Tere Sammallahti

Suomessa toistellaan haltioissaan sellaisia sanoja kuin "innovatiivinen", "kehitys"ja "tehokkuus", mutta aina kun niiden sisältö realisoituu, palaa suomalainen henkisesti vaatimaan keräily- ja agraarikulttuuriin paluuta. Ei kukaan tietysti enää kaipaa aikoja, jolloin maansiirtotöiden perustyökalu oli lapio, kirjat kopioitiin käsin munkkiluostareissa tai tavaraliikenne hoidettiin hevoskärryillä. Siitä huolimatta meillä alkaa itku aina, kun maailma astuu jälleen yhden askeleen kohti tulevaisuutta ja osa nykyisyyttä muuttuu menneisyydeksi. Viimeisin osoitus maassamme vallitsevasta henkisestä taantumuksesta on tällä viikolla Nokian Renkaat Oy:n ympärille noussut kohu, jossa yhtiön omistajista yritettiin leipoa heti saatanasta seuraavia pahiksia, koska yhtiö vähentää työntekijöitä. Samaa on viime vuosina tehty kymmeniä kertoja isojen firmojen irtisanoessa.

Ei ollut vaikeaa arvata, että valitus yrityksen yhteiskuntavastuusta, työllistämisvelvoitteesta ja muustä höpönlöpöstä alkoi jälleen välittömästi, ja Nokian Renkaiden omistajat manattiin ahneiksi riistäjiksi. Kansan Uutisissa yllätyksettömästi maalailtiin, että pohjoismainen renkaantekotaito on kohta muisto vain, aivan niin kuin modernissa rengastehtaassa tarvittaisiin jotain Juhla Mokka-kaliiperin artesaanitaitoja, joita ei käsityöläismestarien siirryttyä kortistoon voida enää koskaan saada takaisin. Tosiasiassa moni teollisuuden työ on varsin nopeasti koulutettavissa ja opittavissa, eihän tehtaita muuten syntyisi maihin, jossa sivistys- ja koulutustaso on huomattavasti Suomea matalampi.

Malmeja kaivettiin entisvanhaan äärimmäisen hengenvaarallisissa olosuhteissa hakuilla. Ennen viemäröintijärjestelmiä kaupungeissa kiersi työläisiä tyhjentämässä ihmisten yöastioita, joiden sisältö vietiin nahanparkitsijoille, jotka puolestaan pehmensivät nahkoja polkemalla niitä paljain jaloin ureasammioissa. Ennen sähköisten katuvalojen asentamista katukynttilöiden sytyttäminen työllisti suurkaupungeissa, samoin lukemattomat muut työt, jotka jouduttiin tekemään ilman sähkölaitteiden apua. Vielä viime vuosisadan puolivälissä puhelinkeskuksissa työskentelevät "sentraalisantrat" yhdistivät manuaalisesti puhelut lankapuhelimien välillä. Jokainen moderni laite, järjestelmä tai toimintamalli on syrjäyttänyt vanhan tieltään ja tehnyt vanhojen taitojen osaajista tarpeettomia.

Suomessa edelleen elää vahvana ajatus siitä, että yrityksillä olisi jokin yleismaailmallinen velvollisuus työllistää suomalaisia. Itse asiassa täällä tunnutaan ajattelevan, että yrityksen tehtävä on työllistää mahdollisimman monta ihmistä, viis siitä monenko ihmisen työpanosta yrityksen valmistamien hyödykkeiden tuottamiseen tarvitaan. Tosiasia on kuitenkin se, että yrityksillä ei ole sen enempää moraalista kuin juridistakaan työllistämisvelvoitetta, vaan niiden kannattaa työllistää vain se minimimäärä ihmisiä, jolla asiakkaiden luoma kysyntä saadaa tyydytettyä. Ei ole mitään järkeä työllistää tuhatta ihmistä, jos sata työntekijää riittää.

Ja siitä irtisanomisissa on kaikessa rujoudessaan kyse; ylimääräiset työntekijät eivät tuota, vaan kuluttavat yrityksen resursseja tarpeettomasti. Mitä useampi ihminen uhraa aikansa tuotteen tekemiseen, sen tehottomampaa työ on ja sitä kalliimpi tuotteesta tulee, eikä sellainen ole vaihtoehto bulkkituotteita globaaleille markkinoille valmistavalle yritykselle, jos meinaavat työn syrjässä pysyä kiinni. Hinta saattaa olla merkityksetöntä esimerkiksi superautojen, käsityönä tehtyjen kellojen, korujen, designer-iltapukujen ja muiden luksus-tuotteiden kohdalla. Paradoksaalisesti näitä työvoimaintensiivisiä tuotteita ostavat ne paljon parjatut rikkaat, joita Suomessa halutaan verottaa entistäkin kovemmin.

Alla on loistava esimerkki siitä, mitä tuottavuuden parantuminen oikeasti tarkoittaa. Kyseinen tehdas voi tuottaa 20 217 600 hammastikkua päivässä. Sama työ voitaisiin teetättää tietysti hammastikkujen vuolijoilla ja -hiojilla, mutta paljonko luulisitte hammastikun silloin maksavan?

