Keski-ikää lähestyvä tavallinen suomalainen mies joutuu yllättäen uusiin kuvioihin Venäjällä ja Kiinassa. Koettua ja nähtyä, haistettua ja maistettua, kuultua ja luultua, välillä saatan panna ihan omianikin.
Ensimmäinen aamu omassa Moskovan-kämpässäni. Yö meni sikeästi nukkuessa, mikään ei unta häirinnyt. Ei ollut torakoita, melskaavia naapureita eikä liikenteen melukaan kuulu sisälle lainkaan, vaikka Garden Ringin ja Tverskajan valtavat pääväylät ovat vain kivenheiton päässä. Sen verran ollaan kuitenkin näistä väylistä suojassa ja omat ikkunanikin ovat sopivasti sisäpihalle päin.
Sisäpihalla on lasten leikkipaikka, keinut, kaiketi hiekkalaatikkokin, nyt tosin lumen alla, pari kiipeilytelinettä ja vähän kauempana aidattu koriskenttä. Niin, ja roskikset. Tämän asian olinkin unohtanut kysyä vuokraisänniltä eilen. Siellä olikin sopivasti paikalliset jätekuskit laatikoita ja lavoja tyhjentämässä. Yksi kaveri ajoi pikkiriikkistä traktorin ja trukin yhdistelmää ja yritti kipata yhtä täpötäyttä roskalaatikkoa vähintään yhtä täpötäyteen vaihtolavaan. Ihan ei kuitenkaan kaveri ylettynyt lavalle asti ja loota mäjähti komeasti asfalttiin. Enempää en viitsinyt jäädä tuijottelemaan, sillä puhelin soi.
Taksikuskihan se, soitteli sovitunlaisesti ja kertoi olevansa kadulla odottelemassa. Selvä, kamppeet päälle ja ulos. Niin, ja missähän kohtaa se kuski nyt sitten oikein olisi, eipä heti sattunut silmään. Laajennetaanpas vähän rinkiä, ei ketään. Armotonta huulien pyörittelyä. Vielä rundi, ei ketään, ja alkaa jo hieman kalvaa ajatus, olenko itse oikeassa paikassa. Ohranakin tumppasi jo tupakkinsa ja seisoo kuin suolapatsas katsellen syrjäsilmällä tännepäin.
Enpä ollutkaan. Omasta rapustani pääsee kyllä kätsästi suoraan kadulle, mutta sepä onkin sitten Bolshoi Kozikhinsky- katu. Selvisipä tämäkin sitten. Tämä meidän talo onkin näet poikittain tähän ja omaan katuuni nähden yhdistäen molemmat kadut. Käyntiosoitteeni onkin siten Tryokhprudnyi-katu 11/13, Bolshoi Kozikhinsky-kadun puoleinen viimeinen rappu.
Keskiviikkoiltana oli sitten taas vaihteeksi matka pariksi päiväksi Sytkäriin. Homman juju alkaa olla jo tuttu, Diman kanssa pizzat ja oluet naamaan ennen koneeseen menoa, perillä Mondin pikkubussilla hotelli Viktoriaan, minne perinteisesti saavutaan viittä yli puolen yön eli juuri baarin sulkemisajan jälkeen. Tällä kertaa mikko oli kuitenkin vielä paikalla, toppatakki kyllä oli jo päällä, mutta 100 ruplan hinnasta (3 €) kaveri suostui avaamaan keitaan jälleen. Siispä 50 grammaa ja oluet vielä yömyssyiksi ja sitten pehkuihin.
Moskovassa taas. Tänään pääsin siis viimeinkin muuttamaan omaan kämppään. Illalla tapasin omistajat, kaksi homppelin näköistä kaverusta, Igor ja Andrei, ihan mukavia, veljeksiä kuulema. Kävimme läpi kaikki muodollisuudet, sain avaimet, ja nyt vietän ensimmäisen illan ja yön omassa, Moskovan kodissani. Jännää.
No, jääkaappi oli tietty tyhjä, joten avaimet (kljuzi) taskuun ja ostoksille. Parin korttelin päässä oli omistajan neuvoma valintamyymälä (Universam), mikä löytyi pienen haeskelun jälkeen. Valikoima on suhteellisen hyvä, on parikin palvelutiskiä, mistä saa tuoretta, erittäin hyvännäköistä lihaa tai valmissalaatteja, suhsheja yms, on hedelmiä ja kaikenlaista. Ostin heti ekaks vähän tuoremehuja, tomaattia ja appelsiinia litra kumpaistakin, vähän jugurttia, vettä tietty, täkäläistä hanavettä kun ei välttämättä voi aina juoda, öljyä, olutta, Pepsi-Maxia, lähes rasvatonta maitoa (0,5%), munia, makaroonia, vessapaperia yms. Tästä se siis lähtee. Toivottavasti. Aika suuri osa valikoimasta oli tuontikamaa, oli mm. Valion sulatejuustoa ja voita ja muita eurooppalaisia merkkejä, mm. jugurtti oli jotain sakuvalmistetta. Hintataso oli mielestäni, näin ensi tuntumalta, yllättävän korkea. Esim. 1 litra appelsiinituoremehua oli 1,5 €, kun Suomessa sitä saa parhaimmillaan jopa alle kolmasosahintaan. Tomaattimehu on kyllä erinomaista täällä, litrahinta on jotain 50 ruplaa eli karkeasti 1,7 €.
Oli jo ilta, klo noin 8 ja ilta pimennyt, kun palasin kaupasta kämpille, ekaa kertaa. Porttikonki oli kyllä mielestäni tuttu, mutta hiukan emmitytti, kun ulko-ovi ei avautunutkaan siihen suuntaan, kuin kuvittelin muistavani. Sisään aulaan pääsin kuitenkin, mutta sitten varsinaiseen rappukäytävään pääsemiseksi pitää käyttää avainta tai sitten numerokoodia. No, tietysti aloin avaimella räpeltämään, eikä ovi auennut sitten millään. Sitten numerokoodia sisään – no hope. Avaimella uudestaan – ei aukea. Eli lyhyt päätelmä, olen sittenkin osunut väärään paikkaan. Ulos. Rundi lähitienoilla, luetaan katukyltit ja rappujen (podjesd) opaskyltit, huoneistonumerot (nomer kvartira) rappujen yläpuolelta, ja totta tosiaan, oikeassa paikassa ollaan. Avainta sisään, ei avaudu. Numerokoodia siisään – Sesam ei aukene vieläkään. Painava reppu olkapäällä ja paketti vessapaperia kainalossa palaan takaisin pihalle, missä turvamies (ohrana) katselee minua jo vähän sillä silmällä. Taas sisään rappuun ja uusi yritys. Onneksi samaan aikaan on paikalla joku jo pidempään talossa asunut kaveri, joka heti samantien tajuaa, että lukko on rikki ja hakee ohranan pihalta asiaa selvittämään. Asia ei kuitenkaan etene, rappuvahti on ties missä eikä hänen hommansa ole muutenkaan kuulema ovia availla kaiken maailman haahuilijoille, mutta sattumalta kuitenkin joku talon asukas alkaa kolistella ovea auki sisältäpäin ja saa kuin saakin sen auki. PUH! Sisään – kotiin – kamat kaappiin – töllö auki, ja olut kanssa, salaattia nassuun, kamat paikalleen, peti kuntoon ja pikku hiljaa nukkumaan.
