Epätodellista

Viime syksyn jälkeen tapahtunutta: alkuvuoden yt-neuvottelut -> poispoispotkittiin (ei työvelvoitetta irtisanomisaikana); rahaselkkaus sisarusten kanssa (menetys 14t); miesystävän halu lopettaa 3,5v seurustelu. No, olenhan sentään takaisin Helsingissä ja kohta alkaa työvoimapoliittinen, toivottavasti kevääseen kestävä opiskelu...

Huoh. Mieluusti jo haluaisi jonkinlaista varmuutta ja vakautta elämäänsä. Jatkuva pelko toimeentulemisesta, arkirutiinien säilymisestä ja edes yhden tärkeän ihmisen pysymisestä lähellä - se syö ihmistä! Peiliin tulee katsottua harva se päivä, enkä kauhean isoa syyllistä siellä näe.

Pikkurikkeitä, totta kai: rahan säästäminen on ollut lapsesta saakka täysin mahdotonta, mutta toisaalta olen ollut myös ollut antelias kun on rahaa kysytty - vaikka omien laskunmaksujeni kustannuksella. Ja minkä sille voi, että tykkään tehdä koko ajan, useaakin hommaa yhtä aikaa (juu, puuro palaa joskus kattilaan) jotta ei vaan mikään roiku keskeneräisenä - tämä on liikaa monillekin sohvaperunatyyppisille miespuolisille.

Siitä huolimatta jaksan ihmetellä, miksi taas näin.

... kuukauden sisällä 2 työterveyden määräämää psykiatrin konsultaatiokäyntiä. Eilen tt-lääkärillä käynti, jolloin lääkäri pisti 3 viikon saikkulapun käteen - päätteeksi tästä vuodesta. Tänään sitten palaveri jossa luottamushlö, hr-päällikkö, lähiesimies ja minä.

Jutskattiin mun asiat vuoden alusta tähän asti. Ihan rauhallinen sessio, joskin meikällä taas kerran tirahti silmäkulmasta. Lopputulemana sovittiin että pidän saikkua huomisen ja seuraavan viikon, jonka lopulla otan lähiesimieheen yhteyden kertoakseni töihin paluustani tai saikun jatkamisestani. Paljon muutakin toki käsiteltiin. Myös se, että psykiatri sai käännytettyä mielialalääkkeiden aloittamiseen. Huoh.

Määrättiin kuitenkin pitämään pyjama-villasukkaviikko, joten tässä sitä noudatan. Villasukat löytyivät siitä mihin aamulla ne jätin... Kämppä on tautisen kylmä!

Hakuja takaisin kerrostalomaiseen asumiseen käynnissä, kun ei tätä kylmyyttä enää viidettä talvea kestä. Ja, hakuja myös työpaikkoihin, mutta jos 150 hakua olen laittanut, niin niistä 50 on palannut hylkärinä ja 100 ei ole kuitannut mitään. Se on tämä ikä. Luulisin?

... tämä piina. 8kk kulunut ja olen jo pudonnut tästä maailmasta. Menneellä viikolla iski todella sellainen outo tunne, että en enää ole täällä. Joskus ajoin tuttua reittiä, ja ykskaks huomasin ihmetteleväni missä olen. Aamuiset töihinlähdöt ovat mekaanisluonteisia heräämisestä lähtien. Tosin peiton alla tulee funtsittua kymmenisen minuuttia, että minä en halua, minä en jaksa, onko pakko. Sitten siitä nousee pakolla ja alkaa valmistautua - mennessä olo on kuin huppupäisen miehen saattelemana.

Pari viikkoa sitten tt-lääkäri kirjoitti 2 kerran psykiatrikäynnin; tämä konsultoisi mitkä toimenpiteet olisivat toimivimmat - psykoterapia tai työuupumuskuntoutusjakso. Tiistaiksi olen varannut ajan. Skeptinen fiilis jo ennen sitä... ei hyvä tunne? Meinaan, on uskottava siihen mitä haluaa, niin se ehkä toteutuu.Olen vaan huomannut koko tämän prosessoinnin aikana, että on tosi vaikeaa saada vastapuolta ymmärtämään kaiken vaikeuden syytä - enhän itsekään sitä tiedä. Paras vastapeluri olisi sellainen, joka tietäisi mitä työnkuvani oikeasti on ja mitä se edellyttää.

