Tere Sammallahti

Suurin syy suomalaisten korkeaan työttömyyteen on jäykkä työmarkkinasääntely, tolkuton verokiila ja kymmenien erilaisten tulonsiirtohimmeleiden luomat kannustinloukut. Hallituksella meni suurempien reformien kanssa sisu kaulaan, joten se loi työnhaun kannustimeksi aktiivimallin, joka hyvästä tarkoituksestaan huolimatta se ei vastaa yhteenkään suomalaisten työmarkkinaongelmien juurisyistä edes välttävästi. Aktiivimallia on aivan aiheellisesti kritisoitu, mutta harmillisesti sekin keskustelu aiheesta on ollut lähinnä hiekkalaatikoilta tuttua lapsellista homottelua.

En oikein ymmärrä, miksi valtion holhousta joka käänteessä vaativa vasemmisto valittaa nyt, kun valtio sitten tosissaan holhoaa ja joidenkin kohdalla vieläpä erittäin hyvin tuloksin? Aktiivimalli tietysti kääntää kannustinruuvia työttömän peukalossa aivan samalla tavalla kuin vaikkapa ansiosidonnaisen lyhentäminenkin, joten toimiva kannustinvaikutus tukien leikkaamisella siis kiistatta on olemassa.

Mutta se byrokratia ja kaiken ylimääräisen turha säätäminen, mihin sitä nyt taas tarvitaan? Esimerkiksi ne TE-toimiston höpönlöpön-kurssit, joista ei nytkään ole kenellekään mitään hyötyä, mikä järki? Jos joku ei nykyisillä työmarkkinoilla työllisty ahekrasta hakemisesta huolimatta, niin joku TE-toimiston tukityöllistämä hömppäkonsultti ei takuulla pysty asiaan vaikuttamaan.

Ihmettelin myös, miksi hallitus on edes tekemässä uudistusta, jota on suitsutettu kustannusneutraaliksi, kun hieman fiksummalla tavalla toteutettuna olisi voitu saada säästöjäkin? Himmelin kylkeen liimattu kansalaistenkyttäysmekanismi tietysti vain kasvattaa hallintokoneiston kokoa ja esimerkiksi Kela on palkkaamassa sata uutta työntekijää aktiivimallin takia. Eikö tämä siis tarkoita sitä, että työttömyyskorvauksista säästetty raha ja kasvaneen työllisyyden tuottama verotulo vain siirretään jälleen rasvaamaan uutta turhaa ratasta byrokratiakoneistossa? Siis ratasta, josta on lähes mahdotonta päästä jatkossa eroon.

Aktiivimallia vastustava kansalaisaloite keräsi vaaditut nimet kasaan ennätysvauhtia, ja projektin myötä aloitteen laatija, helsinkiläinen pitkäaikaistyötön Martin-Eric Racine nousi julkisuuteen. Hän kertoi asiaa käsitelleessä haastattelussa, ettei hänen kannata ottaa töitä vastaan alle 2600 euron kuukausipalkalla ja siitäkös se sitten riemu syntyi! Vaikka Racinen asenne ei tee hänen sanomisistaan epätosia, niin toisaalta ymmärrän myös lausunnosta nousseen tuohtumuksen.

Ensinnäkin, Racine tuntuu unohtavan, että työnteko on panostus korkeampaan elintasoon tulevaisuutta ajatellen. Se kannattaisi erityisesti pitkäaikaistyöttömän pitää mielessään. Toisekseen, suurin osa meistä suomalaisista on tehnyt, tai tekee nytkin, töitä alle 2600 euron kuukausipalkalla. Ei ole mielestäni kohtuutonta ottaa hieman nokkiinsa siitä, että ulkomailta tänne muuttanut, 10 vuotta työttömyyskorvauksilla elänyt henkilö, asettaa tällaisia ehtoja osallistumiselleen tämän yhteiskunnan rakentamiseen.

Mutta, vaikka Racinen asenteessa on roppakaupalla korjaamisen varaa, niin hänen tarinansa silti paljastaa ne valtavat kannustinloukut, joita monimutkaiseen sosiaaliturvajärjestelmäämme on lyhytnäköisen leikkaa ja liimaa-naminami - höttöpolitiikan myötä piilotettu. Esimerkiksi Racine itse asuu suomalaisen sosiaalitukijärjestelmän avulla maan kalleimpiin kuuluvassa Helsingin Kruunuhaan kaupunginosassa ja käteen jää silti vielä aivan mukavaan elämään riittävä määrä euroja. Ja miksipä ei, kun suomalaisessa vero- ja tukijärjestelmässä palkansaajalle alkaa bruttotulojen lisäyksestä jäämään jotain käteen vasta n. 2000 euron kuukausitienestien kohdalla. Siihen asti tukijärjestelmä passivoittaa, kun esimerkiksi 1200 euroa kuussa tienaavan ja 2000 euroa kuussa tienaavan ero nettotuloissa on vain reilun 100 euroa. Moni varmasti ajattelee, mielestäni perustellusti, että kannattaako myydä 160 tuntia kuukaudesta aikaa satasen takia?

Tukijärjestelmässämme on selkeästi rutkasti korjaamisen varaa. Ei vähiten työnteon kannustimia leikkaavan tukiviidakon takia, mutta myös siksi, että eritoten määräaikainen työsuhde on riski, jonka ottaminen saattaa sotkea työttömän byrokratian seitteihin ja entistä syvemmälle taloudellisiin vaikeuksiin. Miettikää, Suomessa työttömälle melkeinpä pahin toimeentuloa uhkaava riski on työllistyminen! Ei tällaista järjestelmää olisi koskaan pitänyt luodakaan!

