Tere Sammallahti

Koulujen alettua me suomalaiset olemme jälleen heränneet vastustamaan koululaisten elämää varjostavaa kiusaamisongelmaa. Nähdäkseni tyypillinen hyvää tarkoittava aikuinen aktivoituu sosiaalisessa mediassa jakamalla kiusaamisen vastaisia kampanjoita, jotka tuovat esille rujoja tarinoita henkisesti murretuista lapsista ja nuorista. Tarinoita, jotka saavat varsinkin meidät entiset koulukiusatut miettimään, miksei vuosikymmenien yrittämisestä huolimatta syrjäytymiseen, masennukseen ja jopa itsemurhiin johtavaa toimintaa ole saatu kitkettyä maamme oppilaitoksista pois?

Syy löytyy uutisia tai sosiaalista mediaa hetken selailemalla. Ajatelkaa, millaisia vaihtoehtoja me somessa toisiamme nälvivät aikuiset tarjoamme nuorille, jotka oppivat sosiaaliset taitonsa edeltäviltä sukupolvilta?

Niin peruskoulujen pihoilla kuin julkisessa keskustelussakin kiusaamisen mahdollistaa saman sosiaalinen mekanismi: Uhria kiusataan, koska on yhdessä päätetty sen olevan moraalisesti hyväksyttävää, ei rangaistavaa. Ja kun uhrin piinaaminen on sosiaalinen normi, muuttuu oikeudenmukaisuuden vaatiminen riskiksi, joka vaientaa heidätkin, jotka haluaisivat puuttua kiusaamiseen. Siksi suurin osa ihmisistä hiljaa hyväksyy kiusaamisen niin lasten kuin aikuistenkin maailmassa.

Uskoisin tulehtuneen keskustelukulttuurimme viimeisimmän uhrin olleen juuri työuupumuksen takia puheenjohtajan pestistään eronnut vihreiden Touko Aalto. Isoin kohu syntyi, kun hän koetteli moraalinvartijoiden, noiden julkisen keskustelun koulukiusaajien, kärsivällisyyttä juhlimalla lomallaan ilman paitaa tukholmalaisessa yökerhossa. Moraalipaniikki levisi erityisesti median ja poliittisten vastustajien keskuudessa nopeasti ja yhtäkkiä Aalto löysi itsensä selittelemästä paljasta yläkroppaansa sekä mahdollista päihtymystilaansa, aivan niin kuin kummallakaan niistä olisi mitään vaikutusta hänen pätevyyteensä lainsäätäjänä.

Kun Aallon soppaan lisätään ripaus avioeron julkista puimista, puolueen sukeltavasta kannatuksesta koituvat paineet sekä muut puheenjohtajan vastuut, niin ei ihme, että jaksamisen rajat alkavat tulla vastaan. Samoja rajoja ovat koetelleet kuluvalla vaalikaudella myös ainakin kansanedustaja Jani Toivola sekä työministeri Jari Lindström,

Tosiasia kuitenkin on, että vaikka tukholmalaisten homojen pakarat olisivat Aallon käsittelyssä soineet ylä-C:ssä, on uskottavuusongelmalla hekumointi vain poliittista opportunismia ja henkistä kiusaamista.

Poliitikon yksityiselämän valjastaminen aseeksi puolueiden väliseen kannatustaisteluun on tökerö yritys luoda hänestä kuva politiikan spitaalisena, jonka seurassa hengailu johtaa imagohaittaan. Tällaista sosiaalista eristämistä pidettäisiin missä tahansa työ- tai kouluyhteisössä brutaalina henkisen väkivallan muotona, mutta varsinkin politiikassa ihmisen henkisen jaksamisen rajoja koetteleva kiusaaminen on edelleen laajasti hyväksyttyä. Miksi?

Ilkka tekstiviestitteli aikuisen naisen kanssa, Alex oli lasten liikuntapuiston avajaisissa tikkatauluna, Martilla oli laastari otsassa, Teuvo oli päissään, Li kavereiden kanssa terassilla juhlimassa ja Touko yökerhossa ilman paitaa. Suurin osa opiskelijaelämää täysillä elänyt on tehnyt kaiken tuon useampaankin kertaan, mutta silti kohuun riitti, että jonkun mielestä sellainen nyt vain ei ole sopivaa. Miksei edes sellaisesta hienosta jutusta, kuin pääministerin vierailusta lasten liikuntapuiston avajaisissa, voi olla vilpittömästi iloinen, vaan tapaus pitää valjastaa ilkkumisen ja politikoinnin välineeksi?

Kun omaa huonoa käytöstä ei voi muuten perustella, on kohtuuttoman kriitikon viimeinen oljenkorsi vedota yhteiseen hyvään: Ilman moraalinvartijoita politiikalta muka menee uskottavuus. Mutta mikä sitten on uskottavaa ja onko sellaista politiikkaa enää edes olemassa? Minusta ne politiikan uskottavuusongelmat näkyvät vaikkapa nyt vaalien alla annetuissa lupauksissa kuin poliitikkojen yksityiselämässä.

Koulutusleikkauksia aggressiivisesti puolustanut Kokoomus on vaalien alla huolestunut koulutuksen rahoituspohjasta. Vihreät ovat lyöneet hallitusta metsien hakkuukiintiöistä, vaikka ovat keränneet kaiken kunnian Helsinkiin rakennettavasta pellettivoimalaitoksesta. Vinkiksi Vihreille, pelletti on puuta. Keskusta on vuosikaudet puoltanut turpeen ja metsien polttamiseen johtavia verotukia, mutta lähtee vaaleihin kirkkain silmin nimenomaan ilmastoteemalla.

Vasemmistoliitto vaatii verojen korottamista ja julkisten menojen paisuttamista velaksi, oli menossa nousu- tai laskusuhdanne. SDP ruoskii hallitusta tulevien sukupolvien ahdingosta ja samalla lupailee miljardien eurojen tulonsiirtoja vielä peruskoulussa olevilta sukupolvilta vauhdilla eläköityvälle äänestäjäkunnalleen. Perussuomalaiset vakuuttavat olevansa vaihtoehto, vaikka poliittisissa ohjelmissaan kuvatut varallisuus- ja omaisuuverojen korotukset, eläkkeiden korotukset ja verosuunnittelun rajoitukset löytynevät myös vasemmistopuolueiden poliittisista ohjelmista.

