HaMiLun Hamppari

Vilskettä on taas riittänyt muutaman hieman hiljaisemman talvikuukauden jälkeen. Reissun päällä on saanut olla alvariinsa pääasiassa samoja tuttuja kulmakuntia kierrellessä GuangDongista (Kanton) ShanDongiin. Mitään ihmeempiä illanistujaisia tai karaokekarkeloita ei ole onneksi sen kummemmin ollut, mutta lounaaksikin saa toisinaan jotain uutta ja jännittävää. Pari viikkoa sitten Guangzhoussa esimerkiksi erääseen lounasravintolaan saapuessamme tiskillä retkotti vajaa metrinen krokotiilin raato pää katkaistuna ja komeasti muun kropan viereen asetettuna. Pakkohan sitä oli sitten tietysti kokeilla ja hyvää lihaa se olikin, yllättäen jopa melko rasvaista, koska tämä otus oli tarhassa kasvatettu, hyvin syötetty eikä kaverin ollut juuri tarvinnut eväänsä liikauttaa sapuskaa hankkiakseen. Krokotiilinakin voi siis viettää sohvaperunan elämää, Kiinassa ainakin.

Nantongissa tuli yövyttyä hotellissa pitkästä aikaa ja huoneeseen saavuttuani päätin ottaa rentouttavan hieronnan ja koska huoneen pöydällä oli asiallisen näköinen mainos hotellin hierontatarjonnasta kohtuulliseen hintaan, tartuin puhelimeen ja sain hierojan paikalle muutamassa minuutissa. Mutta minkälaisen ja minkälaisin ehdoin! Lopputulos oli se, että välillemme syntyi ankara riita, jolloin hän soitti esimiehelleen ja minä heti perään sekä hänen esimiehelleen että hotellin johtajalle ja haukuin molemmat pataluhaksi, vaikka eivät juuri englantia ymmärtäneetkään ja lopuksi paiskasin hierojan ulos huoneesta. Syynä soppaan oli, että viiden minuutin onnettoman läpsyttelyn jälkeen hierojatyttö alkoi ensinnäkin vaatia aivan toista hintaa, mitä hotellin omassa hinnastossa mainittiin ja sitten vielä tarjoamaan huorapalveluita vielä korkeampaan hintaan. Näitä tällaisia juttuja on nyt sen verran nähty ja kuultu siellä ja täällä ja lähes kaikkialla, joten täytyy varmaan jossain raossa tehdä tästäkin sitten ihan omajuttunsa, kiinalaisesta prostituutiosta siis. Pari kuvaa täytyy kyllä käydä ensin nappaamassa juttua elävöittämään.

Aikaisemmin olen pääasiassa kovasti kehunut kiinalaisia ja aivan ansiosta. Mutta mutta, kaikella on kääntöpuolensa. Kun pitää tosissaan saada jotain aikaan ja tehtävä asia on aavistuksen supersimppeliä monimutkaisempi, asia pitää juurta jaksain rautalangasta vääntää ja sittenkin heti ensimmäisen pikkiriikkisen mutkan tai ongelman eteen tullessa kiinalainen nostaa kätensä pystyyn ja ilmoittaa, että homma ei onnistu siitä ja siitä syystä ilman, että hetkeäkään ajattelisivat, miten tämän usein hyvin yksinkertaisen asian voisi ratkaista tai tehdä toisin. Sen sijaan tulevat sitten mulle valittamaan asiasta, jolloin väännän heille uudenmallisen rautalankahäkkyrän, jota he ehkä hetken kummasteltuaan, vastusteltuaan ja ihmeteltyään kuitenkin ryhtyvät totetuttamaan ja pääsevätkin hieman eteenpäin, kunnes tulee seuraava mutka matkaan. Ja aivan oikein, homma tyssää siihen, ei onnistu. Koko ajan saa olla vahtimassa kuin pikkulapsia ja potkimassa takamuksille. Jos et valvo ja vahdi, mikään ei etene. Kaikenlainen mielikuvituksen käyttö ja luova ongelmien ratkaisukyky tuntuu puuttuvan suurimmalta osalta kiinalaisia aivan kokonaan. Tutut ja turvalliset rutiinihommat he kyllä yleensä tekevät, mutta nekin täysin kaavamaisesti ilman hetkenkään miettimistä, että tehdäänkö asia järkevällä tai parhaalla mahdollisella tavalla. Ohjeiden pitää olla erittäin tarkat ja jos niissä joku pieni puute on, homma tyssää taas siihen, sillä kiinalainen ei yksinkertaisesti pysty soveltamaan mitään eikä mihinkään. Grrrrrrrrrrrrrrrrrrr!!!!! Meinaa tosiaan välillä hermot mennä. Ja vaikka kuinka asiasta jauhetaan ja esimerkkiä näytetään ja annetaan mallisuorituksia ja kehotuksia luovaan ajatteluun, niin mikään ei muutu. Sama juttu kerta toisensa jälkeen. Kertakaikkiaan perässäkiskottavaa ja kädestä pitäen talutettavaa porukkaa. Jokunen poikkeus toki on, mutta ne tuntuvat kyllä olevan melko harvassa.

Tulipa taas hamstrattua muutamat prillit, halavalla kun sai, ja nyt niitä sitten on moneen menoon ja fiilikseen sopivat. Ostimme Annen kanssa kokonaista yhdeksät erilaiset, mulle kolmet tavalliset ja yhdet aurinkolasit vahvuuksilla ja Annelle neljät plus aurikset, vahvuuksilla nekin. Ja kaikki samasta puodista Shanghain pohjoisen rautatieaseman metrotunnelista, missä näitä prillikojuja tosiaan riittää. Hintaa kertyi kaikenkaikkiaan 1300 rämpylää eli euron kurssin 8,5 mukaan laskettuna hinta oli noin 150 euroa, millä ei taida Suomessa saada yhtäkään paria. Odottelemaan tosin jouduimme melkein kaksi tuntia ennen kuin saimme prillimme kouraan koteloineen kaikkineen, koska oli lauantaipäivä ja melkoinen ruuhka rillimarkkinoilla. Mutta hämmästellä tosiaan täytyy, miten ihmeessä Suomessa rillien toimitusaika on pari viikkoa tai jopa enemmän, sillä aivan omien silmiemme alla nämä kaverit iskivät linssiaihion toisensa perään hiontakoneeseen, naputtelivat parit lukemat ja antoivat koneen rouskuttaa. Kahden minuutin kuluttua valmis linssi putkahti ulos ja se asetettiin kehyksiin paikalleen. Varmaankin instrut sun muut teettävät rillinsä täällä, sikahalvalla, ja aika kuluu postin kulkuun Suomen ja Kiinan välillä. Ja perivät 20-kertaisen hinnan.

