Tere Sammallahti

Muutamassa vuosikymmenessä EU:sta on kasvanut megalomaaninen hallintokolossi, joka on levittäytynyt kaikille elämänalueille mikromanageroimaan mustasukkaisesti EU-kansalaisten elämää. EU:sta ja sen massiivisesta hallintokoneistosta on julkisesta keskustelusta päätellen tullut itseisarvo, symbiootiksi naamioitu loisinstituutio, jonka tärkein tarkoitus on varjella omaa olemassaoloaan. Tämän osoitti esimerkiksi se, että EU:n päätöksentekokoneisto laittoi tunteita herättäviä aloitteita hyllylle, jottei Brexit-leiri saisi vahingossakaan lisää vettä myllyynsä ennen kansanäänestystä.

”Viime helmikuussa EU-maiden johtajat venyivät venymistään, jotta Cameron voisi viedä brittiäänestäjille suht kelvollisen sopimuspaperin uudesta ja uljaasta EU–Britannia-suhteesta. EU piti sovun saavuttamisen jälkeen lainsäädäntöään säästöliekillä ja lykkäsi jopa budjettineuvottelujaan, etteivät britit suuttuisi kansanäänestyksen alla. Brexit-sana oli pannassa. Vedenkeitinten energiatehokkuuden vaikutusarvion julkaisua lykättiin.” HS.fi

EU:ssa tahtipuikkoa ei heiluta EU-kansalainen eikä kansanvaalilla valittu EU-parlamentti, vaan vallankahvasta pitelee tiukimmin kiinni ilman kansanvaalia valittu EU-komissio. EU-valtioiden pääministereistä koostuva Eurooppa-neuvosto esittää parlamentille ehdokasta komission johtoon. Komission puheenjohtaja taas valitsee yksinvaltiaan elkein parlamentille esitettävän EU-komissaarien kokoonpanon. Esimerkiksi viime kerralla hyväksymisen ehdoksi parlamentin puolelta haluttiin nais- ja mieskomissaarien määrällisesti tasavertainen edustus, joten jokainen voi päätellä, onko parlamentti päättävä elin vai kumileimasin komissiota valittaessa.

Koska komissiolla kuitenkin on yksinoikeus EU-lakialoitteiden tekemiseen, on parlamentti komission erittäin vahvassa ohjauksessa. Komissiolla on myös oikeus asettaa sanktioita EU-alueella toimiville yrityksille ja jopa EU-jäsenmaille, joten ei liene epäselvää, kuka todellista valtaa EU:ssa käyttää. Liittovaltiokehityksen myötä EU-päätöksentekokoneisto etääntyy pikkuhiljaa demokratiasta ja on siirtymässä monarkioista tuttuun harvainvaltaan, jossa valtaa pitää pieni etuoikeutettujen sisäpiiri, jonka toimintaan varsinkin pienen, Suomen kaltaisen, jäsenvaltion on äärimmäisen vaikeaa vaikuttaa.

Muita EU:n uskottavuutta merkittävästi murentavia tekijöitä ovat näkymättömät ja vaikutusvallattomat MEPit, EU-instituutioiden etäisyys kansalaisiin sekä erityisesti EU-johtajien loputon ylimielisyys. TTIP-vapaakauppasopimuksesta vastuussa oleva komissaari esimerkiksi ilmoitti seuraavaa:

”I do not take my mandate from the European people.” – EU:n kauppakomissaari Cecilia Malmström, The Independent

Ikävä kyllä Malmström on oikeassa; hänellä ei ole mitään velvollisuutta kuunnella EU-kansalaisia eikä tarvitse meiltä mandaattia tehdäkseen kaikkia meitä koskevia sopimuksia. Älkää ymmärtäkö väärin, minä kannatan vapaakauppaa koko sydämestäni, mutta salassa ilman äänestäjien mandaattia toimivia despootteja taas en kannata.

Alla myös pari tyylinäytettä Euroopan komission puheenjohtajalta Jean-Claude Junckerilta. Joku saattaisi jopa sanoa valta-asemansa suojasta väkivaltaa käyttävää sekä henkilöön käyvillä solvauksilla muita julkisesti nöyryttävää kännikalaa sosiopaatiksi, mutta luotettavaan diagnosointiin tarvitaan tietysti ammattilainen.