Että kyllä sitä uskottavuusongelmaa on politiikassa ihan kaikilla, eikä se liity erityisesti vapaa-ajalla juhlimiseen. Ja vaikka aina ja kaikkialla selvinpäin oleminen olisi jokin uskottavuuden mittari, niin väitän Touko Aallon Tukholma-performanssin kalpenevan eduskunnan pikkujouluille tai useimmille kesän Suomi Areenassa vierailleille poliitikoille, toimittajille ja kansalaisjärjestöaktiiveille.

Sen enempää eduskunnan pikkujouluista kuin Porin bakkanaaleistakaan ei kuitenkaan kuulu paljoa muuta kuin selkiin taputtelevien käsien läpsähdyksiä, koska sikäläisissä juottoloissa ja kabineteissa vallitsee kauhun tasapaino. Jos joku painasikin punaista nappia vuotaen raskauttavia tietoja julkisuuteen, niin jokaisella on tarpeeksi ammuksia kaikkien suomalaisten puolueiden sekä sanomalehtien tuhoamiseksi ainakin kolmeen kertaan. Touko Aallon virhe oli, että hän eksyi kotimaisten poliitikkojen laumasta ja joutui hyeenojen raatelemaksi. Siksi häneltä tingattiin raporttia päihtymystilastaan Tukholmassa, mutta Porissa viikon päissään resunneilta kollegoiltaan ei.

Ja mitä tulee meihin poliitikkoja moralisoiviin tavallisiin sukankuluttajiin, niin eiköhän suurin osa meistä ole vetänyt menneenä kesänä ainakin parit hyvät lärvit ja pyörinyt vähissä vaatteissa pitkin omaa tonttiaan? Ja hyvä niin, pitäähän sitä lomalla juhlia. Mutta kun kukaan meistä ei pitäisi kohtuullisena joutua selittämään moista vapaailtaa kansalliselle lehdistölle, saati menettämään työtään moisen takia, niin ei sellaista pidä vaatia poliitikoiltakaan. Se on sitten eri asia, jos on töissä päissään tai esimerkiksi rikkoo lakeja, silloin kritiikki on paikallaan ja poliitikon uskottavuus koetuksella.

Väkisin rakennettujen kohujen kulttuuri on myös äärimmäisen epäoikeudenmukainen politiikan uutta sukupolvea kohtaan, se kun on kasvanut kamera taskussaan sosiaalisen median aikakaudella. Iso osa meistä 80-luvun lapsistakin hautoo nuoruudestaan digikuvia, joiden päätyminen julkisiksi veisi näinä poliittisten ajojahtien kulta-aikoina kenet tahansa suoraan roviolle.

Siksi onkin syytä kysyä, onko käsitys poliitikkojen yksityiselämästä julkisena kansallisomaisuutena enää tätä päivää? Mielestäni ei, ja siksi aion jatkossa asettua aina syytetyn puolelle, kun kohu keskittyy uhrin yksityiselämään eikä poliittiseen substanssiin.

Arkisessa puheenparressa kuulee monesti väitteen siitä, kuinka mikäkin poliitikko on kuulemma täysin vieraantunut tavallisen kansalaisen arjesta. Mutta mitä muita vaihtoehtoja keskusteluilmapiirimme muka poliitikoille jättää? Miten voimme vaatia tavallisuutta ja maanläheisyyttä ihmiseltä, jonka suljetuimpaankin yksityiselämään ventovieraat ihmiset haluavat tunkeutua seurauksista välittämättä? Kenen tavallisen ihmisen tarvitsee jatkuvasti, jopa lomallaan, vahtia sanojaan ja tekojaan, ettei vain altistaisi itseään riskille joutua miljoonien ihmisten sylkykupiksi ja samalla jopa työttömäksi?

“Ne ovat poliitikkoja ja niiden pitää kestää tiukkaakin arvostelua”, muistuttaa valistunut kansalainen. Näinhän se tietysti on, mutta kaikella on rajansa. Nyt kohujen kulta-aikana arvostelu ylittää helposti kaikki hyvän maun rajat ja silloin kuka tahansa normaali ihminen vetäytyy kauemmas hyökkäävistä ihmisistä. Muistuttaisin kaikkia siitä, että kautta historian niitä huonoimpia vallanpitäjiä ovat olleet kultaiseen häkkiinsä suljetut reppanat.

Me tavan kansalaiset saamme puhua julkisesti melkein mitä hyvänsä, purkaa pahaa oloamme nettiin ja haukkua kenet haluamme ilman erityisiä riskejä. Jaamme koulukiusattujen tarinoita somessa ja samalla haukumme ventovieraita ihmisiä, joiden tekemiset eivät millään tavalla liity omaan hyvinvointiimme. Onko meillä oikeus loukkaantua asiasta, joka ei todellisuudessa loukkaa ketään? Ei ole. Ja muutenkin suomalainen avoin luottamusyhteiskuntana lakkaa olemasta, jos totumme ajatukseen siitä, että jokainen ympärillä oleva ihminen on jatkuva riski, jonka takia voimme joutua sosiaaliseksi hylkiöksi.

Kenelläkään ei ole moraalista oikeutta viedä toistaan julkiseen häpeäpaaluun, jos emme riko lakeja tai rajoita aiheetta toistemme vapauksia. Tämä koskee jokaista meistä, aina politiikan huipulle asti.

