Turn Loose the Swans

En ole koskaan ymmärtänyt niitä naisia, jotka julistavat vihaavansa muiden naisten seuraa ja hengaavansa mieluummin poikaporukassa, koska muut naiset ovat niin kieroja - korostaen itse olevansa Hyvin Poikkeuksellinen Nainen. Pliis. Älä tallo siskoutta lokaan ja etsi fiksummat frendit.

Minulla on kaikensukupuolisia ystäviä, ja kaikissa sukupuolissa on urponsa. Kaikki ihmiset eivät myöskään tule juttuun keskenään tai ole sydänystäviä. Se on ihan normaalia. Prinsessakäytöksellä ja huomion hakemisella ei saa ystäviä ja menestystä missään. Erilaiset ystävät ovat rikkaus ja omaan sukupuolta ei kannata dissata. Jos olet käyttänyt koko ikäsi muiden naisten mollaamiseen, siskosolidaarisuus ei pelasta.

Stressiviikon lopuksi oli vähällä jäädä ystävän juhlat väliin, kun pitkät työpäivät ja kaverien jeesaaminen olivat vieneet mehut. Onneksi kampesin itseni, tuomiset ja viinin metroon ja reissasin itään.

Kun räkättää meikit poskille ja puhuu pitkään ja innokkaasti tärkeistä ja vähemmän tärkeistä asioista vanhojen tuttujen kanssa, huomaa hengittämisen ja olemisen olevan helpompaa. Kotiin palatessa askel oli kevyempi ja hieman aiottua suurempi alkoholimäärä kaatoi uniongelmaisen kuin laudanum.

Ystävät ovat se elämän kultareuna, jonka haluaa pitää kirkkaana. Kiitos ikuisesti, girls! <3

Totuuden hierominen vasten toisen kasvoja on harvoin nautinnollista, jos koskaan. En ole ihmisiä, jotka kokevat sadistista tyydystystä toisten ihmisten nöyryyttämisestä. Totuuden hieromisen sijasta joutuu yleensä vääntämään rautalankaa solmuille, jotka haastavat materiaalin luonteen.

Kuka on se, joka määrää totuuden?
Kuka on se, joka on joustanut?
Kuka on se, joka on vaatinut mahdotonta?
Kuka on se, jonka puheen ja toiminnan ristiriita on melkoinen?
Kuka on se, jonka loputkin yöunet ovat kadonneet jonnekin mustaan aukkoon?

Kuka on se, joka pohtii, miten paljon rakkautta, kunnioitusta ja luottamusta saa tuhottua lyhyessä ajassa olemalla itsekäs, ajattelematon - ja sairas. Niin sairas.

Kuinka paljon sen, joka ei (ilmeisesti) ole sairas, pitää kestää ja ymmärtää?

Kuinka se on aina niin, että ns. tiedostava mies käyttäytyy samaan tapaan kuin misogyniusti - tarjoamalla vain oman tapansa toimia. Sen, joka on universaali totuus, koska miehen sana on sellainen. Sen, joka ei neuvottele ja keskustele. Ja se, joka tulee myöhemmin itkemään perään ja selittelemään ongelmiaan sairaudella. Kun ei vaan pysty.

MInun totuuteni ei ole kaunis.
Ja on luultavasti liikaa.
Se tulee silti ulos.
Tämä nainen ei vaikene seurakunnassa.

Ystäväni on kutsunut alkuvuotta myötätuulen ajaksi, minä taas olen taistellut vasta- ja sivutuuleen. Merellä kaltaiseni pursi olisi jo kellahtanut, mutta maalla suomalaisnainen voi puhtaalla kiukulla ja sisulla navigoida itsensä läpi monenlaisten myrskyjen. Mastoja katkeaa ja purjeita repeää, mutta kaleeri kulkee ja siskoihin voi luottaa.