Jos ei hallitus ole kyennyt seisomaan alkuperäisten tavoitteidensa takana, niin eipä ole oppositiokaan paljoa väläytellyt. Nykyiselle oppositiolle tyypillisesti aktiivimallista alkoi kauhea show, some-vyörytys ja oikein mielenosoitukset Senaatintorilla, mutta realistisia vaihtoehtoja työllisyyden parantamiseksi ei tahtonut muun vaahtoamisen seasta kuulua. Samaa vanhaa liturgiaa työttömiä kyykyttävästä porvarista ja työmarkkinajärjestöjen konsensus-autuudesta kuunneltiin ainakin vuoden päivät, mutta nyt turvat ovat ilahduttavasti tukkiutuneet, kun työllisyysaste on huimassa kasvussa ja työttömyysaste jyrkässä laskussa.

Hupaisana yksityiskohtana mainittakoon SDP:n puheenjohtajan, Antti Rinteen, viime eduskuntavaalien alla esittelemät lääkkeet työttömyysongelmaan. Rinne ei ehdottanut sen enempää eikä vähempää kuin antiikkisesta työmarkkinaepistolasta tuttua “viennin pohjan laajentamista” sekä kaikista sosialistisista utopioista tuttua työttömien pakkotyöllistämistä sosiaali- ja terveyshuoltoon. Rinteellä ei tullut pieneen mieleenkään, että mitä tapahtuu nykyisille kuntien sote-työntekijöille, kun markkina saturoidaan valtion minimipalkkaamilla pakkotyöläisillä? On aika hurjaa, että suomalaisen puolueen johdossa voidaan olla näin pihalla kansantalouden ja työmarkkinoiden toiminnasta.

Jos aktiivimallissa jotain hyvää on, niin ainakin se, että se on yhdistänyt poliittisen vasemmiston vaatimaan byrokratian karsimista. Kunpa se innostus kantaisi muillekin julkisen sektorin osa-alueille. Vaan koitapa tehdä jokin muu byrokratiaa ja julkisia menoja karsiva ehdotus, niin eikö vasemmalta ala heti parku “kylmäävästä ja kovasta leikkauspolitiikasta”. Vasemmiston huoli byrokratiasta on ikävä kyllä hyvin valikoivaa ja tekopyhää.

On myös tärkeää ymmärtää, että puutteistaan huolimatta aktiivimalli ei ole mikään hallituksen salajuoni työttömien nöyryyttämiseksi, kuten erityisesti oppositiosta on annettu ymmärtää. Alunperin hallituksen piti toteuttaa työmarkkinoiden uudistamista hallituslähtöisesti, mutta jostain syystä pääministeri Sipilä kuitenkin antoi pienen väännön jälkeen AY-liikkeelle periksi ja sorvasi tilalle kilpailukykysopimuksen. Sen myötä voitiin teeskennellä, että kolmikanta on kaatunut samalla, kun vastuu työmarkkinauudistuksista annettiin kiertoteitse takaisin työmarkkinajärjestöille.

Tämä kepulointi on yksi tämän hallituskauden isoimpia pettymyksiä vaikka hallituspuolueet ovatkin innoissaan ottaneet kunniaa talouden kääntymisestä nousu-uralle. Muistuttaisin kaikille, että hallituksen omissakin projektioissa valtion velkaantuminen loppuu vasta vuonna 2021, joten korjausliikkeet eivät ole olleet alkuunkaan riittäviä.

Oli miten oli, aktiivimalli siis ei ole hallituksen salajuoni, vaan nimenomaan vasemmistolaisten suojeleman kolmikannan tekemä ehdotus, jonka isä on vasemmistoliiton entinen puoluesihteeri ja STTK:n pääekonomisti Ralf Sund. Työmarkkinajärjestöt sitoutuivat aivan itse aktiivimallin sisältävään kiky-sopimukseen ja saivat keskenään laatia ehdotuksen aktiivimallista hallituksen hyväksyttäväksi.

Ammattiliitoista yritettiin kyllä jälkikäteen luoda illuusiota siitä, että hallitus olisi pettänyt jonkin kilpailukykysopimukseen liittyvän klausuulin. Todellisuudessa diilissä oli kyse siitä, että joko toteutetaan hallituksen esittämät leikkaukset tai sitten se kiky. Ammattiliitot valitsivat kikyn ja nyt aivan toisista leikkauksista puhuttaessa ne väittävät, että hallitus olisi lupautunut pidättäytymään kaikista leikkauksista koko hallituskauden loppuun. On sanomattakin selvää, ettei mikään hallitus vetäisi itselleen tuollaista narua kaulaan, mutta ammattiliittojen johto mieluummin valehtelee kaikille päin naamaa oman rahoituksensa takaamiseksi kuin ajattelee kaikkien suomalaisten etua.

Kaikesta huolimatta, aktiivimalli on yksinkertaisesti turha, koska se ei puutu millään tavalla suomalaisia riivaavan työttömyyden juurisyihin eli tiukan työmarkkinasääntelyn ja korkean verotuksen aiheuttamaan avoimien työpaikkojen puutteeseen. Aktiivimallin huonouden inspiroimana joukko kansalaisaktiiveja valmisteli esityksen reformista, joka tekisi koko aktiivimallista kuolleen kirjaimen ja toisi työmarkkinoille todennäköisesti kymmeniätuhansia, ellei jopa satojatuhansia, uusia työpaikkoja.