Joten kun näet seuraavan julkkiksen yksityiselämää koskevan kohun, kannattaa pohtia, kuuluuko asia sinulle alkuunkaan? Vaikuttaako tapahtunut niin merkittävästi omaan elämääsi, että suuttuminen on hyvin perusteltua, vai kirjoittaako asiaa koskevan some-viestin se meissä jokaisessa asuva alakouluikäinen, joka ei vielä ymmärrä tekojensa seurauksia?

https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005778887.html
https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/224948-7-kkn-masennuksen-jalkeen-toihin-palannut-jani-toivola-aloin-pelata-eduskunnan
https://www.kauppalehti.fi/uutiset/ministeri-lindstrom-sairauslomalle-us-taustalla-tyouupumus/d0b7d09e-1800-35cd-8e47-6809b295ec51

Vihreiden lainsäädäntösihteeri Aino Pennanen järjesti pari päivää sitten pienen shown Finnairin Berliiniin lennolla. Pennasen oman kuvauksen mukaan hän näki ulkona poliisisaattueen ja lentohenkilökunnalta kysyttyään oli saanut tietää, että kyseessä on käännytystilanne. Näillä tiedoilla Pennanen teki muutamassa sekunnissa äärimmäisen pitkälle viedyt johtopäätökset varmaan kuolemaan käännytettävästä turvapaikanhakijasta ja antoi selkäydinreaktion viedä mukanaan, niin kuin ideologiansa sokaisemille fundamentalisteille on tyypillistä.

Kyseessä olisi tietysti voinut olla vangin siirto tai luovutus ulkomaille, tai kenties Dublin-sopimuksen velvoittama turvapaikanhakijan palautus Saksaan, minne lento oli menossa. Ehkäpä meneillään oli entisen ISISin kurkunleikkaajan tai vauvojen räjäyttelijän karkotus? Olisin Pennasena varmaankin miettinyt, että miksiköhän kyseisellä henkilöllä oli neljä saattajaa, raajat nippusiteissä ja kuljetusasento sellainen, että siitä on mahdollisimman vaikeaa vahingoittaa vieressä olevia vartijoita? Yleensä käännytyksiä ei tehdä tällaisin turvatoimin, mutta nyt Hannibal Lecter-kohtelusta ei puuttunut enää kuin kuonokoppa ja nokkakärryt. Ehkei tuo käännytettävä olekaan paennut väkivaltaa, vaan onkin se henkilö, jonka väkivaltaa joku täällä Suomessa on joutunut pakenemaan?

Dublin-sopimuksesta puheenollen muistuttaisin, että Vihreät muiden vasemmistopuolueiden kanssa ovat olleet äänekkäimmin vaatimassa kansainvälisiin pakolaissopimuksiin sitoutumista. Nyt, kun Suomi on niihin sitoutunut ja toimii sovituissa raameissa, vertaa vasemmistoaktivistit hallituksen toimia apartheidiin ja natsi-Saksaan. Kahden viime hallituskauden perusteella Vihreiden maahanmuuttopoliittinen linja vaikuttaisi olevan se, että hallituksessa ollessaan he ymmärtävät maahanmuuttopolitiikan realiteetit, mutta oppositiossa sitten huudetaan avoimia rajoja ottamatta kantaa kysymyksiin sisäisestä turvallisuudesta, kustannuksista tai niistä pakolaissopimuksista, joihin vielä hetki sitten oli tärkeää sitoutua.

Oma lukunsa on sitten Vihreiden puoluejohtaja ja valtakunnantuuliviiri Touko Aalto, jolla on aikamoisia ongelmia olla edes itsensä kanssa samaa mieltä. Aalto ylisti Pennasen rohkeutta ja puolusti tämän toimintaa, vaikkei ollut sen paremmin tietoinen palautuksen taustoista kuin puoluetoverinsakaan. Maailmanmestaruustason jossittelun päätteeksi Aalto kuitenkin loihe lausumahan, että Pennanen yritti estää “virhettä tapahtumasta”. Erittelemättä vain jäi, mikä se virhe tässä tapauksessa mahtoi olla?

Aallon mukaan Pennasen temppu oli ihailtavaa kansalaistottelemattomuutta, mutta tässä asiassa eduskunnan olutkerhon entisellä puheenjohtajalla takki kääntyy alkoholilain käsittelyn tuomalla rutiinilla. Vuonna 2013, silloinen sisäministeri ja Kristillisdemokraattien puheenjohtaja, Päivi Räsänen sanoi omantunnon voivan mennä maallisen lain edelle. Aalto ripitti blogissaan Räsästä fundamentalistien kanssa flirttailijaksi ja sanoi modernin demokratian olevan uhattuna, jos tällaisella kansalaistottelemattomuudella rikotaan lakeja uskontoon, kulttuuriseen taustaan tai poliittiseen mielipiteeseen vedoten. Don’t you say?

Aallon mielestä Räsäsen filosofia toteutuessaan tarkoittaisi, “että kuka tahansa voisi poimia raamatusta mitä tahansa ja toimia sen mukaisesti piittaamatta lainsäädännöstä”. Siis vähän niin kuin Aallon ylistämä Pennanen nyt pohjasi oman kapinansa vasemmistofundamentalistien ja maahanmuuttoidealistien uskonkappaleille, ei suinkaan faktoille saati yhdessä sovituille säännöille.

Jos Touko “politiikan sillanrakentaja” Aalto ei olisi jo blokannut minua kaikissa sosiaalisissa medioissa, niin kysyisin häneltä, että miksi vielä viisi vuotta sitten lainsäädäntömme noudattamatta jättäminen oli ehdoitta demokratiaa murentava asia, mutta nykyään oikein kansalaisvelvollisuus? Näin heikoilla eväilläkö gallupien neljänneksi suurinta puoluetta oikeasti johdetaan?

Paljon Aaltoa puhtaampia papereita ei saa myöskään Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson, jonka mielestä suomalaiset eivät voi enää luottaa oikeusvaltioperiaatteen toteutumiseen. Sinisen Tulevaisuuden Tiina Elovaara sanoi jotain, mikä ei oikeastaan edes kiinnosta ketään ja RKP:n Adlercreutz totesi, ettei tiedä asian taustoja, mutta on silti hakannut näkemyksensä kiveen. Näistä puheista päätellen maailman koulutetuimpiin, onnellisimpiin, vähiten korruptoituneisiin ja vapaimpiin kuuluva kansa, eli me suomalaiset, elämmekin totalitaristisessa diktatuurissa. Tai sitten kyse on vain poliittisten irtopisteiden kalastelusta, mene ja tiedä

Näiden draaman kaarien myötä Stop deportations-porukka on jälleen keskittynyt vaatimaan palautusten keskeyttämistä, kunnes maahanmuuttoviraston menetelmät saadaan aukottomiksi. Samalla logiikalla voisimme keskeyttää Poliisin ja tuomioistuinten toiminnan, kunnes virkavirheiden tai väärien tuomioiden mahdollisuus on poistettu. Ehkä sairaalat on syytä pitää suljettuina, kunnes valelääkärit ja hoitovirheet on varmasti saatu seulottua pois? Ja tietysti Rajat kiinni-porukka voisi samaan argumenttiin vedoten vaatia rajojen sulkemista, kunnes rikollisten ja muiden integroitumishaluttomien ulkomaalaisten tulo maahan loppuu.

