Koulujen alettua me suomalaiset olemme jälleen heränneet vastustamaan koululaisten elämää varjostavaa kiusaamisongelmaa. Nähdäkseni tyypillinen hyvää tarkoittava aikuinen aktivoituu sosiaalisessa mediassa jakamalla kiusaamisen vastaisia kampanjoita, jotka tuovat esille rujoja tarinoita henkisesti murretuista lapsista ja nuorista. Tarinoita, jotka saavat varsinkin meidät entiset koulukiusatut miettimään, miksei vuosikymmenien yrittämisestä huolimatta syrjäytymiseen, masennukseen ja jopa itsemurhiin johtavaa toimintaa ole saatu kitkettyä maamme oppilaitoksista pois?

Syy löytyy uutisia tai sosiaalista mediaa hetken selailemalla. Ajatelkaa, millaisia vaihtoehtoja me somessa toisiamme nälvivät aikuiset tarjoamme nuorille, jotka oppivat sosiaaliset taitonsa edeltäviltä sukupolvilta?

Niin peruskoulujen pihoilla kuin julkisessa keskustelussakin kiusaamisen mahdollistaa saman sosiaalinen mekanismi: Uhria kiusataan, koska on yhdessä päätetty sen olevan moraalisesti hyväksyttävää, ei rangaistavaa. Ja kun uhrin piinaaminen on sosiaalinen normi, muuttuu oikeudenmukaisuuden vaatiminen riskiksi, joka vaientaa heidätkin, jotka haluaisivat puuttua kiusaamiseen. Siksi suurin osa ihmisistä hiljaa hyväksyy kiusaamisen niin lasten kuin aikuistenkin maailmassa.

Uskoisin tulehtuneen keskustelukulttuurimme viimeisimmän uhrin olleen juuri työuupumuksen takia puheenjohtajan pestistään eronnut vihreiden Touko Aalto. Isoin kohu syntyi, kun hän koetteli moraalinvartijoiden, noiden julkisen keskustelun koulukiusaajien, kärsivällisyyttä juhlimalla lomallaan ilman paitaa tukholmalaisessa yökerhossa. Moraalipaniikki levisi erityisesti median ja poliittisten vastustajien keskuudessa nopeasti ja yhtäkkiä Aalto löysi itsensä selittelemästä paljasta yläkroppaansa sekä mahdollista päihtymystilaansa, aivan niin kuin kummallakaan niistä olisi mitään vaikutusta hänen pätevyyteensä lainsäätäjänä.

Kun Aallon soppaan lisätään ripaus avioeron julkista puimista, puolueen sukeltavasta kannatuksesta koituvat paineet sekä muut puheenjohtajan vastuut, niin ei ihme, että jaksamisen rajat alkavat tulla vastaan. Samoja rajoja ovat koetelleet kuluvalla vaalikaudella myös ainakin kansanedustaja Jani Toivola sekä työministeri Jari Lindström,

Tosiasia kuitenkin on, että vaikka tukholmalaisten homojen pakarat olisivat Aallon käsittelyssä soineet ylä-C:ssä, on uskottavuusongelmalla hekumointi vain poliittista opportunismia ja henkistä kiusaamista.

Poliitikon yksityiselämän valjastaminen aseeksi puolueiden väliseen kannatustaisteluun on tökerö yritys luoda hänestä kuva politiikan spitaalisena, jonka seurassa hengailu johtaa imagohaittaan. Tällaista sosiaalista eristämistä pidettäisiin missä tahansa työ- tai kouluyhteisössä brutaalina henkisen väkivallan muotona, mutta varsinkin politiikassa ihmisen henkisen jaksamisen rajoja koetteleva kiusaaminen on edelleen laajasti hyväksyttyä. Miksi?

Ilkka tekstiviestitteli aikuisen naisen kanssa, Alex oli lasten liikuntapuiston avajaisissa tikkatauluna, Martilla oli laastari otsassa, Teuvo oli päissään, Li kavereiden kanssa terassilla juhlimassa ja Touko yökerhossa ilman paitaa. Suurin osa opiskelijaelämää täysillä elänyt on tehnyt kaiken tuon useampaankin kertaan, mutta silti kohuun riitti, että jonkun mielestä sellainen nyt vain ei ole sopivaa. Miksei edes sellaisesta hienosta jutusta, kuin pääministerin vierailusta lasten liikuntapuiston avajaisissa, voi olla vilpittömästi iloinen, vaan tapaus pitää valjastaa ilkkumisen ja politikoinnin välineeksi?