F1-liput tipahtivat postiluukusta eilen. Mukana paketissa oli vielä pikkuinen punaisesta nailonkankaasta tehty F1-pussukka, mistä tipahti luottokorttimallinen F1-vuosikalenteri ja hopeanvärinen F1-avaimenperä. Enää reilut 3 viikkoa itse kisaan...

Räätälillä tuli käytyä taas vaihteeksi. Tällä kertaa piti teettää uusi tumma, oikeastaan pikimusta puku jo melko vanhan, mutta vielä hyväkuntoisen ja hyvin päällemahtuvan puvun mallin mukaan, koska sellaista ei vielä vaatekaapissa ole ja koska ajat ovat nyt sellaiset, että mustalle puvulle käyttöä saattaa tulla hyvinkin pian. Siis ei sitten muuta kuin vanha puku mukaan ja kankaita valkkaamaan. Hinta tingittiin 650 rämpylään eli euron hieman heikennyttyä sitten viime kesän hinta pyörinee nyt siinä ehkä noin 75 eurossa, toimitusaika yksi viikko. Ja aivan kelpo puku siitä tulikin. Seuraavaksi tarttee varmaan teettää frakki. Jaa mitä varten? Tähän mennessä frakkia on tullut käytettyä kaks kertaa – ensin vanhojen päivänä buurisotien aikaan ja sitten omissa häissä, sekin männä vuostuhannella, mut kun kerran saa halavalla.....

Kengät pitäis kans hankkia. Nykyisistä 10 v vanhoista on korkolaput jo kertaalleen vaihdettu ja pariinkin kertaan muuten vaan suutarilla paikkailtu ja silti alkaa jo yks sun toinen reuna hieman irvistää sen verran, että pikaliimatuubia sai vilauttaa tässä yks aamu. No, räätälireissulla tuli naapuripuodissa kokeiltua Bossin jalkineita, mutta kun oma tarjoukseni 20 euroa ei käynyt yksiin myyjän näkemysten kanssa, niin hyllylle jäivät vielä toistaiseksi, mutta jotkut kalossit kevään mittaan pitää kyllä saada. Samalta retkeltä tarttui sitten kyllä Sebagon purkkarit ja niistäkin sai jo pulittaa tuon kaksikymppisen.

XiTangissa eli läheisessä historiallisessa vesikaupungissa tuli piipahdettua naapureiden kanssa viime lauantaina, mikä muuten muistutti melko lailla ZhuJiaJiaon vastaavanlaista vesikaupunkia, missä käväistiin joulun tietämillä. Erona oli ennen kaikkea se, että täällä ei kerta kaikkiaan länkkärituristeja vilissyt, kuten ZhuJiaJiaossa, meidän lisäksi näin yhden ulkkariperheen ja yhden toisen pariskunnan teetä litkimässä, joten hintataso oli vielä karvan verran edullisempi kuin ZhuJiaJiaossa, mikä ei sekään paha ollut Shanghaihin verrattuna.

Kotipihalta matka kesti puolisentoista tuntia autolla ja pääsylippu oli 100 rämpylää, mihin sitten sisältyi pääsy erilaisiin pieniin näyttelyihin ja museoihin alueen sisällä, mutta joihin emme juuri vaivautuneet. Parissa pikkuruisessa puutarhassa kävimme, missä ei kyllä ollut juuri mitään ihmeellistä ja jossain toisessa näyttelyssä oli kahden minuutin ihmettelyn verran erilaisia muinaisia kattotiilejä rivissä ja pinossa ympäri huonetta, joten päätimme sitten vain vaellella pitkin kapeita kujia ja kanavan varsia, katsella ihmisvilinää, hämmästellä alkeellisia ja historiallisia taloja ja rakennuksia, missä ihmiset vieläkin elivät ja olivat kuka mitenkin ja nuuskia paikallisten käsityöläisten ja muiden helppoheikkien tarjontaa. Ja tarttuihan tältäkin reissulta mukaan taas jotain tuikitarpeellista kuten esimerkiksi musta mokkastetson kahdella eurolla, ihan magee hiilipiirros XiTangin AnHui- sillasta kanaaleineen sun muineen, hinta lasitettuna ja kehystettynä 5 euroa, landelle rantasaunalle parit silkkiset tyynynpääliset kaks euroo kappale ja sitten vielä muutama silkkinen viinipullopussi euron kappale.

LiLongin vaimolla on enää karkeasti yksi kuukausi laskettuun aikaan ja toisen lapsen syntymään, kaikki on sujunut tähän mennessä hyvin. Sairaala- ja lääkärikäynnit ovat menneet ilman ongelmia eivätkä viranomaiset ole muutenkaan asiaan puuttuneet. Hieman alkaa näyttää siltä, että tuo yhden lapsen politiikka olisi muutenkin murenemaan päin. Parlamentissakin, tai mikä hän nyt sitten lieneekään, on jo alkanut esiintyä soraääniä ja keskustelua aiheesta ja yllättävän monella alkaa jo olla kaksi lasta tai toinen tulossa tai vähintäänkin suunnitteilla. Kiinalaiset itse sanovat, että nykyään alkaa ruoka taas riittää, joten ainakaan ne, jotka itse toisesta lapsesta haaveilevat, eivät estettä haaveilleen näe, taikka sitten eivät yksinkertaisesti halua nähdä. Mutta on näitä kiinalaisia jo niin vaan perkeleesti, että mitä siitä sitten tulee, jos tästä todellakin tulee uusi villitys ja muoti-ilmiö?

Lamasta huolimatta Kiinalla tuntuu menevän edelleen kohtalaisen lujaa. Edellisen vuosineljänneksen kasvu tosin jäi ekaa kertaa vuosiin alle kymmenen prosentin johonkin reiluun kuuteen, mutta hallituksen lupaamien triljoonien elvytysrämpylöiden siivittämänä usko on edelleen vankka, että tämän vuoden kasvutavoite 8 % vielä saavutetaan, mikä sekin toki on paljon vaatimattomampi kuin ne toisella kymmenellä olevat kasvuluvut, joihin on viimeisen viiden kuuden vuoden aikana totuttu. Hintojen nousukin on pysähtynyt ja CPI eli kuluttajahintaindeksi jopa laski helmikuussa ensi kertaa viiteen vuoteen.