Päivän byrokraatin palkintoraadin antibyrokratia-osasto perusti työelämäkomitean, jonka työmarkkinatyöryhmä viisivuotismietinnössään esittää seuraavaa: Perusturvaa varten lanseerattaisiin byrokratiaa keventävä perustili, TES:n yleissitovuus poistettaisiin ja työsopimuslakiin kirjatut velvoitteet irtisanomisperusteista purettaisiin. On ymmärrettävää, että tämä nostaa monelta karvat pystyyn ja herättää pelkoa siitä, että työnantajille annettaisiin työkalut kyykyttää työntekijöitään. Joissain tapauksissa pelko voi olla aiheellinenkin, mutta tosiasia kuitenkin on, että työnantajat tarvitsevat työntekijöitään, eikä työntekijöiden psykoottinen runnominen ole työnantajankaan etu. Avoimemmilla työmarkkinoilla myös työntekijällä olisi mahdollisuus kilpailuttaa työnantajaansa, kun avoimia työpaikkoja olisi enemmän tarjolla. Kattavammat perustelut voit lukea kansalaisaloitteen perusteluosan tekstistä.

Vaikka työllisyys ja kansantalous ovat kasvussa, ei tulevaisuutta varten tarvittavia reformeja ole vieläkään tehty. Seuraava talousnotkahdus odottaa todennäköisesti ensi vuosikymmenellä ja sen koittaessa suomalaisten työmarkkinoiden pitää olla mahdollisimman joustavat, jotta meillä olisi mitään mahdollisuutta selvitä taantuman, heikon huoltosuhteen ja globaalin talouskilpailun puristuksessa. Oppositio voi haukkua, ja hallitus suitsuttaa, uutta aktiivimallia niin paljon kuin haluavat, mutta molemmat niistä ovat loppujen lopuksi väärässä traagisin seurauksin, jotka ikävä kyllä näemme lähitulevaisuudessa, jos merkittäviä muutoksia ei tehdä nyt.

Vaihtoehtoisesti voitte kuvitella Suomen, jossa olisi reilusti enemmän työpaikkoja ja paljon vähemmän työttömyyttä sekä sen mukanaan tuomia sosiaalisia ongelmia. Suomen, jossa ihmiset olisivat vapaampia, vauraampia ja onnellisempia. Työelämä olisi joustavampaa ja antaisi työnantajalle enemmän vapautta sovittaa yrityksensä kulurakennetta vallitsevaan markkinatilanteeseen. Samalla työntekijälle taattaisiin paremmat mahdollisuudet sovittaa työelämä vaikkapa perheen perustamisen tai muun vapaa-ajan aktiviteettien kanssa yhteen. Kaikilla suomalaisilla ja täällä asuvilla olisi paremmat mahdollisuudet nostaa elintasoaan omalla työllään samalla, kun myös heikompiosaisista olisi mahdollisuus pitää entistä parempaa huolta.

Tuo visio ei ikävä kyllä toteudu ennen kuin Suomessa toteutetaan merkittäviä työelämään ja verotukseen liittyviä uudistuksia, ja vaikka aktiivimallia mullistavana uutuutena markkinoitiinkin, on se vain huono vaihtoehto sille, mitä pitäisi olla. Hallituksella olisi vielä pieni hetki aikaa viedä läpi niitä tarvittavia uudistuksia, joista hallituskauden alussa annettiin toivoa. Vasemmistopuolueet ovat ikävä kyllä todistaneet, että heillä ei ole halua muuhun kuin menneisyyden poteroihin jämähtämiseen. Jos tarkoitus todella on antaa nuoremmille sukupolville mahdollisuus merkityksellisiin työuriin, pitää hyvinvointipalveluista kiinni ja pelastaa kansantalous, eikä vain valmistautua seuraaviin vaaleihin, niin suosittelen laittamaan tämän projektin kanssa töpinäksi välittömästi.

https://yle.fi/uutiset/3-10117534
http://vatt.fi/documents/2956369/4408166/Ansioturva.pdf/c049a8d0-9134-4784-8cde-7acca6b811ce
https://www.verkkouutiset.fi/tutkimukset-osoittavat-tyo-loytyy-kun-tuki-uhkaa-leikkaantua/
https://yle.fi/uutiset/3-10049747
http://vatt.fi/documents/2956369/3012213/muistio_50.pdf
http://www.iltalehti.fi/politiikka/201712282200635809_pi.shtml
https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/tyottomyys-ajoi-martin-eric-racinen-koyhyysloukkuun
https://twitter.com/OlliKarkkainen/status/975994642591305730
https://www.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/sdp-n-rinne-velvoittaisi-pitkaaikaistyottomat-vanhustenhoitoon/4956154#gs.3lnrq2o
http://vm.fi/artikkeli/-/asset_publisher/aktiivimallin-toiminta-tausta-ja-kritiikki
https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/238717-ay-ekonomisti-tunnustaa-ehdottaneensa-aktiivimallia-pienetkin-marjat-nyt-poimittava
https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/2785

