Epätodellista

Huolimatta seuraavasta purkauksesta, tahdon vielä kotvan katsoa tulisiko tästä mitään; jähmeydestään huolimatta tyypin sisältä pilkahtaa toisinaan elävä ihminen, ja sitä näkisin mieluusti lisää. Mutta: alkoholinkäyttö saattaa olla sellainen tekijä, minkä perusteella tämäkin juttunen saattaa kariutua. Hirviporukan peijaiset ymmärsin miltei hyvin: kerta vuoteen kaksi vuorokautta ympäripäissään. Sittemmin olen varovaisesti yrittänyt ilmaista itseäni aiheesta alkoholin käyttö: en itsekään sylkäise lasiin, ja hyvän ruoan kanssa hyvä viini on useinkin paikallaan. Mutta: minä saatan hyvin kiertää korkin kiinni vaikka koko pullollinen ei aterian yhteydessä menisikään! Viini ei pahene vaikka loput menisivät toisella kerralla.

Tämä henkilö jatkaa sen pullollisen loppuun, avaa toisen ja juo kunnes kaikki hakemansa (tuo kerralla useita) viinit on tuhottu. Toistaiseksi viimeinen niitti oli 5-6.12. Hienon hirvipaistipäivällisen kruunasi maistuva hanaviini. Itselleni riitti 2 lasillista. Kuulin kun hana tuontuostakin pulputti illan mittaan, sitten aukesi pullo, jossa vaiheessa minä petiydyin. Henkilö jäi valvomaan (kai), ja la-aamuun mennessä oli pari tyhjää pulloa sekä oluttölkkiä keittiössä.

Eikä siinä kaikki: päivän mittaan jatkui tissuttelu, mikä niinsanotusti "nosti tunteet pintaan" ja isien taisteluita muisteltiin ja itkettiin sekä tekstailtiin hirmu fiiliksissä lapsille ja ties minne. Myönnän, vaikutti jossain määrin omaan itsenäisyyspäiväni viettofiiliksiin.

Kertaalleen alkoholin suurkuluttajan kanssa 4v eläneenä en aio enää jäädä samaan "loukkuun". Vaikka olen niin oloutunut niihin maisemiin, ja lopetuspäätös tuntuisi kurjalta, päätös on tehtävä asap.

Niinpä. Olisipa outoa, jos joskus törmäisi ihmiseen, jossa yhdistyisi kaikki mitä voi toivoa. Mutta, jos pistäisi esimerkiksi deittiprofiilin hakukriteereiksi:
- mies 55-59
- mieluummin hoikahko kuin täysin laiha tai lihava ja pituutta ehkä päälle 175
- ei tupakoiva tai runsaasti alkoa käyttävä
- ominaisuuksiltaan luonteva, hyväntuulinen, fiksusti ajatteleva, muita huomioiva, suvaitsevainen, keskustelutaitoinen ja -haluinen
- osaava ja käsistään kätevä
- pks, okt tai rt tai mieluimmin maatilalla asuva
- omillaan toimeentuleva (saa olla enemmänkin...) ja tarvittaessa antelias

... siinä ne tärkeimmät - niin tulisikohan muunlaisia vastauksia kuin että kyllä on daamilla kovat kriteerit ja että mahtaako itsekään olla sen väärti?

Olen nyt tavannut kertaalleen, sekä ollut kuluvan viikonlopun taannoin mainitsemani henkilön huushollissa. Tulevasta viikosta kaavailtiin että asun kokeeksi siellä - matkaa koululle on sieltä vain kolmasosa kuin nyt omalta kämpältäni. Hän on ilmeisen mielistynyt ja haluaisi emännäkseen vaikka heti, näin on suoraksi suomeksi sanonut.

... miksi epäröin? Monestakin syystä en ole vielä pakkaamassa kaksioni irtaimistoa tai varannut muuttoautoa. Ihan tyhmä syy on se, että kun viimein pääsin takaisin Hesaan, ja "elävän elämän" äärelle, tuntuu tylylle palata keskelle ei mitään (maaseudulle). Toiseksi, mies on ollut 17 vuotta poikamiehenä, joten erinäisiä rutiineja on ehtinyt kasautua, ja niiden sovittaminen toisen henkilön elämäntapaan näyttää olevan kovan takana. Kolmantena tekosyynä luonne, mikä on sekä yhteensopiva että erottava tekijä itseeni nähden. Tiettyä jyrkkyyttä, suoraviivaista/mustavalkoista asennetta, besserwisseriyttä.