Kevät taitaa vihdoinkin koittaa tänne Shanghaihin, siis vihdoinkin, viimeiset viis kuus viikkoa on vaan satanut ja ollut aivan hemmetin koleeta. Helmikuun alussa oli pari päivää, jolloin rikottiin kahden kympin raja, mutta sama harmaus ja koleus palasi saman tien takaisin. Mutta nyt edellinen viikonloppu oli kerta kaikkiaan mainio ja sunnuntaina auriongossa hätyyteltiin jo hellelukemia ja koko alkava viikko mennään siinä kahden kympin huippeissa, joten eiköhän se siitä. Kotikadun mangoliapuutkin alkavat jo tunkea suuria valkoisia kukkiaan vielä muuten täysin alastomiin oksiinsa ja vasta niiden lakastuttua on hiirenkorvien vuoro.

Nyt on sitten taas se aika vuodesta. Mouruaminen alkaa illalla, jatkuu vaihtelevasti läpi yön, kiihtyy kiivaimmilleen aamuneljän aikoihin ja rauhoittuu taas aamun valjetessa. Nukkumisesta ei välillä tule yhtään mitään, kun kamala naukuminen porautuu makkarin ikkunan alta sikeimmänkin unen läpi. Ja kulkukissoja täällä riittää ihan kuin stadin puistoissa citykaneja. Sateella ovat sentään hiljaa ja säätiedotus onneksi lupaa parille seuraavalle päivälle – ja yölle kans – kohtalaista sadetta.

Formulakisat lähestyvät taas. Siirsivät näköjään Shanghain kisan syksystä kevääseen, huhtikuun puoleen väliin. Ja vaikka formulat eivät nyt kovin paljoa kiinniosta, niin liput tuli kuitenkin hommattua varsinaiselle kisapäivälle. Tuleepahan sitten kerran nähtyä sekin ja vielä livenä paikan päällä. Eikä liputkaan mitään aivat törkeitä olleet hinnaltaan, C katsomoon pääsee noin 70 eurolla ja liput voi kätsysti tilata kotiinkuljetuksena netistä. Paikkoja on vielä, eli kiinnostuneet tilaamaan lippuja täältä http://www.racing-china.com/new/f1/tickets_en.html

Kalle sai tarpeekseen paikallisesta koulutussysteemistä ja palasi torstaina takaisin Suomeen jatkamaan lukion loppuun siitä, mihin aikanaan jäi. Toivottavasti poika saa arkensa sujumaan, kun ei ole vanhemmat koko aikaa paapomassa ja palvelemassa. Omituinen tilanne kyllä, ensimmäinen lapsi lähti ihan oikeasti pois kotoa, ainakin vähäksi aikaa.

No tulipa vähän juttua tällä kertaa. Ei kai täällä sitten sen kummempia ole tapahtunutkaan. Sanomalehtikatsausta ajattelin vääntää, lehdistä kun monesti löytää mielenkiintoisia ja kummallisia juttuja, mutta näyttää Kiina–uutisointi olevan nykyään sen verran kattavaa ja tehokasta, että kaikki rakastajattariaan missi–, laulu– ja ryyppykilpailuttavat tosikiinalaiset saavat itsensä esille jopa suomalaisissakin tiedotusvälineissä saman tien. Eli, jätetään toiseen kertaan ja lähdetään sunnuntai–illan kunniaksi puoleksitoista tunniksi öljyhierontaan (17 euroa).

Tänä vuonna emme jääneet Shanghaihin ihmettelemään kiinalaisten uudenvuoden biletystä, vaan hyppäsimme perjantai-iltana 23.1. Bangkokin kautta Koh Samuille vievään koneeseen. Hieman oli mukavuudesta tingittävä ja valittava yölento, missä oli vielä viiden tunnin odotus aamuyöllä yhdestä kuuteen Bangkokin kentällä ja siitä sitten vielä tunnin rykäys perille, sillä vähänkin fiksumpi menolippu olisi maksanut koko perheelle yhteensä 800 euroa enemmän ja kun jo tälläkin reissulla saatiin tili taas vähäksi aikaa nollille. Paluulento oli sentään nippanappa kohtuullinen, lähtö Samuilta seuraavana perjantaina kuudelta kukonlaulun aikaan, herätys neljältä ja perillä Shanghaissa oltiin hieman ennen neljää iltapäivällä.

Ja aivan oikein, kelit Samuilla olivat mainiot, ekana iltapäivänä satoi, parina muuna päivänä tuli pari lyhyttä kuuroa, muuten oli pääasiassa aurinkoista ja lämmintä tietysti. Ruoka oli hyvää, parempaa kuin kiinalainen, kaikkea voi syödä eivätkä luut kolise hampaissa eivätkä ruodot takerru kurkkuun. Viisihenkinen perhe syö kohtuuhyvin 40-50 eurolla ja ottaa sekaan vielä muutaman ison Singhankin.

Liikkuminen saarella käy kätsysti mopoilla, jollaiset tietysti vuokrasimme useammaksi päiväksi niinkuin lähes kaikki muutkin turizmot, kaikilla paikallisillahan mopot jo onkin, sillä tällä pikku saarella, minkä ympärysmitta taitaa olla jotain 50 kilsaa, mopo on ehdottomasti kätevin tapa liikkua paikasta toiseen eikä hintakaan päätä huimaa – päivävuokra oli 4-5 euroa per menopeli ja bensalitra 70 senttiä. Koko saari tuli kierrettyä kertaalleen ympäri ja sitten parina muuna päivänä muuten vaan ajeltua saaren sisäosien vuoristoisilla ja kapeilla viidakkoteillä erilaisia putouksia ja muita luonnonnähtävyyksiä etsiskellen ja ihmetellen. Vasemmanpuoleiseen liikenteeseenkin tottui ihmeen nopeasti ja vaikka kaiken inhimillisen järjen vastaisesti mopoilimme tyylistämme arkoina ilman kypäriä koko ajan niin kuin suurin osa muistakin hulluista turisteista ja paikallisista, niin yhtenä kappaleena jokainen meistä palasi kotiin ja mopotkin palautettiin ehjinä ja vielä ajokuntoisina takaisin.