Tällä hetkellä käydystä perhevapaakeskustelusta jää lähinnä sellainen kuva, etteivät suomalaiset osaa tehdä elämässään oikeita valintoja ilman kansanedustajien apua, ja että vanhemmat ovat suurin uhka lastensa tulevaisuudelle pilttien ainoan pelastuksen ollessa julkishallinnon tarjoama kasvatuslaitos. Tämä jo pari vuotta käyty debatti on edustanut lähes täydellisesti nykyistä poliittista keskustelukulttuuria, jossa laput silmillä samaa mantraa jankuttamalla yritetään tehdä omasta mielipiteestä fakta. Käsillä olleen perhevapaauudistuksen puoltajien kuin vastustajienkaan argumentit eivät pääosin pidä vettä. Ja juuri siksi uudistuksesta oli, ja on edelleen, tulossa suomalaiselle politiikalle ominainen surkea kompromissi, josta ei ole kenellekään hyötyä, ja johon kukaan ei ole tyytyväinen.

Julkisessa keskustelussa on vedottu tutkimuksiin, jotka kuulemma todistavat, että tulevaisuutensa kannalta lapselle paras paikka on keskushallinnon järjestämä varhaiskasvatuslaitos, suomeksi sanottuna lastentarha. Esimerkiksi opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen vetosi taannoisessa mielipidekirjoituksessaan perhevapaauudistuksen kannattajien kovasti rummuttamiin OECD:n Education at Glance-raporttiin ja Home Sweet Home?-tutkimusraportteihin.

Tosin OECD:n Education at Glance-raportin Grahn-Laasonen mainitsee vain osoittaakseen, että Suomessa lapset viedään tarhaan monia verrokkimaita myöhemmin. Tämä ei ole uutta tietoa eikä tietenkään mikään argumentti itsessään. Argumentiksi hän nostaa Karhulan, Erolan ja Kilpi-Jakosen vuonna 2016 julkaiseman Home Sweet Home?-paperin, joka ei edes ole tutkimus, vaan vain muutaman sivun mittainen alustava tutkimusraportti. Siinä itsessään jo todetaan, että näitä alustavia tuloksia pitää tulkita varovaisesti, ja ettei tutkimusasetelman epätäydellisyyden takia selkeää kausaliteettia, eli syy-seuraus-suhdetta, voida tunnistaa.

Home Sweet Home?-raportissa kerrotaan, että kun dataa tarkastellessa kontrolloidaan vanhempien työllisyystilannetta saman vuoden lopussa, kun lapsi täyttää kolme, sekä vanhempien koulutustasoa lapsen syntymävuonna, niin koulutuserot eri ikävuosina tarhaan menneiden lasten kohdalla käytännössä häviävät. Suomeksi sanottuna: Tämän datan mukaan lasten koulutustasoon vaikuttaa nimenomaan vanhempien koulutustaso ja työllisyystilanne, ei se, onko lapsi viety tarhaan yksi- vai kolmevuotiaana.

Kyseinen tutkimus siis ei ole valmis, ei läpäissyt vertaisarviointia, ei ole sisällöltään vielä luotettava eikä siinä esitetty data edes tue yleisesti esitettyä johtopäätöstä alle 3-vuotiaiden varhaiskasvatuksesta saamista hyödyistä. Sen käyttäminen vipuvartena lapsien kampeamiseksi väkisin tarhoihin ei siis ole perusteltua, vaan osoittaa lähinnä sen, ettei näin tekevä ole edes tutustunut koko raporttiin.

Myös opetushallituksen vuonna 2016 julkaisemaan "Vaikuttava varhaiskasvatus"-raporttiin on viitattu ahkerasti varhaiskasvatuksen merkityksestä puhuttaessa. Siinä viitataan kymmeniin tutkimuksiin, mutta varhaiskasvatuksen hyödyistä puhuvassa kappaleessa vain neljään. Niiden sisältö on aivan liian laaja täikammalla läpikäytäväksi ihmiselle, jolle ei makseta faktantarkistuksesta, mutta tsekkasin kuitenkin pääkohdat läpi.

Yksikään näistä tutkimuksista ei tarkastele varhaiskasvatuksen vaikutuksia alle 3-vuotiaisiin, joista kotihoidontukea käsittelevässä keskustelussa on paljolti kyse. Ainoa merkittävä yleishavainto löytyy Heckmanin lyhyestä meta-analyysistä, jossa todetaan, että huono-osaisten perheiden lasten osallistuminen varhaiskasvatukseen aikaisella iällä nostaa heitä kohti muiden perheiden lasten keskiarvoja koulutustasossa ja sen mukanaan tuomassa elintasossa. Ei liene kenellekään vaikeaa kuvitella, että esimerkiksi mielenterveysongelmaisten, päihdeongelmaisten tai muista sosiaalisista ongelmista kärsivien vanhempien lapsille on hyödyllistä päästä turvallisempaan ja tasapainoisempaan ympäristöön mahdollisimman aikaisin?

Mutta kenen mielestä, ja millä perusteilla, tavallisessa rakastavassa, turvallisessa ja muutenkin vakaassa perheessä kasvava lapsi jäisi elämän kilpajuoksussa takamatkalle vain siksi, ettei hän käy päivisin tarhassa? Ainakaan perhevapaakeskustelussa siteeratut tutkimukset eivät tuollaista johtopäätöstä tue vaikka moni onkin sellaiseen selkeästi halunnut päätyä.