Onko kuitenkin jotain, miksi muutto olisi mahdollinen? Vaikka tyypin ominaisuuksissa on paljon mietittävää, hän ympäristöineen edustaa kuitenkin asioita, mitä arvostan. Maanviljelys, metsästys (plus -koirat) ja sen myötä riistaruoka, maaseutu, suuri talo mihin mahtuisivat kangaspuunikin. Itse hän on ilmeisen rehti. Alkoa näiden tapaamisiemme aikana on kulunut mittapuuni mukaan turhan paljon, joskin on perustellut sitä meidän "seurustelumme" juhlistamisella.

Oma junnuni on innoissaan asiasta, sillä osin leikillään on kaavailtu hänen muuttamistaan nykyiseen vuokrakaksiooni. Haluan kuitenkin olla hieman nykyistä varmempi, ennen kuin teen ratkaisevaa päätöstä. Kyseessä on kuitenkin loppuelämäni...

... nimittäin olen tavannut Henkilön, joka saattaa koitua kohtalokseni, hyvällä tavalla toivottavasti. Edellisen kerran, 12 vuotta sitten, kohtalokas tapaaminen vei turmioon.

Nyt on aika hyvät kutinat päällä. Mikäli tilanne etenee suotuisasti, edessä saattaa olla jopa muutto toiselle paikkakunnalle - samassa läänissä toki pysyen.

Aamupäivästä tulee tiukahko; ensin työharjoittelupaikalle papereiden kanssa (unohdin lähtiessäni ottaa kuittaukset), sitten lähipitäjään hakemaan marja-aroniat kotiviinin ainesosaksi, minkä jälkeen kotiin niitä työstämään. Illemmalla pyöräytän itäpuolelle, missä onkin hankala juttu: olisi kerrottava tälle ystävälleni että olen kohdannut Jonkun. Minusta tuntuu että olen hänelle enemmän kuin ystävä, siksi hankaluus...

Huomenissa olen lupautunut lähtemään ja tutustumaan paremmin em. Henkilöön.

... tulee kuulemma mestariksi. Kuuden viikon työharjoittelu on nyt takana, mutta ei sillä tietenkään mestariksi pääse - yhtä kokemusta rikkaammaksi kyllä. Ensi kankeuden ja vierauden jälkeen jopa nautin aikaisista aamuista, ja viime aikoina pimeässä alkavista työrupeamista - oli nautittavaa nähdä päivän vaivihkainen valkeneminen. Myös iloitsin siitä, että nuoruusiän työntekointo löytyi uudelleen, ja että kykenen yhä laadukkaaseen tulokseen. Jätin eilen hyvästit tyypeille, jotka erilaisuudessaan olivat aivan mahtavia persoonia!

Jos harjoittelu tekisi mestariksi, olisin sitä ehkä deittailijana. Sekosin jo laskiessani kuinka monen kandidaatin kanssa olen istunut kahvilla, käynyt kävelemässä tai tutustunut jonkin muun viattoman harrasteen parissa. Viestittelystähän kaikki alkaa, eikä yhdenkään kanssa ole tullut sitä kutinaa, että nyt haluan ehdottomasti tavata tämän miehen face to face. Huoh. Niin, ja tällä saitillahan ei edes osata lukea... Deittiprofiilissani lukee selkeästi, etten ole maksava jäsen ja etten kykene vastaamaan viesteihin ja että blogin kautta voisi yrittää tutustumista. Ehei: sitkeästi saan ilmoja "sinulle on uusi yksityisviesti"...

Päivä kerrallaan siis edelleen. Tuleva joulu alkaa jo kauhistaa; takana on sen verran usea yksinäinen joulu, että tietää miltä se tuntuu - pahalta! Samoin uusi vuosi... Jos vain olisi irtorahaa, voisin paeta vaikka etelän lämpöön pahimmaksi ajaksi.

