Tere Sammallahti

Euroopassa sattuneiden terrori-iskujen jälkeen on erityisesti poliittisen vasemmiston taholta aina aiheellisesti muistutettu, ettei pelolle saa antaa valtaa. Pelottelijat yrittävät luoda kuulijalleen pelkotilan, joka voidaan voittaa vain luopumalla kansalaisoikeuksista ”sisäisen turvallisuuden parantamiseksi”. Harmillisesti pelon vastustamisen logiikka tuntuu monilla loppuvan keskusteluun aselainsäädännöstä, jonka kivijalka yritetään rakentaa nimenomaan pelottelulle ja vieläpä niiden samojen ihmisten toimesta, jotka muissa yhteiskunnallisissa keskusteluissa tietävät pelon olevan myrkkyä.

Vihreiden europarlamentaarikko Heidi Hautala kirjoittaa Helsingin Sanomien mielipidepalstalla, että ”[ase]direktiivin uudistamisen tavoitteena on EU:n sisäisen turvallisuuden parantaminen, mikä on kannatettavaa”, mikä argumenttina on tismalleen sama kuin rajojen sulkemista vaativan ja burkha-kieltoa masinoivan kansanliikkeen kärkiargumentti turvallisuudesta. Muistakaa myös, ettei pelolle saa antaa valtaa vaikka SDP:n Erkki Tuomioja totesikin blogissaan, että ”Paljon suurempi riski on, että sellainen [suomalainen puoliautomaattiase] päätyy jonain päivänä jonkun supisuomalaisen breivikin käsiin tuhoisin seurauksin”.

Samaa valitettavan naiivia logiikkaa ”turvallisuuden parantamisesta” voidaan käyttää niin verkkovalvonnan, nettisensuurin ja poliisien voimankäyttöoikeuksien laajentamisen kuin vaikkapa viranomaisten salaisten henkilötietorekisterien perustamisen puolesta. Ja sitä onkin käytetty esim. USA:n Patriot Act:ia sorvatessa samoin kuin NSA:n globaalia verkkovakoilua mahdollistettaessa. Toisin kuin Hautala väittää, emme pelkästään saa, vaan meillä on nimenomaan velvollisuus, vastustaa kansalaisoikeuksiamme rajoittavia ja poliisivaltiokehitystä edistäviä direktiivejä.

Siinä Tuomioja tosin on oikeassa, että reserviläistoimintaan vetoaminen on turhaa aselaista puhuttaessa. Ainoat merkittävät parametrit aseen hankintaluvan myöntämiseksi pitäisi olla kansalaisen nuhteettomuus, henkinen terveydentila, asianmukaiset asesäilytystilat sekä kohtuullinen odotusaika inhimillisten impulssien rajoittamiseksi. Nämä kriteerit täytettyään kansalainen ei ole velvollinen perustelemaan ampuma-asehankintojaan ulkopuolisille vaikka joku pelkäisikin aseita yli kaiken. Tällainen toimintamalli olisi juuri sitä länsimaista vapautta, jossa ei massamurhilla pelottelemalla terrorisoida nuhteettomia kansalaisi eväämään itseltään kansalaisoikeutensa.

Vihreiden Hannu Oskalan Facebook-päivitys aiheesta on samaa ennakkoluuloihin perustuvaa pelonlietsontaa kuin Tuomiojan ja Hautalan kommentit, tai muukalaisvihaajien fantasiat maahanmuuttajien patologisesta halusta raiskata.

Oskalan mukaan EU-direktiivissä käytetty termi ”lippaallinen, itselataava kertatulta ampuva siviilikäyttöön valmistettu sarjatuliaseita muistuttava ampuma-ase” on yhtä kuin ”rynkyn näköiset pyssyt”, mikä terminä saa aseharrastajan korvat vuotamaan verta. Ampuma-aseen toiminnallisuudesta puhuttaessa aseen ulkonäöllä kun ei ole mitään merkitystä, vaikka koko EU-parlamentti eläisi sellaisessa harhaluulossa. Suomalaisten aseharrastajien kohdalla puhutaan lähinnä haulikoista, pistooleista ja kivääreistä, joista kaikki teoriassa voisivat aseen rakenteesta riippuen ja ulkonäöstään riippumatta olla, näin kansankielellä ilmaistuna, kertalaukaistavia itse ladattavia, puoliautomaattisia tai täysautomaattisia.