Angela Merkel on jo aikaisemmin julkistanut liittovaltiokehitystä tukevat suunnitelmat; lisää valtaa EU-instituutioille , tiukempia direktiivejä, vähemmän autonomiaa EU-maille, enemmän byrokratiaa, enemmän veroja ja vaikeammin hahmotettava poliittinen järjestelmä. Juuri näiden asioiden takia EU-kapina kytee monessa jäsenmaassa, populistisen politiikan siivittämänä tai ei.

Liittovaltiouskovaisista tarttunut Tukholma-syndrooma vaikuttaa myös suomalaisten poliitikkojen keskuudessa. Pääministeri Sipilä ehti heti päätöksen jälkeen kertomaan, että ”Suomi on sitoutunut EU-projektiin” ja niin moni muu poliitikko komppasi. Hieno juttu, niin pitääkin, mutta kuinka kauan ja millä ehdoilla? Sitä keskustelua Suomessa ei käydä ollenkaan.

Olemmeko mukana, jos uskonnolliseen diktatuuriin lipsuva Erdoganin Turkki hyväksytään EU-jäseneksi? Olemmeko mukana, jos sääntely edelleen kiristyy ja kansallisvaltioiden autonomia kuolee liittovaltiokehityksen alle? Entä, jos esimerkiksi Venäjä miehittää osan jostain itäisestä EU-maasta ja EU jatkaa liennytyksellä vesitettyä pakotepolitiikkaa, kuten nyt Ukrainan kohdalla? Kuinka kauan olemme mukana ja millä ehdoilla, kun suurten EU-maiden koalitiot pakottavat pienemmät EU-maat oman mielivaltansa alle? Jos suomalaiset poliittiset johtajat vain toteavat, ettei EU-jäsenyydestä voida missään tapauksessa neuvotella, niin olemmeko me tehneet muuta kuin myyneet sielumme EU-komissiolle ilman ehtoja?

Brexitin todellinen uhka, niin Iso-Britannialle kuin muillekin EU-maille, on EU-komission ja -parlamentin tahtotila. Jos brittien päät halutaan nostaa EU-linnoituksen muurille varoittavaksi esimerkiksi, voi Brexit-päätös todella haavoittaa brittien taloutta. Tosin siinä tapauksessa EU:sta on turha puhua minään vapaakaupan ja vapaan liikkuvuuden edistäjänä, vaan protektionistisena linnakkeena, jota se on itse asiassa ollut jo pitkään. EU on tullimuurien avulla sulkenut ovia EU:n ulkopuolisen alkutuotannon tuotteilta rampauttaen samalla kehitysmaiden mahdollisuudet kasvaa jälkiteollisiksi hyvinvointiyhteiskunniksi. Siihen nähden länkytys brittien nationalimista ja eristäytymisestä ovat lähinnä tragikoomista populismia, aivan kuten brexit-leirinkin mielikuvamarkkinointi.

Nationalismilta ei voi suojautua luopumalla suomalaisuudesta ja korostamalla eurooppalaista heimoidentiteettiä EU-linnakkeen muurien takana, vaan nimenomaan syleilemällä globalisaatiota, laajentamalla taloudellisia vapauksia ja luopumalla vapaakauppaa rampauttavasta protektionismista. Tämä tietysti tarkoittaa potkuja kymmenilletuhansille tarpeettomille EU-byrokraateille ja EU-instituutioiden tehtäväkentän merkittävää kaventumista. Pahoin pelkään, että EU-johtajat eivät tätä ymmärrä, vaan kiristävät nyöriä jäsenvaltioiden kaulojen ympärillä tukahduttaakseen kapinahengen ennen kuin eläkevirat menevät alta.