Kun omaa huonoa käytöstä ei voi muuten perustella, on kohtuuttoman kriitikon viimeinen oljenkorsi vedota yhteiseen hyvään: Ilman moraalinvartijoita politiikalta muka menee uskottavuus. Mutta mikä sitten on uskottavaa ja onko sellaista politiikkaa enää edes olemassa? Minusta ne politiikan uskottavuusongelmat näkyvät vaikkapa nyt vaalien alla annetuissa lupauksissa kuin poliitikkojen yksityiselämässä.

Koulutusleikkauksia aggressiivisesti puolustanut Kokoomus on vaalien alla huolestunut koulutuksen rahoituspohjasta. Vihreät ovat lyöneet hallitusta metsien hakkuukiintiöistä, vaikka ovat keränneet kaiken kunnian Helsinkiin rakennettavasta pellettivoimalaitoksesta. Vinkiksi Vihreille, pelletti on puuta. Keskusta on vuosikaudet puoltanut turpeen ja metsien polttamiseen johtavia verotukia, mutta lähtee vaaleihin kirkkain silmin nimenomaan ilmastoteemalla.

Vasemmistoliitto vaatii verojen korottamista ja julkisten menojen paisuttamista velaksi, oli menossa nousu- tai laskusuhdanne. SDP ruoskii hallitusta tulevien sukupolvien ahdingosta ja samalla lupailee miljardien eurojen tulonsiirtoja vielä peruskoulussa olevilta sukupolvilta vauhdilla eläköityvälle äänestäjäkunnalleen. Perussuomalaiset vakuuttavat olevansa vaihtoehto, vaikka poliittisissa ohjelmissaan kuvatut varallisuus- ja omaisuuverojen korotukset, eläkkeiden korotukset ja verosuunnittelun rajoitukset löytynevät myös vasemmistopuolueiden poliittisista ohjelmista.

Että kyllä sitä uskottavuusongelmaa on politiikassa ihan kaikilla, eikä se liity erityisesti vapaa-ajalla juhlimiseen. Ja vaikka aina ja kaikkialla selvinpäin oleminen olisi jokin uskottavuuden mittari, niin väitän Touko Aallon Tukholma-performanssin kalpenevan eduskunnan pikkujouluille tai useimmille kesän Suomi Areenassa vierailleille poliitikoille, toimittajille ja kansalaisjärjestöaktiiveille.

Sen enempää eduskunnan pikkujouluista kuin Porin bakkanaaleistakaan ei kuitenkaan kuulu paljoa muuta kuin selkiin taputtelevien käsien läpsähdyksiä, koska sikäläisissä juottoloissa ja kabineteissa vallitsee kauhun tasapaino. Jos joku painasikin punaista nappia vuotaen raskauttavia tietoja julkisuuteen, niin jokaisella on tarpeeksi ammuksia kaikkien suomalaisten puolueiden sekä sanomalehtien tuhoamiseksi ainakin kolmeen kertaan. Touko Aallon virhe oli, että hän eksyi kotimaisten poliitikkojen laumasta ja joutui hyeenojen raatelemaksi. Siksi häneltä tingattiin raporttia päihtymystilastaan Tukholmassa, mutta Porissa viikon päissään resunneilta kollegoiltaan ei.

Ja mitä tulee meihin poliitikkoja moralisoiviin tavallisiin sukankuluttajiin, niin eiköhän suurin osa meistä ole vetänyt menneenä kesänä ainakin parit hyvät lärvit ja pyörinyt vähissä vaatteissa pitkin omaa tonttiaan? Ja hyvä niin, pitäähän sitä lomalla juhlia. Mutta kun kukaan meistä ei pitäisi kohtuullisena joutua selittämään moista vapaailtaa kansalliselle lehdistölle, saati menettämään työtään moisen takia, niin ei sellaista pidä vaatia poliitikoiltakaan. Se on sitten eri asia, jos on töissä päissään tai esimerkiksi rikkoo lakeja, silloin kritiikki on paikallaan ja poliitikon uskottavuus koetuksella.

