Tere Sammallahti

Oppositiopolitikointi on kautta historian vaikuttanut opportunistiselta räksyttämiseltä, mutta nykyinen oppositio SDP:n, Vihreiden ja Vasemmistoliiton äänillä on onnistunut viemään älyllisen epärehellisyyden aivan uudelle tasolle. Se ruokkii kannattajiaan populistisella meemikuvapolitikoinnilla, jossa monimutkaisten ongelmien kattava analysointi sivuutetaan ja tilalle annetaan raflaavia sekä populistisia iskulauseita status quon suojelemiseksi vaikka yhteiskuntamme rakenteita pitäisi uudistaa radikaalisti. Nykyisellä oppositiolla olisi paljon annettavaa suomalaiseen poliittiseen keskusteluun, mutta se on valinnut nakertaa omaa uskottavuuttaan tekopyhillä ja populistisilla lausunnoilla, jotka lähinnä jarruttavat kipeästi tarvittavia yhteiskunnallisia uudistuksia.

Opposition lempiteema viime aikoina on ollut hallituksen ”koulutus- ja sivistysvihamieliset koulutusleikkaukset”, mutta myös tyypilliset uhridemografit, naiset, lapset, sairaat ja vanhukset, ovat olleet oppositioretoriikan keskiössä, toisinaan jopa aiheestakin. Siitä olen opposition kanssa samaa mieltä, että parempiakin leikkauskohteita olisi varmasti löytynyt kuin koulutuksen ja tutkimuksen määrärahat tai opiskelijoiden toimeentulon muuttaminen entistä lainapainotteisemmaksi. Toisaalta velkavetoinen taloutemme elää nyt seitsemättä peräkkäistä vuotta talouskriisiä ja -taantumaa, joten yksikään eturyhmä tai demografi ei voi kuvitella säästyvänsä sopeutustoimilta.

Koulutusleikkausten suhteen kaksinaismoraalin papukaijamerkki menee kuitenkin SDP:lle, joka on tehnyt isoa numeroa koulutus- ja tutkimusmäärärahojen leikkaamisesta. Esimerkiksi SDP:n kansanedustajat Jukka Gustavsson ja Krista Kiuru kritisoivat ankarasti hallituksen julmuutta, sydämettömyyttä ja kaukonäköisyyden puutetta. Kokoomusnuorten Liiton puheenjohtaja Daniel Sazonov kuitenkin aiheellisesti muistutti, että edellinen sateenkaarihallitus, jossa vaikuttivat myös nykyiset oppositiopuolueet, leikkasi koulutuksen määrärahoja huomattavasti enemmän kuin tämä hallitus on edes suunnitellut leikkaavansa. Vuosina 2011-2015 sateenkaarihallituksen opetusministereinä toimivat SDP:n Jukka Gustafsson ja Krista Kiuru.

Jatketaan kuitenkin Sazonovin ajatusta ja tarkastellaan 3.4.2014 päivättyä dokumenttia ”Julkisen talouden suunnitelma vuosille 2015-2018”, jota kaikki edellisen hallituksen jäsenet olivat sorvaamassa kasaan, mukaanlukien ne nykyisen opposition kovimmat jeesustelijat. Dokumentista löytyy korkeakoulujen rahoitusvastuiden siirtoja, korkeakoulujen rahoituksen indeksikorotusten leikkauksia sekä tutkimusmäärärahojen ja Suomen Akatemian rahoituksen leikkauksia. Siis ihan niitä samoja asioita, joiden nyt oppositioretoriikan mukaan ajatellaan syöksevän Suomen täydelliseen turmioon.

Vasemmistoliitto oli eronnut hallituksesta muutamaa päivää ennen ko. suunnitelman päiväämistä, mutta ainakaan Paavo Arhinmäen selvitys aiheesta ei sisältänyt kritiikkiä juuri koulutusmäärärahojen leikkaamista kohtaan, vaan lähinnä sitä iänikuista ruikutusta siitä, kuinka Suomessa ei vielä ole tarpeeksi tulonsiirtoja ja veroja. Vihreätkin istuivat hallituksessa vielä puolisen vuotta kyseisen dokumentin julkaisun jälkeen puolustamassa ”kipeitä leikkauksia”, mutta propagandakone käynnistettiin välittömästi oppositioon tippumisen jälkeen. Lappusta kannattaa perata läpi ajatuksen kanssa, sieltä löytyy muitakin nykyisen opposition vielä kaksi vuotta sitten hyväksymiä säästöjä, kuten kehitysyhteistyörahoituksen, ansiosidonnaisen työttömyysturvan ja opintotuen rajaaminen.