Minä en halua luopua vapaakaupasta tai poliittisesta stabiiliudesta, päin vastoin. Mutta tarpeettomasta EU-byrokratiasta, hallintokolosseista, tukihimmeleistä, eturyhmäpolitiikasta ja kaikesta muusta Euroopan Unioniin leimallisesti liittyvästä negatiivisesta haluan päästä eroon mahdollisimman äkkiä. En toivo Suomen eroavan EU:sta, mutta itselleni rehellisenä minun on pakko jäädä muutokselle avoimeksi siltä varalta, ettei EU kykene uudistumaan sisäisesti. EU:n pitäisi olla kansalaistensa vapauksia mahdollistava työkalu, ei tukahduttava uskonto, kultti ja itseisarvo samassa paketissa.

Euroopassa sattuneiden terrori-iskujen jälkeen on erityisesti poliittisen vasemmiston taholta aina aiheellisesti muistutettu, ettei pelolle saa antaa valtaa. Pelottelijat yrittävät luoda kuulijalleen pelkotilan, joka voidaan voittaa vain luopumalla kansalaisoikeuksista ”sisäisen turvallisuuden parantamiseksi”. Harmillisesti pelon vastustamisen logiikka tuntuu monilla loppuvan keskusteluun aselainsäädännöstä, jonka kivijalka yritetään rakentaa nimenomaan pelottelulle ja vieläpä niiden samojen ihmisten toimesta, jotka muissa yhteiskunnallisissa keskusteluissa tietävät pelon olevan myrkkyä.

Vihreiden europarlamentaarikko Heidi Hautala kirjoittaa Helsingin Sanomien mielipidepalstalla, että ”[ase]direktiivin uudistamisen tavoitteena on EU:n sisäisen turvallisuuden parantaminen, mikä on kannatettavaa”, mikä argumenttina on tismalleen sama kuin rajojen sulkemista vaativan ja burkha-kieltoa masinoivan kansanliikkeen kärkiargumentti turvallisuudesta. Muistakaa myös, ettei pelolle saa antaa valtaa vaikka SDP:n Erkki Tuomioja totesikin blogissaan, että ”Paljon suurempi riski on, että sellainen [suomalainen puoliautomaattiase] päätyy jonain päivänä jonkun supisuomalaisen breivikin käsiin tuhoisin seurauksin”.

Samaa valitettavan naiivia logiikkaa ”turvallisuuden parantamisesta” voidaan käyttää niin verkkovalvonnan, nettisensuurin ja poliisien voimankäyttöoikeuksien laajentamisen kuin vaikkapa viranomaisten salaisten henkilötietorekisterien perustamisen puolesta. Ja sitä onkin käytetty esim. USA:n Patriot Act:ia sorvatessa samoin kuin NSA:n globaalia verkkovakoilua mahdollistettaessa. Toisin kuin Hautala väittää, emme pelkästään saa, vaan meillä on nimenomaan velvollisuus, vastustaa kansalaisoikeuksiamme rajoittavia ja poliisivaltiokehitystä edistäviä direktiivejä.

Siinä Tuomioja tosin on oikeassa, että reserviläistoimintaan vetoaminen on turhaa aselaista puhuttaessa. Ainoat merkittävät parametrit aseen hankintaluvan myöntämiseksi pitäisi olla kansalaisen nuhteettomuus, henkinen terveydentila, asianmukaiset asesäilytystilat sekä kohtuullinen odotusaika inhimillisten impulssien rajoittamiseksi. Nämä kriteerit täytettyään kansalainen ei ole velvollinen perustelemaan ampuma-asehankintojaan ulkopuolisille vaikka joku pelkäisikin aseita yli kaiken. Tällainen toimintamalli olisi juuri sitä länsimaista vapautta, jossa ei massamurhilla pelottelemalla terrorisoida nuhteettomia kansalaisi eväämään itseltään kansalaisoikeutensa.

Vihreiden Hannu Oskalan Facebook-päivitys aiheesta on samaa ennakkoluuloihin perustuvaa pelonlietsontaa kuin Tuomiojan ja Hautalan kommentit, tai muukalaisvihaajien fantasiat maahanmuuttajien patologisesta halusta raiskata.

