Epätodellista

... on nyt käyty, enkä turhan skeptisesti sinne mennyt. Tulos plus miinus nolla, josta yhä päättelen että koettavat päästä meikästä eroon, mutta ilman irtisanomista. Toisin sanoen koettavat painostaa. Miksikö tällainen päättely? No, paikalla oli lääkärin lisäksi lähiesimies ja HR-päällikkö, ja melko kättelyssä tuli tunne että olen syytettyjen penkissä. Väitteeni riittämättömästä perehdyttämisestä kumottiin kylmästi, ja lisäksi kuulin olleeni noudattamatta annettuja ohjeita. Viimeksi väitetyn tapauksen aikana stressini oli jo ylittänyt siedettävyyden rajan so. en enää edesvastuullisessa kunnossa.

Saikkuni aikana työni oli jouduttu jakamaan muiden, jo työllistyneiden kollegojen kesken, ja yksi kollega oli jopa suostunut siirtämään kesälomaansa joka olisi tällä viikolla alkanut. Olisi ollut varmaan onnellinen kesälomasta juuri nyt, sillä sen jälkeen hän jää äitiyslomalle... Vähensikö tämä syyllisyyttäni/paineitani - tuskin. Huomenna siis töihin, ja tuo äippäläinen koetetaan saada kanssani kimppaduuniin, sekä muut kollegat hoitamaan joitain työosioitani. Minä aloittelen ruuhkautuneen spostini siivouksella ja viesteihin liittyvien toimenpiteiden hoitamisella.

Damn. Työnhaku on jatkuvasti päällä, parikin kertaa päivässä käyn tsekkaamassa sivustoja. Toistaiseksi 1-2 hakemusta per viikko-tahdilla. Tekisi mieli ryömiä sängyn alle ja pysyä siellä elokuuhun asti. Sängyn alle ei mahdu, sillä siellä ovat kangaspuuni...

... tavallaan olen onnellinen siitä, ettei saikutteluni syy ole "tämän kummempi" so. pääsen liikkumaan ja tekemään kaikkea mitä normistikin. Teenkin, minkä vain jaksan. Palasin hetki sitten ystäväni luona vietetyltä vkl, ja eka homma oli kastella taimisto. Pientä viherrystä jo näkyvissä, jopa kesäkurpitsat vaarallisen isoja kylmään säähän nähden. Viikonlopun aikana ovat loputkin lumet sulaneet, ja tänään taidan leikata tuvan seinustalla olevan köynnösruusun.

Muutoin on tämä uupumus loppumaton. Jos vauhtiin pääsee, niin lopahtaa kohtuuttoman nopeasti. Eilen tästä juuri keskusteltiin, sillä onhan ystävänikin koko jutusta huolissaan. Painotin hänelle selviävänäi ehjänä, kävi työpaikan miten kävi. Laitoin eilen muuten hakemuksen paikkaan, joka on tähän astisista mielenkiintoisin... Ja: perjantaina kävin työhaastattelussa, jossa haettiin kierrätyksen työntekijää. Sunnuntaina laitoin viestin jossa kerroin etten voi vastaanottaa paikkaa taloudellisista syistä, joita jo haastattelun yhteydessä valotin. Harmillista, sillä ao. yritys olisi ollut fillarimatkan päässä ja työkin ollut arvokasta. Asuntovelallisena olen normia nipompi mitä palkkatasoon tulee.

Nyt vasemman silmän alla oleva elohiiri villiintyi aivan; se ei suostu uskomaan että lepäämiseni pitäisi rauhoittaa koko hiirulainen!

Mennäkö nyt istumaan rappusille aurinkoon, vai heitänkö petille pitkäkseen? Tällä viikolla aloitan kk:n päässä olevan kirppistapahtuman pohjustuksen so. alan raapia pieneksi käyneitä vaatteita kasaan. Niitä riittää...

Eilen kävin työterveyshoitajan "määräämällä" lääkärin vastaanotolla (käynti pohjusti ensi viikon työterveyspalaveria joka taas on HR-päällikön "määräämä"). Käynnin tuloksena minulta lupaa kysymättä "määrätty" saikku palaveriin asti. Näissä ei siis kysytty allekirjoittaneen suostumusta kuin nimellisesti. Saikku tuli nukkumista varten.