Aamulla tuli sitten tieto, että kämpän omistaja on hyväksynyt tarjouksemme! Sisään pääsee muuttamaan ehkä jo heti maaliskuussa. Jotain visa-asioita ja rekisteröintejä, mikstä en kyllä ymmärrä tuon taivaallista, on vielä auki, mutta eiköhän ne tästä suttaannu.
Illalla sitten taas tuttuun Lesnajan HolidayInniin. Firman oma autonkuljettaja paiskasi minut tällä kertaa talon Fordilla perille pienten alkukankeuksien jälkeen. Kaveri oli ehkä 160-senttinen viiksekäs tappi, joka ensi töikseen pudotti ajokorttinsa lumihankeen, mistä minä ne hänelle sitten ojensin. Sitten veivattiin penkkejä edes takaisin, muutettiin korkeuksia yms yms, istuttiin alas ja laitettiin vyöt kiinni, sitten piti vielä nousta ulos jotain veivaamaan, mutta moottori laitettiin silti käymään ja kässäri päälle, sitten taas istumaan ja kaikki namiskat ja nappulat mitä autosta löytyi piti veivata läpi ennen kuin kaveri sai pakin päälle ja auton ruudusta ulos. Auto oli kyllä aivan uusi, kilsoja ei mittarissa paljoa ollut, joten uutuudenviehätyksellä lienee osuutensa asiassa. Niin, ja jos kaverilla itsellänsä on joku vanha Lada, missä ei ole kuin ratti, startti ja töötti, niin kyllä tuo Mondeon nappulameri varmaan pistää mielikuvituksen liikkeelle.
Perillä hotlassa pomppasin heti kohta ihan normaalin veden väriseen kylpyyn, ja sitten taas syöpöttelemään. Tilasin alkupaloiksi lohta ja blinejä, oli kaksi varmaan parisenttiä paksua erittäin hyvää ja sopivan miedosti suolattua lohisiivua, tillillä maustettua kermaviiliä, zidruunaa ja kolme pientä plättyä. Hyvää. Pääruuaksi pelmeenejä, oheen tuopillinen olutta.
Sitten sain päähäni vetää tämän reissun viimeisen Moskovan-illan ja ennen kaikkea kämpän löytymisen kunniaksi pienet kalsarikännit hotellihuoneessa. Tekosyy, tiedän, mutta kuitenkin. Marssin siis Beloruskajan aseman aukiolle, vaihdoin ensiksi vähän lisää pelimerkkejä valuutanvaihtokioskista, kurssi oli taas vähän heikentynyt eli eurolla sai enää 33,4 ruubelia, kioskien kurssit tosin hieman vaihtelevat. Näyttäisi olevan näinä aikoina 33,2 – 33,7 välillä tavallisimmat tarjoukset.
Jos joku on muuttunut neuvostoajoista, niin valuutanvaihto on varmasti yksi selvimpiä. Ainakin keskustan ja pääteiden varsilla näitä pikku narikoita (Obmen valutyi) on lähes joka käänteessä ja asioiminen on helppoa. Ei muuta kuin marssit koppiin sisään, paiskaat eurot lootaan ja valuuttamaatuska hinaa lootan seteleineen itselleen. Mitään ei tartte jutella, ellei maatuska sitten halua sinulta vähän pikkurahaa ruplina, jotta hän saisi siistin tasasumman kasaan. Edes katsekontakti ei ole välttämätön, joissain kioskeissa asetelma on jopa sellainen, että ei edes näe eukosta muuta kuin kädet ja rintavarustuksen, vaatetettuna, tottakai. Mitään kuittauksia tms. muodollisuuksia ei ole ja ruplat työnnetään puolen minuutin kuluttua takaisin samasta luukusta. Voi aluksi vaikuttaa vähän epäilyttävältä, mutta tähän mennessä ei ainakaan minulla ole ollut mitään ongelmia asian suhteen. Paikallinen kurssi on jopa 10% edullisempi kuin Suomen Forexeissa.
Ja sitten vastapäiseen pikkuiseen 24 h valintamyymälään (Produktyi) asioimaan. Kyseessä oli rupinen itsepalvelu-R-kioskin paikallinen versio, missä noin puolet artikkeleista sisälsi alkoholia jossain muodossa, lähinnä oluena ja votkana. Lisäksi oli jotain elintarvikkeita, mehuja ja limpparia, tupakkaa yms. Ostin 0,25 litraa Flagman-votkaa (82 ruplaa eli vajaat 3€) , vaikka olinkin kuullut varoituksia, että tämä merkki on niitä eniten väärennettyjä Venäjällä, sekä lisäksi litran verran ananas-omena-tuoremehua (49 ruplaa eli ehkä 1,5 €). Paikalliset duunikaverini eivät tätä votkamerkkiä juuri arvosta, ainoat juomakelpoiset ovat kuulema Russkiy Standard ja joku muu, mitä en muista. Niin, ja Alexei oli vast’ikään palannut Syktyvkarista ja kertoi siellä törmänneensä vielä yhteen hyvään merkkiin eli Syktyvkarskiy Ljuks-votkaan, mihin olinkin jo päässyt joku aika sitten tutustumaan paluulennolla Sytkäristä Moskovaan.
Ja sitten ryyppäämään, ryyppäämään, ja blogia vääntämään.
Sitten klo 9 jälkeen katselin vielä töllöstä jotain modernia venäläistä sotaleffaa jostain nykysodasta, olisko sitten ollut Tsetsenia tai jotain, oli ainakin vuoristoa, Kalashnikovit, ruudulliset rättihuivit, helikoptereita, olalta laukaistavat it-ohjukset jne, ruutia paloi ja raatoja tuli, sankarillinen Venäjän taisteluosasto oli hätää kärsimässä. Minibaarista piti vielä ottaa tölkki (0,5 litraa) Nevskiy-olutta (5,7%) á 120 ruplaa eli ainoa järkevästi hinnoiteltu tuote koko automatisoidussa minibaarissa.
Tämä jääkaappi onkin sitten sellainen, että jos jonkun tuotteen sieltä esiin nostaa, niin lasku lähtee respaan samantien, käytit sen sitten tai et. Ohjeissa on, että jos et käyttänytkään, kanna tuote respaan aamulla, niin ehkä saat syntisi anteeksi. Uskaltaakohan enää pytyllekään kyykähtää, jos on vaikka automaattilaskutus! Onkohan rullassakin kierroslukumittari? No, leffan lopussa sitten Venäjän armeija suorastaan räjäytti lian pois, aivan kuten 70-luvun alun Andy-pesuaineen TV-mainoksessa konsanaan.
Aamulla sitten taas pariksi tunniksi toimistolle ja sitten kohti lentokenttää ja koto-Suomea. Ensi viikolla onkin sitten hiihtoloma, ja matka suuntautuu tällä kertaa Tahkolle. Sitten heti maanantaina 27.2. takaisin Mockbaan.
Ja juuri äsken tuli tieto, että pääsen kuin pääsenkin muuttamaan samantien sitten tuohon kämppään Trekhprudnuy-kadulla.
Aamun The Moscow Timesissa oli vielä eilisestä palosta sen verran, että yksi ruumis oli palon jäljiltä löytynyt. –63 syntynyt toimituksen kanttiinin myyjätär Yelena Karpova oli menehtynyt häkään, yhteensä 10 ihmistä oli kiikutettu sairaalahoitoon. Takasivulla spekuloitiin Olympialaisten jääkiekosta ja Kanada asetettiin varmaankin ihan aiheesta ennakkosuosikiksi. Mahdollisia haastajia on lehden mukaan Tsekit, Venäjä ja Ruotsi, USAn maalivahtiosasto mainittiin sen verran epävarmaksi, että sitä ei laskettu mukaan. Suomea ei mainittu sanallakaan.