Perhevapaakeskustelussa siteeratut tutkimustulokset eivät siis tue väitettä siitä, että alle 3-vuotiaana tarhaan menolla olisi ainakaan mitään tilastotieteellisesti merkittävää syy-seuraussuhdetta lapsen myöhemmän menestyksen tai hyvinvoinnin kannalta. Niinpä minusta on äärimmäisen huolestuttavaa, että lukuisat kansalaisaktiivit, puoluejohtajat, kansanedustajat ja jopa ministerit toistelevat papukaijan tavoin tieteellisesti lukutaidottomien toimittajien älyvapaita johtopäätöksiä lukematta niitä tutkimuksia, joilla muka perustelevat politiikkaansa. Se ikävä kyllä luo mielikuvan, ettei tätä maata edes yritetä johtaa tieteelliseen metodiin tai tutkimustietoon luottaen, vaan jopa aivan korkein poliittinen johtokin seuraa sokeasti ideologiaansa valikoimalla tarkkaan omasta kuplastaan ennakkoluulojaan tukevat hömppäuutiset.

Lasten hyvinvointiin vetoaminen on näiden tietojen valossa vain yksi ideologisen tavoitteen täyttämiseksi keksitty tekosyy. Toinen samanlainen on analyysit naisten ja miesten välisistä palkkaeroista sekä työllisyysasteista, jotka nekin sisältävät monta epäloogista nyanssia.

Ensinnäkin, mikään lakiin leivottu etuus ei anna naisille kannustinta jäädä kotiin miehiä merkittävästi pidemmäksi ajaksi. Äitiysrahan ja isyysrahan välillä maksetun etuuden ero on kolme viikkoa, se on ainoa juridinen ero äitien ja isien saamien kannustinten välillä. Kuitenkin, jos naiset vapaaehtoisesti jäävät kotiin pidemmäksi aikaa, niin ei kyseessä ole mikään “rakenteellisesta syrjinnästä” johtuva tasa-arvo-ongelma, vaan oikeustoimikelpoisten aikuisten tekemä vapaa päätös. Eivät kotona lastaan hoitavat naiset ole mitään keskussuunnitteluvapahtajaa tarvitsevia ääliöitä, jotka pitää pelastaa omalta tyhmyydeltään.

Otan tämän “syrjiviin rakenteisiin” vetoavan argumentin tosissani heti, kun naiset sankoin joukoin ilmoittavat olleensa lasten kanssa vastentahtoisesti pidempään kotona kuin olisivat oikeasti halunneet. Tällaiseen naiseen tuntuu kuitenkin olevan käytännössä mahdotonta törmätä vaikka kaikki meistä tietävät, miten pitkät vanhempainvapaat vaikuttavat palkka- ja urakehitykseen. Jos naiset todella omasta mielestään kärsisivät kotona viettämästään ajasta, niin opetusministeriö, naisjärjestöt ja muut humppaorkesterit olisivat takuuvarmasti julkaisseet aiheesta pitkän liudan tilastoja perhepolitiikan muutoksen tueksi. Mutta eivät ole, koska naisten ovat itse halunneet olla kotona hoitamassa lapsiaan, eivätkä vastaukset näin ollen tue narratiivia “sortavista rakenteista”.

Kukaan tai mikään ei estä modernia naista laittamasta lapsenteon ehdoksi sitä, että vanhempainvapaat jaetaan tasan. Enkä suoraan sanottuna keksi, miksi tällaisen hetero-oletetun ydinperheoletetun miesoletettukaan vaatisi mitään sen vähempää? Mutta toisaalta, minä en olekaan niitä ihmisiä, jotka kuvittelevat tietävänsä muiden puolesta, millainen järjestely heille on paras.

Toisekseen, pari viikkoa sitten Senaatintori täyttyi demareista, vasemmistoliittolaisista sekä vihreistä, jotka huusivat “naisvihamieliselle, epäinhimilliselle, heikompiosaisia kurittavalle ja eriarvoisuutta kasvattavalle” hallitukselle kuinka uhka työttömyystuen marginaalisesta leikkauksesta ei tuo lisää työpaikkoja. Samat henkilöt kuitenkin nyt ripittävät “naisvihamielistä” hallitusta antaen ymmärtää, että työpaikkoja tulee jostain lisää leikkaamalla naisten käyttämistä tuista merkittävästi enemmän. Useimpien poliitikkojen näkemys tukien kannustinvaikutuksista heittää loogista kuperkeikkaa riippuen lähinnä siitä, mitä mieltä poliitikon asiasta täytyy olla tullakseen ensi vaaleissa valituksi. Tällaisia poliitikkoja ei kenenkään tietysti pitäisi äänestää.

Puhuttaessa perhevapaauudistuksen vaikutuksista työuriin, verrataan suomalaisten naisten työllisyysastetta aina muihin pohjoismaihin. Mutta jos verrataan miesten ja naisten kokonaistyöllisyysasteita, niin Suomessa ero on itse asiassa EU-maiden pienin. Vastoin naisasianaisten, äijäfeministien ja muiden laput silmillä kaakattavien poliitikkojen kaanonia, sukupuolten väliset erot suomalaisilla työmarkkinoilla ovat täysin merkityksettömiä ongelmia tasa-arvon, kansantalouden ja työllisyyspolitiikan näkökulmasta. Todellinen ongelma on se, että täällä kokonaistyöllisyysaste laahaa kymmenisen prosenttiyksikköä esimerkiksi Ruotsia jäljessä ja eläkeikää lähestyvien kohorttien kohdalla ero on jo yli 15 %-yks. Lainsäädännön mikromanagerointi sukupuolikeskiarvojen tasoittamiseksi on yksinkertaisesti merkityksettömään asiaan keskittymistä.