Oskalan mukaan EU-direktiivissä käytetty termi ”lippaallinen, itselataava kertatulta ampuva siviilikäyttöön valmistettu sarjatuliaseita muistuttava ampuma-ase” on yhtä kuin ”rynkyn näköiset pyssyt”, mikä terminä saa aseharrastajan korvat vuotamaan verta. Ampuma-aseen toiminnallisuudesta puhuttaessa aseen ulkonäöllä kun ei ole mitään merkitystä, vaikka koko EU-parlamentti eläisi sellaisessa harhaluulossa. Suomalaisten aseharrastajien kohdalla puhutaan lähinnä haulikoista, pistooleista ja kivääreistä, joista kaikki teoriassa voisivat aseen rakenteesta riippuen ja ulkonäöstään riippumatta olla, näin kansankielellä ilmaistuna, kertalaukaistavia itse ladattavia, puoliautomaattisia tai täysautomaattisia.

Myöskään sellaiset termit kuin ”rynnäkkökivääri” tai ”sotilasase” eivät ole aseteknisesti saati juridisesti relevantteja, koska molempiin termeihin liittyy perusteettomia ennakko-odotuksia siitä, mihin asetta käytetään. Kuitenkin ”sotilasase” voi olla mikä tahansa sotilaan käyttämä ase ja ”rynnäkkökivääri” taas juontuu saksankielisestä sanasta ”Sturmgewehr”, jonka sisällöstä terminä ei ole yhtenäistä tulkintaa. Yhtä hyvin voitaisiin puhua ”kallonhalkomisvasarasta”, ”nokkaanlyömisnyrkistä”, ”vaimonpuukotusveitsestä”, ”vatsahuuhtelualkoholista” tai ”yliajamisautosta”.

Oskala, Tuomiojan tapaan, vetoaa myös aktiivisten reserviläisten ja reserviläistoiminnassa käytettyjen tuliaseiden pieneen määrään, aivan kuin määrillä olisi mitään merkitystä. Eihän esimerkiksi tasa-arvoisesta avioliittolaista puhuttaessa homoparien vähäinen määrä ollut mikään argumentti parempaa lainsäädäntöä vastaan eikä sen pitäisi olla argumentti aselainsäädännöstäkään keskusteltaessa.

”Ampumaharraste tai metsästäminen ei siis ole millään tapaa uhattuna”, toteaa Oskalakin virheellisesti. Ampumaharrastuksiin kuuluu mm. metsästäminen, toiminnallinen ammunta lukuisissa eri muodoissaan ja rata-ammunta, joista kaikissa puoliautomaattisilla aseilla on rooli, kahdessa jälkimmäisessä vieläpä erittäin merkittävä sellainen. Toiminnallinen ammunta Suomesta loppuisi uuden lain myötä lähes kokonaan, samoin suurin osa rata-ammunnasta.

Koska suomalaiset asehysteerikot eivät osaa puhua aselainsäädännöstä sen järkevämmin kuin Seppo Lehto maahanmuutosta, vetää Oskalakin tötteröhatun päähänsä toteamalla, että ”Jo nykyiset lait ovat ikävästi rajoittaneet omaa ydinasekeräilyharrastettani”. Koska tilastollisesti erittäin lainkuuliaisten ase- ja reserviharrastajien tuliaseet ovat mielekkäästi verrattavissa ydinaseisiin, eikö niin Hannu? Samassa suhteellisuudentajun puutteella kuorrutetussa mielikuvitusmaailmassa hajuvesi rinnastunee sinappikaasuun ja paperilennokki risteilyohjukseen?

Nykyiset vaatimukset puoliautomaattiaseiden kieltämiseksi nojaavat lähinnä pelon rampauttamien mielten luomiin harhaisiin mielikuviin ampuma-aseista ja ammunnan harrastajista, seurausten ollessa juuri sitä mitä terrorin on ajateltu pahimmillaan yhteiskunnallemme aiheuttavan. Mitään konkreettista hyötyä uusista aselain rajoituksista ei ole, mutta valtavasti harmia lainkuuliaisille suomalaisille.

Esitetyn kaltaisen direktiivin implementoiminen kansalliseen lainsäädäntöön tarkoittaisi terroristien saavuttaneen jälleen yhden erävoiton tuhoamalla osan länsimaisten demokratioiden vaalimista vapauksista.