Pinnan allehan oli tietysti myös päästävä ja niinpä sitten keskiviikkoaamuna liityimme muutaman ranskalaisen, britin, venäläisen ja kiinalaisen seurassa Koh Taon saarelle menevään retkikuntaan eli siis yhteen niistä varmaankin lähes kymmenestä muusta veneestä, sukellusretkitarjontaa kun täällä tosiaan on vaikka joka mutkassa. Aamuseiskalta meidät noudettiin hotellilta ja kasilta pääsimme jo starttaamaan satamasta. Kolmen 225 hevosvoiman perätuupparin vauhdittamana matka Koh Taon saarelle ei ottanut meiltä puoltatoista tuntia enempää ja pinnan alle päästiin jo ennen yhtätoista.

Kiinalaisia oli reissussa enemmänkin, suosituin lomakausihan kun heillä oli parhaillaan menossa, ja hyvin tyypillisiä laumakiinalaisia olivatkin, kuinkas muuten. Suurin osa porukasta niin meidän kuin muidenkin venekuntien matkassa oli nimittäin snorklaajia ja heidät jätettiin erääseen lahdenpoukamaan korallien sekaan lillimään ennen meidän ensimmäistä sukellusta. Toinen sukellus oli suunniteltu hieman toisaalle ja niinpä sitten takaisin pinnalle päästyämme kävimme poimimassa snorklaajat mukaan kyytiin. Laituripaikkaa hakiessamme huomio kiinnittyi rantavedessä tiiviissä klimpissä paikallaan kelluviin lukuisiin punaisiin pelastusliiveihin ja niiden sisällä oleviin ihmisiin, jotka hetken kuluttua osoittautuivat – aivan oikein – kiinalaisiksi. Kaikki muut snorklaajat joko ottivat aurinkoa tai snorklailivat kuka missäkin kauempana rannasta siellä missä korallitkin olivat, mutta kiinalaiset olivat jumittuneet yhteen valtavaan läjään rantaveteen ja siinä he kelluivat lähes hievahtamatta paikallaan keveiden aaltojen vietävänä kuin mikäkin jättiläisameeba naamat pinnan alla snorkkelit töröttäen. Hyvä, jos vettä oli alun toista metriä ja varmaankaan muuta nähtävää ei ollut kuin hiekkapohja ja vieruskaverin varpaat, mutta hauskaa heillä tuntui olevan, taas kerran.

Viikon lomassa ei ole oikeastaan mitään muuta vikaa kuin että se kestää vain seitsemän päivää. Maanantaina koitti sitten taas arki, tai oikeastaan ensimmäinen virallinen työpäivä oli jo sunnuntaina, mutta sen verran kristittyä pitää esittää, vaikka en kirkkoon kuulukaan, että ei sentään nyt pyhänä töihin.

Perjantaina iltapäivällä herra Wun (autokuskini) ohjastamana lähdettiin matkaan ottamaan ennakkoarvelujen mukaan kohtalaisen totaalista koomaa tusinan kiinalaisen asiakkaan kanssa. Asiakkaat olivat itse valinneet ravintolan ja kuten arvata saattaa, valitsivat paikkakuntansa kalleimman. Tämän hyvin tietäen oli tarkoituksemme käväistä matkan varrella hakemassa marketista laatikko punkkua kyytiin, mitkä olisimme sitten itse vieneet mukanamme ravintolaan hieman kuluja säästääksemme, sillä tämäkin on täällä mahdollista. Tarjoilijat sitten velottavat vain ”korkkausmaksun” ja homma toimii muuten aivan normaalisti. Lähtö kuitenkin viivästyi sen verran, että ostoksille emme ehtineet, ja niinpä oli sitten pakko kiskoa ravintolan antimista vuoden 1994 kiinalaista Great Wallia 200 rämpylää pullo (20 euroa), mikä oli kyllä erittäin laadukasta ja maukasta, mutta kiinalaisittain kyllä melko hintavaa.

No, ruoka oli hyvää, taas kerran, ja sitä oli riittävästi. Aluksi oli lautasilla erilaisia hedelmiä, sen jälkeen seurasikin sitten nopeassa tahdissa kanakeittoa, sienikeittoa, paistettua sienipihviä tai jotain sellaista, härän pihviä härän vuoden kunniaksi, mikä muuten pistettiin poskeen haarukoin ja veitsin, paistettua hain evää, pähkinöitä ja muuta pikkusuolaista ja sen sellaista ja kokoajan tarjoilija kiersi kaatamassa lisää punaviiniä aivan valtavan kokoisiin kristallipunkkulaseihin.

Jos on Kiinassa ruokakulttuuri toisinaan hieman erikoista niin on sitten juomakulttuurikin, ja erityisesti punaviinin juonti ja miksei toisaalta oluenkin. Tässä ravintolassa viinilasit olivat todellakin valtavia, varmaankin lähes puolen litran vetoisia korkeajalkaisia ja pitkänomaisia suippoja kristallilaseja. Tarjoilijan käyttämä viinikarahvi sen sijaan oli suunnilleen saman kokoinen lasinen pikkuruinen kippo, mitä meillä Suomessa kermakannuna käytetään. Tästä sitten tarjoilija kävi kaatamassa vuoron perään kullekin lasin pohjalle sellaisen puolen sentin paksuisen siivun, siis nippa nappa sellaisen, mitä viinin maistamiseen tarvitaan eikä tippaakaan enempää. Tämä pikkiriikkinen ruilaus sitten kumottiin asiaankuuluvin kilistyksin, skoolauksin, huomionosoituksin ja hyvänonnen toivotuksin kuten kossupaukku koti-Suomessa. Ja taas tarjoilija lorauttaa lirauksen ja sama episodi seuraavan asiakkaan kanssa. Ja sitä seuraavan, ja sitä seuraavan, ja sitten koko pöydän, ja sitten pöydän naisten ja niin edelleen ja niin edelleen. Ja joka lasinnoston jälkeen kuului sitten vielä esitellä vastapuolelle ja muille, että lasi on todellakin juotu typötyhjäksi. Janoon tai ruuan kanssa nauttavaksi viiniä siis ei käytetty, sitä varten oli toisessa lasissa mehua.

Kukaan ei varmaan usko, että me, yhteensä viitisentoista henkeä, saimme koko lähes kolmisen tuntia kestäneen illallisen aikana tuhottua kokonaista neljä pulloa punkkua! Ja koska minä olin virallisesti isännän paikalla ja jouduin siten yhdessä ja erikseen jokaisen vieraan kanssa kilistelemään tämän tästä, mun osuus tuosta oli ehkäpä yksi kokonainen pullo. Runsaan ruokailun yhteydessä vaikutusta tuskin edes huomasi, mutta siitä huolimatta muutamat kiinalaiset hieman päivittelivät kulutetun juoman määrää. Tämän lisäksi jotkut kyllä kiskoivat Snow-olutta, mutta sen kulutus ei kyllä päätä huimannut.

