä toisenkin, ihan yhtä haalean.

Sitten junaan, kakkosluokan makuuvaunuun, hytissä 4 punkkaa yhteensä. Kämppiksiksi tuli noin nelivitonen pariskunta ja 12-13 v tyttö, jonka isoäiti näytti olevan naapurikopissa. Siivon näköisia ihmisiä.

Ravintolavaunu oli pakko tsekata, tietysti. Siellä törmasin kahteen Metson metsäkonekauppiaaseen, jotka olivat tulossa Habarovskin suunnalta. Siinä sitten tovin turisimme ja otimme pari kertaa 50 grammaa ja iltakaljat paksun tupakansavun seassa. Olikohan se lasku kolmesta votkasta ja yhdestä kaljasta 230 ruplaa tai jotain eli 7 euroa. Sitten nukkumaan. Ja aamulla kotiin. Keskiviikkoaamuksi sitten takaisin ja samantien siittä sitten Sytkäriin.

PASSI SAAPUI 18.4. klo 16:15, ihan niinkuin spravkassa oli luvattukin. Jotenkin on vaan jälkibolsevistista toimintaa se, että kaikista leimoista päätellen paprut olivat valmiina jo 13.4! Mutta ei vaan viititty antaa, kun ei kerran ollut pakko! Ei, vaikka viisumikoordinaattorimme Irina sitä erikseen vielä tiedusteli. Saatana! Tai sitten olis varmaan tarvinnu maksaa lisää? Mutta kyllä Irina tästä varoittelikin, että harvoin, oikeastaan ei koskaan, mitään papruja palauteta ennen luvattua palautuspäivää.

Siispä siitä sitten uudenuutukaisen viisumin kanssa heti seuraavan Helsingin-koneeseen. Vappu vietetään kotona, paluu Moskovaan olis heti vapun jälkeen 2.5. aamukoneella. Palataan juttuun sitten uudelleen toukokuussa.

Lauantaiaamuna tuttuun tapaan salille. Siitä sitten tihkusateessa kämpille. Sain yhdeltä duunikaverilta lainaksi "Rukajärven tie" - DVD:n, mukava oli kuulla Suomen kieltä pitkästä aikaa. Sen parissa sujahtikin sitten se iltapäivä, tulipa katottua varmuuden vuoksi kahteen kertaan.

Illalla sitten Dima soitti ja kyseli baariin. Ekaa kertaa siis Moskovan yoelämään viikonloppuna. Paljon oli jengiä liikkeellä, mutta niin on niitä kuppiloitakin, eli sekaan mahtuu hyvin, ainakin tänään. Tverskajan TGIF:ssä tempastiin ekaks parit oluet ja vähän jotain texmex-purtavaa. Siitä sitten eteenpäin. Sen ihmeempää ei tämän illan osalle sattunut muuta kuin että olutta kului, eikä maailma siitä yhtään sen paremmaksi muuttunut. Lopputuloksena vaan kaamee hedari ja paskan maku suussa. Sunnuntai taitaa mennä täysin harakoille. Ei jaksa ees kirjottaa. Että kannattiko? Enpä tiedä.

Passin odottelu alkaa käydä jo hermoille. Mitään ei ole kuulunut. Spravkassa lukee, että palautuspäivä on ensi tiistaina. Lentolippu kotiin olis keskiviikkona. Saas nähdä.