On selvää, että maahanmuuttovirastonkin toimintaa pitää jatkuvasti hioa paremmaksi, mutta jos vain jäämme odottamaan tuollaisen lapsellisen utopian valmistumista, niin odottaminen ei lopu koskaan. Puhumattakaan nyt siitä, että palautusten keskeyttäminen loisi käytännössä tilanteen, jossa kuka tahansa rajojemme sisäpuolelle päässyt lunastaisi itselleen oikeuden jäädä pysyvästi maahan. Tällainen skenaario ei maahanmuuttoidealistien piireissä tietenkään nostata kulmakarvoja, mutta laskutaitoisten keskuudessa kyllä.

Pennasen puolustajat, Aalto mukaan lukien, ovat perustelleet kantaansa vetoamalla myös siihen, että Apartheid, holokausti ja orjuus olivat aikoinaan laillisia. (Natsi-kortti) Jos nyt unohdamme Godwinin lain, niin tarkoitus lienee muistuttaa, ettei kaikki lakikirjaan kirjoitettu ole automaattisesti oikeudenmukaista. Siitä on tietysti äärimmäisen helppoa olla samaa mieltä. Pitää kuitenkin muistaa, että protestit rotuerottelua, juutalaisvainoja ja orjuutta vastaan ovat olleet helposti perusteltavissa, koska todisteet niiden epäoikeudenmukaisuudesta ovat olleet näkyvästi esillä. Tässä Pennasen tapauksessa moista mielivallan ja epäoikeudenmukaisuuden osoittavaa faktatietoa ei ollut, vaan koko hässäkkä perustui pelkkiin ideologiasta kumpuaviin ennakko-oletuksiin vähän samaan tapaan kuin kuin myös natsien teoriat juutalaisten salaliitosta arjalaisen herrakansan pään menoksi.

Tällainen arvailujen varaan rakentuva törttöily ei ole mitään Rosa Parksin tyylistä uraa uurtavaa kansalaistottelemattomuutta, vaan ideologiansa sokaisemien ihmisten huonosti perusteltua perseilyä. Se on juuri sellaista henkisestä kypsymättömyydestä kumpuavaa räyhäämistä, joka toteutuu näyteikkunoihin lentävinä pyörätelineinä, poliisihevosen hakkaamiseen jääkiekkomailalla ja ulkopuolisten ihmisten omaisuuden tuhoamiseen vain siksi, että itsellä sattuu juuri sillä hetkellä olemaan paha mieli. Aino Pennasta tukijoineen ei tulevaisuudessa juhlita ihmisoikeussankareina, vaan heidät kirjoitetaan historiaan omien ennakkoluulojensa vangeiksi jääneinä hyödyttöminä hölmöinä, aivan niin kuin ne Rautatientorilla aikoinaan häiriköineet Suomi Ensin-ääliötkin.

Tapauksen ympärillä pyörineestä epälogiikasta huolimatta haluan silti puolustaa kansalaistottelemattomuutta poliittisena työkaluna. Mielestäni vastuullisella kansalaisella on velvollisuus suhtautua valtiovaltaan lähtökohtaisesti epäillen ja kriittisesti, jotta vallanpitäjät pysyvät jatkuvasti varpaillaan ja punnitsevat päätöstensä seurauksia tarkasti. Niinpä kansalaistottelemattomuus on hyväksyttävä poliittisen protestoinnin muoto silloin, kun julkishallinto käyttää todistettavasti valtaansa esimerkiksi rajoittaen ihmisten vapauksia mielivaltaisesti tai kohdellen ihmisiä muuten epäoikeudenmukaisella tavalla.

Kansalaistottelemattomuuteen turvautuvan yksilön täytyy kuitenkin pystyä perustelemaan toimintansa uskottavasti saadakseen oikeutuksen toiminnalleen, sekä sen moraalisen vipuvarren, jolla vallanpitäjien päät saadaan kääntymään. Tässä tapauksessa toiminta ei selkeästikään ollut perusteltua.

Erityistä ihmetystä minussa herättää se, että yleensä lisää valtiota vaativat vasemmistolaiset eivät tunnu koskaan olevan tyytyväisiä, kun saavat lisää valtiota. Julkishallinnon kuulemma pitäisi kieltää milloin minkäkin poliittisen vastustajan sananvapaus, työllistää tyhjänpäiväisiä kynänpyörittäjiäihan työllistämisen takia ja hoitaa kaikki hommat kansalaisen pyllyn pyyhinnästä pianon virittämiseen. Ja sitten kun tämä verorahoilla lihotettu hirviö vääjäämättä talloo myös valtiouskovaisten varpaille, niin välittömästi alkaa narina epäinhimillisyydestä ja fasismista. Milloinkohan vasemmistolle valkenee, että jatkuvasti kasvava valtio päätyy poliittisen ja taloudellisen epästabiiliuden kasvaessa väkisin totalitarismiin ennemmin tai myöhemmin, kuten historia on meille niin monesti näyttänyt? Monesti tuntuu, että vasemmiston ainoa ongelma tällaisessa kehityksessä on mahdollinen päätyminen tuijottelemaan asetta etutähtäimen puolelta.

