Tere Sammallahti

Tekopyhyyden rajoja koeteltiin eilen kunnolla, kun kirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittanut Laura Lindstedt pokkasi 30 000 euroa verovapaata palkintorahaa, mutta soimasi juhlapuheessaan ”veronkiertäjiä”. Puheessa vilahteli myös muita kasvottomia vihollisia, kuten ”oikeistolaisia”, ”rikkaita” ja ”uusliberalismi”. Nyt palkittu kirjailija kritisoi suomalaista keskustelukulttuuria sanoen, että ”solvaaminen ja väkivallalla uhkailu ovat normaalia kommunikaatiota”, mutta silti itse yleistää hallituksen ja muut nimeämänsä tahot itse ylläpitämiensä stereotyyppien edustajiksi. Ei Lindstedtin puhe tietenkään ollut väkivaltaa, mutta ainakin minusta puhujanpöntöstä vaikutti verbaalisen konfetin sijaan lentävän polttopulloja.

Helsingin Sanomien haastattelussa Teos-kustantamon tiedottaja Hannele Jyrkkä kertoo, että ”Lauralla on jokaista haastattelua varten eri mekko”. Jos Björn Wahlroos, Eija-Riitta Korhola tai joku muu mahdollisesti uusiovessapaperilla perseensä pyyhkivä yli keskituloinen, tai väärää puoluetta edustava, suomalainen ilmoittaisi vaihtavansa pukua/mekkoa joka haastatteluun, niin media ja apurahoilla elävät taiteilijat mölyäisivät elitismistä, ökyilystä ja köyhien kyykyttämisestä päivätolkulla. Tässä tapauksessa Hesarin toimittaja kuitenkin toteaa: ”Näin pätevän huomaavaista voittajaa kaunokirjallisuuden Finlandialla ei ole aikaisemmin ollut!”

Veronkiertäjiä ja rikkaita kritisoivan Lindstetin rahoitus kiinnostaa skeptistä ajattelijaa. Nopealla googlauksella löytyi seuraavat Lindstedtin kuittaamat apurahat:

Suomen Kulttuurirahaston Kainuun rahasto, 2009, 4 000 €
Taiteen Edistämiskeskus, 2009, 3 000 € (työryhmä)
Jenny ja Antti Wihurin rahasto, 2010, 10 500 €
Koneen Säätiö, 2012, 25 200 €
Suomen Kulttuurirahaston Uudenmaan rahasto, 2012, 11 000 €
Taiteen Edistämiskeskus, 2013, 5 000 €
Koneen Säätiö, 2013, 23 000 €
Koneen Säätiö, 2014, 22 500 € (työryhmälle)
Alfred Kordelinin säätiö, yleinen edistys- ja sivistysrahasto, 2015, 10 000 €

Te, jotka ette tiedä mistä esimerkiksi Koneen Säätiön tai Jenny ja Antti Wihurin rahaston pääomat ovat alunperin tulleet, niin palautelkaapa mieliin mistä sellaiset nimet kuin Herlin ja Aarnio-Wihuri mahtavat olla tuttuja (Pro-tip: googlaa verotietoja). Lindstedtin kritiikistä huolimatta vaikuttaa siltä, että ”rikkaiden pöydistä putoavat muruset” pitävät erästäkin tuottamatonta työtä tekevää apurahataiteilijaa vaatteissa ja lompakkoaan varsin pulskassa kunnossa.

Erityisen hupaisaa Lindstetin veronkiertojutussa on se, että säätiöt, kuten sijoittamalla pääomansa tekevä Alfred Kordelinin säätiö ja Koneen Säätiö, on vapautettu veroista sijoitustuottojensa suhteen. Sama koskee Suomen Kulttuurirahastoa, jolla säätiönä on yli 1,4 miljardin euron verottamaton omaisuus. Taiteen Edistämiskeskus taas elää Opetus- ja kulttuuriministeriön sekä Veikkauksen (lue: veronmaksajien) rahoilla. Listaan voi nyt lisätä Finlandia-palkinnon, joka luovutetaan saajalleen verovapaasti verovapautta nauttivan Suomen Kirjasäätiön toimesta. Tarvitseeko pienituloisen tuntityöläisen vuosipalkkoja [url=http://www.vero.fi/fi-FI/Syventavat_veroohjeet/Henkiloasiakkaan_tuloverotus/Apurahojen_stipendien_tunnustuspalkintoj(34557)]verottomina apurahoina[/url] kuitanneen Lindstetin logiikasta sanoa tämän enempää?

