Tere Sammallahti

Viime viikon alussa taiteilija Pirkko Saisio, stadilaisen punavihreän vasemmistokuplan kasvatti, erehtyi ääneen epäilemään viiteryhmänsä retoriikan ja argumentaation kestävyyttä pakolaispolitiikan suhteen. Varovaisesti tolkun sanoja tapaillut taiteilija taluteltiin sen toisen ääripään, sen jota ei pitänyt olla olemassa, toimesta suoraan noitaroviolle.

Ympäri nettiä löytyy jos jonkinlaisia syytöksiä, joiden mukaan Saisio on nyt hypännyt rasistien kelkkaan, mutta annetaan yksittäisten nettikommentoijien olla. Sen sijaan haluan purkaa vasemmistopoliitikko ja feministiaktivisti Riikka Yrttiahon sekä Uuninpankkopoika Saku Timosen näkemykset aiheesta, koska ne molemmat typistävät niin kuvaavalla tavalla sen, mikä heidän viiteryhmänsä narratiivissa on niin ongelmallista.

Saku Timonen on jo pitkään yrittänyt maalata tolkun ihmisistä kuvaa natsiöyhöttäjinä ja antanut ymmärtää, että juuri tolkun ihminen on syyllinen rasismiin Suomessa. Timonen sättii tekstissään Saisiota siitä, että hän sanoo Helsingin Rautatientorilla leiriä pitäneitä Oikeus Elää!-mielenosoittajia ja Suomi Ensin-mielenosoittajia pakolaiskeskustelun ääripäinä, vaikkei Saisio Hesarin haastattelussa sellaista edes moista sanonut. Artikkelin perusteella Saisio pitää maahanmuuttokeskustelun ääripäinä niitä ryhmiä, jotka eivät suostu keskustelemaan asioista avoimesti ja faktoihin nojaten, vaan sulkeutuvat samanmielisten kanssa sosiaalisiin kupliinsa ruokkimaan omaa vahvistusvinoumaansa.

Tällä kertaa Suomi Ensin-tollojen sananvapauskäsityksestä sinällään aiheellisesti irvaileva Timonen myös antaa tahattoman itseironisesti ymmärtää, että hänen aatteelliselle vastapuolelleen ei tule antaa mitään tilaa mediassa eikä julkisessa keskustelussa. Oire tästä ilmeisen alitajuisesta kaksinaismoraalista on se, että asiallista keskustelua ja sananvapautta muka varjeleva Timonen blokkaa ja bannaa sosiaalisessa mediassa armottomasti lähes jokaisen, joka ei taivu varauksetta ylistämään hänen narratiivinsa oikeellisuutta.

Minä taas ajattelen, että koska Marco De Witin johtama ääliöputinistien kultti on rakentanut argumenttinsa erittäin heikosti ja sen toiminta ei kestä edes kevyttä eettistä ja moraalista tarkastelua, tulisi heitä nimenomaan haastatella julkisesti. Rasismin ja äärikansallismielisyyden vastustaminen on noiden vatipäiden typeryyden ansiosta niin helppoa, että tilaisuus kannattaisi ehdottomasti hyödyntää.

Myös Riikka Yrttiahon kirjoituksesta huokuu se ymmärryksen, itsekritiikin ja reflektion puute, joka leimaa Timosenkin ristiretkeä tolkullista julkista keskustelua kohtaan. Tekstissään Yrttiaho kertoo, kuinka äärioikeistolainen puhe on erimielisten vaientamiseen pyrkivää pelon retoriikkaa vaikka hän itse yrittää leimakirvestä heiluttamalla vaientaa Saision ja muut erimieliset. Tätä pelon ilmapiiriä Saisio valottaa pari päivää myöhemmin ilmestyneessä Ylen haastattelussaan, jossa kertoo tämän kohun tiimoilta saamistaan häpeäleimoista ja ystävistään, jotka eivät leimautumisen pelossa uskalla sanoa mielipiteitään ääneen. Että osataan sitä paremmissakin piireissä.

Ikävä kyllä Yrttiaho myös sivuuttaa Saision esittämät argumentit tilastodatan analysoinnista, ihmisten inhimillisistä huolista, kotouttamisresurssiemme riittävyydestä tai niistä lieveilmiöistä, joita pakolaistulvasta on seurannut. Eikä hänen omasta mielestään varmasti tarvitsekaan ottaa niitä huomioon, koska tietysti vain puhdasoppisilla oikeamielisillä on oikeus tuomita ihmisiä roviolle heidän ihonvärinsä, sukupuolensa tai muun itselle epämiellyttävän ominaisuuden perusteella.