Ymmärrän kyllä miksi hyvää tulosta tekevän yrityksen päätös passittaa väkeä kilometritehtaalle näyttää monista ikävältä, jopa ahneudelta. Tuottavuuden parantuminen järkevien investointien ja toimintamallien uudistamisen myötä voi kuitenkin helposti johtaa siihen, että yrityksen tulos paranee työvoiman tarpeen vähentyessä. Siihenhän koko tuottavuuden parantuminen perustuu, että saadaan tuotettua enemmän vähemmillä resursseilla!

Jokainen voi myös mielessään verrata alla olevaa esimerkkiä modernista renkaanvalmistusprosessista siihen 1900-luvun alun työvoimaintensiiviseen tekemiseen, missä suurin osa valmistuksen vaiheista tehtiin käsin. Niistä päivistä tuotteen laatu ja turvallisuus on parantunut, tuote halventunut ja työntekijöiden turvallisuus parantunut merkittävästi, ja kehitys jatkuu saman suuntaisena edelleen.

Jos Nokian Renkaat pystyy tekemään tarpeeksi renkaita asiakkailleen vähemmillä työntekijöillä, niin ei tietenkään se pidä palkkalistoillaan yli sataa tarpeetonta työntekijää, miksi pitäisi? Meneekö joku irtisanomisten kritisoijista ostamaan hyödykettä X ja vaatii saada maksaa siitä enemmän kuin tekijä pyytää? Tilaako joku esimerkiksi hiustenleikkuun tilanteessa, jossa ei tarvitse hiustenleikkuuta? Molempiin vastaus on "ei tietenkään".

Jostain syystä osa suomalaisista kuitenkin vaatii, että kaikkien muiden pitäisi olla valmiita heittämään rahojaan tuuleen yhteisen hyvän nimissä. Yritysten pitäisi kuulemma työllistää enemmän kuin tarvitsevat samalla, kun kuluttajahintojen pitäisi laskea. Kukaan meistä ei kuitenkaan ole valmis maksamaan enemmän siitä, että saisi vähemmän, eikä sellaista voida odottaa myöskään yrityksiltä tai osakkeenomistajilta.

Suomessa on yksinkertaisesti jo tajuttava, että maailma muuttuu aivan käsittämätöntä vauhtia eikä esiteollisen ajan poteroissa makaavaa kukaan tule väkisin raahaamaan 2020-luvulle; jos siellä haluat istua, niin sinne myös jäät. Se kultainen 1900-luku, jolloin koulun penkiltä mentiin suoraan siihen ammattiin, josta siirryttiin aikanaan eläkkeelle, ovat todennäköisesti ohi suurimmalta osalta länsimaiden väestöstä. Työelämän koulutusvaatimukset ja standardit muuttuvat kiihtyvän kehityksen myötä ja se näkyy myös jatkuvana murroksena työmarkkinoilla. Mitä nopeammin se Suomessa ymmärretään ja hyväksytään, sitä nopeammin pääsemme sopeutumaan niihin dynaamisiin työmarkkinoihin, joita uusi vuosituhat on tuonut mukanaan.

Huolimatta siitä mitä mieltä hallituksen leikkauslistasta on, lakkoilu on tässä tapauksessa huonoin tapa vaikuttaa asioihin. Miksi näin?

Hallitus ei ole työmarkkinaosapuoli

Tällä kertaa lakkoilulla ei yritetä vaikuttaa työnantajiin vaan maan demokraattisesti valittuun hallitukseen, jonka toimintaan lakkoilulla ei ole merkittävää suoraa vaikutusta. Poliitikot ovat tottuneet siihen, että vaikka miten tekisi, niin aina on joku menossa barrikadeille kiukuttelemaan. Vaalitkin ovat kolmen ja puolen vuoden päässä, joten tuleva perjantai ei niihin merkittävästi vaikuta. Aina voi tietysti toivoa sellaista epätodennäköistä ihmettä, että lakkoilu vaikuttaa työnantajaosapuoliin niin paljon, että EK kääntyy painostamaan hallitusta luopumaan suunnitelmistaan. Tosin EK puoltaa hallituksen tavoitetta tuottavuuden parantamisesta, joten sillä ei ole merkittävää kannustinta asettua hallituksen kanssa vastahankaan.

Lakkoilemalla häviävät kaikki muut paitsi lakkoilun kohde

AY-pomot, kansanedustajat tai hallitus eivät häviä lakkoilun myötä mitään. Hakaniemessä sauna lämpiää perjantaina aivan samaan tapaan kuin aikaisemminkin, eikä kansanedustajien työedut karsiudu pätkän vertaa vaikka kuinka perjantaina huutaisi banderolli kourassa. Mutta lakkoilijoiden tulot laskevat, Suomen bruttokansantuote kärsii, verotulot kärsivät, yritysten tulos ja työllistämismahdollisuudet heikkenevät, lasten koulutus kärsii, työntekijöiden työnteko vaikeutuu, jne. Laskun tästä merkityksettömästä mielenilmauksesta maksavat kaikki muut paitsi he, joita vastaan mielenilmaus on suunnattu tai he, jotka mielenilmauksen ovat masinoineet.

