Epätodellista

... eli kun ei ole velvoitteita, voi keskittyä vain olemiseensa. Se on luksusta, johon kaikilla meillä ei ole varaa. Ja kun on varaa, kyllä sitä osaa arvostaa, varsinkinkin jos edessä on uusi työviikko. Jos ei olisi työviikkoa, asian arvostus voisi olla kyseenalaista.

Itsestäänselvyyksiä, kyllä varmaan näin. Mutta, koska ovat itsestäänselvyyksiä, asian arvokkuus korustuu vasta, kun sitä oikein pysähtyy pohtimaan ja sen rekisteröi? Joutavaa sanankäyttöä, tilan tuhlaamista, varmaan monet tuumaavat...?

On hienoa, jos elämässä tapahtuu isoja, huikean hienoja asioita! Niitä odotellessa on kiva osata nauttia näistä pienenpienistä jokapäiväiseen elämään kuuluvista huomaamattomista, myönteisistä asioista. Ne voivat olla minulla tällainen, jollain toisella toisenlainen asia. Pääasia on, että sen nostaa arjen yläpuolelle, ja osaa iloita siitä.

Levylautasella yksi suosikeistani Sir Elwoodin Hiljaiset Värit - Viimeisellä Rannalla

Petivaatteet ulos viedessä tajusi 10 sentin lumentulon, missä välissä lie satanutkaan. Ikkunasta katsoessa koko maisema on valkoinen, ja siinä harmaan eri sävyisiä juovia pystyyn, vaakaan, tai vinoon. Mitään muita värejä ei ole näköpiirissä. Aika jännän näköistä.

Päivä on vapaa, ja koetan ottaa siitä kaiken irti eli tehdä mitä mieleen juolahtaa - tai olla tekemättä. No, kaikkia ei voi tietenkään laistaa vaikka mieli tekisi - kuten avustaa nuorisoa heidän erilaisissa pyynnöissään joita hetki sitten juuri tuli yksi kappale. Rahaa. Tai lähinnä sen puutetta.

Aikuisikään tulokaan ei takaa lasten pärjäämisen alkamista... Heidän elämisensä ja toimeen tulemisensa on yhtä ylösalas aallokkoa. Jos nyt yksi pärjää ilman vanhemman tukea, on saletti että toisella käy juuri silloin huono viuhka. Ja nuorimmaisella on tietysti ne alaikäisen jutut, joihin on ilman muuta osallistuttava. Hänkin puolen vuoden kuluttua täysi-ikäinen... Voihan vitsi sentään, tässä alkaa oma ikääntyminen jo tuntua :)

... tai ei nyt taivasalla kuitenkaan. Pääpyörällä tästä viikosta, aivan on hurlumhei-olo. Kysymys siis työstä ja sen runsaudesta/laadusta. Kivahan se on että tarvitaan... Aivan mieletön miehistökaato, ja kun yhdestä päästä tokenevat työn ääreen, jo toisaalla lakoavat. Elän toivossa, että säännölliset salitreenit ovat kohottaneet peruskuntoa ja ehkäisevät siten taudeilta?

Muualla, lookissa nimittäin, treenit eivät näykään. Keksin kyllä tänään yhden hyvänkin puolen tässä, mutta sitä en tähän kirjoita. Uusittu ohjelma tuntuu hyvältä ja eloisalta kaiken laitejumputuksen jälkeen. Vuosisoppari päättyy parin viikon kuluttua, ja jatkuu (minun puoleltani) kuukauden jaksoissa. Hyvä diili.

Jospa tämä tästä vielä iloksi muuttuu. Päivät pitenevät silminnähden ja lumi sulaa vesisateiden myötä. Kohta voi alkaa pohtia istutuskautta - ja sitä onnetonta talonrakennusprojektia jonka jo pitäisi olla lähtökuopissaan. Mihinkähän olen ne paperit laittanutkaan...

Päivä taitaa käydä lyhyeksi johtuen pitkistä yöunista - tai pikemminkin aamu-unista. Ilta venähti hyvässä seurassa pitkälle aamuun, joten nyt on revittävä päivän lopputunneista kaikki mahdollinen. Ei, mitään en kadu kuitenkaan, sillä kyllä kaikki on mennyt ansioidensa mukaan.