Tänään olikin sitten mielenkiintoinen päivä. Lähdimme nimittäin erään asunnonvälittäjän kanssa katsastelemaan tulevaa kortteeria seuraavaksi pariksi vuodeksi. Yhteensä kävimme läpi 7-8 kämppää aivan keskustassa suunnilleen metroasemien Tverskaja-Pushkinskaja-Barrikadnaya muodostamasta kolmiosta. 90-130 neliön kämpät olivat suurimmaksi osaksi hyvin kalustettuja ja jopa kotoisia, aivan helposti voisin näistä 3-4 kelpuuttaa asunnokseni. Ulkoapäin ne eivät kyllä ole kovinkaan houkuttelevia ja rappukäytävät ovat suorastaan karmeita. Hinnat tosin ovat melkoisia: vuokrapyyntö on haarukassa 3300-4000 USD / kuukausi! Yksi helmikin löytyi; upeasti ja klassiseen tyyliin sisustettu, täysin moderni ja remontoitu, kalustettu tilava asunto Trekhprudny-kadulla, mutta hinnasta täytyy vähän tinkiä, menee muuten yli budjetin. Peukut pystyyn!
Illalla sitten saavuin Sheremetevon Novoteliin. Hotelli on varsin kelvollinen, muistuttaa hieman Siljan Symphonyä eli hotellin keskellä on avara, kattoon eli 6. kerrokseen saakka avoin ravintola ja baarialue, mihin on sitä ympäröivistä huoneista avoin näkymä, keskellä iloisesti soljuva suihkulähde. Oma huoneeni ei ollut ”Promenade”, vaan ”Sea side”, eli ikkunasta näkyi ulos lentokentälle vievälle tielle. Huone oli siistti ja suhteellisen tilava, kylppäri samoin, kylpyamme ja vesikin ihan veden väristä tällä kertaa. Lilliä siis kelpasi. Hotellissa oli erinomainen kuntosali kellarikerroksessa, tilaa ja laitteita oli melkoisesti aiempiin hotellisaleihin verrattuna, vieressä n. 15 metrinen uima-allas, sauna yms. Sen verran oli olo uupunut ja nälkäinen, aamiaisen kun jätin väliin ja lounaaksikin vain toimiston alakerran kanttiinista valmiiksi pakattu triplaleipäkolmio, että syömään piti päästä mielellään heti samantien.
Ravintolassa tilasin tomaattikeiton, ranskalainen sipulikeitto kun oli loppu ja valkosipulietanat maksoivat hieman liikaa (420 ruplaa) ja Stroganoffia. Annos oli ihan ok, ei mitenkään häikäisevä, mutta sopiva juuri sen hetkiseen nälkään. Hintaa taisi kertyä 700 ruplaa eli pari kymppiä. Porukkaa oli ravintolassa alle puolet, mutta jonkin verran väkeä tuntui kuljeksivan ympäriinsä sopivaa paikkaa tai baarituolia haeskellen. Paljon oli joukossa lentäjiä, onhan hotelli vain muutaman sadan metrin päässä lentokentästä. Nokian Renkaillakin näytti olevan joku tilaisuus meneillään. Oli joukossa sitten myös joku bantustanilainen kaveriporukka, jotka kuljeskelivat suorissa housuissa, jonkinlaisissa turkistakeissa pienehköt turkissuikat päässä ympäriinsä. Kirkkaan vaaleanpunaiset jalkapohjat vain vilkkuivat, kavereilta kun olivat näköjään mokkasiinit jääneet savannille. Liekö virtahevot sitten ne syöneet tai jotain.
Pohjakerroksessa aivan uima-allasosaston vieressä oli myös hotellin yökerho ”Brannigan´s”, minne pääsee Outokummun valmistaman metallinpaljastimen kautta. Illalla heti seitsemän jälkeen paikalla ei ollut ketään, eikä paljastinkaan ollut vielä päällä, mutta pakko oli paikat käydä vilkaisemassa. Ihan viihtyisän näköinen pubi se kyllä oli, hämärä tosin, oli dartsit ja bilikset ja silleen. Hotellin opaskirja lupasi eroottisen shown joka tiistai, keskiviikko ja torstai. Tällä kertaa jäi kyllä paikalliset karvatuppelot katsastamatta.
Paluu Moskovaan sujui normaalisti. Keli oli hieno, aurinkoinen, pakkasta alun toistakymmentä. Tomistolle pääsin kätevästi ilman sen kummempia ihmettelyjä.
Illalla sitten taas hotelliin, mikä oli tällä kertaa Holiday-Inn Lesnaja, Lesnaja-kadulla, firmamme tämän hetken ”preferred hotel”. Sijainti on lähellä Beloruskajan eli Valko-Venäjän rautatieasemaa, keskustaan eli Kremliin ihan siedettävä matka ja edellisen reisun Novotel on kymmenen minuutin kävelymatkan päässä.
Hotellihuoneen hinta oli ilman mitään krumeluureja kuten esim. aamupalaa yms. 5700 ruplaa eli 170 € / yö, mutta sitten kun lisättiin Internet 885 ruplaa eli 27€ ja aamiainen 600 ruplaa eli vajaat 20 €, niin kyllä hintaa alkoi taas kertyä. Hotellin aula ja ravintola oli ihan okei ja palvelu ystävällistä, mutta huone 10. kerroksessa oli melkoisen perus-perus-perus-Sokoshotellitasoa. Sapuska oli ravintolassa erittäin hyvää: alkupaloiksi söin kalasalaatin, missä oli silakkamössöä pohjalla, sipulisilppua välissä ja punajuurisuikaleita päällä ja koko komeus oli väännetty pyöreäksi kakuksi, mikä oli kuorrutettu ohuen ohuilla majoneesiruuduilla! Paketin reunoilla oli vielä tilliä, zidruunaa yms tilpehööriä ja maku oli aivan mahtava. Pääruuaksi sitten paahdettua ankkaa ja jotain keitettyä viljasilppua, nimeä en nyt muista, päällä aikamoinen keko ohuen ohuita paahdettuja sipulirenkaita ja oksa rosmariinia ja vielä joku muu oudompi yrtti. Hyvää oli, ja hintaa kertyi ison oluen kanssa 1040 ruplaa eli 30€.
Huoneesta voi muuten mainita, että sängyn päällä oli ”tyynymenyy” eli jos defaulttina oleva synteettinen, keskipehmeä eli medium ja anti-allerginen tyynyversio ei jostain syystä sovi hipiälle, respasta voi sitten tilata maun mukaan 4 muunlaista päänalustaa. Langallinen laajakaistakin oli, mutta siitä en päässyt maksusivua pidemmälle, lasku kyllä tuli, mutta ei yhteyksiä. Vika voi kyllä olla oikuttelevassa antiikkisessa läppärissäni.
Hotellissa oli myös pikkiriikkinen kuntosali 2. kerroksessa, missä oli kyllä kuntofillareita ja juoksumattoja useampia, mutta muita laiitteita tai painoja ei sitten juuri ollenkaan. Oli yksi megamonitoimilaite, mutta ei sitten muuta ja paikalla oli yksi karbaasi veivaamassa, joten eipä sitten tarvinnut sinnekään tällä kertaa mennä
Yö meni mukavasti, uni maittoi, eikä sen ihmeempiä häiriötekijöitä ollut. Aamulla hampaita pestessä kiinnitti kyllä huomiota naapurihuoneesta 1026 kuulunut voimakas ”haukottelu” suoraan pötsistä vessanpönttöön, joten pahvia lienevät ne tämänkin hotellin seinät.