Ilman itseironian häivääkään Yrttiaho sortuu juuri tähän kaksoisstandardiin nälväistessään valkoihoisia suomalaisia miehiä rasismia ja vihapuhetta kritisoivassa kirjoituksessa. Muistuttaapa hän myös suomalaisista evakoista ja sotaorvoista, mutta ei taida itse muistaa, että esimerkiksi Ruotsissa on käyty sotien jälkeen aivan näihin päiviin asti keskustelua sikäläisen suomalaisvähemmistön kulttuurista ja asemasta yhteiskunnassa, eikä missään nimessä täysin syyttä. En minä ainakaan pysty tuomitsemaan sitä ruotsalaista, jota aikoinaan harmitti suomeksi Slussenilla örisevä, rikoksilla ja sosiaalituilla itsensä elättävä sissi. Minusta sellaiset lieveilmiöt olivat aivan hyvä syy käydä keskustelua siitä, kuka oikeasti tarvitsee kansankodin turvaa ja kuka ei.

Mitä tulee itsensä likoon laittamiseen ja esitetyn kritiikin aiheuttamiin reaktioihin, niin minä olen blogannut ja vlogannut jo monta kertaa teemanani vastustaa niin kansallissosialisteja, rasisteja, äärioikeistolaisia ja Suomi ensin-räyhääjiä siinä, missä olen kritisoinut myös maahanmuuttoidealistien näkemyksiä.

Rasistiksi ja jopa natsiksi minua kyllä on haukuttu lähes joka kerta ja Facebookin Rasmus-ryhmästä sain kenkää parin ensimmäisen maltillisuutta ja faktoja peräänkuuluttavan viestin jälkeen. Myös sananvapaussoturi Timonen esti minulta kommentoinnin Facebook-ryhmänsä julkaisuissa, kun kehtasin huomauttaa aukon hänen logiikassaan. Rajat kiinni-ryhmässäkin minut toki haukuttiin tarhaikäisten kekseliäisyydellä, mutta sieltä sentään saanut bannia heti ensimmäisestä poikkipuolisesta sanasta.

Yrttiaholle, Timoselle kuin Rasmus-porukallekin lähettäisin sellaisia terveisiä, että ymmärrän kyllä haluttomuutenne keskustella nimenomaan Suomi Ensin-räyhääjien ja mauttomimpien Rajat kiinni-aktivistien kanssa. Mutta jos te ette kykene keskustelemaan edes meidän maltillisten pragmaatikkojen kanssa, niin millä tavalla te kuvittelette olevanne osa ratkaisua ettekä osa ongelmaa?

Vaikka te sinällään olettekin hyvällä asialla puolustaessanne sodan jaloista pakenevia ihmisiä, niin ei ylevä tarkoitus tee kenenkään argumentista automaattisesti vedenpitävää eikä törkeästä käytöksestä hyväksyttävää, tuntui oma agenda subjektiivisesti kuinka hyvältä tahansa.

Ei tolkun ihmiselle ääripäätä edusta asiallisesti pakolaispolitiikan haasteista ja ratkaisuista keskusteleva henkilö, joka toivoo ihmisten pääsevän sodan jaloista turvaan. Ääripäätä edustaa esimerkiksi Marco De Witin lietsoma Suomi Ensin-ääliökultti ja ne tyypit, jotka leimaavat esimerkiksi kotouttamisresurssien riittävyydestä, pakolaisten Suomessa tekemistä rikoksista ja sisäisestä turvallisuudesta huolissaan olevat suomalaiset epäinhimillisiksi ja rasistisiksi äärioikeistolaisiksi.

Siitä toki voidaan keskustella, kumman ääripään toiminta keskimäärin loukkaa enemmän toisten oikeuksia ja tulehduttaa enemmän julkista keskustelua, mutta molemmat vieraannuttavat maltillista ja ratkaisukeskeistä keskustelijaa luotaan, halusitte tai ette.

http://www.hs.fi/mielipide/art-2000005210732.html
http://blogit.apu.fi/uuninpankkopoikasakutimonen/2017/05/19/mahdollisuus-dialogiin/
http://yle.fi/uutiset/3-9624830

Jytkyllä, Brexitillä ja Trumpilla on yhteistä se, että kaikki ne johtuivat poliittisen vastavoimansa typeryydestä ja surkeasta retoriikasta. Asiallisuus, maltillisuus ja ennakkoluulottomuus ei voi voittaa, jos sen kannattajat alentuvat ahdasmielisinä rasisteina pitämänsä vastapuolen tasolle.