Etoo ajatus koko palaverista, sillä jo koettujen pomopalavereiden tiimoilta tiedän, ettei todellista kohennuskeinoa työhöni ole olemassa. 2011 selkäjuttu oli toinen: palaverissa löytyi yksinkertaiset keinot, joiden ansiosta palauduin työelämään ja motivoiduin jälleen. Tämänkertaisen ongelman syyt ovat syvemmässä: liikaa liian huonosti perehdytettyä työtä.

Koetan saada syyllistymisen tunteen karistettua, nauttia näistä kauniista kevätpäivistä, nukkua aina kun voin, puuhastella kaikkea pientä kivaa. Jo aloitin: huonekasvit on mullitettu ja siemeniä pistetty itämään. Ovat sellaisia puuhia, joissa mieli lepää ja ajatus rauhoittuu. Toisaalta tulee myös ajateltua monenmoista. Nyt funtsin ystävääni, joka on jaksanut jo kaksi vuotta tukea krempoissani, vaikka olen ajoittain ollut väsymykseni vuoksi varsin ärhäkkä. Hän oli ke-saunomassa ja lähti aamulla; pistin hänelle sekä tekstarin että spostin näiden ajatuksieni pohjalta.

... mitä sitä oikeasti tekisi... Työpaikan suhteen nimittäin. Jo edellä tuli selväksi, että näiden 7 vuoden aikaiset ATK-duunit saa riittää. Haku päällä joka päivä, ja eka hylkärikin on jo tullut.

Eilispäivä niittasi tämän uran. Meillä oli yhteistyökumppanin järjestämä vapaamuotoinen tilaisuus, jonne lähdettiin jo ip. Ensin keilattiin tunti, sitten suunnistettiin ruokapaikkaa kohti ja välillä pysähdyttiin kuohuville. Koko ajan oli piikki auki. Keilapaikalla otin vain pitkän - vichyn. Kuohuvasta ehdin ottaa suullisen, kun yksi meikäläisistä pomoista heitti kysymyksen: "Milloin se-ja-se työ valmistuu? Piti olla jo..." Isku suoraan vyön alle, menin ihan tunnottomaksi. Ensin. Sitten tuli itku. Kun siitä paikasta ulostauduttiin, kiitin seurasta, toivotin hyvää iltaa ja läksin kotiin. Loppuilta meni ihan sumussa.

Tänään tänne ystäväni luokse ajaessa tuli radiosta Miljoonasateen Marraskuu. Sain tosi oudon tuntemuksen: tuli tunne, että mitä juuri tällä hetkellä haluaisin, niin irtautua kaikesta oravanpyörästä ja palautua nuoruusaikani erääseen parhaaseen ajanjaksoon. Tuo aika oli melkoisen alkoholinhuuruista, mutta myös vapaata ja surutonta. Tein tuolloin raskasta työtä, mutta työt jäivät mielestä heti kun sieltä lähdin likkakaverin kanssa hänen kämpilleen, jossa vedettiin vahvat kajalit ja lähdettiin baariin. Ilta sujui kuten arvata voi, ja seuraava aamu saattoi olla - tai sitten ei - sumuinen. Mutta: ilta oli ollut hauska ja kaverit samoin.

Nyt ei ole tuollaisia suruttomia kavereita, ja itsellä asuntolainat painavat niskassa joten ei kapakkailtoja. Irtautumisen tunne on kuitenkin vahvana, pohdin tässä mitä olisi tehtävissä. Maanantain paniikkiaamua odotellessa.

... oli juuri niin karsea mitä osasin odottaa. En edes sähköpostia päässyt purkamaan kun osaston esinainen tuuppasi koko päivän kestävän duunin. Varmuuden vuoksi pisti toisen ihmisen siihen kylkeen jotta menisi varmasti oikein. Siis että: kaksi ihmistä tekee täyden työpäivät yhden ahterista olevan duunin parissa! Meinaan tällä sitä, että ao. hommassa olisi PALJON kehittämisen varaa ettei tarvitsisi tällä tavoin sitä näperrellä mitä tänään tehtiin.