Kansallisvaltion oikeutus valvoa sisäistä turvallisuuttaan verrattuna korruptoituneen julkishallinnon vastustamiseen on yksi vapausaatteen kannattajan isommista dilemmoista: Milloin ylitetään raja, jolloin kansalaistottelemattomuus on moraalisesti hyväksyttyä? Ja erityisen iso kysymys on se, milloin ylitetään se raja, jolloin väkivalta vallanpitäjiä kohtaan muuttuu perustelluksi? Tämän asian filosofinen puiminen julkisen keskustelun kautta olisi aivan oikeasti tärkeä asia, toisin kuin tällaiset omien harhakäsitysten pohjalta toteutetut lapselliset protestit.

https://www.facebook.com/aino.pennanen?hc_ref=ARTSarFBlUKdURtuHFJwRA794MPFZ3NF0G1dkkeFzS8u-4JNFfoIbRl2_AnavELd9OU
https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005775585.html
https://www.is.fi/politiikka/art-2000005775661.html
https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000005768909.html
https://yle.fi/uutiset/3-10330803
https://www.mtv.fi/uutiset/ulkomaat/artikkeli/vihreiden-poliitkko-poistettiin-lentokoneesta-touko-aalto-pitaa-pennasen-toimintaa-perusteltuna-kunnioitettavaa-rohkeutta/7013918#gs.8EkhV9A
http://toukoalto.puheenvuoro.uusisuomi.fi/144350-lex-rasanen
https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/255184-kova-ulostulo-pakkopalautuksista-suomalaiset-eivat-enaa-voi-luottaa
https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/suomessakin-syyton-voi-saada-oikeudessa-tuomion-niin-kavi-mikolle/?shared=929390-e98525eb-999
https://twitter.com/ToukoAalto/status/1024245622424129536

En jaksa ymmärtää, miksi Suomessa edelleen romantisoidaan kommunismia, tuota maailman murhaavimpiin kuuluvaa ideologiaa? Neuvostoliittoa, Karl Marxia, Che Guevaraa ja muita reaalisosialismin airueita täällä ihaillaan kritiikittä, vaikka niihin liittyy hirvittävä määrä samoja piirteitä, ja vielä enemmän väkivaltaa, kuin vaikkapa kansallissosialismiin, tuohon täysin aiheellisesti halveksittuun aatesuuntaukseen.

Ei kansallissosialismia, kommunismia, sosialismia tai muitakaan kollektivistisia aatteita tulisi erityisemmin helliä tai katsella hiljaa vierestä, jos arvostaa vapautta tai demokratiaa. Siksi julkisessa keskustelussa kaikille tulee olla samat säännöt: Jos fiilistelet ja symppailet totalitarismia, niin tulee lunta tupaan. Tällä hetkellä näin ei kuitenkaan ole.

Huvfudstadsbladetin haastattelussa Vasemmistoliiton puoluejohtaja Li Andersson tiesi kertoa olevansa marxilainen, kun analysoidaan työn ja pääoman ristiriitaa, joka kuulemma määrittää nykyajankin työmarkkinoita. Tämä reilun sadan vuoden takaa pölähtänyt raikas tuulahdus ei herättänyt sen enempää lehdistössä kuin muuallakaan käytännössä minkäänlaisia väreitä.

Vain kaksi päivää Anderssonin jälkeen Vihreiden puheenjohtaja Touko Aalto kertoi Maaseudun Tulevaisuuden haastattelussa, että “Kommunismin aate ja utopia ovat kauniita” ja yritti heti seuraavassa lauseessa tehdä pesäeroa reaalisosialismin uhrien ja itse ideologian välille. Vapaasti mukaillen Aallon logiikka kuuluu, että “kommunismi on hyvä juttu, mutta jätkät pilas”, aivan niin kuin reaalisosialistiset kokeilut eivät olisi joka kerta päätyneet joukkomurhiin, totalitarismiin ja mittaamattomaan inhimilliseen kärsimykseen.

Moni tätä lausuntoa parhain päin itselleen ja muille selitellyt sanoi, että Aaltohan on aikoinaan hypännyt pois kommunistisen nuorisoliiton järjestötoiminnasta tajuttuaan kommunismin käytännön sovellusten ongelmat, eikä näin ollen enää symppaisi kommunismia. Mutta jos Aallon sanomisia luetaan ihan tarkasti, niin Aalto vain irtisanoutui itselleen assosiaatioriskin aiheuttavista väkivalta- ja vallankumousfantasioissa piehtaroivista räyhääjistä, mutta pitää edelleen kommunismin aatetta kauniina. Se on sanatarkka sitaatti, jota on mielestäni syytä toistaa sen uskomattoman luonteen takia.

Mutta mitä se Aallon kauniina pitämä kommunistinen aate tai Anderssonin fiilistelemä marxilainen työn ja pääoman ristiriita sitten on?

Jos katsotaan esimerkiksi Karl Marxin kirjoittaman Kommunistisen manifestin toista osaa, niin siinä proletariaatin poliittisiksi tavoitteiksi asetetaan mm. maaomaisuuden pakkoluovutus, korkea progressiivinen vero, perintöoikeuden lakkauttaminen, maastamuuttajien ja hallintoa vastaan kapinoivien ihmisten omaisuuden takavarikointi, tuotantovälineiden ja kulkulaitosten sosialisointi valtion hallintaan, työvelvollisuus kansalaisille sekä tuotannon keskusohjaus valtion toimesta.

Marxilainen työn ja pääoman ristiriita tarkoittaa typistettynä pelkoa siitä, että pääoman keskittyminen veisi työläiseltä mahdollisuuden elättää itsensä palkkatyöllä sekä mahdollisuuden vapauttaa itsensä palkkatyöstä ahneen kapitalistin hallitessa pääomia. Suomalaisiin vasemmistopuolueisiin, eli Vihreisiin, demareihin ja Vasemmistoliittoon, tiukasti kytkeytyvän marxilaisen talousteorian suurin ristiriita onkin mielestäni se, että siinä ajatellaan kaiken työllä tuotetun lisäarvon kuuluvan työntekijälle.

Iloinen poikkeus työläisen oikeuksiin tehdään vain, kun valtiokoneisto tarvitsee rahaa ja alkaa verottaa sitä työläisen tuottamaa lisäarvoa. Silloin työläisen, ja kaikkien muidenkin, oikeudet lakkaavat painamasta vaakakupissa. Muistutan vielä, että suomalaiset sosialistit, eritoten Anderssonin johtama Vasemmistoliitto, kannattavat korkeampaa verotusta keskushallintoihanteensa toteuttamiseksi. Nämä puolueet ja poliitikot löydät sieltä, mistä kuuluu isoin mölinä eriarvoisuudesta, epäinhimillisestä oikeistolaispolitiikasta, uusliberalismista tai aina, kun julkisen sektorin kulurakennetta halutaan tervehdyttää.