Ystävääni en enää halua rassata näillä murheilla, sillä hän on "vain" ihminen, ja toimii sen mukaan. Ts. jos avaudun hänelle asioistani, haluaa hän vastaavan määrän/ajan minun huomiotani omissa asioissaan. Mutta, kuten eilen hänelle suoraan sanoin, olen niin piipussa että jo omien asioideni purkaminen syö energiaa siinä määrin, että en jaksa olla korvana ja kommentaattorina hänen asioilleen.

Huomenaamulla taas - ja lähteminen on kuin mestuulle...

Loma alkoi reippaasti ammattiosaston perinteisellä Tallinnanristeilyllä. La-aamulla lähdettiin ja su-iltana palattiin. Ajalle mahtui hyvinsyömistä ja -nukkumista sekä illanviettoa öllesummer-festareilla. Muuten ok, mut aiemmin tuntematon kämppikseni osoittautui lintu/kala/mikä -tyypiksi. Edelleen vähän kysymysmerkkinä, ja festari-ilta ei ihan natsannut tästä syystä.

Nyt kuitenkin jo omassa rauhassani. Tai siis täällä ystäväni luona. Tämä on helpohkoa, joskin hieman häirii ajatus siitä että olisi oikeastaan käytävä omassa kotona tsekkaamassa kasvimaat yms. Sinne on vaan niin pitkä matka, ettei osu millekään reitille vaan olisi käytävä vallan vasiten. Myös omat vaatekasat tuolilla ja kassissa; on hankala löytää mitä tarvitsee. Tämä on tätä matkalaukkuelämän miinuspuolta; toisen vaatekaapista ei oikein osaa pyytää tilaa omia vermeitä varten...

Jospa sää vain vähän lämpenisi hellelukemiin, niin ei muuta väliä. Suunnitelmat neljälle viikolle ovat jokseenkin auki; minä käyn ensi vkl katsomassa junnuni kasarmielämää, mikä on tärkeää ainakin itselleni :) Jännitän hänen lääkärintarkastustaan siellä, sillä urheilutaustasta johtuen kaikki ei ole aivan ok. Hän kuitenkin haluaa ehdottomasti jäädä palvelukseen, mikä on hyvä juttu. Näinä päivinä. Niin, ja samalle viikonlopulle olen varannut ravintolaillan sekä hotelliyöpymisen ystäväni kanssa. Häntä vähän huvitti kotinurkilla yöpyminen, mutta onhan sekin elämys?

... "vuosien" tauon jälkeen. Tarkoittaa että olin viihteellä miltei ex tempore. Työtytöt keksivät muutaman kesälomaa juhlistaaksemme, että käydään terassilla töiden jälkeen. Minäkin ehdin mukaan, vaikka aamukymmeneltä olin aika epävarma.

No, käytiin Espalla: syötiin ja nautittiin muutenkin kauniista, lämpimästä kesäkuun illasta. Jatkopaikkaterassilla oli sellainen tupakinkatku, että otin pitkät ja suunnistin serkkupojan veneelle vaihtamaan kuulumisia.

Nyt bussissa matkalla ystäväni luo; menin sinne jo eilen ja hän kuskasi minut tänään tföihin. Kallista matkaamista, kyllä kirvelee. Ehkä ilta oli kuitenkin sen arvoinen?

... mutta miten pitkään? Työpäivä seuraa toistaan, ja vaikka olen yhä hengissä, ei se tarkoita että kaikki sujuisi jo kuin vanhalta tekijältä. Aamuinen lähtö töihin on yhä samaa kauhunsekaista pelkotilaa: mitä mokia tuli eilen tehtyä, mitä räpsähtää tänään niskaan. Tämä onkin pahinta tällä hetkellä: epävarmuuden ja jatkuvan kauhun tunne. Miten minusta tuntuu, ettei ainakaan tämä työtehtävä tule olemaan milloinkaan sellainen, että vuosien kuluttua muistelisin hymyssä suin näitä ”alkuvaikeuksia”.

Nautin näistä kesäkuun lämpöisistä, helteisistäkin ilmoista (nauttisin enemmän jos oikeasti voisin olla ulkona aamusta iltaan, enkä konttorissa…). Ilma on niin hapekasta, että astmaatikkokin hullaantuu. Töiden jälkeen aika kuluu laiskasti kasvimaan parissa – ei ole mihinkään kiire ja kaikki ehtii tehdä, jos ei tänään niin huomenna. Mitään hirmukasvupyrähdystä ei kasvimaallani näy, sillä savipohjaisena se on täynnään nyrkin kokoisia, kovia savikokkareita. En saanut niitä rikki keväällä – eikä vuokraisäntäni jyrsimelläänkään.