Aamulla luin paikallisesta ilmaisjakelulehdestä (The Moscow Times), että Komsomolskaja Pravdan eli entisen Neuvostoliiton tiukimman propagandatoimiston tiloissa oli ollut eilen hurja tulipalo, mikä oli tuhonnut ko. lehden toimituksen lähes kokonaan. Viisi ihmistä oli saanut palossa vammoja, kolme heistä oli palomiehiä. Samaisessa numerossa päiviteltiin kaameita hotellihuoneen hintoja Moskovassa, mitkä ovat kuulema maailman kalleimmat. Eipä ole vaikeuksia yhtyä tuohon näkemykseen.
Tiistaipäivä toimistolla olikin sitten muutoksia täynnä. Aamulla vielä kuvittelin, että illalla lähdetään Sytkäriin, mutta homma peruuntui, ja sitten ongelmat vasta alkoivatkin. Alkuperäinen suunnitelma oli ollut, että olen koko hela viikon Mockbassa ja hotelli oli varattu sen mukaan, mutta aamulla olin peruuttanut varaukseni tiistai-torstailta, mutta sitten iltapäivällä selvisi, ettei mitään matkaa tulekaan. Siis, huoneita varaamaan uudelleen. Tietysti Moskovan hotellit ovat kaikki täpötäynnä mitä lie messumatkaajia, mutta onneksi sain sentään ti-ke yöksi huoneen Holiday-Inn Vinogradovista (viinirypäle?) läheltä Sheremetevon kenttää, seuraava yö jäi auki, to-pe yön olin jättänyt vielä varaukseen Lesnajassa.
No, sitten illalla sinne viinirypäleeseen kaamean ruuhkan kautta, aikaa taisi mennä tunnin ja 1000 ruplan verran tai vähän enemmänkin ja enemmän tai vähemmän vittuuntuneena saavuin viimein tänne periferian keskelle illalla kello puoli yhdeksän. Huoneelle muuten kertyi hintaa 8000 ruplaa eli 240 € ja respasta tiedustelin mahdollisuutta olla täällä vielä toisenkin yön, mitä ei tietenkään ollut. Mutta eipä hätää, ”veri spesial prais ounli foor juu mai frend”, meillä on yhteistyötä Sheremetevon Novotelin kanssa, joten maksa heti toiset 8 donaa, niin pääset sinne huomenna! No, minkäs teet. Ei huvittanut pakkaseenkaan jäädä, joten pakko mikä pakko, hyväksyttävä se oli, on sitten joku kortteeri seuraavaksi yöksi. Tuleepa katsastettua hotellitarjontaa tässä läänissä sitten koko rahan edestä!
Tämä viivirypäleen huone oli ihan OK, oli langaton nettiyhteys yms, baarikaappi oli tyhjä, onneksi, kylppäri tosin oli melko surkea, kylpyamme oli, mutta sinne lillimään mennessä vähän arvelutti se vaalean vihreä vesi. No, hengissä ollaan vielä eikä karvoituskaan, sikäli kun sitä on, ole vielä lähtenyt. Katotaan sitten aamulla, tuliko näppylöitä. Niin, ja talosta löytyy 3-ratainen keilahalli kellarikerroksesta, en tosin pelannut. Talon kalakeitto (Soljanka) oli hyvää, 255 ruplaa. Iltapalaksi sitten tätä kirjoittaessa pieni olut ja votka, 315 ruplaa eli melkein 10€, ihan Suomen tasoa siis.
Ja sitten kaikille autoilijoille tiedoksi: 95E:n hinta on täällä 18 ruplaa / litra eli vähän reilut 50 senttiä, mutta promilleraja on absoluuttinen nolla. Pienestäkin värähdyksestä voi saada vuoden tai kaksi ilmaista mustaa leipää Ljubjankassa homoseksualistisen kassakaappirosvon sellikaverina!
Aamulla suussa maistui taas eilinen. Onneksi lauantaina pääsee kotiin, eikä tiedossa ole ainakaan yli viikkoon mitään rymyreissuja, paitsi että torstai-perjantai menee Stokiksessa myyntikokouksessa, mutta siellä ei perinteisesti oteta muuta kuin parit punkut illallisella, onneksi.
Menihän se perjantaikin, hitaasti. Aamulla en jaksanut aamiaiselle, mutta tehtaalla menimme sitten brunssille pikkuruiseen kanttiinin, missä en ennen ollut käynytkään. Oven avattuamme palasimme suoraan 50-luvulle. Tiskin takana oli myyjätär hilkka päässä, mitään ei otettu itse, vaan neito poimi tavarat hyllyilta ja punnitsi punnittavat tavarat juuri sellaisella nostalgisella ylösalaisin käännettyä kolmiota muistuttavalla vaa’alla, mitä näkee nykyään enää vain kotiseutumuseoissa tai vanhoissa leffoissa. Uskomatonta, mutta ihmeen kotoinen ja jotenkin rauhallinen fiilis tuli tästä kokemuksesta. Täällä tulen varmasti käymään vielä uudestaan! Vaikka paikka ei ollut mitenkään tyylikäs tai moderni tai ei mitään sinne päinkään, niin jokin mieltä rauhoittava henki täällä leijuu. Ei tätä voi verratakaan suomalaisiin steriileihin, superällöttäviin huoltoasemakahviloihin.
Lounaaksi en sitten jaksanutkaan muuta kuin borssikeittoa, mihin keittiöemäntä paiskasi lusikallisen joitain harmaita klönttejä, mitkä myöhemmin paljastuivat lihaksi, vähän kaaliraastetta, joku vaalea leipäsen ja sämpylän välimuoto, minkä sisälle olikin kätketty säilykeaprikoosin siivu, sekä lasi jotain sameaa mehua, missä kellui ihan yhtä sameita hedelmänkappaleita (kuva) sekä lasi haaleaa maitoa. Hintaa kertyi 36 ruplaa eli euro. Maito oli muuten maultaan aivan samanlaista, mikäli vain kykenen sen oikein muistamaan, minkälaista oli aikoinaan 60-luvulla maalla naapurin maatilalta ostettu, vastalypsetty lämmin lehmän maito. Siihen aikaan sellaista vielä sai. Se oli pikkupoikana suurta herkkua, myös siitä mummun tekemä viili.
Paluulento Moskovaan oli perjantai-iltana. Otin hotellilta taksin hyvissä ajoin kentälle. Matkatavarat heitin ilman sen enempiä ihmettelyjä takapenkille, sillä olin jo oppinut, että takaluukku on täkäläisissä takseissa varattu vararenkaalle, jerrykannulle, kumisaappaille, kasalle erilaisia työkaluja aina pajavasarasta lukkopihteihin, sekä tietysti säkilliselle öljyisiä trasseleita. Ensikertaa näin myös rattiin kiinnitettävän nupin, mistä tämä paikallinen ratti-Pena sitten voi ajokkiaan ajaa kuin trukkia.