Aiheeseen liittyvänä anekdoottina mainittakoon, että Karl Marxin kirjoittamassa “Palkkatyö ja pääoma”-kirjasessa ainoa maininta verotuksesta on se kohta, jossa verotusta verrataan orjuuteen.

Jos haluatte piinata itseänne, niin lukekaa alla olevasta linkistä Friedrich Engelsin ja Karl Marxin järkeilyä työn ja pääoman ristiriidasta, jossa pelätään kehruu-Jennyä, tehdään kaikki väärät oletukset tuottavuuden nousun seurauksista, eikä oteta huomioon edes työmarkkinoilla toimivaa kysynnän ja tarjonnan suhdetta. Teksti vaikuttaa lähinnä alakouluikäisen aivoituksilta, jotka ovat varmaankin vedonneet lähes kaksisataa vuotta sitten teollistumisen ajan alun kouluttamattomiin työläisiin. Se, miten tällainen aapistason epäfilosofia voi edes etäisesti vedota maailman parhaaksi mainostetusta peruskoulusta valmistuneeseen ihmiseen, puhumattakaan modernin ajan tietotyöläisistä, on minulle täysi mysteeri. Mutta silti moni puolue elää toistelemalla näitä pian kaksisataa vuotta vanhoja epätosia kliseitä.

Kommunismiin siis kuuluu olennaisena osana markkinatalouden vastustaminen sekä luopuminen niin omistusoikeudesta kuin muistakin keskushallinnon haitallisiksi katsomista yksilönvapauksista, jotka taas on länsimaisten vapaiden ja liberaalien demokratioiden vankimpia aatteellisia kivijalkoja. Vaikka sosialistit ja kommunistit yrittävätkin pukea aatteilleen vapauden kaapua, on molemmissa kyse ihmisten henkisestä ja fyysisestä orjuuttamisesta.

Vaikka niin Vihreät kuin Vasemmistoliittokin puheenjohtajiensa suulla markkinoivat väitettyä liberaaliuttaan, ovat marxilaisuus ja kommunismi, kaikkien sosialististen keskushallintoutopioiden tavoin, yksilönvapauden vankimpia vihollisia. Niihin molempiin kuuluu hatara, kuperkeikkaa pyörivä teoria, tavan kansalaisen mahdollisuudesta lunastaa itselleen todellinen vapaus vain alistumalla keskushallintojärjestelmän kuuliaiseksi orjaksi.

Vaikken minä usko Aallon tai Anderssonin haaveilevan porvarin taluttamisesta kuopan reunalle tai vankileirien saaristosta, niin kommunismin tai marxilaisuuden aatteellinen ihannointi ei voi olla vaikuttamasta kannattajiensa politiikkaan. Näitä aatteita seuratessa lopputulos on joka ikinen kerta ollut tismalleen sama, eikä se fakta muutu vaikka kuinka etukäteen irtisanoutuisit reaalisosialismin eriarvoistavasta politiikasta, vähemmistöryhmien sortamisesta, vankileirien saaristoista ja keskushallinnon aiheuttamista nälänhädistä.

Vaan näkyykö paheksuvia kolumneja lehdissä, "järkyttyneitä" lausuntoja Aallon ja Anderssonin "kylmäävistä ja ihmisyydelle vieraista" ajatuksista, tai somessa raivoavien vasemmistoaktiivien kolonnia? Näkyykö räikeää tekopyhyyttä analysoivia kolumneja siitä, kuinka eriarvoisuudesta ja vähemmistöistä poliittisen markkinointikärjen tehneen puolueen PJ:t symppailevat ideologiaa, jonka saavutukset eriarvoisuuden kasvattajana ja vähemmistöjen sortajana ovat aivan omassa luokassaan? Ei näy, koska jostain täysin käsittämättömästä syystä Suomessa kommunismia pidetään edelleen vain harmittomana ja väärin ymmärrettynä halipusipörröpupu-ideologiana.

On aivan päivänselvää, mitä tapahtuisi, jos joku puoluejohtaja toteaisi kansallissosialistisen aatteen ja utopian olevan kauniita, tai kehuisi olevansa Adolf Hitlerin kehittämien filosofisten houreiden päälinjoista samaa mieltä. Millainen poliittinen myrsky nousisi, jos jonkun kansanedustajaehdokkaan vaalitilaisuudessa laulettaisiin reippaita Sturmabteilungin marssilauluja, vähän niin kuin Vasemmistoliiton varapuheenjohtaja Veronica Honkasalon vaalitilaisuudessa vuonna 2015 laulettiin stalinistien omakseen ottamia taistolaisralleja?

Kuvitelkaapa sitä hulabaloota, jos persunuoret olisivat lanseeranneet Laura Huhtasaaren presidentinvaalikampanjaa varten paidan, johon olisi sommiteltu Huhtasaaren kuva tyylillisesti mukaillen jonkun kuolleen fasistijohtajan ikonista kuvaa. Siis aivan kuten demarinuoret tekivät Tarja Halosesta Che-paidan vuoden 2006 presidentinvaaleissa. Entä, jos jonkun oikeistopuolueen kansanedustajaehdokkaan vaalitilaisuudessa soittaisi Joseph Göbbels-niminen bändi, kuten Vasemmistoliiton puolueaktiivin, Dan Koivulaakson, vaalitilaisuudessa vuonna 2011 soitti Che Guevara-niminen yhtye?

Suomalaisessa julkisessa keskustelussa voi huoletta fanittaa viime vuosisadan verisintä ideologiaa tuosta noin vain, palkinnoksi erityisesti medialta tulee hiljainen hyväksyntä tai selkääntaputuksia. Mutta auta armias, jos haluaisit purkaa kotimaisia kartelleja ja monopoleja, tasapainottaa julkisen sektorin budjettia tai vapauttaa työmarkkinoita keskussääntelyn ikeestä, niin saat kuulla olevasi epäinhimillinen, kylmä ja eriarvoistava köyhien vihaaja, naisvihamielinen äärioikeistolainen ja kaikki ne muut kliseet, joita vasemmistopuolueiden some-tileiltä voi käydä ihastelemassa.