Tämä ja ensi viikko – sitten neljän viikon vapaus. Eka viikko mennee nukkuen ja toipuen, ja seuraavat viikot pienimuotoisesti lomasta nauttien. Jonkinlainen Suomi-turnee ainakin, ehkä vähän kulttuuria tms. En osaa odottaa lomaa, sillä voimat menevät töistä selviytymiseen, mutta ajatus helpottaa. Jospa jopa pääsisi johonkin työhaastatteluunkin; jätin parista viime hakemuksesta ikäni pois, jos se vaikka edesauttaisi pääsemään askelta pidemmälle kuin tähän asti.

... kun ei hän päässyt työterveyspalaveriimme. Istuttiin lähiesimiehen huoneessa kaikessa rauhassa, kiireettä (mulla ON mukava lähiesimies, oli läsnäkin). Teki normikysymyksiä ja minä normisti vastasin. Kai. Olen kai PölhöKustaan sukua, mutta en vaan osannut laukoa niin suoraan mitä olisin voinut. Että vituttaa, ketuttaa ja ottaa päähän koko työ - kevennyksistä huolimatta. Kun ei se olisi ollut kuitenkaan kuin osa totuutta. Totta kai vituttaa, ketuttaa ja ottaa päähän, mutta ei ihan koko aikaa vaan ainoastaan silloin kun ei osaa tai ei muista - ja tietää että se johtuu kokemastani ja yhä päällä olevasta stressistäni.

Juuri heräsin parin tunnin koomasta - kooma ei ollut unta eikä valveilla oloa. Tila oli melko lähellä down-olotilaa eli evvvk yhtään mikään. Ei vaan jaksanut. Tila muuten toistuu joka arkipäivä töistä palattua, tunti-pari menee tajuttomana. Harkitsen ensi yönä nukkumista ilman nukahdusnappia. Nappi on loivahko, mutta tuntuu että aiheuttaa tahmautta seuraavaan aamuun ja päivään. Lisäksi päätä särkee heti aamusta - tämä voi toki johtua niskajumistakin, ja olen taas muistanut tykytreenata per päivä. Ja painokin nousee - nukkunapistako johtuen, en tiedä - ja vkl kirppumyynnissä sain muutaman pieneksikäyneen vermeen myytyä (niitä muuten riittää!) mut vielä jäi moneen myyntiin...

Niin se luottamushenkilön visiitti. Hän kirjasi omaa muistiotaan, josta tuskin kovin informatiivinen tuli. Kun en ole kovin skarppina nykyään, eikä ajatus luista. En toki kertonut että olen hakenut uutta työnantajaa jo maaliskuusta lähtien. Hokema tyyliin "muistathan syödä ja harrastaa vapaa-ajallasi..." sen sijaan ärsytti kuten aina. Hyvää tarkoittaen kun ei muuta osata sanoa, mutta helkkari: varsinkin nyt yli keski-ikäisenä luulisin jo tietäväni mikä itselleni on parasta? Parasta muuten on, kuten viime su taas huomasin: painoin pihahommissa tuntitolkulla! Omaa pihaani en voi laittaa, mutta kaverille käänsin kasvimaan ja siirtelin istutuksia yms. Illalla oli hartiat hiukan jämähtäneet, mutta sainpa hyvän hieronnan...

Miksi muuten sivusto bloggaa ulos kesken kirjoittamisen? Tämä teksti tuli vasta 4. kerralla tähän...

Nimittäin: viime viikkojen aikana olen lähettänyt parikymmentä työhakemusta (määrä on todella vähäinen verrattuna v 2006 ja 2007 hakuihini - tämä sen vuoksi että usein haku torppaa nykymittapuun mukaan puutteelliseen kielitaitooni tai edellytettyyn koulutukseen). Useimmista ei ole kuulunut mitään, pari suoraa hylkyä ja yhdestä varmasta paikasta jouduin ikävä kyllä luopumaan palkkatason alhaisuuden vuoksi. Hakemani työpaikat ovat olleet laidasta laitaan eri alueilta, sillä olen saanut tehdä mitä erilaisimpia töitä joista jokaisesta olen oppinut paljon.

Olisi reilua mainita jo hakuilmossa, minkäikäistä henkilöä ovat hakemassa; näin säästyisivät molemmat tahot turhalta työltä. Olen 56-vuotias, eli jäljellä olevia työvuosia on about 10 vuotta. On ymmärrettävää, että työnantaja mielellään panostaa työntekijään, jolla ikänsä puolesta on työvuosia jäljellä usea kymmenen. Eri asia on, sitoutuuko tämä työntekijä niin pitkäksi aikaa samaan työnantajaan...