Niinpä olin kentällä taas hyvissä ajoin ja tällä kertaa päätin keskittyä paikallisen karvahattumuodin seuraamiseen, siihen kun on täällä varsin hyvät edellytykset. Eipä ole Hannu Karpo mitään täkäläisiin verrattuna! Reuhkaa oli taas jos jonkinlaista, lämpimiä varmasti, mutta varsin erikoisia ulkoasultaan. Paras kaikista oli muuan lihava 5-6-kymmpinen maatuska, jolla oli päässään halkaistua koripalloa muistuttava tummanvihreä karvaluomus, mihin oli viritetty koko komeutta ympäröivä ranteen paksuinen saman värinen vanne ikään kuin lieriksi. Ja tämän kupolin hän oli vielä vetänyt niin syvälle päähänsä, että hyvä oli, että vähän nenänpää alta pilkisti. Sitä hän ei sitten riisunut, vaikka sisätiloissa oltiin. Liekö sitten juuttunut tai jotain.
Kone Moskovaan oli lähes täynnä. Oma paikkani oli 7B, eli käytäväpaikka, tässä koneessa (Tupolev 134) on riveissä vain 2+2 paikkaa ja käytävä välissä. Viereeni tuli melko tukevasti kännissä oleva noin neljävitonen venäläinen bisnesmies, oli puku ja liivit, kraga ja kaikki. Heti koneen noustua kaveri ryntäsi veskiin ja sieltä palattuaan hän kaivoi salkustaan esiin pullon syktyvkarilaista luksus(ljuks)votkaa. Kaveri kysyi, että maistuiskos, ja tottahan toki maistui, joten pullo auki ja bileet pystyyn. Sergeiksi osoittautunut grynderi puhui aivan kertakaikkisen surkeaa englantia ja eikä toisaalta minunkaan venäjässäni vielä hurraamista ole, mutta jotenkin juttuun tultiin, kuunteluoppilaana minä lähinnä olin. Se ainakin tuli selväksi, että hänellä on korkea koulutus, mikä, se ei selvinnyt, korkea asema, sekään ei selvinnyt että mikä, businekset eivät juuri nyt oikein luista, että hän rakastaa vaimoaan ja kaikkia ihmisiä maailmassa, myös minua, minun perhettäni ja kulttuuriamme, hänellä on 15-vuotias tytär, joka on hänelle kaikkein tärkein asia maailmassa, että hänellä on vaimo joka kaupungissa, yhteensä parikymmentä, hänen haaveensa olisi saada kolme poikaa, jotka minulla jo on, siitä hän oli aidosti ja positiivisesti kateellinen, että venäläiset lentokoneet ovat maailman parhaita ja naiset maailman kauneimpia, Jeltsin oli paska presidentti ja sen viisauden opin myös, että jos ei rakasta tulevaisuutta, elämästä ei tule mitään. Tässä siis hänen viestinsä jälkipolville, lyhyesti kirjoitettuna, mutta lähes kahden tunnin lennon ajan kaveri selitti tätä samaa niin pontevasti, että häneltä jäivät sapuskatkin syömättä. No, puteli sentään saatiin lähes tyhjäksi. Omat eväät koneessa eivät täällä näköjään menoa haittaa, päinvastoin.
Taksi oli sovitunlaisesti kentällä vastassa, taas se sama ummikkokuski kuin pari päivää aiemmin, tunnisti minut ennen kuin minä häntä. Hän oli parkkeerannut autonsa jonnekin melko kauas ja pyysi minua odottamaan aseman edessä sillä aikaa, kun hän käy hakemassa auton, lupasi tulevansa pian takaisin. Kauheeta vauhtia lähti kaveri sitten juoksemaan autolleen, jäin suu auki ihmettelemääm moista tarmoa!
Matka oli Vnukovon kentältä Sheremetevon kentän hotelliin, mistä sitten aamulla suunnistaisin kotia kohti. Eka puolituntinen liikenteessä sujui muitta mutkitta, mutta sitten liikenne puuroutui jotakuinkin täydellisesti. Oli perjantai-ilta ja kello jo puoli kymmenen illalla, mutta autoja riitti ja riitti. Hyvin kevyt lumisade näytti sotkevan liikenteen täälläkin. Lisäksi oli siellä täällä takuuajan päättäneitä Ladoja, jokunen rekka poikittain, ja parhaimmillaan kaksi sammahtanutta aura-autoa peräkkäin tietä tukkimassa, joten piti lähteä kiertotietä etsimään. Lopputulos oli, että matkaan kului pitkälti toista tuntia ja vasta puoli yhdentoista maissa olin perillä, kone oli laskeutunut jo ennen yhdeksää. Hotellin aulassa oli tietysti sitten karmea ruuhka, ainakin 30-40 ihmistä respan jonossa, joten baariin oluelle ja odottamaan.
Pääsin sitten viimein huoneeseeni, hinta oli 4400 ruplaa yöltä eli pitkälti toista sataa euroa, Sytkärissä Viktoriassa hinta oli ollut 1200 ruplaa kahdelta yöltä. Tasoltaan tämä Sheremetevo-2 –hotelli on kyllä surkein kaikista näkemistäni, edes aamiainen ei kuulunut hintaan. Edellinen pohjanoteeraus Suomen Jämsässä oleva hotelli Jämsä on lähes luksusta tähän verrattuna. No, ehkä hotelli Izmail Ukrainassa Izmailin kaupungissa vetää vertoja, mutta hintakin oli siellä sitten aivan toinen. Kun menin hissillä huoneeseeni viidenteen kerrokseen ja astuin hissiin, kuului valtava kolahdus, kun hissin lattia painui painoni (88 kg plus matkatavarat) alla alas. Painoin viidennen kerroksen napin alas, mikä jäi luonnollisesti pohjaan. Hissi lähti nytkähtäen liikkeelle ja viidenteen saavuttuani hissin viidennen kerroksen nappi pamahti kovasti räiskähtäen irti seinästä suoraan lattialle. No, ovi sentään aukesi, myös huoneeni ovi, joten nukkumaan, ja äkkiä.
No, vielä ennen nukkumaanmenoa kirjoittelin blogia ja ajattelin, että josko puhelinlinjan kautta pääsisi nettiin. Respa kyllä kertoi, että nettiyhteyttä ei tässä hotellissa ole. Puhelin toimi muuten kyllä moitteetta, paitsi että sillä ei päässyt minnekään, ei siis nettiinkään. Koristeeksi oli varmaan tänne hankittu!
Sheremetevon kentällä oli lauantaiaamuna melkoinen tungos. Ahtautta lisäsi vielä se, että puolet lähtöaulasta oli paketoitu rakennustelineillä ja lainapeitteillä remonttia varten. Ei se kuitenkaan varsinaisesti mitään haitannut, ja niin viimeinkin olin taas ihan kypsä ja valmis hyppäämään Finnairin koneeseen ja matka kohti kotia voi alkaa.
Saavuin siis onnellisesti perille Sytkäriin vähän ennen puoliyötä. Mondi-yhtymän pikkubussi oli sovitunlaisesti odottamassa ja nukkumaan hotelliin pääsin vähän puolen yön jälkeen. Paikka oli edellisellä kerralla tutuksi tullut hotelli Viktoria. Täällä saa nukkua rauhassa toisin kuin hotelli Jugorissa kaupungin keskustassa, missä hotellihuoneen puhelin soi tämän tästä, ellei sitä muista irrottaa, ja vieno naisääni kysyy:” juu voont ö rasön kööl?”. Niin, uteliaille tiedoksi, että taksa olisi 1000 ruplaa eli vajaat 30€ tunti.