Oikeudenmukaiset työmarkkinat joustavat molempiin suuntiin

Nousukaudella etuja neuvotellaan paremmiksi, koska työntekijöillä on enemmän vipuvartta korkean työllisyysasteen myötä ja työnantajilla pienempi insentiivi vastustaa esimerkiksi palkkojen korotuksia tai työehtojen parannuksia, koska yritysten talous on hyvä. Jotta työmarkkinat eläisivät talouden syklien mukaisesti, tulisi laskusuhdanteessa myös karsia saavutettuja etuja. Näin ei kuitenkaan ole tehty, vaan AY-liike on vaatinut kategorisesti parannuksia työehtoihin jopa laman aikana.

Mitä perjantaina sitten kannattaisi tehdä?

Tee töitä, jos mahdollista

Ainakaan ei kannata lakkoilla, vaan tehdä töitä, jos siihen on suinkin mahdollisuus. Se on erittäin hyvä tapa vastata esimerkiksi sellaisiin keskeisiin ongelmiin kuin kestävyysvaje ja alentunut kilpailukyky.

Suuntaa työtaistelutoimet ammattiliittoasi vastaan

Jos ehdottomasti haluaa osoittaa mieltään tai lakkoilla, niin AY-liittojen jäsenten kannattaisi osoittaa mieltänsä ammattiliittonsa ovien edessä ja uhata lopettaa jäsenmaksun maksaminen. Kuten eilen pääministeri Sipilän puheesta, ja jälkikeskustelussa EK:n Jyri Häkämiehen, suusta kuultiin, hallitus ja työnantajaosapuoli ovat valmiita edelleen sopimaan työmarkkinaratkaisusta, kunhan 5 %:n tavoite tuottavuuden kasvussa saavutetaan. SAK:n Lauri Lylyn suusta taas kuultiin, että neuvotella voidaan vaikka ensi vuoden puolelle asti, mutta eduista ei tulla tinkimään. Jorvin sairaalasta oli valittu pari satunnaista sairaanhoitajaa kommentoimaan asiaa ja heiltä tuli välittömästi loistava kompromissiehdotus; leikataan lomarahoja, jotta leikkaukset osuvat progressiivisesti kaikkiin työntekijöihin. Tätäkin oli kuulemma neuvottelupöydissä jo pohdittu, mutta ei ollut ilmeisesti AY-jäärille kelvannut.

Kaikki muut ovat halukkaita nopeaan kompromissiin, paitsi ne työntekijäliitot, jotka vielä epätoivoisesti puolustavat asemiaan teollistumisen ajan poteroissa. Perjantain mielenosoitusta ei kasvojen menetyksen pelossa muutenkaan enää haluta perua vaikka ovi neuvottelupöytiin on ollut ammattiliitoille koko ajan auki. Lakkoileva työntekijä maksaa AY-jyrien jääräpäisyydestä jälleen kerran kovan hinnan. Pisteet kuitenkin Akavalle ja STTK:lle siitä, että ovat tarttuneet hallituksen kädenojennukseen.

Paranna yrityksesi tuottavuutta

Henkilökohtaisesti päätin työllistää itseäni ylimääräisellä tehtävällä. Työpaikkani pääluottamusmies on velvollisuuksiensa mukaisesti kannustanut koko firman sähköpostijakelun kautta työntekijöitämme osallistumaan perjantain mielenilmaukseen. Vastasin samaiseen sähköpostiin ja pyysin kollegoitani lakkoilun sijaan käyttämään muutaman minuutin lounas- tai kahvitauostaan listaamalla ylös keinoja parantaa yrityksemme työpaikkaviihtyvyyttä ja tuottavuutta. Aion koota työntekijöidemme ideoista listan, jonka toimitan yritysjohdollemme firmamme kannattavuutta ylläpitävän ja lisäävän päätöksenteon tueksi. Jo saadut palautteen perusteella tätä pidetään parempana keinona taistella hyvän puolesta kuin yhteisiin muroihin kusemista.

Uskon vilpittömästi, että tällaisella ratkaisukeskeisellä lähestymistavalla saadaan aikaan parempia ja pitkäkestoisempia tuloksia kuin lakoilla tai mielenosoituksilla.

Hallituksen ilmoitus saavutettujen etujen leikkauksista saivat ammattiyhdistysliikkeessä sekä sen eduskunnassa istuvissa kumileimasimissa aikaan odotettua ahdistusta. Osa suomalaisista ilmeisesti elää vieläkin siinä illuusiossa, että kestävyysvaje on vain porvareiden salajuoni eikä kansantaloudessa ole mitään muuta ongelmaa kuin se, että julkinen sektori kuluttaa liian vähän lainarahaa eikä työntekijöillä ole vielä tarpeeksi etuisuuksia.