Sitäpaitsi, jos uudistuksen keskiössä oli parantaa nimenomaan naisten työmarkkina-asemaa naisten käyttämiä tukia leikkaamalla, niin miksi tyytyä leikkaamaan kotihoidontukea vain vähän loppupäästä? Miksei koko tukimuotoa lakkauteta ja lyhennetä samalla vanhempien käytettävissä olevia vanhempainvapaita vaikka kuuteen kuukauteen per perhe? Tai poisteta veronmaksajien rahoilla subventoituja vanhempainvapaita kokonaan? Tällöinhän kannustinvaikutukset paranisivat huimasti kaikilla sukupuoleen katsomatta ja useimmat piltit saataisiin jo parin kuukauden iässä kasvatuslaitoksiin turvaan vanhemmiltaan!

Todellisuudessa näin ei tehdä, koska jopa äänekkäin vasemmisto- ja feministipopulisti tietää, ettei työllisyysaste parane merkittävästi ilman aitoa työmarkkinareformia ja veroasteen laskemista. Naisten oikeudet ovat toki tärkeä asia, mutta ne tuntuvat olevan monelle niistä vaahtoavalle vain äänestäjien hämäämiseksi luotu savuverho, jottei tarvitsisi sanoa ääneen mitään sellaista, joka voisi suututtaa äänestäjät.

Tällä hetkellä esitys perhevapaamallin muuttamiseksi, sekä esityksen vastustaminen, on erittäin kunnianhimotonta tulonsiirtopyramidin kantilta toiselle pyörittelyä, jossa lähinnä siirretään veronmaksajien ja yritysten kustantamia etuisuuksia poliitikkojen valitsemille eturyhmille. Minusta on hurjaa, että valtakunnanpolitiikasta on haasteellista löytää edes puolikasta ideaa, jonka myötä suomalaiset saisivat ottaa enemmän vastuuta omasta elämästään ja hyvinvoinnistaan. Lyön vaikka vetoa, että suurin osa meistä haluaisi parantaa omaa ja perheensä elintasoa omalla työllään, mutta riistoverotus rampauttaa tavallisen palkansaajan ostovoiman, kun ääniä kalastelevat poliitikot ovat valmiita siirtämään kansalaisten pienimmätkin arjen murheet julkishallinnon harteille.

Suomessa pitäisitehdä kunnollinen perusturva- ja veroreformi, suitsia julkisen sektorin kuluja ja lanseerata perustilimalli, niin vanhemmilla voisi tulevaisuudessa olla varaa ottaa isompi vastuu perheensä elättämisestä. Ja jos täällä pidetäänkin yllä jotain valtion subventoimaa vanhempainvapaajärjestelmää, niin siitä tulisi koitua yrityksille mahdollisimman vähän kuluja ja perheiden pitäisi saada jakaa vapaansa omalla päätöksellään juuri niin kuin haluavat ilman mitään korvamerkkejä. Se olisi todellista vapautta, eikä sitä vapauden kaapuun puettua holhoamista, jonka kannattajat nostavat itsensä jalustalle samalla ajatellen muiden olevan niin tyhmiä, etteivät kykene päättämään omista asioistaan.

Älkääkä ymmärtäkö väärin. Minä kannustan ehdottomasti kaikkia vanhempia ottamaan lomaa viettääkseen aikaa lapsensa kanssa. Sanon kaikille ihan sukupuoleen katsomatta, että kannattaa tarkkaan pohtia, haluatko taistella ajasta lapsen kanssa vai urakehityksestä työpaikalla? Tietysti on kivempaa kuolla varakkaampana kuin köyhempänä, mutta niitä vauvan tai taaperoikäisen kanssa vietettyjä ainutlaatuisia hetkiä ei saa millään rahamäärällä ostettua takaisin, kun ne kerran menevät ohi. Siinä luo sidettä lapseen, tutustuu häneen, saa opetella arjen rutiineita ja perheestä huolehtimiseen tarvittavia taitoja. Ne muutamat viikot tai kuukaudet menevät, ikävä kyllä, ohi yhdessä silmänräpäyksessä vaikka se taloudellisesti vähän kirpaiseekin.

Olemassa oleva perhevapaajärjestelmä, saati tämä esitys uudeksi sellaiseksi, ei kuitenkaan edusta mitään tasa-arvoa, vaan yksilönvapauden murskaamista ylhäältä määritellyn ihanteen saavuttamiseksi. Nykyinen systeemi luotiin tukemaan poliitikkojen ihannetta heteropariskunnan muodostamasta ydinperheestä, eivätkä ne itseään edistyksellisiksi liberaaleiksi kuvittelevat perhevapaauudistuksen kannattajat ole todellakaan purkamassa tätä järjestelmää, vaan vain muuttamassa niitä vahvistamaan omia ihanteitaan. Vapausaatteen kannattajana en voi hyväksyä sitä, että tasa-arvon käsitteen väärin ymmärtäneet keskushallintofetisistit käyvät sotaan perheiden sisäistä autonomiaa vastaan pakottaakseen meidät vapaat aikuiset suomalaiset oman ideologiansa mannekiineiksi.