Kylmä pakkaspäivä, kroppa kieltäytyy pukemasta päivä- tai ulkovaatteita päälleen, joten kuinkahan mones pyjamapäivä tästä tuleekaan tänä talvena? On kiva kun ei kukaan vaadi mitään, vaan voi tehdä omien fiiliksiensä mukaan; se ilo tästä sinkkuudesta on vaikka olisikin sitten ainoa :)

Se epäilo sinkkuudesta kuitenkin on, että ruoka ei valmistu ellei sitä itse lähde tekemään. Koko ruoanlaittotaito on vähän kerrassaan rapistunut ja taantunut sille tasolle, ettei kohta kehtaa alkaa kokata mikäli olisi tarpeen tehdä vierasruokaa.

... nyt heti, vai vasta pinnistellen illan lopuksi? Tavallaan ihan sama, sillä aamuun asti kuitenkin nukkuisin. Pitkiä, katkottomia uniaan osaa arvostaa, kun kuuntelee joidenkin yöhistoriaa: taas tuli herättyä, valvottua... Näillä tiedoin tuntuu, että hulluksihan siinä voisi tulla?

Oli kuumennettava glögi, sillä sisäinen vilu värisyttää ylirunsaasta vaatetuksesta huolimatta. Puhelinkin kärsii vilusta: se jäi pariksi tunniksi auton etupenkille, ja niinpä oli akku tyhjä vaikka sen vasta iltapäivällä täyteen latasin. Pistää uuden puhelimen harkintaan, ja tämän 5-vuotiaan varaksi.

Puut on kannettu lämpiämään huomista pitkää saunasessiota varten, ruokaa on vaikka kokonainen katras evästäisi, kaikki on just eikä melkein. Viikonlopun rauha käynnistyy tosin vasta puolilta päivin, kun juniorin pelit on saatu käyntiin ja minä palannut kotiin.

Sitä iloa odotellessa.

Aika rientää kun on kivaa - sen kyllä ymmärtää. Mutta: kun se rientää vaikka on kaikkea muuta kuin kivaa menee yli ymmärryksen. Vanhenee ennen aikojaan tässä. Menneen viikon tapahtumista ei juuri muista mitään, tai sitten niitä ei ole ollutkaan. No, eilen oli kylätapahtuma ja sitä ennen kokous.

Lainaten: "Tänään on kansainvälinen torstai. Jos sinullakin on torstai, niin kopioi tämä seinällesi ja odota perjantaita". Kyllä näin. Onneksi perjantai on vain kerran viikossa, sillä ei sitä jaksaisi useammin odottaa tällä innokkuudella.

Viikonloppu rikkoutuu ikävä kyllä, eli välillä on puettava päivävaatteet päälleen ja lähdettävä ihmisten ilmoille. Harmillista. Edellisen lomaviikon aikana pääsi pyjamapäivien makuun, ja tuli todettua kuinka viihtyisää onkaan vain olla, välillä poiketa vällyissä ja taas jatkaa touhuilua. Yksin ei kuitenkaan tarvinnut olla, sillä netti on väärällään seukkaamiseen valmiita ihmisiä.

Myöhäisen heräämisen jälkeen normirauhallista elämänmenoa. Tuvassa tuttu kylmyys, jota vasta illalla tohtii sähkötakalla vähentää. Pärjää tässä kun pukeutuu sen mukaisesti. Ehkä myös karaistuu?

Eilinen, no, onneksi se on eilinen. Toisella saitilla törmäsin mukavanoloiseen profiiliin, lähetin ystävällisen, neutraalin viestin, jonka seurauksena mesetettiin iltaan. Kunnes: oli pakko pistää kaveri kaikkiin estoihin ja torjuntoihin. Onneksi tällaisia tapauksia on tosi harvassa, ja onneksi ainakin tämä juttu selvisi jo kirjoittamisasteella. Tylyä olisi ollut, jos olisi tapaamisessa joutunut saman kohtelun kohteeksi. Yök.