Karaokeen ei onneksi tarvinnut enää lähteä, vaikka niin hiukan aluksi pelättiin, tai siis minä pelkäsin, kiinalaisethan yleensä rakastavat sitä, mutta minä en olisi ainakaan tuona iltana halunnut istua kuuntelemassa kiinalaista hidasta, pehmeää ja ylihempeää kieuntaa sadan kilsan päässä kotoa puoleen yöhön saakka. Onneksi tälläkin kertaa kävi niinkuin hyvin usein muutenkin kiinalaisten kanssa eli kun pytyt oli tyhjennetty ja kello tuli 20.45, kuului viuh! ja kaikki olivat yks kaks kadonneet kuka minnekin, hyvä, että yksi tai kaksi kätteli lähtiessä kiitokseksi.

Herra Wu oli autoineen kiltisti odottelemassa ravintolan ulkopuolella ja nyt sitten viimein kurvasimme sinne markettiin ja otimme kotimatkalle hieman evästä. Shaghaissa emme enää baariin horjahtaneet, vaan menimme kiltisti nukkumaan. Viikonloppu menikin sitten ulkoillen ja keväisen oloisesta säästä nauttien, tipattomasti tietenkin.

Tingeltangelit ja hupsistupsikset ja pimpelipompelit soivat joulun alla täälläkin melkein joka paikassa. Missään ei näköjään pääse pakoon tätä joulun kaikkein kamalinta ruumiillistumaa eli jatkuvaa ja kaikkialla pauhaavaa kilkatikalkatin kilinää ja kolinaa! Ja täällä Kiinassa se kun ei lopu loppiaisena, vaan monessa paikassa on vielä tänäänkin (14.1.!!!) täysi jouluvarustus päällä ja radiosta saa toisinaan edelleen kuulla että ”Jingle Bells...”.

Eikä täällä joulu edes ole mikään iso juttu eikä mitään jouluvapaita ole, vaan koko jouluviikko on aivan normaali työviikko. No, nuoret ja etenkin lapset ovat kyllä markkinaraon oivaltaneet ja ovat vaatimassa vanhemmiltaan ja isovanhemmiltaan joululahjoja ja varmasti niitä saavatkin. Eli kaiketi niitä lirpatilärpättimiä sitten kannattaa soittaa, mene ja tiedä, mutta minulta ne ainakin vievät kaikenlaiset ostohalut eikä tänä jouluna mitään sen kummempaa ostaa onneksi tarvinnutkaan, joulukinkkukin tuli vieraiden mukana Suomesta. Yhtään ei ollut joulua ikävä, pienen nokareen maksapasteijaa tosin olisi voinut huiviin kietaista, mutta ei sen enempää.

Jouluvieraat tulivat, olivat ja lähtivät, paljon ehtivät ja ostivat, paljon näkivät ja kokivat, mutta vielä enemmän jäi näkemättä ja kokematta. Pekingin ankkaa ei ehditty maistamaan, vaikka sekin oli listalla. Hieronnoissa käytiin, upouudessa Financial Towerissa 492 metrissä ihmettelemässä, miltä maailma näyttää suoraan alaspäin lasilattian läpi katsottuna, erilaiset markkinapaikat tuli tarkkaan koluttua, uuden vuoden skumpat juotua eräässä taivasbaarissa 48-kerroksessa, vierailtiin ZhuJiaJiaon vesikaupungissa ja sen sellaista.

Vieraisiin Shanghai teki takuulla vaikutuksen. Vanhemmat kauhistelivat suomalaisittain täysin kaaoottista liikennettä, mutta 15-18v. teiniosasto sen sijaan viihtyi nettibaareissa, Rogersissa, Papa’s Beer Stubessa, StarBucksissa, tilailivat kotiinkuljetuksena (waimai) aamukolmelta Mäkkäristä hiukopalaa, pelasivat snookeria, diskoilivat BonBonsissa, tutustuivat muihin expattinuoriin, suhailivat sujuvasti takseilla ympäri kaupunkia ja varmasti saivat kotiinviemisiksi paljon uutta ja kummallista kerrottavaa.

Tammikuu alkoi tipattomana ja muidenkin hyvien päätösten siivittämänä, kuten asiaan kuuluu. Neljästä eri nestepitoisesta tilaisuudesta olen jo tähän mennessä selvinnyt puhtoisena ja säälivien ja osaaottavien katseiden ja kommenttien saattelemana, mutta perjantaina tulee sitten eteen sellainen asiakastilaisuus, jossa periaatteista on kerta kaikkiaan pakko livetä. No, toivottavasti ilta päättyy illalliseen eikä enää karaokekierrosta tarvitse tehdä. Joka tapauksessa tipattomuus päättyisi kuitenkin kiinalaisten uuden vuoden loman aikana (25. -31.1.), jolloin lähdemme viikoksi Koh Samuille Thaimaahan snorklailemaan ja sukeltelemaan. Turha kai on kuvitellakaan, etteikö siellä jokunen Singha tule auki sihautettua.

Torstaina oli sitten firman pikkujoulut tai oikeastaan se kulki nimellä ”annual dinner”, mikä järjestettiin tänä vuonna hieman tavallista aikaisemmin, joulu kun on tänä vuonna hyvin lähellä kiinalaisten uutta vuotta, mikä tulee eteen jo tammikuun lopulla. Ja niinpä sitten koko Shanghain porukka, yhteensä yli kaksi sataa henkeä, ahtautuivat muutamaan tilausajobussiin ja ajoimme kolmen kilometrin ja puolituntia kestäneen taipaleen erääseen hotelliin, mistä meille oli varattu juhlahuone kekkereitä varten.

Jenkkiläiseen tyyliin, tai sitten kiinalaiseen, se ei ole ihan vieläkään selvinnyt, juhlasalin aulassa oli taas valtava kyltti, missä hehkutettiin ansioituneita firman naamoja sen perusteella, että kuka oli ollut 25 vuotta tai 20 vuotta tai kymmenen vuotta firman palveluksessa ja sitten kaikille, paitsi tänä vuonna säästösyistä ulkkareille ei, jaettiin “hongbaot” eli punaiset kirjekuoret joululahjaksi, missä viime vuonna oli rahaa 200 rämpylää eli 20 euroa.