Myöskään sellaiset termit kuin ”rynnäkkökivääri” tai ”sotilasase” eivät ole aseteknisesti saati juridisesti relevantteja, koska molempiin termeihin liittyy perusteettomia ennakko-odotuksia siitä, mihin asetta käytetään. Kuitenkin ”sotilasase” voi olla mikä tahansa sotilaan käyttämä ase ja ”rynnäkkökivääri” taas juontuu saksankielisestä sanasta ”Sturmgewehr”, jonka sisällöstä terminä ei ole yhtenäistä tulkintaa. Yhtä hyvin voitaisiin puhua ”kallonhalkomisvasarasta”, ”nokkaanlyömisnyrkistä”, ”vaimonpuukotusveitsestä”, ”vatsahuuhtelualkoholista” tai ”yliajamisautosta”.

Oskala, Tuomiojan tapaan, vetoaa myös aktiivisten reserviläisten ja reserviläistoiminnassa käytettyjen tuliaseiden pieneen määrään, aivan kuin määrillä olisi mitään merkitystä. Eihän esimerkiksi tasa-arvoisesta avioliittolaista puhuttaessa homoparien vähäinen määrä ollut mikään argumentti parempaa lainsäädäntöä vastaan eikä sen pitäisi olla argumentti aselainsäädännöstäkään keskusteltaessa.

”Ampumaharraste tai metsästäminen ei siis ole millään tapaa uhattuna”, toteaa Oskalakin virheellisesti. Ampumaharrastuksiin kuuluu mm. metsästäminen, toiminnallinen ammunta lukuisissa eri muodoissaan ja rata-ammunta, joista kaikissa puoliautomaattisilla aseilla on rooli, kahdessa jälkimmäisessä vieläpä erittäin merkittävä sellainen. Toiminnallinen ammunta Suomesta loppuisi uuden lain myötä lähes kokonaan, samoin suurin osa rata-ammunnasta.

Koska suomalaiset asehysteerikot eivät osaa puhua aselainsäädännöstä sen järkevämmin kuin Seppo Lehto maahanmuutosta, vetää Oskalakin tötteröhatun päähänsä toteamalla, että ”Jo nykyiset lait ovat ikävästi rajoittaneet omaa ydinasekeräilyharrastettani”. Koska tilastollisesti erittäin lainkuuliaisten ase- ja reserviharrastajien tuliaseet ovat mielekkäästi verrattavissa ydinaseisiin, eikö niin Hannu? Samassa suhteellisuudentajun puutteella kuorrutetussa mielikuvitusmaailmassa hajuvesi rinnastunee sinappikaasuun ja paperilennokki risteilyohjukseen?

Nykyiset vaatimukset puoliautomaattiaseiden kieltämiseksi nojaavat lähinnä pelon rampauttamien mielten luomiin harhaisiin mielikuviin ampuma-aseista ja ammunnan harrastajista, seurausten ollessa juuri sitä mitä terrorin on ajateltu pahimmillaan yhteiskunnallemme aiheuttavan. Mitään konkreettista hyötyä uusista aselain rajoituksista ei ole, mutta valtavasti harmia lainkuuliaisille suomalaisille.

Esitetyn kaltaisen direktiivin implementoiminen kansalliseen lainsäädäntöön tarkoittaisi terroristien saavuttaneen jälleen yhden erävoiton tuhoamalla osan länsimaisten demokratioiden vaalimista vapauksista.

Suomalainen media on pikkuhiljaa muuttumassa journalismin irvikuvaksi eivätkä edes isoimmat ja arvostetuimmat mediatalot tunnu tinkimättömästi pyrkivän siihen klassiseen journalistiseen hyveeseen eli puolueettomaan faktapohjaiseen tiedonvälitykseen. Luetuimmat iltapäivälehdet ovat toki olleet keltaista lehdistöä jo pitkään, mutta viime vuosikymmenen loppupuolella otettiin harppauksia huonompaan suuntaan. Iltalehden lukemisen lopetin vuonna 2007 ja Ilta-Sanomien lukemisen 2009 niiden muututtua kummallisiksi gonzojournalismin sanansaattajiksi. Valitettavasti myös Helsingin Sanomat ja YLE ovat myös siirtyneet entistä enemmän clickbait- ja sensaatiojournalismin tielle raivaten itselleen tilaa poliittisina mielipidevaikuttajina.