Aamulla painuimme yhdessä Richardin, Alexein ja samoin vast’ikään saapuneen Richardin kollegan, Rainerin, kanssa tehtaalle. Richardilla naama hieman punoitti ja eilinen olut vielä tuoksahti eikä ihme, onhan hän on ollut täällä jo kolmatta viikkoa putkeen ja saanut ilmeisesti kyllikseen lumesta, pakkasista (parhaimmillaan 40 astetta) ja venäläisistä. Kotiinpaluu on lykkääntynyt ainakin pariin otteeseen erilaisten projektin viivästymisten takia. Lisäksi vielä kielivaikeudet, kulttuurierot jne., eli onhan siinä yhdelle ihmiselle vähäksi aikaa sulateltavaa.
Tehtaalla oli laitteistoasennuksemme lähestymässä kohtalaista vauhtia kohti loppusuoraa. Joitain palasia ei vielä uskallettu laittaa puolivalmiiseen laitteistoon kiinni, koska ne voitaisiin varastaa. Vasta sitten, kun ne voidaan asentaa lopulliseen muotoonsa, niiden irtiottaminen ja varastaminen tulee sen verran hankalaksi, että asennuksen voi tehdä.
Niin, täällä on todellakin yhä edelleen pidettävä varansa varkaiden varalta. Varsinkin täällä maakunnissa palkat ovat edelleen varsin huonot ja hinnat kovassa nousussa, joten varkauksille on hyvät edellytykset olemassa. Alexei kertoi jutun parin vuoden takaa, kun hän oli vielä töissä eräässä Pietarin lähellä toimivassa paperitehtaassa. Siellä oli muuan hyväkäs saanut päähänsä pihistaa valtavan kokoisen, 4,5 tonnia painavan paperikoneen telan, mihin sitä sitten lie tarvinnutkaan. No, romuraudasta on Venäjällä kova kysyntä, ratakiskojakin kuulema irrotellaan tämän tästä, eli romikselle kaveri varmaankin ajatteli telan myyvänsä hyvään hintaan. En tiedä, minkälaisella kotterolla kaveri yritti saaliinsa tehtaalta kuskata, mutta joka tapauksessa tela oli aivan liian suuri ja painava hänen kulkuneuvollensa ja niinpa kaveri päätyi lyhyen ajomatkan jälkeen autoineen ja teloineen päivineen päistikkaa Nevajokeen. Sieltä tämä troikka siten naarattiin jonkin päivän kuluttua.
Torstai-iltana otimme ensin hotellilla pienet päikkärit. Sovimme Alexein kanssa, että tempastaan illallinen seitsemältä. Puoli seitsemältä puhelin soi, ja Alexei huhuilee jo baarista, että missäs sitä viivytään. No, kengät jalkaan ja menoksi. Sitten taas vanhaa mylläriä tuoppiin, perään 50 grammaa, ja sitten sata grammaa, ja sitä rataa.
Aamulla sitten taksiin ja toimistolle. Aamuruuhkasta ei ollut juuri tietoakaan ja siten pääsin vaivattomasti perille noin kymmenessä minuutissa. Olin perillä vähän ennen yhdeksää, juuri ketään ei ollut vielä paikalla. Pikku hiljaa yhdeksän ja puoli kymmenen välillä porukkaa alkoi valua sisään, ja homma lähti käyntiin.
Illalla kuuden aikaan tein lähtöä takaisin hotellille, muu porukka näpytteli näppäimistöjään vielä innokkaan tuntuisesti eli rytmi poikkeaa hieman siitä, mihin Suomessa olin tottunut.
Alakerran kioskista pari kylmää vanhaa mylläriä kyytiin ja taksilla hotelliin. Sen kummemmin örveltämättä painuin kylpyyn, siemaisin ölleröt naamaan ja painuin pikku hiljaa nukkumaan.
Seuraavana aamuna:
Hotellin aamiainen on kerrassaan mahtava. On paistettuja sieniä, tomaatteja ja makkaroita sekä pelmeenejä tai mitä lie, piirakoita, lohta, siikaa, lihaleikkeleitä jos jonkinlaista, mahtavia leipiä ja sämpylöitä, juustoja ainakin seitsemää kahdeksaa eri sorttia, on valkohometta ja pippuroituja, jugurtteja joka lähtöön, tuoremehuja viittä eri laatua, salaatteja,hedelmiä, wienereitä ja muita leivoksia, kahvit kiikutetaan pöytään. Mutta kyllä sietääkin olla, sillä erikseen ostettuna aamupala taisi olla 25 taalaa.
Päivä kului samaan malliin, alkaa olla jo rutiinia tämä Moskova. Aamun taksikuski tosin taisi olla joku ulkopaikkakuntalainen tai muuten vaan aivan uusi näissä hommissa, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan, missä firmamme toimisto sijaitsee. Mainittakoon, että olemme käyttäneet tätä samaa taksifirmaa jo herra ties miten kauan.
No, ei se mitään. Pystyin kuin pystyinkin venäjäksi kertomaan osoitteen ja joitain maamerkkejä tästä läheltä kuten ostoskeskus Startin ja hotelli Aerostarin, mutta vasta kun kerroin, että olemme aivan ZSKA:n jäähallin vieressä, kaveri sai itsensä kartalle. Sitten vielä parit ajo-ohjeet mistä minne käännytään ja perillä oltiin.
Matkalla toimistolle sain omakohtaisesti seurata, kuinka paikallinen puhtaanapitolaitos tms. huolehtii jalkakäytävien kunnossapidosta ja lumenluonnista. Pieni topparoikka kilkuttelee tiiviiksi kerrostumaksi pakkautuneen lumen huolellisesti pala palalta irti jalkakäytävästä ja seuraava topparoikka työntää ne harjanvarteen kiinnitetyn vanerilevyn näköisen kapistuksen avulla ajoradan reunaan pitkäksi, siistiksi, noin 30-40 cm korkeaksi aumaksi. Sitten paikalle ajaa kuorma-auto ja en tiedä mikä, kummallisin vehje pitkään aikaan, varmasti kuitenkin venäläisen insinööritaidon huipputuote samovaarin ja T-34 panssarivaunun ohella. Laite on nimittäin jonkinlainen puskutraktorin päälle asennetun liukuhihnan ja jättiläismäisen flipperin yhdistelmä. Liukuhihna kulkee viistosti maan tasalta hökötyksen yli ulottuen pitkälle laitteen taakse. Homma toimii siten, että tämä idänihme lähtee hissukseen savuten ajamaan aumaa pitkin ja flipperin lavat louskuttavat lunta hihnalle, mikä sitten kuljettaa kasatun lumen perässä peruuttavan kuorma-auton lavalle. No, käyhän se homma näinkin.