Jotta se nyt ei jäisi kenellekään epäselväksi, niin kommunismi, marxilaisuus ja kansallissosialismi ovat totalitaristisia ja äärimmäisen murhaavia ideologioita. Kaikki ne ovat kahlanneet historiankirjojen sivut läpi kädet veressä, mutta vain yhtä niistä pidetään Suomessa haitallisena, muita enemmänkin kannattajansa kunniamerkkeinä. Näitä kaikkia totalitarismiin vääjäämättä johtavia aatteita tulisi vastustaa aktiivisesti, ja niin vapauksiaan arvostavan kansalaisen kuin mediankin tulisi haastaa niiden puolestapuhujat julkisessa keskustelussa aina tilaisuuden tullen.

Näin tekemällä Suomi-neito voisi vihdoin astua vapauden valoon totalitarismin varjoista, ja pääsisimme rakentamaan parempaa tulevaisuutta, jossa vapaus on jakamaton, yhteiskuntamme tärkein, arvo.

https://www.verkkouutiset.fi/li-andersson-kylla-olen-marxilainen/
http://www.iltalehti.fi/kotimaa/201804042200847525_u0.shtml
https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/politiikka/artikkeli-1.230613
https://www.verkkouutiset.fi/tarja-halonen-verot-pitaa-kerata-elina-lepomaki-leipa-pitaa-saada-poytaan/
http://www.dailymail.co.uk/news/article-4076244/Distressing-photos-1920s-Russian-famine-turned-hopeless-peasants-cannibals-five-million-people-starved-death.html
https://fi.wikipedia.org/wiki/Karl_Marx
http://sosialismi.net/wp-content/uploads/2008/08/manifestiwww.pdf
https://www.marxists.org/suomi/marx-engels/1849/palkkatyo-ja-paaoma.htm

Viime kuukausina useampaakin julkisuuden henkilöä on riepoteltu mediassa ja somessa milloin minkäkin yksityiselämään liittyvän kohun takia. Viimeisin paljastus tapahtui pari päivää sitten, kun Vihreiden puheenjohtaja Touko Aalto paljasti vaimonsa hakevan eroa. Rivien välistä ei ole vaikeaa lukea, että Aalto oli jäänyt kiinni pettämisestä ja suhde kariutui siihen.

Nyt olisi tietysti helppoa kurmottaa Aaltoa samalla tavalla, kuin muitakin parisuhdesotkuissa ja tekstarikohuissa ryvettyneitä poliitikkoja ja julkkiksia on ryöpytetty. Houkutus nälväistä puhtoisten arvojen puoluetta johtavaa Aaltoa tai hänen radikaalisfeministiä syrjähyppyään, on äärimmäisen suuri ja moni on siihen houkutukseen jo langennutkin. Molemmilta löytyy sosiaalisesta mediasta tavaraa, joiden avulla heitä voisi repiä kölin alta viimeisen päälle huolella, jos haluaisi.

Mutta asiapa ei minulle kuulu, eikä se kuulu sinullekaan. Heidän yksityiselämänsä parisuhdekiemuroineen ei kuulu minulle sen enempää kuin minun yksityisasiani heille. Olen itse asiassa lopen kyllästynyt siihen, että toisten ihmisten yksityiselämää ruoditaan skandaalinnälkäisten ihmisten loputtoman mielenkiinnon ruokkimana mediassa ja muutenkin julkisesti. Yksikään poliitikko tai julkkis ei ole sitoutunut mihinkään sopimukseen, jossa luovuttaisivat yksityisasiansa koko kansan ruodittaviksi, eikä ole oikein pakottaa heitä yksityisen likapyykin julkiseen pesemiseen, joka todennäköisesti murskaisi henkisesti suurimman osan meistä tavallisista sukankuluttajista.

Sen verran tosin on noteerattava, kuinka vähällä mediamyllytyksellä Aalto on päässyt, jos verrataan vaikka Ilkka Kanervan tekstarikohuun tai Halla-ahon syrjähyppyyn. Ei, vaikka kyseessä on tismalleen verrattavissa oleva tapaus, jossa ei ole tapahtunut rikosta, kaikki tapausten aktiiviset osapuolet ovat olleet oikeustoimikelpoisia aikuisia ja mukana vapaasta tahdostaan.

Toki voi olla, että journalismin laatu kautta mediakentän on muuttunut pysyvästi ja tulevaisuuden kohuja käsitellä samalla periaatteella. Jos näin on, niin hieno juttu! Toivotaan, että linja pitää jatkossakin. Ikävä kyllä pari viime vuotta ei anna paljoa toivoa siitä, että toimittajakunta keskimäärin pystyisi neutraaliin tiedonvälitykseen, muutamaa ammattieettisesti ylivertaista toimittajaa lukuun ottamatta.

Yllätyksettömästi Vihreiden kenttäväki sekä puolueaktiivit ovat nyt yllättävän ymmärtäviä puheenjohtajaansa kohtaan. Yhtäkkiä sympatiaa on löytynyt poliitikkojen yksityiselämän suhteen varsin paljon, vaikka viime vuodet omia ylivertaisia arvojaan ja puhtoista moraalista ylemmyyttään ylikorostanut Vihreät on ryöpyttänyt kilpailevien puolueiden poliitikkoja pienimmästäkin rasahduksesta. Ei kuulu Vihreiden nuorten ja muiden niinistöläisten some-huutoa arvoista tai mitään muutakaan hyvesignalointia, kun oma kultapoika maalasi itsensä nurkkaan. Eikä tietysti pidäkään, ei Vihreiltä eikä keneltäkään muultakaan.