Kaikki nuo kolme tapahtuivat ihan tavallisten ihmisten äänestystuloksien takia. Ihmisten, jotka todennäköisesti ovat kyllästyneet siihen, että heidät leimataan jonkun yksittäisen puolueaktiivin tekemisten takia natseiksi, rasisteiksi, fasisteiksi ja pelkoa lietsoviksi ihmishirviöiksi, vaikka heidän äänestyspäätöksensä taustalla ei ole tuollaista aatemaailmaa alkuunkaan.

Ei sillä, en minäkään täydellinen ole. Välillä hyppään sokeasti hypeen mukaan tai lipsahtaa retorisesti, mutta ainakin mulla on pokkaa myöntää se ja korjata näkemyksiäni, kun tarvista on. Mutta jos jytkyn ja Brexitin jälkimainingit mitään kertovat, niin Trumpin valinnan jälkeen se omasta ylivertaisuudestaan vakuuttunut porukka ei vieläkään ymmärrä, mikä meni pieleen.

Viimeisen vuoden aikana suomalainen politiikka, eritoten maahanmuuttopolitiikka, ja sen ympärillä pyörivä debatointi, ovat saavuttaneet poikkeuksellisen matalan tason. Ratkaisukeskeisyys ja asiallinen argumentointi loistavat poissaolollaan, kun keskustelun ääripäät yrittävät väärinymmärtää toisiaan mahdollisimman paljon ja käyvät toistensa kimppuun leimakirveet aseinaan. Ääripäiden välissä oleva poliitikko tai kansalainen ei enää uskalla koskea esimerkiksi maahanmuuttokeskusteluun pitkällä tikullakaan, koska natsifasistin tai punavihermokuttajasuvakin leima on valmiina myös heitä varten, jotka yrittävät oikeasti keskittyä ratkaisemaan maahanmuuttoon liittyviä ongelmia.

Viimeisin käsittämätön paskamyrsky lähti liikkeelle Olli Immosen taannoisesta Facebook-kirjoituksesta, joka sisällöttömyydessään oli poliittisten vastustajien vapaasti tulkittavissa, ja niinhän sitä sitten tulkittiinkin. Tunteisiin vetoavana argumenttina Immosen väitettiin julkaisseen kirjoituksensa Utoyan vuosipäivänä vaikka todellisuudessa Utoyan vuosipäivä oli kolme päivää aikaisemmin. Lisäpontta oppositio sai Immosen kirjoituksen vertaamisesta Breivikin manifestiin samalla, kun ne ilmiselvät erot Immosen ja Breivikin välillä unohdettiin, koska mielikuvituksellisella mustamaalaamisella sai kivasti palstatilaa. Kirjoitusta väitettiin myös poikkeuksellisen sotaisaksi taisteluretoriikkoineen, ja kun lihamylly oli saatu käyntiin, leimattiin samalla koko Perussuomalainen puolue natseiksi, fasisteiksi, rasisteiksi ja rotusortajiksi.

Pöyristyjillä pääsi kuitenkin unohtumaan, että taisteluretoriikkaa ovat käyttäneetmuutkin: Keskusta on [url=http://www.keskusta.fi/news/Vayrynen-Lammin-kiitos---taistelu-jatkuu/0wvyojio/9d564c3b-b6eb-4757-97d1-39aa18091af5[/url] ja Maaseudun tulevaisuuden sivuilla. Immos-kohun myötä osoittelusormensa vetreyttänyt SDP:n Eero Heinäluoma julisti taistelua Perussuomalaisia vastaan ja SDP:n pää-äänenkannattaja on myös julkaissut puolueen jäsenen taisteluretoriikkaa. Kokoomuksen Alexander Stubb kävi taistoon Keskustaa vastaan siinä, missä Kokoomuksessa on myös taisteltu oikeudesta maanpuolustukseen. Vihreät ovat käyneet taistelua mm. avoimuuden ja kohtuuden puolesta sekä avioliiton puolesta siinä, missä Ville Niinistö käytti taisteluretoriikkaa avioliittolakialoitteen puolesta. Vasemmistoliitto on taistellut vasemmistolaisemman yhteiskunnan puolesta. Li Andersson on suitsuttanut vasemmiston märkää unta luokkataistelusta ja Dan Koivulaaksoa on Kansan Uutisissa tituleerattu ”työväen taistelijaksi” artikkelissa, johon liitetyssä kuvassa Koivulaakso harjoittelee fyysisen väkivallan käyttämistä.