Suomen Kuvalehti toteaa Lindstetistä kertovassa artikkelissaan, että ”Kahdeksan vuotta romaaniaan kirjoittaneelle on turha sanoa, että kirjoita kirjoja, jotka myyvät”. Harvoin sitä kuulee lausetta, jonka kanssa on niin täydellisen eri mieltä. ”Niiden kaikkien, jotka tekevät luovaa taiteellista ja kulttuurista työtä ammatikseen, pitäisi saada taiteilijapalkkaa”, sanoi Lindstedt vähemmän yllättäen Talouselämän haastattelussa vuonna 2007. Nettoveronmaksajia ja voitollisia yrityksiä halveksuvan Finlandia-voittajan olisi kyllä syytä tarkastella omaa retoriikkaansa, kun ehdottaa oman taloudellisen ahdinkonsa lieventämiseksi hänelle räätälöidyn tulonsiirtohimmelin rakentamista.

Lindstetin ällistyttävin kommentti tuli Acatiimin haastattelussa vuonna 2008: ”Kovassa ja tuotteistavassa ilmapiirissä jopa tutkijan itsensä saattaa olla vaikeaa seistä työnsä takana, sillä arvostusta saavat tutkimukset, joista on selkeästi jotakin hyötyä, kuten lääketieteen ala”. Jos tiedostaa itsekin, ettei omasta työstä ole selkeästi jotain hyötyä, niin sen luulisi herättelevän ihmisessä tarvetta itsetutkiskelulle ja jopa kyseenalaistamaan omia uravalintoja hieman kriittisemmin.

Näitä taustoja vasten sitä myös odottaisi, että muiden tuella elävällä ihmisellä olisi edes rahtunen kiitollisuutta veronmaksajilta saamastaan tuesta. Ei tarvitse nuolla kenkiä, kunhan ei sylje silmille.

Älkää ymmärtäkö väärin, kaikesta huolimatta toivon Lindstedtille pelkkää hyvää. Nettoveronmaksajana vain meinaa hieman kismittää, että koko uransa erilaisten julkisrahoitteisten ja verovapaudesta nauttivien säätiöiden tukien hakemiseen perustanut henkilö kehtaa julkisesti hyökätä niitä ihmisiä vastaan, jotka omalla työllään ja maksamillaan veroilla rahoittavat tämän apurahataiteilijan harrastukset. Finlandia-voittajalta odottaisi retoriikan osalta myös hieman konkreettisempaa ulostuloa kuin tuollaista tunteisiin vetoavaa verbaalioksennusta, jossa ei ole argumentteja, saati ratkaisuehdotuksia, edes siteiksi.

EDIT: 1.12.2015 muutettu "pulskassa kunnossa" muotoon "lompakkoaan varsin pulskassa kunnossa".

Vielä kymmenisen vuotta sitten poliittisen vasemmiston ydinteema oli vastustaa ajatusta loputtomasta talouskasvusta, joka kuulemma oli porvareiden punoma katala valhe ja silkka mahdottomuus, jota tavoitellessa tuhoaisimme koko planeetan. Tänä päivänä vasemmistopopulistiset puolueet, kuten Vasemmistoliitto, Vihreät ja SDP, kuitenkin nojaavat loputtoman velkaantumisen ajatukseen tavoitellessaan loputonta talouskasvua. Velkaelvytyksen kannattajilta ei ole kuitenkaan tullut konkreettista vastausta varsin olennaisiin kysymyksiin:

Millä on se velkarahan summa, joka julkisen sektorin kulutuksena nostaa talouskasvumme yleiseurooppalaiselle tasolle ja mikä on valtionvelan loppusumma? Niin kauan kuin ne vastaukset puuttuvat, en ainakaan minä tule velkaelvytystä kannattamaan.

Velkaelvytystä voi verrata laskuvarjohyppäämiseen silmät kiinni. Suurin osa meistä varmaankin vetäisi narusta heti lentokoneesta hypättyään minimoidakseen maahan syöksymisen riskin, mutta Suomen talouden hoitajat ovat kuitenkin valinneet antautua hallitsemattomaan vapaapudotukseen. Palkintona on nykyisten päättäjäsukupolvien itselleen ostama adrenaliiniryöppy, mutta hintana on nuoremman sukupolven tulevaisuuden maahansyöksy. Mitä tahansa me keksimmekin velaksi itsellemme ostaa, jää lasku jälkikasvun maksettavaksi. Suomalaisten sosialistien retoriikassa tätä kutsutaan oikeudenmukaisuudeksi.

