Presidenttikilpailun seuraaminen on viime vuosikymmenet ollut meille äänestäjälle rattoisaa kuin rabies. Jokainen ehdokas uskaltaa olla ehkä yhdestä asiasta eri mieltä muiden kanssa. Loput vaaliteemoista sitten kuorutetaan itsestäänselvillä latteuksilla, esimerkiksi tyyliin: “puolustan yhdenvertaisuutta”, “rauha on tärkeää” tai “ei välinpitämättömyydelle, kyllä inhimillisyydelle”. Todella originaalia ja vetoavaa...
Näillä teemoilla yritetään tehdä omasta agendasta helposti lähestyttävän yleismaailmallinen sekä niin hajuton ja mauton, ettei mikään se vahingossakaan hieroisi ainuttakaan äänestäjää vastakarvaan. Poliittinen realiteetti kun on se, että mitä enemmän asioihin ottaa kriittisesti kantaa, sitä useamman potentiaalisen äänestäjän karkoittaa. Niinpä pressaehdokkaat keskittyvät käsittelemään silkkihansikkain varsinkin niitä teemoja, joihin vaikuttamiseen presidentin valtaoikeudet eivät edes riitä, äänestäjät kun odottavat ehdokkailtaan tyhjillä lupauksilla kuorrutettua unelmahöttöä. Ja ehdokkaat todella tälläkin kertaa tarjoavat.
On feminististä ulkopolitiikkaa vaativa papukaija, Raamatusta politiikkaan suuntaviivoja ammentava kreationisti, aktiivimallista hölmöyksiä jankuttava vihreä populisti, iso kourallinen läpisuomettuneita Kremliin kumartelijoita, useampi lähes satavuotias sekä pari sellaista, joiden etunimi unohtuu ennen kuin sukunimi on luettu puoleenväliin. Kirsikkana kakussa tietysti kreivi Dracula, suomalaisen politiikan oma elävä kuollut, joka heräilee arkustaan aina vaalien alla toistelemaan YYA-viisauksia historian pimeimmiltä vuosikymmeniltä.
Omaa äänestyspäätöstäni ajatellen on lohdutonta, että jos lasketaan pois kaikki sosialistit, jää jäljelle vain kulmapala Saulia. Jos taas tarkastellaan NATO-jäsenyyden kannattajia, niin jäljelle jää Torvalds. Koko vasemmistopolitrukkien kavalkadi taas on juuttunut jankuttamaan latteuksia ihmisoikeuksista, heikoimpien asemasta ja monista muista itsestäänselvyyksistä, aivan niin kuin kukaan niitä edes vastustaisi. Jos taas etsii jotakuta, joka pystyisi repimään presidentti-instituution siitä pysähtyneisyyden ajasta, johon Tarja Halonen sen jumitti, niin hyviä vaihtoehtoja ei ole ensimmäistäkään.
Lennu-koirien, Meggi-kissojen, däbbäilyjen ja yleisen aatteellisen onttouden myötä presidentti-instituutio taantunut kummalliseksi henkilöpalvontakultiksi, joka vaikuttaisi lähinnä täyttävän psykoottisina Ruotsin kuninkaallisten hää- ja vauvauutisia kyttäävien Seiska-suomalaisten sieluihin jääneitä aukkoja. Haastavien ehdokkaiden on vaikeaa saada edes oman puolueensa kannattajia äänestämään itseään, kun istuvan presidentin ympärille rakennetaan aina median avustuksella Pohjois-Korean Kimien suvun kaltaista henkilökulttia.
Presidentin virka-asunnoissa punkkaavien pseudokuninkaallisten poliittinen tarkoitus lieneekin suurimmalle osalle suomalaisista täysi mysteeri, mutta onneksi kerran vuodessa saadaan katsoa itsenäisyyspäivän linnajuhlat. Silloin näemme kansanvallan alennustilan, kun poliitikkojen lisäksi punaista mattoa ja veronmaksajien rahoja kuluttavat erilaiset kulttuuripuolen apurahaelätit, viihdetaiteilijat, has been-urheilijat ja muut tabloidi-turhimot. Ja joka vuosi arvojohtajiltamme unohtuu, että tätä maata ja sen toivoa paremmasta tulevaisuudesta pitävät jaloillaan nimenomaan tuhannet suomalaiset tutkijat, tieteentekijät, yrittäjät ja omien alojensa rautaiset ammattilaiset. Heitä ei juhlissa sitten pahemmin nähdäkään, jos nyt ei sitten eturyhmänsä edunvalvojavirkansa puolesta.
Kaiken tämän lisäksi presidentti tietysti toimii kumileimasimena hallitukselle, käy pitämässä puheita erilaisissa tilaisuuksissa ja pari kertaa vuodessa piipahtaa Moskovassa vakuuttamassa Venäjän presidentille, että ei, Suomi ei aio tehdä puolustuspoliittisia ratkaisuja kysymättä ensin lupaa Kremlistä.
Näillä eväillä kisaa ei vahingossakaan voita kukaan yksityisen sektorin tulosvastuullisista töistä ponnistava työikäinen, sellainen ei pääse edes ehdolle. Voiton vie kerta toisensa jälkeen se ehdokas, joka on ylittänyt eläkeiän suurimmalla marginaalilla, ja jolla suomettumisen ajan traumat istuvat tiukimmassa. Minusta tämä on häviävä resepti, kun Suomi kaipaisi kipeästi maamme tulevaisuuteen luotsaavan arvojohtajan ja suoraselkäisen ulkopoliittisen keulakuvan.
Kaiken tämän johdosta lienee perusteltua todeta, että presidentti-instituutio voidaan siirtää historiaan ja jakaa presidentille kuuluneet valtaoikeudet ministereille sekä eduskunnalle. Suomi ei tarvitse hitaasti kuolevaa seremoniallista presidentti-instituutiota enää mihinkään, ja siksi se tulisikin lakkauttaa välittömästi.
https://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/3840081-kyllonen-nyt-vasemmistoliittolaisten-ykkosehdokas?
https://www.youtube.com/watch?v=1MtkZjKmONk
