... ja yhdet hautajaiset

Joskus unelmia on pakko haudata. Se ei ole mikään helppo ja mukava tehtävä viikonlopun ratoksi, mutta sitten se on tehty. Mielen synkissä maisemissa on kaivettu routaista maata lapiolla, huhkittu apinan raivolla ja lopuksi voitu kävellä pois lapio olalla, koetettu olla analysoimatta sen kummemmin, valuvatko poskille hikikarpalot vai kyyneleet - jotteivat ne jälkimmäiset ala virrata. Life hurts, baby, niinhän se on.

Koskettavin hautauskohtaus, symbolinen, unenomainen, vangitseva, on Eeva-Liisa Mannerin teoksessa Poltettu oranssi. Marina Klein, näytelmän toinen päähenkilö, kertoo tohtori Frommille haudanneensa unessa haavoittuneen hevosen ja pukeneensa hevosen muistoa kunniottaakseen kauniin oranssin puvun päälleen.

Hautaamani unelma oli hauras, pieni ja vaatimaton, mutta unelma kuitenkin. Pienet unelmat ovat usein niitä kauneimpia, varsinkin sellaiset, joiden ei usko toteutuvan. Seisoin eteisen peilin ääressä, lähdössä viettämään hauskaa iltaa, kun huomasin yksinäisen kyyneleen valuvan poskeani pitkin. Purin hammasta ja kokosin nurkista ylpeyteni rippeet. Nostin leukani pystyyn ja astuin ovesta Helsingin silmien eteen.

Sinä yönä ei Helsinki nähnyt minua kauniimpaa naista. Askeleeni keinuivat pehmeästi Kallion hämäriltä kujilta keskustan valoisille avenueille. Silmäni loistivat kirkkaina, hymyni häikäisi. Suosikkibändini keikalla lauloin ja tanssin koko sielullani hymyillen loisteliaammin kuin kukaan muu. Keikan jälkeen astelin kasvot loistaen ja leuka pystyssä baarin kautta kotiin. Hymyni lämpö olisi sulattanut ikiroudan ja saanut kukat kukkimaan vaikka tammikuussa.

Kun matkasin naapurin kanssa samalla hissillä ylös helisevän soittorasiatalomme korkeuksiin, kadehti hän humalaisen surkeana suuren ääneen kirkasta hymyäni ja iloani. Hymyilin ja taputin naapuria olalle. Toivotin hyvät yöt, astuin sisälle ovestani, kiinnitin varmuusketjun ja suljin sisäoven huolellisesti. Sitten riisuin takin naulakkoon, asetin kenkäni huolekkaasti hyllyyn, käsilaukkuni eteisen pöydälle ja avaimet naulaansa.

Istahdin keskelle olohuoneen lattiaa ja ratkesin itkuun. Itkin itkemistäni, tunsin ruumiini värisevän vilusta ja kuumeen hiljalleen nousevan. Lopulta haukoin henkeä kevätyön hiljaisuudessa, nousin ja astelin jälleen peilin ääreen. Näytin itkunpieksemille kasvoilleni voitonmerkkiä ja astelin suihkun alle. Istuin lattialle ja annoin kuuman veden kynsiä ihoani tuijottaessani apaattisesti seinän kaakeleita. Suljin suihkun, huiskin kasvoihini hieman voidetta ja kapusin sänkyyn. Uni tuli kuin musta huppu kasvoille.

*

Aamulla lähdin piknikille kirkkaaseen aurinkoon. Ottaessani aurinkolasit kasvoiltani ystäväni eteisessä sain kuulla kehuja tummasävyisestä silmämeikistäni. "Se on se hautajaiskatse", totesin ironisesti ja laitoin lasit silmilleni. Lähdimme istumaan ihmisjoukkoon Kaivariin, jossa kaiken aidon, pakotetun, humalaisen, pakollisen ja perinteisen ilo ympärillä kiemurtelee myös ohut surunauha.