Suomen talous on ollut kriisissä kohta kahdeksan vuotta, minkä ajan taloudenhoitomme on perustunut velkaelvytykselle talouden sitkeästi jatkaessa sakkaamista. Tästä faktasta huolimatta vasemmistopuolueet vastustavat leikkauksia ja talouden sopeutustoimia samalla vaatien lisää velkaelvytystä. Joidenkin mukaan velkaantumisesta kuulemma aiheudu kansantaloudelle mitään merkittävää haittaa, koska lainoja ei tarvitse maksaa takaisin, tai jos maksetaankin, niin se tehdään vasta talouden kasvaessa. Paavo Arhinmäki jopa esitteli hypoteesin, jonka mukaan lisää velkaa ottamalla voidaan vähentää velkaantumista.

Historia kuitenkin todistaa, että kasvukaudella velanmaksuhalukkuus ei ole alkuunkaan sellaista kuin velkarällästämisen houkutus taantumassa.

Kymmenen vuotta sitten talouden kasvaessa tasaisesti poliitikot keskittyivät kalastelemaan ääniä kertomalla visioitaan ”jakovarasta”. Termillä tarkoitettiin sitä muilta veronmaksajilta kerättyä rahasummaa, jonka eduskuntavaaleissa pärjänneet puolueet pääsevät jakamaan äänestäjilleen ja muille eturyhmilleen. Vuoden 2007 eduskuntavaalien alla mm. Keskustan Matti Vanhanen sanoi, että ”valtiontaloudessa on 5 miljardin jakovara”, siis lähes saman verran kuin budjettivaje tällä hetkellä on. Ja tietysti kansalaisjärjestöt, kuten eri eläkeläisjärjestöt, olivat vaatimassa jakovaran käyttämistä itseensä.

Vuonna 2008 talousromahduksen myötä puheet jakovarasta muuttuivat puheiksi siitä, kuinka paljon Suomella on vielä varaa velkaantua.

Nyt velkaantumisenkin raja on tullut nopeasti Euroopan heikoimmin kehittyvällä taloudella vastaan. Muut Euroopan maat toipuvat taantumasta kovaa tahtia samalla, kun Suomen velkaantumisaste kasvaa niin suhteellisesti kuin absoluuttisestikin huimaa vauhtia. Moni vasemmistopoliitikko väittää Suomen harjoittaneen leikkauspolitiikkaa, mutta Suomen ylittäessä tänään iltapäivällä maagisen 100 miljardin euron velkarajan nuo höpöpuheet toivottavasti jäävät vihdoin ja viimein unholaan. Lukujen valossa Suomi on elvyttänyt koko taantuman ajan lähes 10 miljardia vuodessa, mutta siitä huolimatta Suomen talous ja sen kehitys on tippunut monella mittarilla Euroopan huonoimmaksi.

Vaikka mantra ”yksityishenkilön taloutta ei voi verrata valtiontalouteen” pitääkin sinällään paikkan, pitää lainoja myös maksaa takaisin ja niillä on korkokulunsa. Kun Suomessakin talouskasvu joskus toivottavasti alkaa, nousevat myös valtionlainojen korot, jolloin korkojen ja velkojen takaisinmaksun yhteissummaa voi näillä velkamäärillä vain arvailla.

Velkaelvytys on moraalisesti väärin, koska sillä siirretään taloustaantuman vääjäämättömästi aiheuttama ostovoiman lasku tulevaisuuteen. Korkojen ja lainan takaisinmaksujen rahasumma on suoraan pois senhetkisestä ostovoimasta, talouskasvusta, palveluista, koulutuksesta ja hyvinvoinnista, siis juuri niistä asioista joista velkaelvyttäjät nyt ovat huolissaan. Vertaus housuun kusemisesta pakkasella tulee väkisinkin mieleen, tosin suomalaisessa talouspoliittisessa todellisuudessa lämpimistä housuista nauttii vain nykyinen päättäjien sukupolvi, joka lämmön kaikottua ostaa uudet housut lastensa piikkiin ja ojentaa kylmät housut lapsilleen.