No, sitten itse juhlaan. Sapuska oli taas hyvää niin kuin yleensäkin, juomana oli vettä tai kokista, viime vuonna oli yhtä kymmenen hengen pöytää kohti yksi pullo punkkua, mutta tänävuonna se oli, säästösyistä, jätetty pois, mutta ei se viinan puute ole Kiinassa koskaan menoa haitannut ja niin ei käynyt nytkään.

On suorastaan hämmästyttävää seurata tätä kiinalaisten täysin spontaania, vapautunutta ja estotonta tempautumista mukaan melkein mihin tahansa. Nytkin oli ohjelmassa pakollisten kiitosten ja tunnustusten jaon sekä muun järjestetyn ohjelman ohessa jälleen kerran erilaisia kilpailuja ja pelejä, joihin kutsuttiin osallistujia estradille ja joihin oli suorastaan järkyttävä tunku. Juontaja kun kuulutti jonkun pelin tai leikin alkavaksi, niin samassa yli puoli salia oli pompannut pystyyn ja viuhtoivat lähes hysteerisinä käsiään että minäminäminä ja kaikkein innokkaimmat juoksivat jo lavaa kohti. Olipa muutamat ihmiset tehneet ihan omaakin ohjelmaa muita duunikavereita viihdyttääkseen, esimerkiksi Snow, Andy ja Jolin olivat tehneet hauskan laulunäytelmän, missä kaksi naista yrittivät kilpaa kosia näytelmän ainoata miestä eli Andya. Laulu raikasi, mikki kiersi kourasta kouraan, esiintyjien naamat loistivat kuin pikkupojilla pulkkamäessä pakkasella ja yleisö ulvoi, nauroi ja taputti. Ja kaikki tämä ilman tipan tippaa alkoholia. Ei ihan taitaisi toimia Suomessa.

Ehdottomasti hauskin kisa oli kuitenkin se, kun yleisöstä otettiin kymmenkunta kisailijaa estradille ja asetettiin väljään riviin seisomaan. Sitten jokaisen kisailijan eteen asetettiin muutama pitkä kynttilä ja kynttilät sytytettiin palamaan. Tämän jälkeen kaikille osallistujille jaettiin viuhkat, viuhkat avattiin ja avattu viuhka asetettiin tiukasti polvien väliin. Juontaja laski kolmeen ja HEP! kaikki kisailijat ottivat tiukan etukenon ja lanteitaan ja polviaan villisti keikuttelemalla yrittävät saada viuhkan viuhumaan niin kovasti, että kynttilät sammuvat. Kolme parasta pääsi vielä jatkoon ja yli kaksisataapäistä yleisöä hellittiin aivan astraaliset mitat saanella lantioiden keikutuksella ihan loppuun saakka.

Kiinalaiseen tapaan bileet olivat ohi kello 21, minkä jälkeen kaikki katosivat koteihinsa kuin tuhka tuuleen.

Perjantaina kotona, parin kolmen glögilasin jälkeen yritin itse tuota viuhkatemppua. Meinasi välilevy luiskahtaa paikaltaan ja kurat tulla housuun.

Viime perjantaina päätin pitää vapaapäivän, kesälomasta kun oli pakko tinkiä ja päiviä on vielä reilusti käyttämättä. Sen lisäksi vielä kelitkin ovat olleet mitä mainioimmat, päivisin auringossa on hätyytelty jopa paria kymppiä, joten oli ihan pakko ennen kuin kelit lopullisesti viilenevät tehdä pieni irtiotto arjesta.

Läksimme sitten kaupunkia kiertelemään ja varsinkin tutustumaan PuDongin alueeseen (toispual jokke) ja siellä sijaitsevaan Century Parkiin (ShiJi Gongyan), mikä taitaa olla Shanghain puistoista suurin ja todella valtava se olikin useine lampineen, keinuineen ja kojuineen ja olipa siellä pieni huvipuistokin, nyt tosin eri vemputtimet lähinnä paikalleen parkkeerattuina odottamassa viikonloppua ja kiljuvia kiinalasia vemputettavia. Kummallista oli kulkea keskellä Shanghaita ja samalla keskellä valtavaa tyhjyyttä, sillä näin kiinalaisittain viileällä ja talvisella ilmalla ja vielä arkena puistossa ei ollut väkeä kuin nimeksi. Viikonloppuisin ja varsinkin kesäaikana uskon, että väkeä riittää kuin meren mutaa.

Mutta joitakin ihmisiä oli silti paikalla. Jokunen vanhus lapsenlapsensa kanssa, muutama auringossa torkkuva puutarhuri tai sen sellainen, jokunen harva pariskunta hissukseen kuljeskelemassa eestaas ja sitten arkipäivästä huolimatta yllättävän moni vihkipari oli tullut paikalle kuvattavaksi kuka missäkin. Erittäin suosittu kuvauspaikka näytti olevan muuan kuihtuneen pöheikön keskellä kulkeva rutakkoinen puropahanen, minne sulhaset morsmaikkojaan tönivät rantakiville poseeraamaan. Kesällä kaiken ollessa vihreää ja kukoistavaa paikka voi hyvinkin sopia tällaiseen, mutta näin talven alla...nojaa. No, valitsemalla kuvakulma huolella ja rajaamalla pahimmat ryteiköt pois voi kuvasta varmaan saada aivan kohtuullisen. Se ei sen sijaan mennyt aivan jakeluun, kun eräskin morsian makasi kyljellään kaikissa valkoisissaan erään lammen mutaisella rannalla moottoriperien laulaessa korkealta ja kovaa.

Lounaan jälkeen suuntasimme sitten taas pitkästä aikaa DongTain antiikkimarkkinoille PuXin puolelle (tälpual jokke). Täällä kaupataan parin kapean kujan varressa melkeinpä mitä vaan vanhoista rahoista ja mitä erilaisimmista kiinalaisista krumeluureista ja maalauksista terrakottasotilaihin, koruihin, miekkoihin ja ties mihin ja kaikki on kovasti olevinaan antiikkia. Ehkäpä joku tästä krääsästä tosiaan onkin. Sen verran oli pakko jättää turismirahoja, että ostin yhden US dollarin kolikon vuodelta 1873 parilla eurolla, mutta senkään aitoudesta ei ole täyttä varmuutta.