http://www.hs.fi/paivanlehti/07102016/a1475724211284
http://www.msmt.cz/file/39129/download
http://www.oecd.org/edu/education-at-a-glance-19991487.htm
http://wpsei.utu.fi/wp-content/uploads/2016/04/WPSEI9.pdf
http://www.slideshare.net/titaresearch/erola-karhula-kilpijakonen-home-sweet-home-longterm-educational-outcomes-of-childcare-arrangements-in-finland
http://www.oph.fi/download/176638_vaikuttava_varhaiskasvatus.pdf
http://heckmanequation.org/content/resource/case-investing-disadvantaged-young-children
http://ecec-care.org/fileadmin/careproject/Publications/reports/CARE_WP3_D3_2_Professional_Development_and_its_Impact_on_Children.pdf
http://193.61.4.225/web-files/our-staff/academic/edward-melhuish/documents/2.RB351_-_Influences_on_students__social-behavioural_development_at_age_16_Brief.pdf
http://eppe.ioe.ac.uk/eppe/eppepdfs/RBTec1223sept0412.pdf
https://businessinsider.com/pisa-worldwide-ranking-of-math-science-reading-skills-2016-12?r=US&IR=T&IR=T
http://www.kela.fi/documents/10180/0/Koti_ja_perhe_esite_Kela.pdf/dd7579da-aff7-4689-87f5-862fb15742bd
https://www.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/li-andersson-mtv-n-kolumnissa-aktiivimalli-rankaisee-tyottomia-ihmisia-ei-voi-kohdella-miten-vain/6718794#gs.Ov40pFw
https://demokraatti.fi/todella-julmaa-ja-kylmaa-rinteen-viesti-tyottomille-sdp-tulee-muuttamaan-aktiivimallin/
https://www.verkkouutiset.fi/vihreat-haluaa-kumota-aktiivimallin-paastessaan-hallitukseen/
https://yle.fi/uutiset/3-10071991
https://m.iltalehti.fi/politiikka/201802122200737630_pi.shtml
http://ec.europa.eu/eurostat/documents/2995521/7240293/3-26042016-AP-EN.pdf/

Muutamassa vuosikymmenessä EU:sta on kasvanut megalomaaninen hallintokolossi, joka on levittäytynyt kaikille elämänalueille mikromanageroimaan mustasukkaisesti EU-kansalaisten elämää. EU:sta ja sen massiivisesta hallintokoneistosta on julkisesta keskustelusta päätellen tullut itseisarvo, symbiootiksi naamioitu loisinstituutio, jonka tärkein tarkoitus on varjella omaa olemassaoloaan. Tämän osoitti esimerkiksi se, että EU:n päätöksentekokoneisto laittoi tunteita herättäviä aloitteita hyllylle, jottei Brexit-leiri saisi vahingossakaan lisää vettä myllyynsä ennen kansanäänestystä.

”Viime helmikuussa EU-maiden johtajat venyivät venymistään, jotta Cameron voisi viedä brittiäänestäjille suht kelvollisen sopimuspaperin uudesta ja uljaasta EU–Britannia-suhteesta. EU piti sovun saavuttamisen jälkeen lainsäädäntöään säästöliekillä ja lykkäsi jopa budjettineuvottelujaan, etteivät britit suuttuisi kansanäänestyksen alla. Brexit-sana oli pannassa. Vedenkeitinten energiatehokkuuden vaikutusarvion julkaisua lykättiin.” HS.fi

EU:ssa tahtipuikkoa ei heiluta EU-kansalainen eikä kansanvaalilla valittu EU-parlamentti, vaan vallankahvasta pitelee tiukimmin kiinni ilman kansanvaalia valittu EU-komissio. EU-valtioiden pääministereistä koostuva Eurooppa-neuvosto esittää parlamentille ehdokasta komission johtoon. Komission puheenjohtaja taas valitsee yksinvaltiaan elkein parlamentille esitettävän EU-komissaarien kokoonpanon. Esimerkiksi viime kerralla hyväksymisen ehdoksi parlamentin puolelta haluttiin nais- ja mieskomissaarien määrällisesti tasavertainen edustus, joten jokainen voi päätellä, onko parlamentti päättävä elin vai kumileimasin komissiota valittaessa.

Koska komissiolla kuitenkin on yksinoikeus EU-lakialoitteiden tekemiseen, on parlamentti komission erittäin vahvassa ohjauksessa. Komissiolla on myös oikeus asettaa sanktioita EU-alueella toimiville yrityksille ja jopa EU-jäsenmaille, joten ei liene epäselvää, kuka todellista valtaa EU:ssa käyttää. Liittovaltiokehityksen myötä EU-päätöksentekokoneisto etääntyy pikkuhiljaa demokratiasta ja on siirtymässä monarkioista tuttuun harvainvaltaan, jossa valtaa pitää pieni etuoikeutettujen sisäpiiri, jonka toimintaan varsinkin pienen, Suomen kaltaisen, jäsenvaltion on äärimmäisen vaikeaa vaikuttaa.