Sitä minä vain mietin, että miten nyt koulutusleikkauksista räkyttävät oppositiopoliitikot nukkuvat yönsä tietäen, että heidän esiintymisensä on täysin tekopyhää hurskastelua? Ja miksi kukaan äänestäisi moisia kaksilla rattailla ajavia draamakuningattaria?

Työmarkkinapolitiikan viimeisin viikko on voinut kirvoittaa ihmisessä vain yhden kysymyksen: Mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu? Suomi on nähnyt talouskriisiä ja taantumaa jo seitsemän vuotta, taloutemme kehitys laahaa merkittävästi muuta Eurooppaa jäljessä, korkea työttömyys riivaa eikä tunnelin päässä näy valoa. Nykyisellä hallituksella oli valtaan astuessaan kaikki jokerit käsissään työmarkkinareformin toteuttamiseksi, julkisen talouden tasapainottamiseksi ja kansantalouden tervehdyttämiseksi, mutta se on viime kesästä asti aktiivisesti siirtänyt vastuuta uudistusten tekemisestä työmarkkinajärjestöille, jotka ovat historiallisesti osoittaneet kykenevänsä uudistuksiin laattatektoniikalle tyypillisillä aikaväleillä.

Uudistukset, joita saavutettuja etujaan vartioiva kolmikanta ei koskaan tule saamaan aikaiseksi, olisi pitänyt tehdä jo 1990-luvun alussa, jolloin korkeasta työttömyysasteesta ja rakenteellisesta työttömyydestä tuli pysyvästi merkittäviä kansantalouttamme rasittavia ongelmia.

Työmarkkinajärjestöjen sorvaama esitys yhteiskuntasopimukseksi murentaisi toteutuessaan kaiken sen toivon, minkä nykyinen hallitus puheillaan suomalaisille työmarkkinoille antoi. Sen myötä työmarkkinat pysyisivät edelleen jäykkinä, sisämarkkinat kuihtuisivat entisestään ja julkisen kulurakenteen tervehdyttäminen jäisi puolitiehen. Esitys sisältää myös vaatimuksia tulevaisuuden veropolitiikan suhteen, joten hallitus esityksen hyväksyessään myös antaisi työmarkkinajärjestöille oikeuden päättää suomalaisten verotuksesta.

Vaikka hallituksen liikeaikalain ja alkoholilain puitteissa tekemät linjaukset ovat hyvä alku, ovat ne lähes merkityksettömiä uudistuksia verrattuna työmarkkinareformista jänistämiseen ja uudistusten tekemisen jättämiseen työmarkkinajärjestöjen kontolle. Toki työn yksikkökustannusten alentaminen on hieno juttu, mutta epäilen vahvasti sen muuttuvan merkittäviksi investoinneiksi, jos työmarkkinat pysyvät edelleen jäykkinä, kokonaisveroaste nousee ja oppositio uhkaa perua kaikki nykyisen hallituksen tekemät uudistukset ensi vaalien jälkeen.

Erityisen pettynyt olen oman puolueeni Kokoomuksen toimintaan, se kun vaikuttaa luovuttaneen päätöksentekomandaattinsa ilman vastarintaa työmarkkinajärjestöille muun hallituksen mukana, miksi? Hallituksen siunauksella työmarkkinoita ”uudistaa” herrahissillä norsunluutorneihinsa hilatut työmarkkinadiktaattorit, joita ei ole demokraattisella kansanvaalilla valittu. Miksi Kokoomus puolueena alistuu hyväksymään julkisessa keskustelussa riistokapitalistin, epäoikeudenmukaisen sortajan ja äärioikeistolaisen leimat samalla, kun se toteuttaa hallitusohjelman vastaista, työmarkkinajärjestöjen sanelemaa politiikkaa? Mitä järkeä täällä suomalaisessa sosialistihelvetissä on ylläpitää mielikuvaa Kokoomuksen markkinatalousmyönteisyydestä, jos merkittävät päätökset kuitenkin tehdään epädemokraattisesti ja ulkoparlamentaarisesti suunnitelmatalouden periaatteiden mukaan?