AY-jyrät kiiruhtivat uhkailemaan hallitusta ja kertomaan kuinka ”sopimusyhteiskunta” on romutettu. AY-liike pitää jopa perustuslain vastaisena sitä, että poliittista valtaa pitää demokraattisilla vaaleilla valittu eduskunta eikä esimerkiksi herrahissillä Hakaniemen saunaosastolle hilattujen, eläkeviroissaan pöhöttyvien, järjestöjyrien kollektiivi. Ehkäpä AY-liike näkee ”sopimusyhteiskunnan” ytimenä sen, että se kiristää demokraattisilla vaaleilla valittua hallitusta uhkailemalla ”koko Suomen pysäyttämisellä” ja jatkuvalla lakkoilulla, jolla kustaan ihan jokaisen suomalaisen pakkiin? AY-liikkeen mielestä hallituksen vallankäyttö edustaa myös ”sanelua”, mutta ilman demokraattisten vaalien antamaa mandaattia TuPo-pöydissä, kolmikannoissa ja muissa yhteiskunnallisissa neuvotteluissa yleislakolla uhkaileva työmarkkinajärjestö jotain ”sopimista”?

SDP:n Antti Rinne kritisoi välittömästi hallitusta ”sopimusyhteiskunnan” romuttamisesta. Rinne entisenä AY-jyränä valittelee, että työntekijän oikeutta sopia työehdoistaan kavennetaan, mutta enpä ole kuullut sitä kritiikkiä Rinteeltä tai muualtakaan viime vuosien YT-aallon ollessa käynnissä. Eipä ole annettu työntekijöille oikeutta neuvotella omista sopimuksistaan töiden jatkumisen ehtona, vaan neuvottelupöydissä istuvat liittojen luottamusmiehet jopa silloin, kun irtisanominen koskee liittoon kuulumatonta työntekijää. Ehkäpä aatetoverit kuivaavat Rinteen krokotiilinkyyneleet seuraavassa SAK:n saunaillassa.

Vihreiden Ville Niinistökin valitteli, että satavuotista työmarkkinaperinnettä ollaan nyt romuttamassa ”sanelupolitiikalla”. Tiedoksi Ville Niinistölle ja muille poliittisille broilereille, että yksityinen sektori elää kiihtyvää muutoksen aikaa, koska sen on pakko reagoida muuttuviin globaaleihin trendeihin. Tätä faktaa vasten on erittäin suotuisaa, että satavuotiset työmarkkinaperinteet heitetään romukoppaan ja mietitään niitä keinoja, joilla yhä useampi suomalainen työllistyy ja joilla taloutemme kurja tila saadaan korjattua. Suomalaisen vasemmiston lempilapsi ja itseisarvo, eli valtava julkinen sektori, on Niinistön mielestä pahimpana kärsijänä, koska julkisen sektorin yksityistä sektoria pidempiä lomia vihdoin ja viimein leikataan. Eikö se ole juuri sitä epäoikeudenmukaisuutta, että julkisella sektorilla lomaillaan tavallista pidempään yksityisen sektorin työntekijän piikkiin? Eivätkö puntit nyt ole vain tasan sen sijaan, että jotakuta olisi oikeasti sorsittu työmarkkinoilla?

Siis jumalauta nyt oikeasti, Suomessa hallitus koostuu demokraattisilla vaaleilla valittujen puolueiden kollektiivista, johon muuten SDP:llä, Vihreillä ja muilla oppositiopuolueilla oli paikka auki vielä hallitusneuvottelujen aikaan. Eikä muuten kuulunut mitään kitinöitä ”sopimusyhteiskunnasta” tai ”sanelupolitiikasta” silloin, kun SDP, Vasemmmistoliitto ja Vihreät istuivat hallituksessa sanelemassa, että suomalaisten veronmaksajien piikkiin voidaan vielä jatkaa julkisen sektorin velkakarkeloita.

Hallituksen ei tarvitse kysyä oppositiolta lupaa päätöksentekoon, vielä vähemmän sen tarvitsee kysellä sitä yksittäisiltä kansalaisjärjestöillä, joilla ei tule kansallisessa päätöksenteossa roolia kuin korkeintaan neuvonantajana. AY-liikkeelle annettiin mahdollisuus vaikuttaa yhteiskuntasopimuksen syntyyn, toisaalta sen mielipidettä on kuunneltu hallituksen sorvatessa uusinta leikkauspakettiaan.

Oli hallituksen eilisestä leikkauslistasta mitä mieltä tahansa, niin sana ”sopimusyhteiskunta” on samanlainen ontto termi kuin ”konsensuspolitiikka” ja ”kolmikanta”, eikä niiden tarvitse ohjata hallituksen työskentelyä millään tavalla. Ne ovat tapoja, joilla asioita on joskus hoidettu, mutta eivät suinkaan mitään itseisarvoja. Jos hallitus päättää käyttää toisenlaisia keinoja, ei se tarkoita, että olisi toimittu kategorisesti väärin, kuten monet tuntuvat kuvittelevan.

