Turn Loose the Swans

Viikonloppuna pääsee heiluttamaan tukkaa porukalla. Yesh.

Kun istun tässä koneen ääressä satiinisissa pyjamapüksissä, kulahtaneessa puuvillatopissa, villasukissa ja villatakissa, tulee vain mieleen erään miespuolisen kaverin kommentti äärettömän "seksikkäästä" yöpukeutumisestani.

Olimme kerran isolla kaveriporukalla mökkeilemässä ja majoituimme viileään aittaan. Minä ja ystävättäreni pukeuduimme vilukissoina flanellipyjamiin ja villasukkiin, pari muuta leidiä hytisi pienissä satiiniyöpaidoissa ja yksi nukkui alusvaatteisillaan. Me kaksi olimme ainoat nuhatta selvinneet, mutta saimme myös maineen pirun tylsinä yöpukeutujina. Se maine on meitä myös seurannut, ihan syystä, tosin.

Entinen miesystäväni kuuluu niihin tyyppeihin, joka voisi kuumaverisenä lämmittää puolet asuntoa. Kun hän vielä kuului yöllisiin peitonvarastajiin, jouduin pikkuisen heikoille hänen asunnollaan. Niinpä mies huomasi kerran menneensä nukkumaan sievään pieneen yöpaitaa pukeutuneen typykän viereen, mutta heräsi aamulla flanellipaitaisen vääpelin vierestä. Olin käynyt kössimässä hänen paksun flanellipaitansa, pitkät kalsarit ja saapassukat, jotka ulottuivat minulla puolireiteen. Kun sitten aloin nukkua isoäidiltä saadussa flanelliyöpaidassa (siinä puolijoukkueteltankokoisessa luomuksessa olisi ollut turvassa Casanovalta ja Berlusconilta), alkoi mies huomautella minulle, että pitäisi mieluummin jostain muusta yöasusta. Ei tainnut mennä perille, että palelin hänen luukussaan kuin naapurin helvetissä.

Sinkkutyttöelun parhaita puolia on se, että saa nukkua ihan yksin. Kukaan ei kuorsaa, häiriinny tuhinasta, nyysi peittoa, käänny yli tai litistä patjan ja oman itsensä väliin. Hah. Taidanpa siis mennä nukkumaan.

Vihaan kiirettä. Sitä on ollut viime aikoina pikkuisen liikaa...

Siksi onkin ollut ihanaa rauhoittua tänään toriostosten, kirpparien, teen juomisen ja kävelyn parissa.

Mikään ilta ei myöskään voi olla huono, jos sen viettää Leonard Cohenin seurassa!

Tänään on ollut totisesti mun kaunis päiväni: tukka oli likainen, leuassa on kooltaan futispalloa muistuttava finni ja silmäpusseissa uisi koko Viron uintijoukkue.

Taidan pestä hiukset, töpöttää näppyyn jotain moskaa ja mennä nukkumaan. Jos vaikka huomenna näyttäisi vähemmän väsyneeltä.

Marina:
Minun enkelini kuoli viime yönä. Sen takia minulla on tänään tämä kaunis oranssinvärinen puku.

Tohtori:
Enkelin muistoksi?

Marina:
Niin, tai hevosen. Se oli minun unessani punainen. Sen nimi oli Poltettu oranssi.

Eeva-Liisa Manner: Poltettu oranssi

*

Eräs kaikkien aikojen kauneimmista näytelmistä. Suosittelen.

Rakastan syksyä. Se on maailman ihanin vuodenaika. Toivottavasti saamme nauttia juuri tällaisesta syksystä vielä lokuulle asti. Kun katselin Stadin rantoja kiertäessäni ihmisten tyytyväisiä ilmeitä, tuli itsellekin vielä parempi mieli.

Koko ranta oli täynnä ihania, pörröisiä koiria. Rapsutin niistä varmaan puolia. Oma koirakuumeeni voi uskomattoman hyvin...