Aivan tämän kadun vieressä, RenMin kadun toisella puolella, oli vielä alkuvuodesta hyönteistori, mistä voi ostaa erilaisia torakoita, luteita, sarvijaakkoja ja muita hyppyheikkejä ja hankajalkaisia joko syötäväksi, lemmikeiksi tai sitten vaan gladiaattoreiksi suosittuihin hyönteistenvälisiin painiotteluihin, mutta nyt tämä kortteli oli jo lähes kokonaan jyrätty litteäksi ja vain pari hassua kadunvarsikaupustelijaa oli jäljellä jatkamassa tätä katoavaa kansanperinnettä.

Sen sijaan tästä vanhaan kaupunkiin suuntautuvalla kadulla markkinahumu oli vielä entisensä. Tämä katu onkin sitten täysin kiinalaisten kansoittama, turisteja ei täällä juuri näy eikä tänne sekaan juuri mahtuisikaan eikä täällä toisaalta taida mitään tavanomaista turistia kiinnostavaa kaupiteltavaa ollakaan, myyntiartikkeleina kun ovat pääasiassa vaatteet, mitkä on levitetty esille suoraan kadulle, hedelmät ja vihannekset, haisevat kalat ja äyriäiset ja muut aivan takuulla salmonellan ja neekerisankkerin saastuttamat eineet ja elintarvikkeet, joita katukeittiön pitäjät kilvan keittelevät ja myyvät pikkuisista puodeistaan ja olipa täällä sitten vielä muutamia aikuisviihteen alan yrittäjiäkin esittelemässä filmejä ja leikkikaluja ehdottomana vetonaulana tiskillä veikeästi kiemurteleva ruskea ja suonikas tekopenis (Huom! ei herkimmille lukijoille) https://youtu.be/cYbW7las-L8

Ensi viikonloppuna onkin sitten tulossa vieraita Suomesta jouluksi ja uudeksi vuodeksi. Toivottavasti menee tilaamamme joulukinkku tullista läpi.

Suureksi pettymykseksi Shanghain Suomen konsulaatti ei tänä vuonna järjestänyt itsenäisyyspäivän vastaanottoa. Viime vuonna sellainen vielä järjestettiin, silloinkin kahdessa osassa 6. ja 7. joulukuuta, koska meitä suomalaisia alkaa tosiaan näillä seuduilla olla ruuhkaksi asti eivätkä konsulaatin tilat mitään valtavia ole, minkä kyllä itsekin totesimme käydessämme ennakkoäänestämässä syksyn kunnallisvaaleissa. Konsulaatin tilastojen mukaan suomalaisia asuu Shanghaissa ja lähiympäristössä jo lähes tuhat, mikä ei enää todellakaan ole aivan pieni määrä.

No, bileitä on silti riittänyt hieman turhankin paljon, pakko on ollut harrastaa hieman karsintaa. Viikko sitten olisi perjantaina ollut uuden shanghailaissuomalaisen sählyjengin Hakkapeliittojen perustamiskokous ja heti sen perään shanghain suomalaisten perinteinen kuukausitapaaminen O'Malleyssissä, mutta koska heti perään lauantaina oli suomalaisten joulujuhla ja sunnuntaiaamuna 05.20 herätys Shanghain maratonille, startti kun oli jo 07.30 aamulla ja vielä sunnuntai-illaksi merkattu firman joku hemmetin recognition dinner, niin selvää on, ettei kaikkialle ehdi eikä jaksa, joten Hakkapeliitat perustettiin sitten ilman minun apuani. Niin, ja minä en ole mikään maratoonari, mutta koska muitakin juoksumatkoja oli tarjolla ja osallistumalla meidän firmamme keräsi fyrkkaa hyväntekeväisyyteen, kannoin sitten minäkin korteni kekoon hipsuttelemalla minimaratonin eli 4,5 km. Meidän firmasta juoksijoita oli kaiken kaikkiaan 432 yhdeksästätoista eri maasta ja rahaa saimme kerättyä yli puoli miljoonaa taalaa eli ei ihan huono saavutus.

Suomalaisten joulujuhla lauantaina oli aika perinteinen, lasten juhla lähinnä, alkoi jo neljältä iltapäivällä ja päättyi kahdeksalta, oli pukki ja pipareita ja kinkkua, vaan ei maistunut kovin suomalaiselta, kalkkunaa, salaatteja, jotain pernalooran tyyppistä ja sen semmoista eli eipä siitä sen kummempaa. Firman recognition dinner oli sitten sitä ihteään eli hieman jotain järkättyä ohjelmaa ja sitten taas jenkkityyliin kiitosten ja palkintojen jakoa ja kuvia aamun maratoonilta ja hehkutusta ja taas palkintojen ja tunnustusten jakoa ristiin ja rastiin. Lähdin kesken pois, kun kellokin oli jo yhdeksän sunnuntai-iltana ja alkoi väkisin haukotuttaa eivätkä nuo kiinalaiset ihme performanssit, kuten esim. face changing, missä kirjavaan karnevaaliasuun pukeutunut hiippari kiinalaisen kamalan vingutuksen hurmaannuttamana hyppii lavalla ees ja taas ja salamannopeasti viuh-vauh vaihtaa naamallaan olevan sinisen maskin ruskeaksi ja sitten pinkiksi, mustaksi, gretuliiniseksi ja yrjönkirjavaksi ja ties miksi (kuva). Ei vaan oikein avautunut se tämän homman juju meikäläiselle.

Itsenäisyyttä juhlimme sitten rauhallisesti naapureiden kanssa illallisen merkeissä eräässä keskustan hotellin pyörivässä ravintolassa 45-kerroksessa, mistä oli tosi hulppeat näkymät yli koko iltavalaistun kaupungin. Kallista kyllä oli, aivan Suomen hinnoissa ellei jopa vähän yli, mutta olipa ne maisematkin sitten kyllä näkemisen arvoisia.

Viime perjantaina postilaatikkoon tipahti kirje vuokraisännältä, että Kiinan kommunistihallitus on taas päättänyt panna yhden pisteen ulkomaiselle hapatukselle ja sulkea useita ulkomaisia tv-kanavia mukana mm. sarjiskanava Cartoon, Star World-elokuvakanava ja saksalainen Deutche Welle. Mikä tähän sitten on syynä, en tiedä, no, kai se hapatus tai ehkä paremminkin se, että kanavilla on kenties esitetty ohjelmaa, minkä ahtaasti tulkiten on voinut kuvitella Kiina-vastaiseksi tai ehkäpä Tiibet-myönteiseksi. Herkkänahkaista sakkia.