HALLITUKSEN YDINTEHTÄVÄ ON TEHDÄ ÄÄNESTÄJIEN ANTAMALLA MANDAATILLA PARHAAKSI KATSOMIAAN PÄÄTÖKSIÄ. Huudan sen nyt tuohon, koska suomalaisen parlamentarismin toimintamekanismi näyttää velkakrapulaisilta vastarannankiiskiltä unohtuneen. En minäkään ole hallituksen kaikista toimista samaa mieltä, mutta tämä on ehdottomasti parempi kokonaisuus kuin mikään velkarällästäminen ja saavutettujen etujen lisääminen, mitä hallituksen ulkopuoliset tahot ovat lähinnä ehdotelleet.

PS. Nettifoorumeilla on näkynyt arveluita siitä, että Sipilän olisi jotenkin poikkeuksellisen helppoa leikata esim. sunnuntailisistä, kun hänen ei itse tarvitse käydä sunnuntaisin töissä. Minä en erityisemmin pidä kepusta, mutta voin kyllä huoletta sen verran puolustaa Sipilää, että yrittäjänä ja pääministerinä hän on takuuvarmasti tehnyt enemmän ylitöitä, ihan sunnuntai-sellaisia, kuin suurin osa suomalaisista tulee elämänsä aikana koskaan tekemään. Sipilä on ajallemme poikkeuksellinen poliitikko, kuten muutkin hallituksessa istuvat puolueet; ne ovat valmiita takuuvarman imagotappion ja kannatuksen laskun uhallakin tekemään sen, mikä on oikein ja tarpeellista.

Viime kesäkuussa lomaillessani Kreikassa Lesboksen saarella tutustuin ulkopuolisen silmin siihen, miltä pakolaisten matka Eurooppaan näyttää. Joka päivä Molyvoksen kaupungin liepeille rantautui kumiveneitä täynnä Turkin puolelta tulevia pakolaisia, jokaisella mukanaan korkeintaan reppu, kassi tai joku perheenjäsen sylissä. Koko muun elämänsä he olivat jättäneet kotiseuduilleen, koska aluetta hallitsee säälimätön, brutaali ja äärimmäisen väkivaltainen hallinto, oli se sitten ISIS, Assadin hallinto, heimopäälliköt tai leopardihattuiset sotapäälliköt. Katsellessani noita surullista matkaansa taittavia ihmisiä heräsin ensimmäistä kertaa siihen ajatukseen, että paradoksaalisesti väkivalta saattaa olla ainoa ratkaisu lähi-idän ja Afrikan ongelmavaltioiden stabiloimiseksi ja pakolaisongelman ratkaisemiseksi.

Molyvoksesta Mytiliniin matkalla olevilla pakolaisilla on tästä risteyksestä vielä n. 36 kilometriä käveltävänä. Silti pahin oli heille takana ja tunnelma vaikutti olevan korkealla.

Pakolaisongelman syy on kriisialueiden oloissa ja eritoten niiden väkivaltaisten hirmuhallintojen aiheuttamissa humanitaarisissa kriiseissä. Maahanmuuttokriittisten keskittyminen pakolaisten kännyköihin, vaatteisiin, saamiinsa rahallisiin avustuksiin tai rastinen leimaaminen halventavilla nimityksillä ja yleistyksillä on aiheen vierestä puhumista eikä ratkaise itse ongelmaa, kuten ei ratkaise myöskään maahanmuuttoidealistien ajatus avoimista ovista ja kymmenistätuhansista vuosittain maahan tulevista pakolaisista. Lähi-idän ja Afrikan väestön siirtäminen susirajalle rakennettaviin vastaanottokeskuksiin auttaa itse ongelman ratkaisussa yhtä paljon kuin rajojen sulkeminen hätää kärsiviltä. Siksi näistä ”keinoista” kiisteleminen on keskittymistä epäolennaiseen.

Jos kehittyneet maat eivät keinolla tai toisella auta kriisialueilla, meille jää kaksi vaihtoehtoa:

1. Maahanmuuttoidealistien vaihtoehto: Pidämme inhimillisen kärsimyksen helpottamiseksi rajat auki ja koitamme vuosittain kotouttaa kymmeniätuhansia pakolaisia, kun aikaisemmin olemme epäonnistuneet muutaman sadan vuosittaisen humanitaarisen maahanmuuttajan kotouttamisessa. Tällöin maahanmuuttoidealistien tulee antaa selkeitä ja rehellisiä vastauksia kysymyksiin pakolaisten määrästä, heistä aiheutuneista yhteiskunnallisista kustannuksista, sisäpoliittisista haasteista ja tehokkaista kotoutumiskeinoista.