Nyt illalla olen elbannut töiden parissa, polttanut kynttilöitä ja kuunnellut purrrrr-äännähdyksiä aiheuttavia miesääniä. Kohta pitäisi mennä nukkumaan, jotta huomenna jaksaa taas töissä kaikkea mahdollista ihanuudesta idiotismiin...

Joskus on ihanaa hömpötellä vahinkohupsat turvallisesti työkaveriporukassa. Silloin juodaan aivan pirusti liikaa skumppaa ja sitten tullaan ajoissa kotiin.

Suunnattoman loistavan selkärankansa tunnistaa siitä, kun frouvatyökaverit usuttavat lähtemään komeiden pitkätukkamiesten jahtiin yökerhoon, itse kummastelee, että missä sellaisia yökerhoja on. Ja että pitäisi kyllä olla aivan überkomeita miehiä siinä vaiheessa.

Pienen hiljaisuuden ja huokauksen jälkeen lasiin kaadettiin lisää skumppaa.

Hips.

Hick.

*unituh*

Pidän työstäni. Minulla on ihanat työkaverit. Tiedän työni olevan tärkeää. Tykkään työskennellä nuorten parissa. Työ on vain järjettömän raskasta, palkka on työn vaatimuksiin nähden reippaasti alakanttiin (kuten yleensä kunnnallisella puolella) ja työn yleinen arvostus on olematonta.

Työssäni on paljon ilonaiheita, siinä on myös paljon vaikeita asioita ja paha taipumus siihen, että ongelmat kasaantuvat. Tälle viikolla on kasaantunut tuhottomasti kaikenlaista uskomatonta scheissea, jonka hoitaminen vie älyttömästi aikaa ja aiheuttaa päänsärkyä sekä vie aikaa varsinaiselta työnteolta.

Vilkaisin ohimennen Keskustelut-osuuden työ ja muu elämä -keskustelua, joka liippasi paikoitellan kovin läheltä.

Työ ja opinnot säätelevät elämääni, kaikki muu menee niiden ehdoilla. Viime vuodesta opin tosin sen, että terveyteni ei ole niin rautainen kuin oletin. Nyt olenkin yrittänyt nukkua enemmän ja ottaa rauhallisemmin. Yritän tavata kavereita, vaikka aikaa ei olisikaan, ja hidastaa työtahtia. Vaikeaa se on, kun on pohjimmiltaan suorittaja, joka ei anna virheitään itselleen anteeksi.

*

Entinen heilani on kaikkien aikojen pahin ylitöiden paiskija. Kun heilastelimme jokunen vuosi sitten, katselin touhua aikani ja nostin sitten kytkintä. Vaikka tein tuolloin itsekin paljon töitä, osasin sentään pyhittää viikonloput levolle tai relata viikollakin. Siinä vaiheessa kun leffat, keikat ja yhteiset illat kaatuivat aina ylitöihin, puhe liiallisen rehkimisen jo näkyneistä terveysvaikutuksista meni ohi ja kaverin sai töistä kiinni aamuyölläkin, lopetin pääni hakkaamisen seinään.

Kun näimme ex-heilan kanssa sporadisesti osuttuamme samoihin juhliin tai baareihin, kauhistelin kaverin ulkoista olemusta. Hän puolestaan ihmetteli, miksi minusta ei kuulunut enää mitään. Suoritin väsymyshumalaisen avautumisen viime syksynä yhteisen tuttavan bileissä ja toivotin parempaa jatkoa. Toivoin vain, ettei kaveri tappaisi itseään työmäärällään, sillä kyseessä on aivan mahtava tyyppi, josta joku nainen saisi vielä loistavan miehen itselleen.