Pikaisesti vilkaisin viikon aikana tulleet spostit, ja olihan siellä kommentointia ennen lomaa tekemistäni duuneista (työaika liukuva 8-16, ennen lomaa ahersin 21:30 asti). Osa jopa kiireellisiä jo tänään. Ei auttanut, oli vain pakerrettava sen älyvapaan duunin kanssa.

Jos joku on sitä mieltä, että siisti sisätyö "ATK" on ihanaa, niin voi se sitä ollakin mutta voi myös olla täysin päinvastaista. Oma, nykyään entinen, ATK:ta ihannoiva asenteeni on aikapäivää sitten karissut. Jos ei asuntolaina olisi niin raskaana hennoilla hartioillani, hakeutuisin vaikka oppisopimuskoulutukseen jossa olisi työn tuomaa mielekkyyden ja motivaation tunnetta.

... perjantaina, nyt perusvkl. Aika meni ihan ok-merkeissä, alun lavatanssien jälkeen 2 mökkivuorokautta ystävän kanssa ja Tallinnan päiväristeily likkakaverin kanssa. Kaikki hoituneet rauhallisesti ja tasapainoisesti ilman isoja härdellejä. Yöunetkin ovat olleet normaalit, paitsi viime yönä nukahtaminen ties milloin ja aamulla vaiheittainen, hidas herääminen. Maanantai rassaa.

Eilen pohdittiin työtilannettani puhelimitse toisen likkakaverin kanssa, ja helpotti kovasti kun hän sanoi ihmetelleensä miten ylipäätään voin olla tässä suossa, kun "en todellakaan ole mikään tyhymä". Tätä olen itsekin miettinyt, jopa siltä kantilta, että onko ikääntyminen voinut laskea oppimiskykyä niin ratkaisevasti, että uusi työni meni sen vuoksi ahterilleen? Tämä on ollut vain retorista spekulointia, johon en itsekään usko.

Maanantaita spennaan monesta syystä: A) millainen työmäärä odottamassa B) saiko työkämppis keskeneräiseksi jääneet hommani hoidettua oman työnsä ohessa C) olisiko siellä ehkä löytynyt ratkaisi karseaan tilanteeseeni. Näitä jännittäessäni pistänen parit työhakemukset liikkeelle - siitäkin huolimatta etten mieluusti nykyiseltä työnantajaltani lähtisi - sillä ihan joutenkaan ei voi olla.

... paniikki alkaa olla jokapäiväinen. Talviloma vasta alussa ja jo karmii sielua hyytävästi ajatus paluusta työpaikalle. Kyllä: ei kannata irtisanoutua näinä maailman aikoina. Tiedän. Päivittäin luen pakonomaisesti vapaat työpaikat - olisikohan jonkinasteinen paniikkihäiriö päällänsä?

Lisäksi yksi toinen huolenaihe, liittyy ihmissuhteisiin, mutta sitä ei juuri jaksa alkaa ruotia. On saanut kuitenkin miettimään itseään ja miten tämä itse toimii ulkomaailmaan nähden. Sinänsä tuttua pohdiskelua, jota sai ihan riittämiin tehdä edellisen ihmissuhteen aikana. Eilen vain putosi tästä johtuen yksi vaihe päältä, ja siitä lähtien toimintakyky ollut vain beisikien varassa, täysin vajaateholla.

Selkää jumittaa, ja tänä aamuna tein ekat selkätreenit moneen viikkoon. Funtsin, että jos tällainen selkäjumi olisi ilmaantunut ennen vuotta 2011 (jolloin selkä oikeasti mystisesti brakasi), niin olisinpa kauhuissani. Nyt se vaan kuuluu kuvioon ja arkielämääni. Treenit ovat jääneet tekemättä, koska sen v-mäisen työni vuoksi olen ollut täysin zombi kaiken ns. vapaa-aikani.