Viimeisin esimerkki tuli NYT:n tekemästä ja myös Helsingin Sanomien Facebook-sivullaan julkaisemasta jutusta, jossa Alexander Stubbin aamuisen twiittaamalla ilmoitetun hyväntuulisuuden implikoidaan olevan seurausta eduskunnan iltapäivällä tekemistä leikkauspäätöksistä. Osallistuin HS:n Facebook-keskusteluun parin lauseen asiallisella kritiikillä HS:n toimitusta kohtaan, jonka alle syntyneessä keskusteluketjussa käytiin hyvää debattia uutisen luonteesta. Keskustelu ei ollut epäkohteliasta kuin korkeintaan Alexander Stubbia kohtaan eikä siinäkään tapauksessa sävyltään tai sisällöltään ainakaan asiattomampaa kuin muu asiasta käyty keskustelu, mutta silti HS poisti viestini ja siitä seuranneen viestiketjun ilman mitään varoitusta.

Pidän äärimmäisen huolestuttavana sitä, että auktoriteetin asemaan noussut mediatalo sensuroi itseensä kohdistuvaa kritiikkiä. Jos joku poliitikko deletoisi kriitikoidensa kommentteja netissä tai vaatisi Helsingin Sanomia sensuroimaan itseensä kohdistuvaa kritiikkiä, niin hän saisi takuuvarmasti ansaittua palautetta aiheesta. Lähdesuojaa ja sananvapautta korostavan yhteiskuntakriittisen median olettaisi hoitavan itseensä kohdistuneen palautteen muuten kuin sensuurilla. Jos mediatalot haluavat astua poliittiselle kentälle mielipidevaikuttajiksi, niin niillä tulee olla moraalinen velvollisuus vastata asialliseen arvosteluun siinä missä muillakin sen sijaan, että ne vaientavat soraäänet delete-napilla.

Kun Alexander Stubbin perheen turvallisuutta uhattiin vandalisoimalla heidän kotiaan, tai Stubbin oikeutta fyysiseen koskemattomuuteen loukattiin heittämällä hänen päälleen nestettä, oli mm. HS:n kommenttipalstalla osalla keskustelijoista vahva ”sitä saa mitä tilaa”-mentaliteetti. Osa kommentoijista katsoi, ettei Stubbilla tule olla normaaleja kansalaisoikeuksia, koska ”maahanmuutto”, ”luokkayhteiskunta”, ”valehtelija” ja mikä nyt kulloinkin sopi kommentoijan agendaan, eikä tämä selkeästikään aiheuttanut HS:n moderaattoreille tarvetta puuttua keskustelun kulkuun. Niihin likasankoihin, mitä iltapäivälehtien kommenttipalstat ovat, en edes halua kurkistaa.

MV-lehden ja Magneettimedian kaltaisia lehtiä pidetään aivan oikeutetusti huonoina juuri sen takia, että ne rikkovat hyväksi koettuja journalistisia sääntöjä tuottaen ennakkoluuloihin ja perusteettomiin oletuksiin nojaavaa populistista propagandaa. Saman pitäisi koskea myös esimerkiksi Helsingin Sanomia tai YLEä silloin, kun ne toimivat samalla tavalla. Jos NYT olisi edes ilmoittanut artikkelin kirjoittajan nimen, niin sitä olisi hyvällä tahdolla voinut ehkä pitää jonkinlaisena pakinana. Nyt kirjoituksen tekijäksi on ilmoitettu vain ”toimitus”, joten on vaikeaa nähdä tilannetta muuten kuin mediatalon astumisena poliitikon saappaisiin.

Jos median halutaan toteuttavan sen klassista tarkoitusta puolueettomana tiedonvälittäjänä, ei hyväksyttävää journalistista etiikkaa toteuttava toimittaja voi työnsä puolesta, tai edustamassaan mediassa, esittää henkilökohtaisen aatteensa värittämää sisältöä tai ainakin sitä pitäisi pyrkiä välttämään, kuten nyt ei selkeästikään tehdä. Poliittiseen painikehään hyppääviltä median edustajilta taas tulee riisua niin sädekehä, lähdesuoja kuin muutkin asiallisen journalistin tavaramerkit, jotteivat he pääse käyttämään väärin heille myönnettyjä etuoikeuksia ja auktoriteettiaan henkilökohtaisen agendansa ajamiseksi. Vain näin voidaan taata journalismin tason parantuminen sen rappion sijaan, mitä nykyinen suomalainen media paljolti edustaa.