Kaunista on, ulkona. Sisällä jatkuu pilviset päivät ja synkät yöt. Satuin kuulemaan Jonne Aaronin kappaleen "Yksin", ja vaikka on ikävä, jos nuorella miehelläkin tällaisia kokemuksia, niin itseä hieman lohduttaa ettei ole ainoa veneessä.
"Sä veit sä veit
mut ja selväksi teit niin teit
et pysty rakastamaan
Se loppuu ennen kuin alkaakaan
---
Kun mä pidän meistä kii
ja uskon tyhjiin lauseisiis"

Samat ajatukset kiertää päässä uudestaan ja uudestaan. Tarkoittaa: ero sinänsä oli ehkä ihan ok, mutta siitä olisi voinut keskustella yhdessä eikä sanoa ilmoitusluontoisena asiana. Ensinmainitulla tavalla olisi ehkä voinut säilyttää itsekunnioituksensa kun ehkä oltaisiin päädytty eroamaan yhteistuumin. Nyt sen sijaan, nöyrryttyäni kysymään perusteluja, ottamalla kosolti syytä omille niskoilleni ja pyytämällä meille uutta mahdollisuutta ja nämä kaikki torjuttuina, seurauksena on menetetty itsekunnioitus, häpeä omasta (turhasta) nöyrtymisestä ja suunnaton viha sekä katkeruus tuota kaksinaamaiseksi osoittautunutta kumppania kohtaan.

Yhtään eivät lohduta hyvää tarkoittavien ystävien kommentit tyyliin "nainen eroaa huonon parisuhteen, mies toisen naisen vuoksi". Kielsi toisen naisen olemassaolon, mutta koska ei ole näkynyt deittisaiteilla, viittaa mielestäni siihen että nainen oli olemassa, valmiina astumaan estradille kunhan vanha akka raivataan pois tieltä. Ja jotta eron saa nopeasti ja itselle kivutta, on helppo pistää syyt sen vanhan akan niskaan (ne intohimon puutteet yms).

Katkeroituminen ärsyttää itseäni, ei se mies ole sen arvoinen. Koetan (miltei epätoivoisesti) bongata uutta ystävää, kaveria, kumppania, jotta saan pääni jälleen kuosiin ja ajatukset nykypäivään.

Tänään oli ajettava reittiä, mitä en ole useaan viikkoon ajanut. Määränpää oli yli puolivälin kohti paikkaa, missä olen käynyt viikottain viimeisten 4 vuoden aikana. Kyllä kirveli. Ja oksetti. Ja vielä oksetti. Ja kirveli takaisin tullessa. Ja nyt taas oksettaa kun ajattelenkin. Jos en olisi tullut jätetyksi, olisin jatkanut luontevasti matkantekoa, päässyt tänään saunaan ja kaikkea muuta kivaa.

Nyt sen sijaan, kun kastejuhla oli ohi ja paikat siivottu, oli palattava jälkiään myöten takaisin synkkään, yksinäiseen kolooni, missä seuranani on vain läppäri. Taas kirvelee ja oksettaa.

En ymmärrä itseäni. Siis onhan ihmisluonnon mukaista pariutua ja jättää ja pariutua uudelleen, ilman että on tuskiteltava siinä välimaastossa? Kun edes tietäisi, kauanko tämä kirvelevä, oksettava olotila kestää, niin ehkä sen sietäisi. En edes tiedä, mikä on pääasiallisin kiputilani aiheuttaja, vaikka olen asiaa pohtinut jo usean viikon ajan.

Sen verran isot saappaat jätti kyllä täytettäväksi, että useista yrityksistä huolimatta yksikään retale ei ole niitä vielä täyttänyt (tätä en kuitenkaan soisi hänen tietävän, sillä nöyryytykseni on muutenkin jo megaluokkaa). Tuntuu myös, etten enää JAKSA käydä deiteillä ja odottaa ihmettä "kolahti ensitapaamisella".

Ja taas ylenantamaan...