Väkisin rakennettujen kohujen kulttuuri on myös äärimmäisen epäoikeudenmukainen politiikan uutta sukupolvea kohtaan, se kun on kasvanut kamera taskussaan sosiaalisen median aikakaudella. Iso osa meistä 80-luvun lapsistakin hautoo nuoruudestaan digikuvia, joiden päätyminen julkisiksi veisi näinä poliittisten ajojahtien kulta-aikoina kenet tahansa suoraan roviolle.

Siksi onkin syytä kysyä, onko käsitys poliitikkojen yksityiselämästä julkisena kansallisomaisuutena enää tätä päivää? Mielestäni ei, ja siksi aion jatkossa asettua aina syytetyn puolelle, kun kohu keskittyy uhrin yksityiselämään eikä poliittiseen substanssiin.

Arkisessa puheenparressa kuulee monesti väitteen siitä, kuinka mikäkin poliitikko on kuulemma täysin vieraantunut tavallisen kansalaisen arjesta. Mutta mitä muita vaihtoehtoja keskusteluilmapiirimme muka poliitikoille jättää? Miten voimme vaatia tavallisuutta ja maanläheisyyttä ihmiseltä, jonka suljetuimpaankin yksityiselämään ventovieraat ihmiset haluavat tunkeutua seurauksista välittämättä? Kenen tavallisen ihmisen tarvitsee jatkuvasti, jopa lomallaan, vahtia sanojaan ja tekojaan, ettei vain altistaisi itseään riskille joutua miljoonien ihmisten sylkykupiksi ja samalla jopa työttömäksi?

“Ne ovat poliitikkoja ja niiden pitää kestää tiukkaakin arvostelua”, muistuttaa valistunut kansalainen. Näinhän se tietysti on, mutta kaikella on rajansa. Nyt kohujen kulta-aikana arvostelu ylittää helposti kaikki hyvän maun rajat ja silloin kuka tahansa normaali ihminen vetäytyy kauemmas hyökkäävistä ihmisistä. Muistuttaisin kaikkia siitä, että kautta historian niitä huonoimpia vallanpitäjiä ovat olleet kultaiseen häkkiinsä suljetut reppanat.

Me tavan kansalaiset saamme puhua julkisesti melkein mitä hyvänsä, purkaa pahaa oloamme nettiin ja haukkua kenet haluamme ilman erityisiä riskejä. Jaamme koulukiusattujen tarinoita somessa ja samalla haukumme ventovieraita ihmisiä, joiden tekemiset eivät millään tavalla liity omaan hyvinvointiimme. Onko meillä oikeus loukkaantua asiasta, joka ei todellisuudessa loukkaa ketään? Ei ole. Ja muutenkin suomalainen avoin luottamusyhteiskuntana lakkaa olemasta, jos totumme ajatukseen siitä, että jokainen ympärillä oleva ihminen on jatkuva riski, jonka takia voimme joutua sosiaaliseksi hylkiöksi.

Kenelläkään ei ole moraalista oikeutta viedä toistaan julkiseen häpeäpaaluun, jos emme riko lakeja tai rajoita aiheetta toistemme vapauksia. Tämä koskee jokaista meistä, aina politiikan huipulle asti.

Joten kun näet seuraavan julkkiksen yksityiselämää koskevan kohun, kannattaa pohtia, kuuluuko asia sinulle alkuunkaan? Vaikuttaako tapahtunut niin merkittävästi omaan elämääsi, että suuttuminen on hyvin perusteltua, vai kirjoittaako asiaa koskevan some-viestin se meissä jokaisessa asuva alakouluikäinen, joka ei vielä ymmärrä tekojensa seurauksia?

https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005778887.html
https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/224948-7-kkn-masennuksen-jalkeen-toihin-palannut-jani-toivola-aloin-pelata-eduskunnan
https://www.kauppalehti.fi/uutiset/ministeri-lindstrom-sairauslomalle-us-taustalla-tyouupumus/d0b7d09e-1800-35cd-8e47-6809b295ec51