Muita EU:n uskottavuutta merkittävästi murentavia tekijöitä ovat näkymättömät ja vaikutusvallattomat MEPit, EU-instituutioiden etäisyys kansalaisiin sekä erityisesti EU-johtajien loputon ylimielisyys. TTIP-vapaakauppasopimuksesta vastuussa oleva komissaari esimerkiksi ilmoitti seuraavaa:

”I do not take my mandate from the European people.” – EU:n kauppakomissaari Cecilia Malmström, The Independent

Ikävä kyllä Malmström on oikeassa; hänellä ei ole mitään velvollisuutta kuunnella EU-kansalaisia eikä tarvitse meiltä mandaattia tehdäkseen kaikkia meitä koskevia sopimuksia. Älkää ymmärtäkö väärin, minä kannatan vapaakauppaa koko sydämestäni, mutta salassa ilman äänestäjien mandaattia toimivia despootteja taas en kannata.

Alla myös pari tyylinäytettä Euroopan komission puheenjohtajalta Jean-Claude Junckerilta. Joku saattaisi jopa sanoa valta-asemansa suojasta väkivaltaa käyttävää sekä henkilöön käyvillä solvauksilla muita julkisesti nöyryttävää kännikalaa sosiopaatiksi, mutta luotettavaan diagnosointiin tarvitaan tietysti ammattilainen.

Angela Merkel on jo aikaisemmin julkistanut liittovaltiokehitystä tukevat suunnitelmat; lisää valtaa EU-instituutioille , tiukempia direktiivejä, vähemmän autonomiaa EU-maille, enemmän byrokratiaa, enemmän veroja ja vaikeammin hahmotettava poliittinen järjestelmä. Juuri näiden asioiden takia EU-kapina kytee monessa jäsenmaassa, populistisen politiikan siivittämänä tai ei.

Liittovaltiouskovaisista tarttunut Tukholma-syndrooma vaikuttaa myös suomalaisten poliitikkojen keskuudessa. Pääministeri Sipilä ehti heti päätöksen jälkeen kertomaan, että ”Suomi on sitoutunut EU-projektiin” ja niin moni muu poliitikko komppasi. Hieno juttu, niin pitääkin, mutta kuinka kauan ja millä ehdoilla? Sitä keskustelua Suomessa ei käydä ollenkaan.

Olemmeko mukana, jos uskonnolliseen diktatuuriin lipsuva Erdoganin Turkki hyväksytään EU-jäseneksi? Olemmeko mukana, jos sääntely edelleen kiristyy ja kansallisvaltioiden autonomia kuolee liittovaltiokehityksen alle? Entä, jos esimerkiksi Venäjä miehittää osan jostain itäisestä EU-maasta ja EU jatkaa liennytyksellä vesitettyä pakotepolitiikkaa, kuten nyt Ukrainan kohdalla? Kuinka kauan olemme mukana ja millä ehdoilla, kun suurten EU-maiden koalitiot pakottavat pienemmät EU-maat oman mielivaltansa alle? Jos suomalaiset poliittiset johtajat vain toteavat, ettei EU-jäsenyydestä voida missään tapauksessa neuvotella, niin olemmeko me tehneet muuta kuin myyneet sielumme EU-komissiolle ilman ehtoja?

Brexitin todellinen uhka, niin Iso-Britannialle kuin muillekin EU-maille, on EU-komission ja -parlamentin tahtotila. Jos brittien päät halutaan nostaa EU-linnoituksen muurille varoittavaksi esimerkiksi, voi Brexit-päätös todella haavoittaa brittien taloutta. Tosin siinä tapauksessa EU:sta on turha puhua minään vapaakaupan ja vapaan liikkuvuuden edistäjänä, vaan protektionistisena linnakkeena, jota se on itse asiassa ollut jo pitkään. EU on tullimuurien avulla sulkenut ovia EU:n ulkopuolisen alkutuotannon tuotteilta rampauttaen samalla kehitysmaiden mahdollisuudet kasvaa jälkiteollisiksi hyvinvointiyhteiskunniksi. Siihen nähden länkytys brittien nationalimista ja eristäytymisestä ovat lähinnä tragikoomista populismia, aivan kuten brexit-leirinkin mielikuvamarkkinointi.

Nationalismilta ei voi suojautua luopumalla suomalaisuudesta ja korostamalla eurooppalaista heimoidentiteettiä EU-linnakkeen muurien takana, vaan nimenomaan syleilemällä globalisaatiota, laajentamalla taloudellisia vapauksia ja luopumalla vapaakauppaa rampauttavasta protektionismista. Tämä tietysti tarkoittaa potkuja kymmenilletuhansille tarpeettomille EU-byrokraateille ja EU-instituutioiden tehtäväkentän merkittävää kaventumista. Pahoin pelkään, että EU-johtajat eivät tätä ymmärrä, vaan kiristävät nyöriä jäsenvaltioiden kaulojen ympärillä tukahduttaakseen kapinahengen ennen kuin eläkevirat menevät alta.

Minä en halua luopua vapaakaupasta tai poliittisesta stabiiliudesta, päin vastoin. Mutta tarpeettomasta EU-byrokratiasta, hallintokolosseista, tukihimmeleistä, eturyhmäpolitiikasta ja kaikesta muusta Euroopan Unioniin leimallisesti liittyvästä negatiivisesta haluan päästä eroon mahdollisimman äkkiä. En toivo Suomen eroavan EU:sta, mutta itselleni rehellisenä minun on pakko jäädä muutokselle avoimeksi siltä varalta, ettei EU kykene uudistumaan sisäisesti. EU:n pitäisi olla kansalaistensa vapauksia mahdollistava työkalu, ei tukahduttava uskonto, kultti ja itseisarvo samassa paketissa.