Nykyinen päättäjäsukupolvi on jättämässä meille nuoremmille sukupolville, eritoten työelämään siirtymässä oleville nuorille, karmaisevan perinnön. Viimeisimpiä hallituksia ja niiden kannattajia tullaan vielä kiroamaan alimpaan helvettiin, kun rakenteellisten uudistusten vastustaminen ja velaksi elvyttämisen aiheuttama taloudellinen apatia, työttömyys ja sosiaaliset ongelmat räjähtävät viimeistään ensi vuosikymmenen alussa entistä pahemmin käsiin.

”Viimeinen maksaa laskun” ei voi enää olla suomalaisen talouspolitiikan motto.

Arkkitehti Juulia Mikkolan 14.11. Helsingin Sanomissa julkaistu vieraskynä-kirjoitus oli sanalla sanoen ällistyttävä. Siinä esitettiin lukuisia väitteitä, joiden uskon nostattavan useammankin rakennusalan ammattilaisen kulmakarvoja.

Jos Mikkolan ydinteesi, ”…ne [rakentamismääräykset] estävät käytännössä kokonaan pitkäikäisten, terveiden ja ympäristöystävällisten asuinrakennusten tekemisen” olisi totta, uskoisin rakennusalalla käytävän asiasta vilkkaampaakin julkista keskustelua. Myyttiä rakennusmääräysten epätarkoituksenmukaisuudesta toisteleekin tyypillisesti henkilö, jonka käsitys energia-, rakenne- ja talotekniikasta sekä rakennusten sisäilmastosta on vinoutettu romantisoimalla vanhoja teknologioita. Mikkolan kirjoitus visioineen hirsirakentamisesta, massiivirakenteista ja painovoimaisesta ilmanvaihdosta ei siis poikkea trendistä.

”Energiatehokkuutta korostetaan muiden asioiden kustannuksella”, väittää Mikkola. Kuitenkin rakennusten sisäilmastolle standardit asettavat Rakentamismääräyskokoelman osa D2 sekä Sisäilmayhdistys Ry:n Sisäilmaluokitus ovat johdonmukaisesti tiukentuneet, kuten kaikki muutkin rakentamiseen liittyvät määräykset. Samalla rakennuttajien ja käyttäjien vaatimukset rakennusten toiminnallisuudelle, sisäilmastolle, akustiikalle, energiatehokkuudelle ja muille tekijöille ovat kiristyneet huomattavasti vuosien saatossa. Mikkola ei näytä tietävän, että modernissa rakentamisessa on energiatehokkuuden lisäksi täytettävä huomattava määrä standardeja, joita 1900-luvun alun rakennukset eivät edes saneerattuina tule koskaan täyttämään.

Mikkola väittää, että ”…uusien määräysten mukaiset rakennukset tuhoavat terveytemme”, ja että yli satavuotiaat talot ovat energiatehokkaampia kuin uudet rakennukset. Viimeiset kolme vuotta rakennusten energiatehokkuuskonsultointia tehneenä uskallan sanoa suoraan, ettei moisille väitteille ole mitään perusteita. Päin vastoin, suomalaiset kiinteistöt ovat koneellisen ilmanvaihdon, ilmansuodatuksen, tarpeenmukaisen ohjauksen, parempien ulkovaippojen ja muiden modernien ominaisuuksien ansiosta takuulla terveellisempiä sekä käyttömukavuudeltaan ja energiatehokkuudeltaan parempia kuin koskaan aikaisemmin. Päreet, koksi, polttoöljy, epäpuhtauksia täynnä oleva sisäilma, kakluunit, yöastiat, syöpäläiset, jääkylmät lattiat talvisin tai 30 asteen sisälämpötila kesäisin ovat vain paha muisto menneisyydessä. Romantikkojen mukaan talojen pitää kuulemma ”hengittää”. Saneeraamattomassa rintamamiestalossa tai vanhassa hirsitalossa koskaan asunut tietää hengittämisen olevan synonyymi sille, että talvisin sisällä ollaan ulkovaatteet päällä, kun seinän läpi puhaltava pohjoistuuli pyörittää sukkia jalassa.