2. Maahanmuuttokriitikoiden vaihtoehto: Pistämme rajat kiinni ja sulkeudumme kansainvälisen yhteisön ulkopuolelle koittaen samalla unohtaa miljoonien ihmisten inhimillisen kärsimyksen. Tällöin maahanmuuttokriitikoiden tulee antaa selkeistä ja rehellisiä vastauksia esimerkiksi siitä, millä keinoin luvattomat rajanylitykset aiotaan estää ja miten realistiset mahdollisuudet meillä on karkottaa ihmisiä, joiden lähtömaata ei enää ole olemassa?

Minä en usko, että kumpikaan vaihtoehto on realistinen pitkällä tähtäimellä vaan kummatkin johtavat ennen pitkää telttakylien syntymiseen myös Suomessa. Molemmat vaihtoehdot tarkoittavat myös kriisialueiden jäämistä hirmuhallinnoille, jolloin iso osa Lähi-itää ja Afrikkaa jää sikiämispaikaksi väkivaltaisille ääriliikkeille aj sen seurauksethan me jo tiedämme. Juuri länsimaiden välinpitämättömyys tietyistä kriisialueista on johtanut pakolaiskriisin eskaloitumiseen kuluvalla vuosikymmenellä; tällä hetkellä pelkästään syyrialaisia pakolaisia on jo lähes kymmenen miljoonaa ja pakolaiskriisin pahentuessa myös Suomen suuntaan kohdistuu kasvavaa hallitsematonta muuttopainetta, halusimme me sitä tai emme.

Ahkerat syyrialaiset työllistivät itsensä mm. myymällä hedelmiä Mytilinin Ermou Streetillä. Suomessa tähänkin tarvittaisiin liuta lupia.

Jokainen kansa, me suomalaiset mukaan lukien, on joutunut lunastamaan itsemäärämisoikeutensa verellä, eikä Syyria, Irak, Afganistan, tietyt Afrikan valtiot tai muutkaan maailman kriisialueet tule näillä näkymin tekemään poikkeusta ihmiskunnan vuosituhantisessa historiassa. Koska aseettomia siviilejä ei voida asettaa esimerkiksi murhanhimoisen ISIS:n kaltaista aseistautunutta järjestöä vastaan, tarvitsevat syyrialaiset ja irakilaiset länsimaiden apua taistelussa ääri-islamistien kukistamiseksi. Tässä kohtaa NATO, muut länsimaat, Venäjä, Afrikan Unioni ja arabimaat voisivat auttaa ja yhteistyön myötä jopa kyetä lähentymään toisiaan kaikkia hyödyttävällä tavalla. Kansainvälisesti hyvänä neuvottelijana tunnettu Suomi voisi ulkopoliittisten osaajiensa johdolla ottaa isomman roolin mm. Syyrian kriisin ratkaisemisessa patistamalla länsimaita avaamaan diplomaattiset yhteydet uuden liittouman kokoamiseksi.

Realistisisesti minkä tahansa maan hyvinvoinnin ja itsenäisyyden turvaavat ensisijaisesti sen omat kansalaiset ja toissijaisesti hyvän puolesta taistelevat liittolaiset. Näin ollen kriisialueilta tulevien aikuisten paikka ei lähtökohtaisesti ole maanpaossa, vaan kotimaassaan taistelemassa sortajiaan vastaan, vaikka ketään ei tietysti siihen voi pakottaakaan. Kukaan ei odota länsimaiden kansalaisilta enempää eikä vähempää enkä näe, miksi odotukset muiden kohdalla olisivat erit?

Syyrian ja Irakin kriisialueilta tuleville taistelukuntoisille ihmisille tulisikin Suomessa tarjota mahdollisuutta osallistua sotilaskoulutukseen. Esimerkiksi vuoden koulutuksen jälkeen näitä eri puolilla NATO-maita koulutettuja yksiköitä voitaisiin lähettää NATO-joukkojen tuella kukistamaan niitä hallintoja, jotka ajoivat pakolaisiksi joutuneet kodeistaan. En voi olla kuvittelematta, että kriisimaista tulevat ihmiset taistelisivat mieluummin oikeudestaan asua kotikulmillaan kuin toisella puolella maailmaa toisten almuilla eläen. Siksi uskon, että ratkaisu kriisialueiden ongelmiin löytyy pakolaisista itsestään, kunhan heille annetaan varustuksen, koulutuksen ja organisoituneiden liittolaisten tuella aito toivo voitosta ja paremmasta huomisesta.

Syyriasta Turkin kautta tulleet pakolaiset odottavat lääkärintarkastuksen jälkeen Mytilinin satamassa laivaa mantereelle.