Immosen kärkevääkin, mutta asiallista, kritiikkiä ansainnut kirjoitus on ääripöyristyjien asiattoman yleistämisen ja leimaamisen myötä kääntymässä voitoksi perussuomalaisille. Meillä on unelma-tapahtuman selityksiä vaatineille osanottajille selityksiä tuonut perussuomalaisten Matias Turkkila sai osakseen kiihtyvää buuausta ja vaientamiseen tähtäävää huutamista, mikä sai joukkohurmoksessaan tapahtuman näyttämään Nürnbergin puoluepäivien kaltaiselta joukkosuggestiotapahtumalta. Vaikka poliisi ei löytänyt Immosen kirjoituksesta rikosta, jatkoi, ja jatkaa, osa kärkkäimmistä persuvihaajista mustamaalaamista typerine natsiretoriikkoineen avaten persuille tien lehtien palstoille uhriutumaan. Nyt vuorostaan pöyristyneet Perussuomalaiset kokosivat omasta mielestään kansankiihotukseen syyllistyneiden nimiä ylös ja vastapuolen pöyristyjille oli taas irtopisteitä tiedossa.

Termi ”musta lista” lanseerattiin vain hetkeä Perussuomalaisten tiedotustilaisuuden jälkeen ja Twitter täyttyi poliittisten vastustajien ”mustat listat” tuomitsevista viesteistä. Pöyristyneiden etujoukkoa johtanut Vihreiden Ville Niinistö sattui kuitenkin unohtamaan, että Vihreä Lanka julkaisi 2011 vaalien alla kirjaimellisesti mustaksi listaksi nimeämänsä listan ilmastonmuutosdenialisteista. Ääripöyristyjien reaktiot jäivät myös laimeiksi, kun IS vuosi sitten julkaisi listan avioliittolakia vastustavista kansanedustajista tai, kun Kansan Uutiset julkaisi listan Kazakstanin markkinoille pyrkivistä yrityksistä. Erilaisia listoja ihmisten poliittisista kannoista, verotiedoista, tekemisistä ja tekemättä jättämisistä, julkaistaan aivan jatkuvalla syötöllä niin poliittisten toimijoiden kuin mediankin toimesta. Pöyristyjien kaksinaismoraali otti jälleen niskalenkin järkiargumenteista.

Tämän kaksoisstandardeja, irrationaalisuutta, tahallista väärinymmärtämistä, uhriutumista ja poliittisen vastustajan neuroottista mustamaalaamista korostavan keskustelutyylin seurauksena monesta tärkeästä poliittisesta aiheesta on tullut Pandoran irtopisteautomaatteja, joista muutama ääripäitä edustava puolue ja poliitikko elävät, ja joihon muut eivät voi koskea pitkällä tikullakaan leimakirveen pelossa.

Kaikilla julkisen keskustelun osapuolilla on tässä petrattavaa. Median tulisi siirtyä click-bait-journalismista ja epäluotettavasta mielipidevaikuttamisesta aidoksi viestinviejäksi, joka kertoo tarinoita värittämättä ja niihin mitään lisäämättä tai niistä poistamatta vain sen, mitä on tapahtunut. Maahanmuuttokriitikoiden tulee vihdoin tajuta imagonhallinnan merkitys ja opetella keskustelemaan ilman inhoreaktioita herättävää yleistämistä, rasismia ja muuta provosointia. Monikulttuurisuusadvokaattien taas tulee antaa rehellisiä vastauksia maahanmuuton todellisista kustannuksista, Suomen julkisen talouden kantokyvystä pakolaisten suhteen, keinoista toimivampaan kotoutumiseen sekä noteerata huoli maahanmuuttopolitiikan seurauksista esimerkiksi Ruotsin ongelmalähiöissä.

Jatkuvalla pöyristymisellä ja uhriutumisella maahanmuuttokeskustelu on ohjattu henkilökohtaiseen nokitteluun, eikä ratkaisua pakolaisongelmaan tai maahanmuuton ongelmiin ole edes mietitty enää aikoihin. Viimeaikainen järjetön riitely on lähinnä tehnyt meistä kaikista hieman tyhmempiä ja syventänyt poteroita, joista käsin muuttuvassa maailmassa ei ongelmia ratkaista.

PS. Tämä teksti on alunperin julkaistu toisaalla 27.8.2015. Kuin alleviivatakseen kirjoitukseni ydinsanomaa, MTV, Verkkouutiset, Helsingin Sanomat ja Iltalehti ilmoittivat 1.9. rajoittavansa nettifoorumeidensa kommentointimahdollisuuksia. Jokaisen lienisi nyt korkea aika ruveta miettimään omaa panostaan suomalaisen keskustelukulttuurin tervehdyttämiseksi.