Media vahtii poliitikkoja, poliiseja, yrityksiä ja yksityishenkilöitä, siis koko yhteiskuntaa. Mutta kuka vahtii sitä osaa mediasta, joka selkeästi haluaa vallan vahtikoirasta kennelin kouluttajaksi?

PS. Kirjoituksen ydin on mediakritiikki, ei nyt kyseessä olevan poliitikon nimi.

Itsenäisyyspäivän alla Vasemmistoliiton kansanedustaja Li Andersson ilmoitti jättävänsä linnanjuhlat tänä vuonna väliin. Moni netissä asiaa kommentoinut koki tämän loukkauksena ja kaivettiinpa median rakastama lausuntoautomaatti Kaarina Suonperäkin kommentoimaan asiaa. Kriitikoiden mielestä Li halveksuu Suomen itsenäisyyttä, ei kunnioita sotaveteraanien uhrauksia tai käyttäytyy muuten vain epäkunnioittavasti. Ja höpön löpön.

”Tapakouluttaja” Kaarina Suonperän näkemys näyttää olevan se, että Anderssonin tulisi elämässään toteuttaa itselleen täysin ulkopuolisten ihmisten asettamia vaatimuksia. Suonperä tietää ”…ettei elämä ole aina sellaista kuin minä itse haluan. Elämä on yhteispeliä kaikella lailla. Kohteliaisuussäännötkin ovat olemassa”. Nähtävästi Anderssonin elämän kuitenkin pitäisi olla sellaista kuin Suonperä haluaa ja kohteliaisuussäännöistä voi huomautella heitä, jotka eivät alistu tanssimaan norsunluutornissa istuvien näennäisauktoriteettien marionetteina.

Meilläpäin kohteliaisuutena pidetään sitä, ettei repostella asioilla, jotka eivät itselle millään tavalla kuulu. Ehkäpä Suonperä, ja muut itselleen tuntemattomien ihmisten yksityisasioiden jeesustelijat, jatkossa noudattavat myös tätä kultaista käyttäytymissääntöä?

Aika on jo ajanut itsensä ylentäneiden auktoriteettien sanelemien antiikkisten käyttäytymissääntöjen ohi. Anderssonin päätös koskee vain itseään eikä polje kenenkään toisen ihmisen vapauksia tai oikeuksia, joten kenelläkään meistä ei ole moraalista oikeutta painostaa häntä henkisesti tai yrittää saattaa häntä sosiaaliseen häpeään. Eikö jokainen meistä odota vastaavaa kohteliaisuutta itseään kohtaan?

Ennemminkin kyseenalaistan muiden vasemmistolaisten kansanedustajien osallistumisen vahvasti nationalismin värittämään juhlaan, jonka ydin Anderssoninkin kiistämättömän analyysin mukaan on jo vuosia ollut äärimmäisen pinnallinen.

Tiesittekö, että linnanjuhlien booliresepti on salainen? Siis veronmaksajien rahoilla boolireseptiä varjellaan heiltä itseltään, jotta harvat ja valitut voivat nauttia muiden rahoilla maksetusta elämyksestä, josta laskun maksajat eivät koskaan pääse nauttimaan. Tämä on ehkä pieni detalji sinällään, mutta se silti edustaa sellaista feodaaliajalta tuttua elitismiä, johon en katso yhdenkään tasavertaisuuden ja oikeudenmukaisuuden puolesta liputtavan suomalaisen voivan osallistua tuomatta esiin kaksinaismoraaliaan, puoluekannasta riippumatta.

Jos minä olisin päättävässä asemassa, määräisin kyseisen boolireseptin julkistettavaksi välittömästi. Miettikääpä, ympäri Suomea itsenäisyyttä juhlittaisiin nostamalla maljoja, joissa olisi sitä kuuluisaa itsenäisyyspäivän boolia. Mikä mahtava perinne, tarina ja yhteenkuuluvuudentunne!

Suomi on taantumassa ja velkaantuu kohta kahdeksatta vuotta peräkkäin. Siihen nähden tällaisen veronmaksajien rahoilla harvoille ja valituille kustannettu elitistinen juhla on lähinnä groteski mauttomuuden ooppera, ei suinkaan se tervettä kansallistunnetta inspiroiva juhla, jolla kunnioitetaan meidän kaikkien suomalaisten yhteiseksi hyväksi antamaa panosta.