Näillä keinoilla ISIS-saasta ja Assad voidaan pyyhkiä Maan päältä pois, minkä jälkeen huomio voidaan kiinnittää aina sinne, mistä kulloinkin alkaa virrata pakolaisia. Parhaassakin tapauksessa uskonnollisen ekstremismin ja vallanhimon aiheuttamien konfliktien lopettaminen vie vuosia tai vuosikymmeniä, todennäköisesti vuosisatoja, mutta se työ on parempi aloittaa ennemmin kuin myöhemmin. Joka tapauksessa pakolaiskriisiin johtavien ongelmien ratkaisu on myös kehittyneiden maiden etu ja ihmisten auttaminen omassa maassaan on pitkällä tähtäimellä paljon halvempaa ja paikallisille paljon parempi vaihtoehto kuin miljoonien ihmisten yhtäkkinen siirtyminen maasta toiseen.

Inhimillisinä ja empaattisina ihmisinä meidän tulee auttaa hätää kärsiviä, mutta samalla meidän tulee myös hakea aktiivisesti ratkaisua pakolaiskriisiin. Se on kuitenkin varmaa, että nykyisessä julkisessa keskustelussa pyörivät vaihtoehdot, eli rajojen sulkeminen pakolaisvirran tyrehdyttämiseksi tai ovien leväyttäminen selälleen, eivät ole ratkaisuja itse pakolaiskriisin syihin. Ikävä kyllä myös ”rauhanomainen ratkaisu” kuulostaa varsin naiivilta ehdotukselta ISIS:n ja Assadin hallinnon kaltaisten, kansanmurhaavien, vauvoja räjäyttelevien, ihmisiä elävältä polttavien ja kaikkia ihmisyyden rajoja koettelevien, entiteettien kanssa.

Sic vis pacem, para bellum.

PS. Saattaa toki olla, että ovi Syyrian kriisin ratkaisijoiksi on länsimailta kiinni, koska Venäjä on siirtynyt taistelemaan Assadin hallinnon puolelle. Länsimaat ovat katsoneet maailman kriisipesäkkeiden liekkejä liian kauan vierestä ja nyt meille näyttää jäävän vain laskunmaksajan rooli.

Viimeisen vuoden aikana suomalainen politiikka, eritoten maahanmuuttopolitiikka, ja sen ympärillä pyörivä debatointi, ovat saavuttaneet poikkeuksellisen matalan tason. Ratkaisukeskeisyys ja asiallinen argumentointi loistavat poissaolollaan, kun keskustelun ääripäät yrittävät väärinymmärtää toisiaan mahdollisimman paljon ja käyvät toistensa kimppuun leimakirveet aseinaan. Ääripäiden välissä oleva poliitikko tai kansalainen ei enää uskalla koskea esimerkiksi maahanmuuttokeskusteluun pitkällä tikullakaan, koska natsifasistin tai punavihermokuttajasuvakin leima on valmiina myös heitä varten, jotka yrittävät oikeasti keskittyä ratkaisemaan maahanmuuttoon liittyviä ongelmia.

Viimeisin käsittämätön paskamyrsky lähti liikkeelle Olli Immosen taannoisesta Facebook-kirjoituksesta, joka sisällöttömyydessään oli poliittisten vastustajien vapaasti tulkittavissa, ja niinhän sitä sitten tulkittiinkin. Tunteisiin vetoavana argumenttina Immosen väitettiin julkaisseen kirjoituksensa Utoyan vuosipäivänä vaikka todellisuudessa Utoyan vuosipäivä oli kolme päivää aikaisemmin. Lisäpontta oppositio sai Immosen kirjoituksen vertaamisesta Breivikin manifestiin samalla, kun ne ilmiselvät erot Immosen ja Breivikin välillä unohdettiin, koska mielikuvituksellisella mustamaalaamisella sai kivasti palstatilaa. Kirjoitusta väitettiin myös poikkeuksellisen sotaisaksi taisteluretoriikkoineen, ja kun lihamylly oli saatu käyntiin, leimattiin samalla koko Perussuomalainen puolue natseiksi, fasisteiksi, rasisteiksi ja rotusortajiksi.

Pöyristyjillä pääsi kuitenkin unohtumaan, että taisteluretoriikkaa ovat käyttäneetmuutkin: Keskusta on [url=http://www.keskusta.fi/news/Vayrynen-Lammin-kiitos---taistelu-jatkuu/0wvyojio/9d564c3b-b6eb-4757-97d1-39aa18091af5[/url] ja Maaseudun tulevaisuuden sivuilla. Immos-kohun myötä osoittelusormensa vetreyttänyt SDP:n Eero Heinäluoma julisti taistelua Perussuomalaisia vastaan ja SDP:n pää-äänenkannattaja on myös julkaissut puolueen jäsenen taisteluretoriikkaa. Kokoomuksen Alexander Stubb kävi taistoon Keskustaa vastaan siinä, missä Kokoomuksessa on myös taisteltu oikeudesta maanpuolustukseen. Vihreät ovat käyneet taistelua mm. avoimuuden ja kohtuuden puolesta sekä avioliiton puolesta siinä, missä Ville Niinistö käytti taisteluretoriikkaa avioliittolakialoitteen puolesta. Vasemmistoliitto on taistellut vasemmistolaisemman yhteiskunnan puolesta. Li Andersson on suitsuttanut vasemmiston märkää unta luokkataistelusta ja Dan Koivulaaksoa on Kansan Uutisissa tituleerattu ”työväen taistelijaksi” artikkelissa, johon liitetyssä kuvassa Koivulaakso harjoittelee fyysisen väkivallan käyttämistä.