Päivä kerrallaan hivutellen menen eteenpäin. Ma-ti-ke-to koululle aamusta ja ip sieltä pois - loppuilta lukien, neuloen tai tässä näpytellen. Pe etäpäivä, ja silloin pitäisi lukea (harvoin jaksan) sekä tehdä etätehtäviä. Päivät ovat siis täysiä, onneksi, sillä eipä jää aikaa "turhien" pohdiskeluille. Mutta: koska koulutusala on pihaa/puutarhaa, saan tuon tuostakin mielleyhtymiä entiseen, menettämääni elämään. Silloin romahtaa, eikä paniikkireaktio tai oksennuskohtauskaan ole enää vierasta. Viikonloput ovat vielä erikseen...

Aktivoiduin toki miltei heti seuranhakuun, ja muutamilla treffeillä olen ehtinyt käydäkin. Aktivoituminen ei johtunut ns. miehenpuutteesta, kostonhimosta tai etten osaisi olla itsekseni. Huomasin vain, että kaipaan mahdollisuutta viestiä fiiliksiä tai muita asioita jollekulle. Fiiliksiään ei voi välittää muun kuin sellaisen tietoon, joka on samalla aaltopituudella, ja jonka kanssa on paljon yhteistä.

Muutoinkin, näitä deittejä ajatellessani, on moni asia palautunut mieleeni. "Luotettavan" mieheni kanssa meillä oli niin paljon samoja arvoja, että epäilyttää josko samanlaiseen enää törmään. Me molemmat kierrätetään hullun lailla ja ollaan hyvinkin omavaraisia - niin materiaalin kuin tekemisen suhteen: ei heitetä roskiin jos voi vielä korjata, tehdään ja korjataan itse niin paljon kuin mahdollista.

Hän teki ehkä perustellusti päätöksensä (väärällä tavalla!!!), mutta olen silti katkera. "Intohimon puute suhteessamme" oli häneltä ehkä oikea arvio, sillä intohimoni kohdistui paljolti pihan kunnostukseen - se kun oli tullessani täysin villiintynyt ja retuperällä. Työ jäi edelleen kesken, ja kaipuuni on hirmuinen. Kaipaan hieman miestäkin, ärsyttävyyksistään huolimatta, mutta se on toinen juttu ja itseni ulottumattomissa. Asia on closed, loppuunkäsitelty, ja viimeinen viestitys oli siitä melkoisen huikea esitys...

3,5 vuotta kestänyt mies/ihmis/parisuhde päättyi miehen ilmoitettua, ettei halua jatkaa kanssani. Myönnän: olin järkyttynyt. Olen yhä. Eniten järkytti se, että kertomansa mukaan hän on jo viime vuodesta pohtinut eroasiaa. En ole ajatustenlukija, joten en voinut aavistaakaan, sillä mies käyttäytyi kuin ei mitään vikaa missään.

Olin pitänyt häntä vakaana ja luotettavana, sillä me puhuttiin monia hiertäviä asioita auki näiden vuosien aikana. Myöskään me ei riidelty - kumpikaan ei pidä rähisemisestä. Asuttiin omissa osoitteissamme, ja minä kävin siellä viikonloppuisin, usein viikollakin, tai hän täällä. Elämämme oli viime aikoina "seesteistä" ja "vakiintunutta".

Ilmeisesti liian seesteistä. Liekö alakerrassa asuvan nuoriparin toiminta ollut yksi erovaikuttimist? Alakerrasta kuuluu nimittäin kiihkeää iloittelua monesti viikossa, vapaapäivinä jopa 2-3 kertaa vuorokaudessa, ja äänet kuuluivat huoneistooni, porraskäytävän ulko-ovelle ja jopa ulos kadulle näin kesähelteillä.

Joka tapauksessa, eromme ensisijaiseksi syyksi mies kertoi, että haluaa elämäänsä enemmän intohimoa kuin mitä nyt tuntee saavansa. Alussahan meilläkin sitä oli, intohimoa. Sitten tuli pitkäaikainen selkäkremppani, työvaikeudet, kahdet yt-neuvottelut joista toisista lensin pihalle, pienemmistä ongelmistani puhumattakaan. Kaikissa hän oli tukena ja turvana, jaksoi kuunnella ja keskustella - joskus liikaakin. Sanoi ymmärtävänsä ajoittaisen väsymykseni tai haluttomuuteni. Mutta: ymmärtäminen on ollut ilmeistä sanahelinää, sillä tuntuu että kaikki nuo vaikeat ajat ovat patoutuneet seksikuplaksi jonka hän nyt puhkaisi.