Jälleen yksi varovaisuuspykälä näihin ihmishakuihin. Toivoa sopii, ettei se vaikuttaisi väärällä tavoin ehkäisevästi uusiin ihmisiin tutustumishaluuni. Meitä on vain niin moneksi, ja vaikka ihmettelenkin josko eilinen tyyppi oikeasti löytää itselleen passelin vastineen, suon toki sen hänelle.

Lomaviikon toinen sukkapari päätökseen, noin.

Aamulla ulkona -15,4, sisällä + 19,3 (paitsi pesuhuoneessa + 15) astetta. Harkitsen sähkötakan käyttöön ottoa. Jos edes tässä työpöydän ääressä istuessa pitäisi päällä jonkin aikaa... sittenhän näkisi, kuinka taivaisiin sähkön tasauslasku ensi keväänä nousisi.

Etelään ei jaksanutkaan lähteä, vaikka ensin niin suunnittelin: otanpa tuosta nopean lähdön ja vain menen. Pari päivää selasin tarjontaa, sitten uupumus otti totaalisen vallan ja tähän jäin. Ehkä näinkin saa jonkinlaisen tasauksen omaan energiavajaukseensa ja jaksaa talvilomaviikkoon helmikuussa? Jos vaikka silloin ottaisi hiukan nykyistä enemmän etäisyyttä, sellaisen 4h lentomatkan verran?

Kynttilöitä poltellen, käden puikoissa, näin on tämä viikko mukavasti alkanut. 4h etelään lentämisen sijasta voisi harkita myös kaakkoon päin menoa: lyhyt pyrähdys Eestiin? Olisihan sekin irtiotto... varsinkin jos lähtisi illalla, tanssisi jalkansa kipeiksi ja raahautuisi seuraavana päivänä voipuneena kotiin... Kovasti miellyttävä vaihtoehto!

Kai se on jo uskottava itsensä oudoksi otukseksi, kun ties kuinka mones yksinäinen vuodenvaihde menossa? Itsellisyys on osin tahatonta, osin itse aiheutettua. Muutama ystävällinen kutsu, joihin kuitenkin olen vastannut kohteliaan epäävästi. Tämä siksi, että kutsut ovat olleet mielestäni ns. säälisellaisia.

Menemällä pippaloihin olisin kohta todennut olevani ainoa pariton. Myöskään perhekeskeiseen juhlintaan osallistuminen ei kiehdo. Näin ollen, jälleen kerran yksin. Fiilis oli aika vahvana jo töistä kotiin palatessani, ja silmänurkkia kirveli epäilyttävästi tähytessäni pimenevää iltaa tuulilasin läpi.

Kun ei sitä oikeasti haluaisi olla yksin itsekseen? Luullakseni olen asennevammainen, sillä mielestäni niin uusi vuosi kuin juhannuskin ovat parinmuodostuksessaan onnistuneiden vuoden kohokohtia. Hiukan samaan viittaa ajatukseni, että tänään tehdään tilinpäätös menneestä vuodesta - ja jälleen kerran viivan alle jää pyöreä nolla.

Tylsää itsesääliä, tiedän, mutta en voi tai halua sitä muuttaa. Parin päivän päästä jo helpottaa, tiedän senkin.

... tämä kiire ja hössötys? Muutama viime viikko on ollut sellaista matalalentoa, että sen havaitsi kun tänään alkoi hiukan siivoilla nurkkia. Huomiseksi jäi enää joulusaunan pesu...

Kinkku on uunissa vielä pari tuntia, oman metsän kuusi koristeltu, kynttilät suhisevat hiljakseen, ja muuten ei mitään ääntä. Uhkasin pistää oven lukkoon ja säleverhot kiinni koko viikonlopuksi. Se onnistui viime viikonloppuna, miksei siis myös nyt?

Enin osa lahjuksista on jo maailmalla, sillä tänään oli sisarustapaaminen, joka alkuajoista muodostuneen perinteen mukaisesti on eräänlainen rauhoittumisriitti. Enää täällä ovat esikoisen ja nuorimmaisen paketit, ja he tulevat huomenna kolmannen veljensä sekä yhden miniäkokelaan kanssa syömään.

Paras uutinen tuli hetki sitten, kun esikoinen soitti kertoakseen, että sai tänään vuokrakämpän, nykyisen ollessa menossa alta. Joulu tästä tulee sittenkin!