... vaikka yli puoli vuottahan tuossa meni ilman merkintöjä. Lyhyt referaatti: syksyllä alkoi yt-neuvottelut, ja ryhdyin työnhakuun. Yllättäen sain mahdollisuuden siirtyä vain toiselle osastolle, ja mielelläni otin tilaisuudesta vaarin. Uusi työ alkoi tammikuussa. Sen jälkeen elämä on ollut yhtä helvettiä. Jo kahdet pomopalaverit olen käynyt omasta pyynnöstäni, sillä kun ei pelitä niin ei pelitä.

Olen antanut reklamaatiota siitä, ettei osastolle tuleva työntekijä saa kunnollista työnopastusta. Edeltäjäni/työhönopastajani opettelee itse uutta työtään eikä siten voi olla riittävästi apuna. Niinpä tammikuussa tekemäni ISOT mokat tulevat yhä vain vastaan, ja työt sen kuin kasaantuvat ja stressi sitä mukaa. Ikätarkastuksessa käydessäni ja työssä-jaksamisesta keskusteltaessa tarjosivat sairaslomaa tai työterveysneuvotteluja lääkkeeksi tilanteeseen. Torjuin tarjouksen, sillä toivoin voivani prosessoida hankalan tilanteen itse pääkallonpaikalla eli työssäni.

Tämä ei ole kuitenkaan onnistunut. Viimeviikkoisen pomopalaverin jälkeen minulle kerrottiin, että jotta voisin jäädä talvilomalleni (ke vika päivä), saisin tehdä pakolliset, kiireiset työt alta pois muiden hommien kustannuksella. Kissan villoja. Iso pomo lykkää työtehtäviä minkä kerkiää, ja en nyt tiedä voinko jäädä talvilomalle lainkaan. Pikkupomo myötäilee isoa ja on toisaalta ymmärtäväinen minua kohtaan. Perseestä koko tilanne, anteeksi vain.

Minä olen NIIN puhki, mitä en ihmettele koska olen jo pari kuukautta tehnyt töitä 10-12h per päivä saadakseni aikataulua kiinni, että oikein odotan millon lopullinen brakaaminen on edessä.

Tuumasin pitää bloggailutauon kunnes pääsen jälleen juonesta kiinni. Tällä hetkellä päivät ovat täynnään pientä mielenkiintoista tapahtumaa, joita ei aina muista kirjata ylös ja päivitys siirtyy, siirtyy....

Näin ollen on parempi olla huijaamatta/stressaamatta itseään ja vain olla hetken hiljaa...

... seuraavat 3 viikkoa. Viime perjantaina oli jo fiilis päällä, lauantaina tehtiin ystävän kanssa vähän rästihommia so. pilkottiin rangat klapeiksi yms. Sateisen sään vuoksi jäi mattopesu tuonnemmaksi, ja myös ikkuna- plus saunapesun laistoin. Jospa aika riittää niihinkin vielä?

Kaikki viikot samaan aikaan ystäväni kanssa: mikä hieno mahdollisuus nähdä pärjätäänkö samassa ilmatilassa ja miten kauan. Eilen vietiin poikansa asemalle alokasjunaan, ip istuttelin muutamat kasvit. Siihen ryhtyessäni tuli karmea olo, mikä johtui siitä että ystävän koira joutui viikkoa aiemmin piikille. Koiru oli sairastellut nelisen viikkoa, ja diagnoosi vaihdellut viikottain. Kun lopullinen tieto tuli, ei tilaansa ollut mitään korjausta tehtävissä... Nyt tuli tosi autio ja hengetön olo pihassa, jossa koiru normisti sinkoilee jaloissa ja on muutenkin vahvasti läsnä... Itkuksi pisti...

Tänään haettiin autoihin tarvikkeita, muu päiväni meni mansikoita keitellen ja kantarelleja kuivaukseen valmistellen. Päivällinen oli mahtava: alkuruoka kantarellikeittoa, pääruoka paistettuja muikkuja ja uusia perunoita, jälkiruoaksi jäätelöä kera lämpimän mansikkahillon... Muu lomaohjelma on aivan auki. Kesäteatteri ja hotelliyöpyminen ehkä, ja käynti muutamassa ystävä/sukulaispaikassa eli ajoa n. 300 km.