En tässä kerro, mitä itseeni vaikutti hänen orjallinen työnsä työnantajalleen (yötä myöten), tai ikääntymisen mukanaan tuomat ongelmat varsinkin rakastellessa. Nehän EIVÄT kuulu stooriin, eiväthän?

Ottaa vain niin pattiin tuo, että puhutaan toista (empatia kriisitilanteissani) ja laukaistaan sitten tällainen, elämänsuunnan kääntävä uutinen, minkä on aiheuttanut intohimon puute!!! Hän lähtee ilmeisesti etsimään elämänsä Naista. Mies sanoi, jo ovella ollessaan: "Olen pahoillani". Siinä meinasi kattila lentää kohti!!!

Lähtönsä jälkeen (eilen) olen moneen kertaan miettinyt, että toki me ollaan kaikki yksilöitä, mutta: voiko oikeasti luottaa keneenkään? Onko ihan sattumasta kiinni, jos löytyy ihminen, jonka kanssa yhteiselo kestää tästä ja ikuisuuteen?

Tämä viikko mennyt ulkosalla. Isojen ja pienien puutarhakoneiden käytön opettelua ja treenausta, sekä kasvillisuuden tunnistamisoppia. Myönnän: ensinmainittu on helpompaa ja siksi mieluisampaakin. Ehkä voisi jopa harkita uutena alana työtä, jossa työskennellään annettujen ohjeiden mukaan koneella - ilman kauheata tietomäärää kohteen taustoista.

Mikä viittaa siihen, että oppimiskeskukseni on edelleen ilmeisen vaurioitunut viimeisen, 1999-2000 opiskeluvuoteni traumasta. Tuolloin koin burn-outin aiheuttaman osittaisen, työteknisen muistinmenetyksen eikä muisti ei ole sittemmin palautunut eri ammattiosaajien yrityksistä huolimatta.

Havaitsin seikan, kun tällä viikolla aloin päntätä kasvien latinankielisiä nimiä ja heimoja. Luettu ja treenattu tieto ei löydä ajukopassani tilaa. Olen saanut erilaisia opiskeluvinkkejä ja -ehdotuksia, ja pakkohan nämä on saatava haltuun, muuten opiskelu katkeaa kuin kanan lento. Eikä maanantainen tentti ole ainokainen, vaan niitä tulee parin viikon välein...

Parin tunnin kuluttua hakemani työssäoppimispaikan haastatteluun. Meitä on siellä 2 hakijaa, joista toinen oli suht'näreissään kun hain samaan paikkaan kuin hän. Paikan sijainti on itselleni tuttu vuosien takaa, ja vain parin km:n päässä. Hänellä n. sama etäisyys. Näreisyys ei ole mukava vieruskumppani...

Yes: vaikka koko viikon epäilin putoavani porukasta, joka näytti niin älyttömän energiseltä ja minä täysin nuupahtaneelta, niin tässä mennään! Iltapäivällä tuli tieto, ketkä kuuluvat siihen kolmannekseen jotka pudotetaan. 8kk opinnot alkavat maanantaina koneiden ja laitteiden haltuunottamisella.

Siinä ovat traktorit, päältäajettavat, moottori- ja raivaussahat ihmeissään kun taas uusi noviisien joukko hyökkää kimppuun. Onneksemme ollaan kaikki niin motivoituneita, etten epäile etteikö kaikilta luonnistaisi sun vaikka minkä härvelin käyttö. Traktori on itselleni vielä vieras tuttavuus, muut jossain määrin tuttuja.

Toivottavasi opet tekivät kohdallani oikean ratkaisun. Itse pähkäilin vielä tänään, onko ala omani, jaksanko ja opinko uusia asioita. Nyt on pakko pystyä; muuten harmittaa itseäni jos olen suotta vienyt jonkun toisen paikan. 40km sivu ei ole matka eikä mikään, sillä se menee työmatkaruuhkaa vastavirtaan.

Saapi nähdä. Ehkä se innostuskin vielä puhkeaa kukkaan!