Jokainen varusmiesjohtajana palvellut muistaa sen ihan tavallisiakin käskyjä jatkuvasti kyseenalaistaneen varusmiehen, joka opetti meille, miksi akuutissa kriisitilanteessa hierarkiat ja käskyt toimivat paremmin kuin diskuteeraaminen ja huutoäänestykset. Myös suomalaisten NATO-vastustajat noudattelevat ymmärryksen puutteelle perustuvaa logiikkaa, jonka mukaan vesiliirtoon joutuneessa autossa ehditään vielä äänestää siitä, mistä vakuutus ostetaan ja mihin tienpientareen puuhun halutaan törmätä.
Kokoomuksen PJ-ehdokkaiden näkemykset kansanäänestyksen tarpeettomuudesta NATO-jäsenyyden suhteen yllätyksettömästi pöyristyttivät niin oppositiota kuin presidenttiäkin, kun elämän realiteetit eivät mahtuneetkaan toiveunissa nähtyyn muottiin. Samat tahot eivät ole vaatineet mistään muustakaan poliittisesta aiheesta kansanäänestystä, joten näen moraalisaarnaamisen NATO-kansanäänestyksestä lähinnä tarkkaan valikoituna työkaluna, jolla turvallisuuspoliittinen status quo jumitetaan 1970-luvulle samalla, kun ympäröivä maailma ja turvallisuuspoliittinen tilanne muuttuvat kiihtyvää vauhtia. Suomessa tosin takerrutaan kaikilla politiikan osa-alueilla YYA-aikaan, joten miksei sitten puolustuspolitiikassakin?
Kansanäänestyksestä puhuminen ei NATO-jäsenyyden kohdalla ole tällä hetkellä edes relevanttia, koska meillä ei ole lakia sitovasta kansanäänestyksestä ja näitä ei-sitovia kansanäänestyksiä pidetään joka tapauksessa neljän vuoden välein eduskuntavaalien muodossa. Jos turvallisuustilanne muuttuu vaalikausien välissä merkittävästi, kuten Putinin hallinnon aikana on käynyt, päättäjien pitää pystyä reagoimaan muutoksiin mahdollisimman nopeasti. Neuvoa-antava kansanäänestys on hyvä työkalu kiireettömissä päätöksissä, mutta akuuteissa kriiseissä se ei täytä tarkoitustaan.
Suomessa vastustetaan NATO-jäsenyyttä ylikorostamalla liittoutumattomuuden ja kansanäänestyksen merkitystä. Kun keskustellaan pohjoismaisesta sotilasyhteistyöstä, EU:n turvallisuusjoukoista tai Venäjän etupiirin vangiksi jäämisestä, ei kansanäänestystä yhtäkkiä tarvitakaan eikä liittoutumattomuudella olekaan mitään merkitystä. Kriisiajan ulkopolitiikassa liittoutumattomuuskin tarkoittaa puolensa valintaa, silloin se valinta vain ei perustu demokraattisilla vaaleilla valitun eduskunnan päätöksiin saati neuvoa antavaan kansanäänestykseen. ”NATO-kiimasta” ja ”NATO-uhosta” louskuttavat agitaattorit eivät jostain syystä näe esimerkiksi Krimin tilannetta, huonontuvaa Venäjän demokratiakehitystä tai venäläisten jatkuvaa sotilaallista painostusta varsinaisesti uhkaavina, eivät edes silloin kun itse vastustavat NATO-jäsenyyttä vedoten sen seurauksena Venäjän suorittamiin taloudellisiin ja sotilaallisiin kostotoimiin.
Toisen maailmansodan aikaan Suomi kokeili liittoutumattomuuden hyötyjä sekä realiteettien aktiivista kieltämistä, juuri kuten nykyäänkin. Seuraukset reilu 70 vuotta sitten olivat katastrofaaliset: Kun nokkaanlyöntitalkoot alkoivat, Suomi oli yksin ja täysin alivarusteltu naapuridiktatuurin hyökkäyksen edessä, ei auttanut diskuteeraaminen eikä kansanäänestykset. Vasta realiteettien hyväksyminen johti liittoutumiseen, jonka myötä saimme tarvitsemamme avun ja vältyimme Itä-Euroopan valtioiden kohtalolta. Tähän tarvittiin päätöksiin kykeneviä johtajia, jotka toimintansa perusteella ovat ansainneet paikkansa politiikan ja sotilasjohtamisen legendoina. Siinä on sana, jota ei tulla monesta tämän päivän poliittisesta johtajasta käyttämään.
Liittoutumattomuuspolitiikkaan takertuminen tuolloin olisi johtanut vuosikymmenien sortopolitiikkaan, kymmeniintuhansiin kuolonuhreihin vankileireillä ja lukemattomiin kadonneisiin Neuvosto-diktatuurin salaisen poliisin toimesta, aivan kuten kävi niin monessa Itä-Euroopan maassa. Käsitettä ”hyvinvointivaltio” ei olisi sortovuosista toipuvassa entisessä Neuvosto-Suomessa edes kuultukaan. Nykypäivän esimerkkejä liittoutumattomuuspolitiikasta voi katsoa vaikka Tsetseniasta, Georgiasta tai Krimiltä. Kuten näemme, ei liittoutumattomuuden seuraus ole rauha, vaan niin historiallisesti kuin nykypäivän realiteettienkin valossa se tarkoittaa Suomen kohdalla jäämistä yksin idän aggressoria vastaan.
Kun panoksena on maamme itsenäisyys, demokratiamme tuho, kymmenettuhannet ihmishenget, Putinin diktatuurin sortovallan alle jääminen ja lukematon määrä inhimillistä kärsimystä, ei puolustuspoliittinen päätöksenteko voi nojata ihanteeseen siitä, että kaikkien mielipidettä pysähdytään erikseen kysymään. Jos ehdottomasti halutaan kysyä neuvoa, niin meillä on käytettävissä esimerkiksi asiantuntijoiksi koulutettu upseeristo, jolla on varmasti valistuneempi käsitys liittoutumisen hyödyistä ja riskeistä kuin meillä tavallisilla sukankuluttajilla, kysytään sitten heiltä.
Olen äärimmäisen huolestunut siitä, että Suomessa ollaan valmiita riskeeraamaan koko kansamme hyvinvointi vain suomettumisen aikaan kansalaisiin juurrutetun itäpropagandan synnyttämän NATO-vihan takia. NATO-änkyrät, populistit ja vasemmistojohtajat ovat valmiita vaihtamaan satavuotisen vapautemme väliaikaiseen gallup-kannatukseen. Se ei ole mitään johtajuutta, vaan pyrkyryyttä, pelkuruutta ja vastuuttomuutta.