Lounaalla kävimme ZSKA:n jäähallin kiinalaisessa taas kerran. Hallin pihalla oli toistakymmentä varusmiestä, kyllä vaan, lunta lapioimassa, ja niinpä juttu kääntyi samantien Venäjän armeijaan. Dima, kuten monet muutkin nuoren polven miehet meidän toimistolta, ovat ”sotilaskarkureita”. Homma toimii usein näin, esimerkki on Diman oma: Asevelvollisuus päättyy 27 vuoden iässä ja kutsunnat ovat joskus alle parikymppisenä. Ainakin korkeakouluopintojen avulla saa lykkäystä. Valmistumisen jälkeen voi opintoja vielä jatkaa, ja lykkäystä tulee lisää. Dima sai kaikki venytetyt opintonsa valmiiksi kaksvitosena, joten niinpä hän muutti tyttöystävänsä luokse ollen edelleen kirjoilla vanhempiensa luona. Miliisi tai mikä lie sotapoliisi kävi häntä useamman kerran vanhempiensa luota tiedustelemassa, mutta tuloksetta. Omituista on, että samaan aikaan Dima kävi pariinkin otteeseen ulkomailla, eikä lentokentillä ollut mitään tietoa etsintäkuulutuksesta. Sitten pian täytettyään 27 hän osti oman asunnon ja tämän rekisteröintiä ja kirjojen muuttamista varten oli käytävä leimauttamassa passi ilmeisesti myös sotilasviranomaisten luona. Oli kuulema armeijan kapitulantti ollut kohtalaisen kiukkuinen Diman esittäessä hyvin hämmästynyttä ja tietämätöntä siitä, että häntä oli pari vuotta etsitty. No, leima tuli passiin, pakko mikä pakko. Dima on muuten nippa nappa 30 täyttänyt, eli ei tästä vielä kovin paljon aikaa ole. Huvittavinta on, että silti hän on sotilasarvoltaan luutnantti, opintoihin kun kuulema liittyy jotain sotilaskasvatustakin. Näköjään korkeakoulutetut nimitetään samantien upseereiksi, mutta varsinaisen reservinupseerin vakanssin hoitaminen mahdollisen sotatilan aikana edellyttää kyllä sitten armeijan käyntiä, joten tämä on siis jonkinlainen sotilallinen ”pakastevirka”.
Illalla sitten taas kohti Vnukovon kenttää ja Syktyvkaria. Totuttuun tapaan kentälle pitää lähteä varmuuden vuoksi hyvissä ajoin, koska milloinkaan ei voi tietää, meneekö matkaan ruuhkien takia puoli vai kolme tuntia. Matka sujui ripeästi, joten taas jäi aikaa katsella ympärilleen. Olen jo aiemminkin ihmetellyt venäläisten pakkaamisvimmaa ja nyt aikaa oli ihmetellä asiaa oikein kunnolla. Ei riitä, että tavarat on pakattu kasseihin tai matkalaukkuihin, vaan sen lisäksi etenkin kassit kääritään vielä johonkin elmukelmuun ja vedetään reippaasti vaaleanruskeata pakkausteippiä päälle. Jotkut upottavat kassinsa mustaan jätesäkkiin ja kutovat ympärille kuka minkäkin tyylisen naruverkon. On pahvilaatikoita, erilaisia paksuun, ruskeaan pakkauspaperiin loihdittuja kyhäelmiä teipattuina ja narutettuina, taisipa jollain olla johonkin päiväpeittoon käärittynä puoli omaisuutta ja tietty muovit ja teipit ympärillä. Kentällä on oikein palveleva pakkauspiste, jos ei ole itse jaksanut kassiaan muoviin kääriä.
Hauska esimerkki tästä pakkausinnosta on parin vuoden takaa, kun olin ensimmäistä kertaa Syktyvkarissa Diman kanssa. Ennen paluulentoa Dima osti jostain autohajottamoiden ja romuvarastojen peräosasta aaltopeltisestä pienestä kopperosta kokonaisen, umpijäisen norjalaisen lohen, hinta kun on täällä vain 5 euroa kilolta, Moskovassa saa maksaa tuplaten. Tämä sitten käärittiin tuhtiin määrään lentokentän kioskista ostettuja sanomalehtiä, ja jostain sekatavarakaupasta olimme ostaneet pari rullaa pakkausteippiä. Ensimmäinen rulla kului hujauksessa, ja tuloksena oli kalanmuotoinen ruskea, jäinen muovipötkylä. Sitten vielä toisesta rullasta puolet ja lopuista taiteiltiin kätevä kantokahva ja niin oli kala valmiina ruumaan heitettäväksi. Eipä tainnut lohi eläessään aavistaa, että mihin kaikkeen sitä vielä joutuukaan, lentokalaksi nyt ainakaan.
Puolilta päivin taas Mockbaan. Paluulippu on 1.2., mutta on pieni toivon kipuna, että pääsis kotiin jo perjantaina 27.1. Saas nähdä.
Taksilla toimistoon ja normaali, mitäänsanomaton päivä siellä. Kuuden maissa illalla sitten hotlaan, Novotel Center, kävelymatka Kremlistä, Novoslobodskaja-kadulla, Mendelejevskajan metroaseman uloskäynnin kohdalla, 245 taalaa per / yö, firman erikoishinta, vapaa laajakaistan käyttöoikeus ja silleen. Siisti kuin mikä, jopa lievästi ylellinen. Mutta kyllä tähän hintaan pitääkin saada! On nää karmeita nämä Moskovan hotellien hinnat! Ei ihme, että Moskova todellakin on maailman kolmanneksi kallein kaupunki! Moneskohan stadi on?
Tarkastin ensitöikseni kuntosalin ylimmässä eli 18. kerroksessa. Pieni on, mutta ehkä menen sinne huomenna. Takana on kolme päivää peräkkäin Espoon Iso-Omenan SATSissa, joten ehkä yksi välipäivä on paikallaan. Huomenna sitten. Sitä paitsi nälkä on ihan hirvee, tarttee saada jotain ruokaa ja pian! En ole näes syönyt kuin aamupalan klo 7 aamulla kotona ja sen surkean Finnairin sämpylän klo 10 matkalla Moskovaan.
Hotlan ravintola on hirmu kallis. Nyt kun ei ole asiakkaita eikä kolleegoja matkassa, on pakko maksaa ihan itte. Siis ulos. Ensin vaihdan rahaa läheisessä valuutanvaihtopisteessä (Obmen valjutyj), missä euron kurssi on 34,2 eli ihan OK, stadissa se oli jotain 30,3. Lähellä on useitakin rafloja, mutta menen läheiseen ostokeskukseen, mistä ostan tiskiltä valmiiksi tehtyä oliivisalaattia 250 grammaa (80 ruplaa eli alle 3 euroa), missä tosin ei oliiveja ollut yhtä ainutta, mutta muuten oli ihan hyvää, appelsiinimehua 1,5 litraa (25 ruplaa), banaanin (8 ruplaa) yms. Täällä hedelmien punnituksesta vastaa paikallinen myyjä, jolle ostos annetaan ja hän punnitsee sen vaa'alla ja lätkäisee hinna pussin päälle. Lisäksi vähän possunlihaleikettä 150 g (315 ruplaa kilo eli vajaat 10 euroa)... Ja kassan kautta takaisin ja... SYÖMÄÄN.
Hotellihuoneessa on taas ihan helevetin kuuma! Ruuvaan ilmastointia rajusti pienemmälle. Ei mitään vaikutusta, ainakaan heti.
Sitten kylpyyn, on näes ihan oikea ja ehta amme, missä sopii liotella itseään, vaikka vesi hieman tuoksahtaa maakellarilta. Kylppärissä on jos jonkinlaista kertakäyttöpurnukkaa sampoota, hiushoiteita, vaahtokylpytöhnää, hammasharja, parranajovälineet, kynsiviilat, tohvelit nekin yksittäispakattuina jne. Saippuakin ensin pahvipakkauksessa ja sen jälkeen vielä tiukkaan muoviin käärittynä. Lisäksi vaatekaapista löytyi pahvirasiassa kengänkiilloketta ja tallelokero, sängyn päällä odotti ylellinen kylpytakki ja pieneen pahvirasiaan pakattu suklaakonvehti, sekin vielä folioon käärittynä. Telkkarissa on kanavia n. 30, myös CNN ja BBC prime yms, joten ei tarvinnut pelkkää ryssän töllöä kattella, ja tietysti PAY-TV, á 13 USD / kanava tai 26 USD koko setti. Katsomatta jäi. Positiivinen yllätys oli, että kylppärissä oli myös pyörätuoliasiakkaita ajatellen taitettava tukikahva WC-pöntön vieressä!