Mikkola tietää, että osa 1960-luvulla ja myöhemmin rakennetuista rakennuksista on purettu antaen ymmärtää, että se indikoisi modernien rakennusmääräysten kelvottomuutta. 1960-luvun ja vuoden 2015 rakennusmääräykset ja rakennusten toimintaan liittyvät teknologiat eroavat toisistaan kuin yö ja päivä, joten yhtäläisyysmerkkien vetäminen niiden väliin on perusteetonta. Pitää myös muistaa, että huomattava osa Mikkolan ihannoimista 1870-1920-luvun taloista on purettu jo ennen ensimmäistenkään rakennusmääräysten laatimista, ja edelleen pystyssä olevia on peruskorjattu jo moneen otteeseen vastaamaan modernin kuluttajan vaatimuksia.

Kulmakarvoja nostattaa myös väite, jonka mukaan ”Rakennusmääräyksiä pitäisikin muuttaa siten, että mitattaisiin rakennusten todellista energiankulutusta”. Ei missään tapauksessa pidä. Rakennusten mitattu energiankulutus ei ota huomioon sitä suurinta tekijää, eli käyttäjien tottumuksia, jolloin mitatut tulokset eivät ole keskenään vertailukelpoisia. Voisimme esimerkiksi rakentaa kaksi identtistä omakotitaloa, joista toisessa asuu paljon matkustava poikamies ja toisessa viisihenkinen perhe. Vaikka poikamiehen talouden mitattu energiankulutus on huomattavasti pienempi, ei se tee hänen talostaan energiatehokkaampaa.

Olen yllättynyt, että Suomessa on vielä vuonna 2015 rakennusalan ammattilainen, joka vannoo ”perinteisen rakentamisen” ja painovoimaisen ilmanvaihdon nimeen käyden samalla vendettaa koneellista ilmanvaihtoa ja ilmatiivistä rakentamista vastaan. Tosiasia on kuitenkin se, että sähkövalo on turvallisempi ja vaivattomampi kuin päreiden polttaminen, vesiviemäri hygieenisempi kuin yöastia ja koneellinen ilmanvaihto energiatehokkuudeltaan huomattavasti parempi kuin painovoimainen, jos rakennuksen käyttäjäviihtyvyydelle asetetaan samat kriteerit.

1800-luvulle palaaminen ei ole ratkaisu suomalaisen rakentamisen ongelmiin, energiatehokkuuden parantamiseen saati rakennuskannan arvon ylläpitämiseen. Jos olisi, niin New Yorkiin, Singaporeen, Lontooseen, Hong Kongiin ja muihin maailman kasvukeskuksiin nousisi painovoimaisella ilmanvaihdolla varustettuja massiivirakenne- ja hirsitaloja. Mutta kun ei nouse, miksiköhän?

Tässä vielä vastaus osaan vaille syvempää analyysiä jääneistä väittämistä:

”Suomen ilmaston ei ole ymmärretty poikkeavan muusta Euroopasta” – Kyllä on, sen voi todeta ihan rakentamismääräyskokoelmasta tai vaikka käymällä rakennusvalvontavirastossa asiantuntijoiden juttusilla.
”Suomessa ei kannata pyrkiä siihen, ettei taloja tarvitsisi lainkaan lämmittää talvikaudella” – Ei niin eikä sellaista lie kukaan ehdottanutkaan, talven mitoituspakkasilla kun lämmitystarvetta on väistämättä.
”Liian paksut eristekerrokset johtavat rakenteiden kastumiseen, kun sisältä ulos johtuva lämpö ei enää riitä kuivaamaan rakenteita” – Lämpö ei merkittävästi kuivaa rakenteita, vaan rakenteiden läpi liikkuva ilmavirta, mikä kasvaessaan huonontaa rakennuksen energiatehokkuutta. Uuteen höyrytiiviiseen rakenteeseen ei tiivisty samalla tavalla kosteutta kuin ”hengittävään” seinään, siksi sitä ei tarvitse tuulettaa kuin vanhaa hirsiseinää.
”Höyrytiiviiden rakenteiden ja koneellisen ilmanvaihdon yhdistelmä synnyttää helposti sisäilmaongelmia, kun rakenteista imeytyy sisäilmaan kemikaaleja ja mikrobeja.” – Uusissa rakennuksissa ilmaa nimenomaan liikkuu vähemmän rakenteiden läpi, jolloin myös epäpuhtauksia imeytyy sisäilmaan vähemmän.