Siksi olikin ihana nähdä, että muutoksia voi syntyä: tänä vuonna mies oli pitänyt kunnon kesäloman, vaihtanut vielä osan bonuksistaan kesälomaan, reissannut, maannut riippumatossa mökillä ja istunut alas pohtimaan elämäänsä. Kun näin hänet kuun alussa kahvilan terassilla ohimennen, näytti hän ainakin viisi vuotta nuoremmalta, levänneeltä ja onnelliselta. Yhteisen tuttavan mukaan kierroksessa olisi uusi ja näpsäkkä naisystävä. Toivoa siis on. :)

*

Minulla on pari isoa projektia töissä ja iso opintoproggis meneillään. Voisin sanoa, että koko elämäni on "on hold" jouluun asti, jonka jälkeen toivon voivani palata normaaliin arkeen. Toivon, että kaikki menee hyvin: että saisin kaiken valmiiksi, ehtisin kuntoilla, saisin nukuttua tarpeeksi, ehtisin nähdä kavereita ja harrastaa kulttuuria. Toivottavasti olen koko syksyn lastentarhamaisesti sitä mieltä, että miessukupuoli fagotista ja baarielämä keikkoja lukuunottamatta tuubasta. Täydellinen retkahdus tästä vielä puuttuisikin...

Tänään oli taas yksi niitä päiviä, jonka tapahtumien perässä pysymiseen olisi täytynyt olla doupattu gebardi, omata hyvin moniraitainen studiomikseri, kyetä venyttämään pinnaansa kuin mustekala lonkeroaan ja ymmärtää puolta galaksia. Kun kaikenlaista ei-niin-kivaa tapahtuu sekä työ- että perherintamalla, tekisi todellakin mieli hakata päätään ratikkakiskoon. Argh. Elämä on todellakin niin vitin laffia, että...

Pieni kaunis, harras, viaton ja suloinen toive kaikkien fatalistien suojeluspyhimykselle: Voisitko hommata tänne Hellsinkiin paljon kivoja keikkoja, parantaa palkkaani ja hankkia minulle 18 metriä lisää pinnaa? Pakko pyytää näitä, koska ihmisten tuleminen järkiinsä, sukunyrjähdykset ja järjetön työtaakka eivät kuitenkaan katoa minnekään. Poltetaan sitä kynttilää sitten reteästi molemmista päistä.

P.S. Tässä fiiliksessä oli lähes terapeuttista löytää vanha kuolauskohde: http://www.youtube.com/watch?v=w_dN1WXBxuw&feature=fvst

Loiskuttelin aamulla koroissani kohti bussipysäkkiä aamuhetkosen vedenpaisumuksessa. Siunasin vain sitä, että kenkäni olivat aitoa muovia. Enpä saanut pilattua oikeita kenkiä.

Sulloin itseni kahvilaan ostamaan eväsleipää lahjalounarillani. Paikka oli täynnä märän lampaan hajua ja lattia oli liukas kiitotie. Taakse tuli seisomaan pari parikymppistä poikaa, joista toinen alkoi kommentoida ahterini leveyttä. Toinen analysoi sääriäni. Loistavaa hommaa post-migreenisille korvilleni. Saman kohtalon koki edelläni odottava nainen, joka oli minua reippaasti pienikokoisempi, mutta jonka sääret kuulemma olivat huomattavasti omiani huonommat ja joka oli muutenkin vähemmän pantava.

Naisen kasvoista näki, että arvostelu hävetti. Oman naamani luultavasti näytti vain väsynyttä vitutusta. Totesin naiselle kovalla äänellä maksaessani eväitäni ja naisen pakatessa omaa leipäänsä laukkuunsa, että on niin surullista, että nykyhetken teinitrendipellepygmejä ei ryhdin perusteella erota gro-magnon-ihmisistä ja niiden pitää yrittää päteä lippiksen kulmalla, puhevialta kuullostavalla honotusartikulaatiolla ja hankkia rohkaisua nuuhkimalla jonkun kaverinsa mopon bensatankkia.

Astelin korkeakorkoista itseäni yli 10 senttiä lyhyempien, leukansa loksauttaneiden ja höntinnäköisten kaverien ohitse ulos ja onnittelin itseäni siitä, etten testannut korkojeni terävyyttää kävelemällä tyyppien varpaiden yli. Sipsuttelin bussia odottavien joukkoon ja yritin väistellä bussien roiskuttamia vesimassoja. Töissä onnistuin pitämään kieleni kurissa, vaikka pinna oli kireä kuin salarakkaan toppi ja monenlaista vipeltäjää osui taas tielle...