Kun elämässä on alavire valloillaan, huomaan piiskaavani itseni lähes maaniseen vauhtiin. Töissä on karmea kiire (hyvä), joka viikonloppuna on muuttoja (hyvä), koulutuksia (hyvä), tutustumiskursseja (hyvä), opiskeluaikaa (hyvä) ja töitä (hu-- hyvä). Lisänä pieniä juhlia (hyvä).

Huomaan edelleen pelkääväni lamaantumista. En ole koskaan jäänyt suremaan sängyn pohjalle vaan rynnännyt paniikissa ovesta ulos tai alkanut kuurata pientä asuntoani, järjestellyt tavaroita tai raahannut huonekaluja paikasta toiseen.

Aiemmin käsi hakeutui turhan halukkaasti herkkujen pariin, nyt vatsa kurnii nälkää. Niukempi syöminen on tuonut mukanaan sen, että pysyy liikkeessä. Sen avulla voisi myös mahtua siihen suosikkimekkoon 15 vuoden takaa, joka lienee kesällä taas muodissa. Eipä tarvitsisi ostaa uutta juhlakolttua, kun ei juhlaoloa oikein ole näköpiirissä.

Mihinkään toimintaan ei kuitenkaan voi paeta sitä, että edessä on isoja päätöksiä. Toisaalta myös oma paha olo pitää päästää ulos. Kun itse on ollut koko ajan se, jonka pitää ymmärtää ja tukea, haluaa antaa toisella osapuolelle pienen leikkauksen omasta kokemuksestaan. Saapa asiansa ainakin sanottua, tasapuolisuuden nimissä.

Vastatuuli puhalta hiukset kasvoilta ja sen kosteus tuntuu hyvältä. Kyllä tämä tästä, ihan varmasti.

Varsin usein Aikuinen Nainen (siis minä, ainakin ikävuosien puolesta) huomaa ajattelevansa, ettei mikään ole muuttunut teinivuosista. Olisi tarvetta Suosikin Eki-sedälle tai muulle oraakkelille, joka osaisi tulkita mystisiä ennusmerkkejä tuulen seuraavasta suunnasta tai orastavasta kriisistä. Korpunkuivaa asiallisuutta ja asiallista empaattisuutta, jota nuoruusvuosien agony auntit/unclet huokuivat, kaipaa kuormittunut mieli kaikenlaisen höttökuorman keskellä.

Teininä ei ohjeita kuunnellut, meni vain tuulta päin takki auki. Ehkä pitäisi jatkaa samaan malliin ja jättää kaikenlaiset neuvojat oman onnensa nojaan? Haistattaa pitkät ja toivottaa piutpaut ihan kaikelle ja lähteä. Toisaalta luonto haraa vastaa, vaatii sopimaan, tutkimaan, selvittämään, katsomaan. Onko se laiskuutta, myöntyväisyyttä, alistuneisuutta, toisten huomioimista vai elämänkokemuksen sanelemaa turtumusta?

Mistä ulkoisesti aikuinen ja sisäisesti teini-ikäinen saisi neuvoja, kun eksistentiaalinen eurooppalaistyyppinen ahdistus olemassaolopohdintoineen, filosofisine kysymyksineen ja sofistikoituine väsymysviitteinen on hitaasti ja varmasti muuttunut metsäsuomalaiseksi ahistukseksi, jossa eniten vituttaa kaikki, kiukuttaa kuin jääkäpyä raahaavaa oravaa ja energiaa menee ihan saatanasti ulkokuoren ylläpitoon.

Dear Eki, mitä tehdä, kun toisten ongelmat eivät ole minun syytäni, mutta itse niistä kärsin ja tunnen syyllisyyttä? En jaksa kirjoittaa sonetteja tai vetää perseitä. Töissäkin pitää käydä ja elämää elää kaikesta huolimatta. Kaipa tässä mennään eteenpäin kuin mummo lumessa. Ei missään tapauksessa sanota, että go with a flow. Kyseisen latteuden käyttämisestä pitäisi asettaa holhouksenalaiseksi.