Olen siis 56-vuotias, joka numeroina on paljon, mutta jota en itseeni osaa soveltaa - olo on kuin nuorella aikuisella. Tämä ei valitettavasti näy työnhakupaperissani - vai olisiko fiksua kirjoittaa "olen xx-vuotias mutta tunnen itseni niin NUOREKSI"? Jätän väliin, kiitos. Hakemani työt eivät ole olleet mielestäni vain tietynikäisille sopivia, ja siksihän olen niitä hakenutkin. Myönnän auliisti, että itseäni nuoremmilla on erilaista fiksuutta ja "ajan hengessä" -fiilistä, jota ehkä minulta puuttuu - tai sitten ei, ken tietää.

On vain toivottava, että kysyntä ja tarjonta kohtaavat ja saan vielä ehtoopuolella kivan ja passelin duunin. Sitä odotellessa ja nykyisessä työssäni kunto pettää ja ulkonäkö jättää...

Tänään ajoin kuin huumattuna töistä kotiin. Siinä mietin, että tällaiseltakohan tuntuu juuri ennen kuin nukahtaa rattiin. Nukahdus saattoi nimittäin olla jokseenkin lähellä. Onnistuin skarppaamaan ja pääsin hengissä mökkeröiseeni. Nakkasin kassit lattialle ja punkkauduin. Olo oli ihan kuin olisi ollut Atlantilla pikkuruisen ilmapatjan päällä - alla pohjaton, musta syvyys... Karmeaa.

En tiedä kauanko olin tajuttomana - jos nukahdin niin kesti se aikansa, ja jos nukuin niin max vartin verran. Olo oli melkein kohtuullinen, ja kykenin nousemaan ylös sekä tyhjäämään ruokaostokset kaappeihin. Muuripadan alle tulet, jos ystäväni tullessaan haluaisi vaikka "suihkuun". Saunomista ei tänään jaksa ajatellakaan.

Ei mennyt tämäkään työpäivä kyynelittä. Vaikka ns. kevennettyä työnkuvaa teenkin, ryöppyävät sähköpostit ja niiden vaatimat toimenpiteet hukuttavat, joten kun nuori trp tuli ovelle yhden tehtävän kanssa, hätääntyi hän kovin kun pillahdin itkuun. Se vaan on niin kammottavaa: olo on kuin juoksuhiekassa tai täydessä viljasiilossa jota seuraa hidas tukehtumiskuolema.

... eli purkasin vain spostisumaa, jota riitti ja riitti ja riittää yhäkin. No, tein toki pari ISOtöistä tilastoakin ja sähköpostin tiimoilta parit toimeksiannot. Sen sijaan muut päivittäistoimintoni oli jaettu työkavereille, ja kotiin "määrättiin" lähtemään klo 16. Lähiesimies oikein kurkkasi ovelta klo 16:06, olenko varmasti lähdössä. ISOpomo (siis se joka "kutsuu käymään huoneessaan") ja muutkin olivat oikein herttaisia tyyliin: tervetuloa takaisin töihin - mitä sulle kuuluu - miten voit. En ole kyyninen, en...

Edellinen yö meni huonounisesti, ja nassu on yhä turvokkeessa. En liene ollut häävi näky kun katsoivat ikään kuin säälivästi? Toki uuvuttikin, mutta klaarasin päivän sisulla. Tulevaisuus ei näytä valoisalta, sillä työtä on ehdottomasti liikaa. Siis: minä EN ole laiska tai saamaton enkä siksi nurise.

Juuri palasin kyläyhdistyksen sääntömääräisestä kevätkokouksesta, joka kesti 3,5h. Alustus oli mainio ja mielenkiintoinen, vahinko että kyläläiset olivat niin harvalukuisina paikalla. Heitä ei todellakaan kiinnosta oman kylän asiat, tapahtumat, kehittäminen tai mikään mikä liittyy asuinympäristöön. Tämä on valitettava havainto täällä asumieni 3,5v ajalta. Jos ei ota osaa so. ole mitenkään aktiivinen, ei ole oikeutta nurista puutteistakaan?

Mikäli löydän työpaikan ja se sijaitsee jossain ihan muualla, voipi olla että minä joudun tämän lintukodon jättämään. Sitä murehdin vasta sitten.