Jaaha, oven kahvaan oli tuotu illan aikana vaalean punaiseen FT-merkkimuovipussiin pakattu, vaalean punaiselle paperille painettu maanantain painos Financial Timesia. Etusivulla oli Nokian Olli-Pekka Kallasvuon saama sakko tullirikkomuksesta....
Iltakone Syktyvkarista laskeutui ajallaan, ja matkatavarat saatiin melkein saman tien. Etukäteen tilattua taksia ei näkynyt, joten otimme tavallisen.
Taksissa Dima ehdotti, että ennen hotelliin menoa tulisin heillä käymään lasillisella. No sehän sopi, ja koska hänen vaimollakaan ei ollut tätä hieman myöhään illalla tapahtuvaa vierailua vastaan mitään, päätin mennä tutustumaan, kuinka moskovalaiset tätä nykyään asustavat. Onhan minulla toisaalta myös oma lehmä ohjassa, koska itsekin tänne pitäisi tässä kevään mittaaan muuttaa. Tätä voi siis pitää eräänlaisena etukäteistiedusteluna paikallisista oloista.
Taksi jätti meidän 17-kerroksisen kerrostalon ulko-ovelle, numerokoodilla ulko-ovi auki ja kamppeet mukanamme marssimme ahtaaseen rappukäytävään. Ensimmäiseksi tuli vastaan pienen pieni aula, missä oli pikkuruinen vahtimestarin koppi ja siellä hieman väsähtäneen näköinen turkmenistalainen nainen pitämässä vahtia. Talon asukkaat maksavat hänelle yhteisesti 300 euroa kuussa, lisäksi hän saa vapaastiu asua tuossa pienessä, ilmeisesti vailla mitään sen kummempia mukavuuksia olevassa kopperossa. Tässä on siis koko hänen ansionsa, mistä hän lähettää vielä osan kotiinsa sukulaisilleen ja on kuulema hyvin tyytyväinen.
Dima asui 16:sta kerroksessa, joten painoimme hississä 16. kerroksen nappulaa. Hissi pysähtyi kuitenkin vasta viimeisessä eli 17:ssä kerroksessa, joten painoimme uudemman kerran 16. kerroksen nappulaa, ja pääsimme perille oikeaan kerrokseen. Jälleen tulimme pieneen aulaan, mistä pääsi lukitun oven kautta toiseen pieneen aulaan, missä olikin sitten Diman ja parin muun perheen kotiovet. Tämä pieni aula oli myös varastotilana kelkoille, pulkille yms. pikkutavaralle.
Dimalla ja Lenalla oli ehkä noin 60-70 neliön kolmio, mikä maksoi joku vuosi sitten 30 000 dollaria, mutta minkä hinta on tänä päivänä kuulema jo 150 000 taalaa. Nostaakohan kylppärin "jacuzzi" hintaa? Muuten asunto oli varsin siisti, pyökkiparketti lattioissa, kylppärissä siistit kaakeli jne., mutta Diman ja Lenan sisustus oli vielä kesken, mm. vanhempien sängyt puuttuivat kokonaan eikä olkkarissa ollut kirjahyllyä vielä yms.
Siinä sitten istuskelimme keittiössä ja tissuttelimme vähän viskiä ja sen loputtua siirryimme punkkuun. Lenalla oli ankka uunissa, jota saimme vähän maistella. Vähän ennen puolta yötä Dima ja Lena saivat päähänsä, että minun pitäisi jäädä heille yöksi. Kaikki estelyt olivat turhia, joten Lena avasi olkkarin vuodesohvan auki ja laittoi lakanat yms. valmiiksi. Pian hän itsekin vetäytyi yöpuulle minun ja Diman jäädessä vielä turisemaan kaikkea turhanaikaista.
Sitten iski Dimalle kova tupakinhimo, joten ei auttanut muu kuin lähteä ulos ostoksille. Aivan lähistöllä oli useitakin pikku kioskeja, mitkä tosin olivat jo kiinni, mutta lähikauppa (Produktyj) oli auki, ja sieltä saatoimme askin ostaa. Ja kun kerrran ulos saakka olimme tulleet, päätimme vilkaista lähiöpubin iltamenoa saman tien. Siinä sitten kävellessämme joukkoon lyöttäytyi kaksi naista, jotka yrittivät hätistellä jostain mistä lie heidän peräänsä takertunutta honteloa hujoppia muualle. Niinpä siinä sitten kävi, että päätimme nelistään hypätä taksiin ja karauttaa vajaan kilometrin päässä olevaan pubiin, minkä pitäisi tähän aikaan olla vielä auki. Hujoppi jäi hölmistyneenä katsomaan peräämme.
Pubi oli lähes tyhjä, torstai-ilta ei taida olla niitä parhaita baarimikon päiviä. Otimme yhdet saksalaiset vehnäoluet mieheen ja naiseen ja turisimme niitä näitä. Minäkin koitin jotain takeltevalla venäjälläni, mutta lähinnä systeemi toimi parhaiten Diman toimiessa tulkkina. Kovasti olisivat tytöt halunneet tanssimaan vielä jonnekin toiseen paikkaan, mutta me emme olleet kovin innostuneita ajatuksesta. Kellokin alkoi jo olla melko paljon, ja aamulla pitäisi vielä töihinkin vääntäytyä.
Kun mukit olivat tyhjät, lähdimme Diman kanssa pois. Tytöt tulivat vielä peräämme, mutta koska emme vieläkään halunneet tanssimaan, he painuivat läheiseen peliautomaattihalliin hedelmäpelejä hakkaamaan ja me lähdimme valumaan kohti kämppiä. Siinä sitten vielä juuri ennen perille pääsyämme vastaan hoippui nuori venäläinen kundi viinapullo kourassa. Dima alkoi kaverin kanssa juttusille ja juttua riitti ja riitti. Viinapullokin alkoi huveta kovaa tahtia. Minä tosin olin vain juovinani, mutta Dima imuroi kuin viimeistä päivää. Pitkän suostuttelun ja houkuttelun jälkee n sain kuitenkin Diman irti kaverista, joka oli jo kovaa vauhtia lähdössä hakemaan uutta pulloa tyhjäksi imetyn tilalle ja niinpä jotakuinkin lopen uupuneina kaaduin Diman vuodesohvaan noin kello viisi Moskovan aikaa.
Aamulla heräsin Lenan ja heidän poikansa kolisteluun, jotka tekivät lähtöä töihin ja päiväkotiin. LEna ei saanut Dimaa millään hereille ja jotain pikku rähinääkin tuntui olevan ilmassa. Niinpä vasta sitten yhdeksän maissa nousimme ja rupesimme tekemään lähtöä itsekin. Nousimme hissiin, ja painoimme pohjakerroksen nappia; hissi pysähtyi yhdeksänteen kerrokseen. Vielä uusi painallus, ja pääsimme alas asti. Melkoinen lottokone ainakin tämä hissi! Kävimme viereisessä Mäkkärissä haukkaamassa Big Macit aamiaiseksi ja vähän kokista päälle. Sitten metroon. Toimistolle ehdimme nippa nappa kahdeksitoista, ja minun olikin siitä sitten melkein samantien lähdettävä lentokentälle ja kotia kohti.
P.S. Miten Mäkkärin Happy Meal kirjoitetaan venäläisittäin? Heppi Mil.