Immosen kärkevääkin, mutta asiallista, kritiikkiä ansainnut kirjoitus on ääripöyristyjien asiattoman yleistämisen ja leimaamisen myötä kääntymässä voitoksi perussuomalaisille. Meillä on unelma-tapahtuman selityksiä vaatineille osanottajille selityksiä tuonut perussuomalaisten Matias Turkkila sai osakseen kiihtyvää buuausta ja vaientamiseen tähtäävää huutamista, mikä sai joukkohurmoksessaan tapahtuman näyttämään Nürnbergin puoluepäivien kaltaiselta joukkosuggestiotapahtumalta. Vaikka poliisi ei löytänyt Immosen kirjoituksesta rikosta, jatkoi, ja jatkaa, osa kärkkäimmistä persuvihaajista mustamaalaamista typerine natsiretoriikkoineen avaten persuille tien lehtien palstoille uhriutumaan. Nyt vuorostaan pöyristyneet Perussuomalaiset kokosivat omasta mielestään kansankiihotukseen syyllistyneiden nimiä ylös ja vastapuolen pöyristyjille oli taas irtopisteitä tiedossa.

Termi ”musta lista” lanseerattiin vain hetkeä Perussuomalaisten tiedotustilaisuuden jälkeen ja Twitter täyttyi poliittisten vastustajien ”mustat listat” tuomitsevista viesteistä. Pöyristyneiden etujoukkoa johtanut Vihreiden Ville Niinistö sattui kuitenkin unohtamaan, että Vihreä Lanka julkaisi 2011 vaalien alla kirjaimellisesti mustaksi listaksi nimeämänsä listan ilmastonmuutosdenialisteista. Ääripöyristyjien reaktiot jäivät myös laimeiksi, kun IS vuosi sitten julkaisi listan avioliittolakia vastustavista kansanedustajista tai, kun Kansan Uutiset julkaisi listan Kazakstanin markkinoille pyrkivistä yrityksistä. Erilaisia listoja ihmisten poliittisista kannoista, verotiedoista, tekemisistä ja tekemättä jättämisistä, julkaistaan aivan jatkuvalla syötöllä niin poliittisten toimijoiden kuin mediankin toimesta. Pöyristyjien kaksinaismoraali otti jälleen niskalenkin järkiargumenteista.

Tämän kaksoisstandardeja, irrationaalisuutta, tahallista väärinymmärtämistä, uhriutumista ja poliittisen vastustajan neuroottista mustamaalaamista korostavan keskustelutyylin seurauksena monesta tärkeästä poliittisesta aiheesta on tullut Pandoran irtopisteautomaatteja, joista muutama ääripäitä edustava puolue ja poliitikko elävät, ja joihon muut eivät voi koskea pitkällä tikullakaan leimakirveen pelossa.

Kaikilla julkisen keskustelun osapuolilla on tässä petrattavaa. Median tulisi siirtyä click-bait-journalismista ja epäluotettavasta mielipidevaikuttamisesta aidoksi viestinviejäksi, joka kertoo tarinoita värittämättä ja niihin mitään lisäämättä tai niistä poistamatta vain sen, mitä on tapahtunut. Maahanmuuttokriitikoiden tulee vihdoin tajuta imagonhallinnan merkitys ja opetella keskustelemaan ilman inhoreaktioita herättävää yleistämistä, rasismia ja muuta provosointia. Monikulttuurisuusadvokaattien taas tulee antaa rehellisiä vastauksia maahanmuuton todellisista kustannuksista, Suomen julkisen talouden kantokyvystä pakolaisten suhteen, keinoista toimivampaan kotoutumiseen sekä noteerata huoli maahanmuuttopolitiikan seurauksista esimerkiksi Ruotsin ongelmalähiöissä.

Jatkuvalla pöyristymisellä ja uhriutumisella maahanmuuttokeskustelu on ohjattu henkilökohtaiseen nokitteluun, eikä ratkaisua pakolaisongelmaan tai maahanmuuton ongelmiin ole edes mietitty enää aikoihin. Viimeaikainen järjetön riitely on lähinnä tehnyt meistä kaikista hieman tyhmempiä ja syventänyt poteroita, joista käsin muuttuvassa maailmassa ei ongelmia ratkaista.

PS. Tämä teksti on alunperin julkaistu toisaalla 27.8.2015. Kuin alleviivatakseen kirjoitukseni ydinsanomaa, MTV, Verkkouutiset, Helsingin Sanomat ja Iltalehti ilmoittivat 1.9. rajoittavansa nettifoorumeidensa kommentointimahdollisuuksia. Jokaisen lienisi nyt korkea aika ruveta miettimään omaa panostaan suomalaisen keskustelukulttuurin tervehdyttämiseksi.