Nyt palaan pitkästä aikaa tapaukseen Lilong ja hänen vaimoonsa, jotka siis odottavat toista ja siten laitonta lastaan. Lilongin vaimo on nyt jo kuudennella kuulla raskaana ja raskaus alkaa jo näkyä selvästi. Heidän naapurustonsa on suhtautunut asiaan positiivisesti eikä lääkärissä käyntikään toistaiseksi ole ongelma, sillä lääkäriasemat ovat kiinnostuneita ensinnäkin potilasmaksuista ja toisekseen potilaidensa hyvinvoinnista, kyttäämistä varten valtiolla on aivat omat viskaalinsa. Hieman kyllä Lilongia harmittaa, sillä hän ei voi mennä perheensä luokse uutta vuotta viettämään, sillä siellä heidät tunnetaan ja matka sinne olisi kohtalokas syntymättömälle lapselle. Paras siis pysyä poissa ja piilotella Shanghaissa, kunnes lapsi on syntynyt.

Lilong muuten kertoi, että kun hänen siskonsa aikoinaan piilotteli samasta syystä miehensä ja esikoisensa kanssa jossain tilapäismajoituksessa ja viranomaiset olivat saaneet tietää heidän odottavan toista lasta, mutta eivät yrityksistä huolimatta heitä löytäneet, niin turhautuneina tästä ja koston vuoksi ajoivat puskutraktorilla heidän varsinaisen ja silloin tyhjillään olleen kotitalonsa tuusan nuuskaksi.

No niin, syksy saapuu tännekin. Ilma on ihmeen raikas ja kirkas, jopa taivas alkaa etäisesti näyttää siniseltä ja mikäs silloin on lähteä sunnuntaikävelylle kaupungille ja ennen kaikkea hieman syrjäisemmille kujille, haaveena kun on ennen kotiinpaluuta tehdä jonkinmoinen kuvareportaasi aiheesta ”Shanghain todelliset kasvot” tms. mistä alla pari esimerkkiä aivan kotinurkilta. Mutta nuo desibelihirmut kauppakeskukset http://www.city.fi/antitv/klippi/25212/ tulee kyllä kiertää ja kaukaa.

Lauantaina 29.11 oli Shanghaissa mukava ja aurinkoinen päivä, mikä on viikonloppuisin ihmeen harvinaista, sillä viikonloppuisin täällä yleensä aina sataa. Lämmintäkin oli, varmaan toisella kymmenellä, ja kuistilla sopi hyvin istuskella ja kahlata läpi viikon Shanghai Dailyjä ja ihmetellä kiinalaisten ja muidenkin tempauksia. Tässä pari esimerkkiä.

Kolme teinikaverusta olivat saaneet päähänsä pihistää pätkän korkeajännitejohtoa. Niinpä sitten kahelein heistä kiipesi keittiöveitsi kourassaan sähköpylvääseen ja alkoi nirhata piuhaa poikki. Alas jääneet kaverit kuulivat hetken kuluttua pamauksen ja näkivät kirkkaan valonvälähdyksen ja sitten pylvääseen kiivennyt kaveri alkoikin jo tiristä aikamoista vauhtia. Pala kalloa ja jokunen luu löytyivät maasta, mutta loppuosa kaverista kärventyi kokonaan tolppaan kiinni. Työn alla olleen johdon arvo olisi ollut noin euron verran.

Miesstrippareilla tuntuu olevan Kiinassa kysyntää. Muuan Etelä–Korealainen oli ryhtynyt tuumasta toimeen ja värvännyt kamujaan heittämään settejä naisille shanghailaisissa karaokebaareissa ja kauppa oli kuulema käynyt kuin tyhjää vaan ja tienistit olleet sen mukaisia. Tällaisen virikkeellisen toimen harjoittaminen näyttää kuitenkin olevan Kiinassa laitonta ja niinpä kaveri sitten ennen pitkää napattiin kiinni ja heitettiin häkkiin. Rahatkin menivät valtiolle ja kaipaamaan jäi suuri joukko tämänsorttisesta performanssitaiteesta pitäviä kiinattaria.

Toton ystävien lähes 60 vuotta kestänyt piina päättyi, kun Wuhanin maakunnassa järjestettiin lauantaina ensimmäiset lailliset hevoskilpailut sitten vuoden 1949. Tästä lähtien kisoja aletaan järkätä pari kertaa viikossa ja paikalle mahtuu kerralla 30 000 katsojaa. Asianharrastajat ja expertit uskovat, että totohullut kiinalaiset vauhtiin päästyään saattavat pelata jopa 100 miljardilla rämpylällä eli 10 miljardilla eurolla vuodessa. Verotuottojakin valtion kirstuun kolahtaisi sievoiset 4 miljardia euroa.

Talousmurheista huolimatta Kiina ja Shanghai uskoo edelleen tulevaisuuteen. Lauantaina nimittäin alkoi Shanghaissa jälleen uusi mittava rakennusprojekti eli Shanghai Towerin rakennustyöt. Tästä pilvenpiirtäjästä tulee aikanaan 121–kerroksinen ja 632 metriä korkea toimistorakennus ja se jättää kirkkaasti taakseen vain pari kolme kuukautta sitten avatun 492–metrisen World Finance Centerin. Näiden kahden jättiläisen vieressä oleva vain 420–metrinen ja 88–kerroksinen Jin Mao Tower alkaa näyttää havainnekuvissa jo aika mitättömältä.

Shanghain spermapankki joutui julkaisemaan virallisen tiedotteen ja selittämään netissä julkaistuja kuvia, joissa naispuoliset sairaanhoitajat avustavat miehiä spermanluovutuksessa. Renjin sairaalan johto ilmoitti jyrkästi, että tällaiset kuvat ovat ehdottoman harhaanjohtavia ja valheellisia ja että heidän sairaalassaan noudatetaan ehdottomasti asiaan kuuluvia eettisiä sääntöjä, joissa luovuttaja hoitaa homman itse tätä varten varatussa tilassa ilman kameroita. Sairaala arvelee huhun lähteneen liikkeelle jonkun vitsiniekan pilailunhalusta eikä sairaala aio lähteä asiaa sen enempää selvittelemään. Sairaala muistuttaa, että niin täällä Shanghaissa kuin muuallakin sperman laatu on 50 vuodessa heikentynyt 50 % ja että spermanluovuttajista on täälläkin jatkuvasti pulaa. Tämä kyseinen pankki perustettiin 5 vuotta sitten ja tähän mennessä se on auttanut 700 perhettä saamaan odotetun ja terveen vauvan.