Jos hallituksen toiminnassa ei ole hurraamista, niin eipä kehuja ansaitse oppositiokaan. Ensin kilpailukykypaketista nostettiin äläkkä ja lanseerattiin termi ”pakkolaki”, aivan kuin eduskunnalla ei olisi mandaattia säätää lakeja tai minkään lain noudattaminen perustuisi vapaaehtoisuusperiaatteelle. Oppositiosta huutelevien kriitikoiden mielestä sopimusvapautta edustaa parhaiten ilman demokraattista kansanvaalia valittujen työmarkkinapomojen hieromat saunaseuradiilit. Ja silti hallituksen annettua työmarkkinajärjestöjen jälleen sorvata uusi esitys, ei sekään tunnu kelpaavan. Esimerkiksi Vihreiden Ville Niinistö ja Vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki valittavat Facebookissa hallituksen loputonta pahuutta, vaikka nyt pöydällä oleva esitys on tullut nimenomaan työmarkkinajärjestöiltä, joiden hegemoniaa molemmat puolueet ovat puolustaneet henkeen ja vereen. SDP:n Antti Rinne tietysti kiittelee työmarkkinajärjestöjen aikaansaamaa esitystä, mutta silti vastustaa niitä vähiäkin siinä esitettyjä sopeutustoimia. Ensin itketään, ettei hallitus saa murtaa ”sopimusyhteiskuntaa” ja kolmikantaa, mutta kun työmarkkinajärjestöt antavat esityksen kolmikannan neuvottelumekanismin mukaisesti, on sekin osoitus hallituksen pahansuopuudesta?

Vielä loppuviikosta näytti ironisesti siltä, että vain AY-liikkeestä löytyy halua kaataa esityksensä yhteiskuntasopimukseksi, jolloin vastuu uudistuksista siirtyisi takaisin eduskunnalle ja sen haluttomalle hallitukselle. Sitten pääministeri Sipilä kertoi, ettei hallituksella ole muuta suunnitelmaa kuin toivoa työntekijäjärjestöjen löytävän myös hallitukselle sopiva ratkaisu. Mitä siis tapahtuu, jos AY-liike torppaa oman esityksensä, kuten nyt näyttäisi käyvän? Alistuuko Sipilän hallitus työmarkkinajärjestöjen talutusnuoraan vai neuvotellaanko ja lakkoillaanko seuraaviin vaaleihin asti? Tapahtui mitä tapahtui, tämä hallitus on hukannut jo vuoden kallisarvoista aikaa, joka olisi pitänyt käyttää uudistusten läpi ajamiseen vaikka sitten väkisin.

Nyt viimeistään tarvittaisiin niitä ”kipeitä päätöksiä” ja johtajuutta, joita nykyinen hallitus rinta rottingilla vajaa vuosi sitten lupaili, kannatuksesta, imagokampanjoista ja oppositiopoliitikkojen opportunismista viis. Julkisen sektorin menoja on sopeutettava ja työmarkkinoita vapautettava, jotta saamme taloutemme parempaan kuntoon ja ihmiset työn syrjään kiinni. Jos Sipilällä menee sisu kaulaan, tulisi Kokoomuksen ottaa rohkeasti rooli uudistajana ja näyttää Keskustalle ja Perussuomalaisille oikea suunta. Jos lakkoiluun mennään joka tapauksessa, niin ainakin minusta sen vastineeksi kannattaisi toteuttaa mahdollisimman suuret työmarkkinauudistukset antamatta työmarkkinajärjestöille mahdollisuutta puuttua asiaan, ne ovat jo mahdollisuutensa saaneet ja riskeeranneet meidän kaikkien hyvinvoinnin loputtomalla jahkailullaan.

Porvarihallituksen lupailema ja suomalaisten kipeästi tarvitsema työmarkkinareformi vaikuttaa ikävä kyllä kuolleelta ja työmarkkinajärjestöjen johtaman eturyhmäpolitiikan kulta-aika näyttää jatkuvan kunnes tämä sinivalkoinen Titanic painuu lopullisesti pinnan alle. Puolueet lähinnä kiistelevät siitä, kuka saa vingutella viululla viimeisen biisin ennen kuin paatti painuu syvyyksiin. Fiksuimmat ovat jo hypänneet pelastusveneisiin tai räpiköivät hyisessä vedessä henkensä edestä, mutta iso osa matkustajista istuu salin puolella vaatimassa omaa suosikkiaan lavalle.

CQD – All Stations: Distress.