Ei näkynyt malttia saati kunnioitusta yksityisyyttä kohtaan myöskään silloin, kun vasemmistolaisten ja feministien kolonnat raivosivat seksismistä ja naisvihasta Haippirinki- ja Sisäpiiri 2.0-kohujen aikaan. Samat ihmiset kuitenkin muistavat naukua yksityisyyden perään aina, kun esimerkiksi feministien suljetuista FB-ryhmistä vuotaa kuvakaappauksia netin keskustelufoorumeille anonyymien ruodittaviksi.

Haippiringin kohdalla roviot sytytettiin välittömästi ja liekeissä paloi myös syyttömiä, kun journalisteilla oli kiireempi raatelemaan haaskaa kuin tarkastamaan, mitä itse asiassa on tapahtunut. Sisäpiiri 2.0 taas oli joidenkin julkkisten viestiryhmä, josta oli vuotanut yksityiseksi tarkoitettuja viestejä medialle. Ja taas oli Totenkopf-feministeillä kiire polttomerkitsemään sosiokulttuurisia ali-ihmisiä miettimättä tippaakaan sitä, olisiko meillä kaikilla sittenkin oikeus yksityisyyteen vaikka ajatuksemme eivät välttämättä miellyttäisikään näitä oikeamielisiä?

Kukaan meistä ei ole aina ole poliittisesti korrekti tai toteuta jotain feministisen eugeniikan tai filosofian ihannetta täydellisestä zen-mutantista, jonka sanomisista ei kukaan voisi koskaan ottaa itseensä, tai jonka tekemisiä kaikki pitäisivät ihailtavina. Ihmisillä tulee olla oikeus purkaa tuntojaan yksityisesti ja touhuta omiaan ilman pelkoa siitä, että kuolemanpartiot tulevat ja tuhoavat kyseisen henkilön uran ja elämän. Kuka meistä haluaisi kaikki asiansa julkisuuteen riepoteltaviksi ja väärintulkittaviksi, yhteiskunnallisesta statuksesta huolimatta? Ei takuuvarmasti kukaan. Eri asia sitten on ne julkisesti ääneen lausutut mielipiteet, joita kaikilla on oikeus kritisoida.

Vanhempien sukupolvien väistyessä politiikasta areenalle astuvat ne sukupolvet, jotka kasvoivat digi- ja kännykkäkameroiden sekä kymmenien erilaisten viestipalveluiden aikana. Lokitiedostoissa on takuuvarmasti meidän kaikkien kirjoittamia älyvapaita juttuja, jotka oli tarkoitettu yksityiselle yleisölle juuri sen takia, etteivät ne loukkaisi ketään ulkopuolista. Ja jokaisen kovalevyllä lienee vähintään kuva tai pari, joita eivät halua julkisuuteen, koska ne ovat meidän yksityisiä, itsellemme tärkeitä, muistoja elämiemme varrelta.

Meikäläinenkin saa jatkuvasti kuulla omista sanomisistani ja tekemisistäni, koska pikkuhiljaa on alkanut tulla nimeä poliittisissa ympyröissä. “Ei tuollainen sovi poliitikkolle, ei noin voi sanoa, kannattaakohan tuota nyt laittaa julkiseksi?” Mutta tosiasia on se, että olen aina ollut tällainen, enkä todellakaan aio peitellä persoonaani äänten kalastelemiseksi tai mistään muustakaan syystä. Mukaillen erästä suomalaista filosofia, tämä on politiikkaa ja jos ei Sammallahti kelpaa, niin voi painua vittuun. Toki, aina toisinaan tulee kämmättyä, mutta virheistä pitää oppia, pyytää anteeksi, jos siihen on syytä ja jatkaa sitten elämää normaalisti. Sama oikeus tulisi olla meillä kaikilla ilman pelkoa inkivisition kidutuskammioista.

Vielä joku kaunis päivä jonkun julkkiksen tietokone, puhelin tai anonyymiksi tarkoitettu nimimerkki kräkätään ja sitten nähdään, ovatko suomalaiset oikeasti laskeutuneet jo puusta. Ikävä kyllä luulen, että näemme, kun ihmiseltä, hänen perheeltään ja muilta läheisiltä viedään kaikki yksityisyys samalla, kun moraalipuritaanien kuolemanpartio raahaa uhrin mediatorille mestattavaksi. Jos kulttuurimme jatkaa tulevaisuudessakin sillä linjalla, jossa toisten yksityiselämä on vapaata riistaa, tulemme vielä lannistamaan näiden kohujen uhreja tavoilla, joita ihmiskunta ei ole aikaisemmin nähnytkään.

Toivon, että poliitikot ja muut julkkikset lakkaisivat pyytelemästä anteeksi sitä, että ovat aivan tavallisia ihmisiä vahvuuksine ja heikkouksineen, vaan tylyttäisivät näitä skandaaleja kärkkyviä shakaaleja kunnolla. Vain sillä tavalla saadaan rikottua niin moniin juurtunut illuusio siitä, että heillä on oikeus saada tirkistellä toisten makuuhuoneiden ikkunoista sisään. Politiikan sisältö on se, minkä politiikassa pitää ratkaista, ei se, kenellä on kiiltävin kilpi.

Minusta Touko Aallon linjaus siitä, ettei kommentoi yksityiselämäänsä paria olennaisinta faktaa pidemmälle, on hyvä ja perusteltu, koska myös poliitikoilla ja julkisuuden henkilöillä saa olla yksityiselämä, johon ulkopuolisilla ei ole pääsyä. Touko Aallolle ja samankaltaisten kohujen syyttömille sivullisille minulla ei ole mitään muuta sanottavaa kuin, että tsemppiä ja koittakaa kestää, ajan kanssa helpottaa. Toivon vilpittömästi, että nämä sinällään varmasti henkisesti äärimmäisen raskaat tapahtumat johtavat tulevaisuudessa johonkin parempaan, elämään johon olette entistä tyytyväisempiä.

Kaikille tirkistelijöille sellaisia terveisiä, että muiden yksityiselämä ei teille kuulu, pitäkää huolta omista asioistanne.

http://www.nykysuomi.com/index.php/2017/05/04/seksiakteja-arvosteleva-fb-ryhma-paljastui-mukana-cheek-elastinen-uniikki-arman-alizad/
https://www.voice.fi/viihde/a-140553