Fennovoiman uuden ydinvoimalan ympärillä pyörivä mylläkkä alleviivaa hienosti sitä, kuinka suomalainen energiapolitiikka ja siitä käytävä julkinen keskustelu ovat muuttuneet sokeaksi ideologiseksi fanatismiksi. Energiantuotannon ympäristöpäästöt ovat pahin globaali ongelmamme, jolloin energiapoliittisen keskustelun keskiössä pitäisi olla päästöintensiivisten energiamuotojen korvaaminen vähäpäästöisillä energiamuodoilla. Suomessa on kyllä herätty vaatimaan muutosta, mutta täällä vastustetaan nimenomaan vähäpäästöistä ydinvoimaa ja kannatetaan vain uusiutuvien energiamuotojen lisäämistä silläkin uhalla, että kyseinen ratkaisu jättää meidät edelleen paljolti riippuvaiseksi fossiilisista polttoaineista.
”Mikä ero on uusiutuvalla ja vähäpäästöisellä?”, saattaa joku kysyä. Vähäpäästöisten energiamuotojen rakentaminen vastaa täsmällisesti tavoitteeseen ilmastopäästöjen vähentämisestä siinä, missä uusiutuvat energiamuodot taas eivät ole automaattisesti vähäpäästöisiä, vaan niiden ensisijainen ominaisuus on nimensä mukaisesti uusiutuvuus.
Esimerkiksi Vihreiden laatima Vihreän kasvun malli esitetään vaihtoehtona ydinvoimalle eikä suinkaan saastuttavalle fossiilisten polttamiselle. Greenpeacen ydinvoimavastaisella propagandasivustolla ilmoitetaan yksiselitteiseksi tavoitteeksi vastustaa ydinvoimaa ja promotoida uusiutuvia energiamuotoja, ei suinkaan edistää vähäpäästöisiä teknologioita kuten ympäristöjärjestöltä voisi odottaa. Sama koskee Energiaremontti 2015-kampanjaa, johon moni kansanedustajaehdokaskin haksahti vaalien alla ilmeisesti termin ”uusiutuva energia” sokaisemana. Greenpeacelta on jopa ehdotettu kaiken ydinvoiman korvaamista maakaasua ja hiiltä polttavilla CHP-laitoksilla, jota voidaan ilmastopolitiikan näkökulmasta pitää täysin nurinkurisena kehityksenä.
Energiapolitiikan fokus, eli ympäristömme hyvinvointia, elintasoamme ja sivilisaatiomme kehitystä ylläpitävän vähäpäästöisen, luotettavan ja kohtuuhintaisen energian turvaaminen, on jäänyt ideologisen ja idealistisen fanatismin varjoon. Uusiutuvista energiamuodoista on tullut itsetarkoitus sen sijaan, että ne olisivat vain osa sitä vähäpäästöisten teknologioiden palettia, jolla vähennetään ihmisen ympäristölle aiheuttamaa kuormitusta. On surullista joutua toteamaan suomalaisen, ja jopa kansainvälisen, energiapoliittisen keskustelun taso niin heikoksi, että se uhkaa koko ihmiskunnan hyvinvointia.
Uusiutuvien energiamuotojen investointi- ja tuotantotukien kritisoijille sanotaan, ettei taistelussa ilmastonmuutosta vastaan voida katsoa hintalappua samalla kun ydinvoimaan investoivia kunnallisia energiayhtiöitä ja yksityisiä yrityksiä yritetään syyllistää muka tappiollisten investointien tekemisestä. Uusiutuville energiamuodoille vaaditaan rakentamiseen liittyvän lupa- ja byrokratiaprosessien keventämistä rakentamisen vauhdittamiseksi, kun taas jokaisen ydinreaktorin eteen kasataan jatkuvasti poliittisia hidastustöyssyjä, joilla taataan vuosikymmenen, tai jopa kymmenten, tarpominen byrokratiaviidakossa. Ydinvoimasta on yritetty vuosikymmenten ajan tehdä tehdä poliittisilla päätöksillä liian riskialtista ja kallista investoinneille, jotta voitaisiin väittää, että se on liian riskialtista ja kallista investoinneille, jotta voitaisiin poliittisella päätöksellä kieltää ydinvoiman rakentaminen liian riskialttiina ja kalliina. Mitään muuta energiantuotantomuotoa, edes fossiilisia käyttäviä polttolaitoksia, ei luviteta Arkadianmäellä kansanedustajillaa, joista suurimmalla osalla ei ole edes alkeellista ymmärrystä energiatekniikasta tai toisinaan edes ala-astetason yleissivistystä.
Suomeen ollaan tukieurojen toivossa rakentamassa valtavat määrät tuulivoimaa tulevina vuosina, mutta kukaan ei kysele tuulivoimayhtiöiden omistajien taustoja. Ranskalainen, japanilainen tai venäläinen ydinreaktori on leimattu ulkomaiseksi energiantuotannoksi, mutta saksalainen tuulimylly tai kiinalainen aurinkopaneeli taas ei. Näin ollen on täysin selvää, että suomalaisen veronmaksajan lompakosta viedyt tukieurot valuvat ulkomaisille, myös todennäköisesti venäläisille, sijoittajille. Suomen talouden pelastajaksi kaivataan kipeästi ulkomaisia investointeja, mutta satojenmiljoonien eurojen investoinnit suomalaiseen ydinvoimalaan yritetään torpata erikoisrajoitteilla omistajaosuuksista, morkkaamalla ulkomaisia sijoittajia rasistisilla stereotypioilla ja lynkkaamalla heitä mediassa ilman asianmukaista tutkintaa. Jos työ- ja elinkeinoministeriö toteaakin Migrit Solarna Energijan olevan legitiimi sijoittaja, ei anteeksipyyntöjä tai oikaisuja tule sen enempää Greenpeacelta, vihreiltä kuin muiltakaan nopeisiin johtopäätöksiin hypänneiltä kriitikoilta.
Ja kaikesta tästä huolimatta Suomeen halutaan edelleen rakentaa lisää ydinvoimaa. Minusta Suomessa olisi aika ruveta arvostamaan mahdollisuutta rakentaa vähäpäästöistä, turvallista, tehokasta ja halpaa ydinvoimaa sen sijaan, että siitä yritetään päästä eroon keinoja kaihtamatta. Fennovoiman ja Rosatomin yhteistyö ei ole missään nimessä toivottavin mahdollinen skenaario, mutta kaikista ongelmistaan huolimatta paljon parempi kuin se vaihtoehto, ettei reaktoria rakenneta ollenkaan.
Helsingin Energia investoi lähivuosina fossiilisia polttoaineita käyttäviin CHP-laitoksiinsa näennäisvihreiden idealistien taputtaessa käsiään hiilen korvautuessa todennäköisesti päästöintensiivisen tuontimaakaasun ja puupolttoaineiden yhdistelmällä. Ydinvoimalla tuotettua kaukolämpöä ei kuitenkaan haluta pääkaupunkiseutua lämmittämään vaikka niin voisi tiputtaa pääkaupunkiseudun energiantuotannon hiilipäästöjä 75 % vuoden 1990 tasoon verrattuna ja vieläpä kaikista vertailutapauksista kustannustehokkaimmin. Tosiasia on se, että jos kotimaisia päästöjä halutaan vähentään, energiaomavaraisuutta merkittävästi kasvattaa ja tuontienergian ostamiseen käytetyt 8 miljardia euroa vuodessa halutaan kiertämään kotimaassa, ei ydinenergiaa yksinkertaisesti voida jättää pois energiapaletista.
Ydinvoiman jatkuva poliittinen ja ideologinen kampittaminen on nyt johtamassa siihen, ettei biodiversiteettiä, luonnon kantokykyä ja sitä myötä ihmiskunnan elinoloja uhkaavia ympäristöpäästöjä saada merkittävästi alennettua tällä vuosisadalla. Jos ympäristöpäästöjen vähentäminen on todella energiapolitiikkamme prioriteetti numero yksi, kuten pitäisi olla, ei ole loogista vastustaa ydinvoimalla saavutettuja päästövähennyksiä. On äärimmäisen vaarallista ja vastuutonta luoda vastakkainasettelua ydinvoiman ja uusiutuvien energiamuotojen välille tilanteessa, jossa meidän pitäisi keskittyä vähentämään fossiilisten käyttöä kaikilla potentiaalisilla vähäpäästöisillä energiantuotantomuodoilla.
Energiapolitiikassa olisikin nyt yhdestoista hetki kääntää retoriikka ja ohjausvaikutukset helpottamaan tasapuolisesti vähäpäästöisen energiantuotannon rakentamista ja siirtyä rankaisemaan päästöintensiivistä energiantuontantoa. Näin saataisiin luotua energiateollisuudelle ja kotitalouksille kannustimet investoida vähäpäästöisiin teknologioihin biodiversiteettiä ja ihmiskunnan hyvinvointia uhkaavien päästöjen vähentämiseksi.
