Turn Loose the Swans

Pakkaan laukun. Asettelen vaatteet valmiiksi. Laitan eväät omassa pussissaan jääkaappiin. Juon lasillisen vettä ja otan kalkkitabletin. Nauhoitan tennarin nauhat auki. Napsautan varmuusketjun. Väännän Hakenin hieman kovemmalle ja huokaan. Kohta nukkumaan, jotta kykenee heräämään ajoissa. Huominen työpäivä.

Olen ollut huolestuttavan pitkään sellaisessa tällä mennään -tilassa töiden suhteen. Intohimo on kadonnut jonnekin ja eteenpäin vie enimmäkseen velvollisuus. Työ on ojankaivuuta: lapiotyötä, urakkaa, "keliolojen" lisätessä välillä raskautta. Rapa roiskuu, sen on pakko antaa roiskua, jotta hulluden vankkuri pysyy liikkeellä.

Välillä se vanha intohimon liekki leimahtaa kuin virvatuli pimeydessä. Siitä tulee mieleen Pienen runotytön, Uudenkuun Emilian, Leimahdus, joka pakottaa kirjoittamaan ja luomaan. Leimahduksen jälkeen olo on pöllämystynyt ja hämmentynyt, muistikuvat palaavat. Tällaista se oli parhaimmillaan monta tuntia viikossa.

Joku muistuttaisi, että työ vain pitää tehdä. Se ei voi aina olla ihanaa, mielenkiintoista, jännittävää ja juhlavaa. Että arki on sitä lapiotyötä, roiskuvaa rapaa ja harmaata apatiaa. Arjen tärkeä työ on perusta niille juhlahetkille, joita osaa sitten kaiken paskan keskellä arvostaa. Se on ajatus, jota minun on jotenkin vaikea kestää.

Työni ei ole mitään huippupalkkaista, mutta sillä on suhteellisen iso yhteiskunnallinen merkitys. Mutta ei se pelkkä merkitys riitä silloin, kun päätään hakkaa seinään päivä toisensa jälkeen.

Kaipaan niitä hetkiä, jolloin istuin suunnittelemassa innoissani seuraavaa päivää aamukolmeen ja raahauduin neljän tunnin yöunilla töihin. Kun sitten näin suunnitelmani nousevan lentoon ja muotoutuvan taitavissa, halukkaissa ja motivoituneissa käsissä ja mielissä joksikin suurenmoiseksi, tunsin onnistuneeni.

Nyt pyörin pahimmillaan sängyssäni kuin broileri vartaassa ja yritän saada itseni takaisin uneen. Työstressi vie välillä unet ja huoli omasta motivaation häilyvyydestä pohdituttaa. Kun on tottunut suhtautumaan työhönsä intohimona, elämän tärkeimpänä sisältönä ja pelastusrenkaana, on työhevosen roolia vaikea hyväksyä.

Menen nukkumaan ja toivon, että huomenna olisi päivä, jona Leimahdus tulisi.

Kuka kertoo sen, mikä on oikein?
Kenen totuus on täyttä totta?

Miten tehdä se, mikä on oikein?
Miten tehdä se, mikä on oikein, kun siihen ei ole mahdollisuutta?

Mikä on onnen hinta?
Mitä on onni?

Mitä ihmisen pitää kestää?
Mitä enemmän ei tarvitse kestää?

Kenellä on oikeus päättää, mikä on hauskaa?
Kenellä on oikeus päättää, mikä on loukkaavaa?

Kuka sanoo, että kiltteys ja ystävällisyys ovat typeryyttä?
Kuka sanoo, että kun kiltti ja ystävällinen on jämäkkä, hän onkin äkkiä bitch.

Kuka sanoo, milloin työni on tehty tarpeeksi hyvin?

Entä sitten, kun minulla ei ole koskaan mahdollisuutta tehdä sitä tarpeeksi hyvin?

Riittämättämyys ja sopimattomuus normiin ovat olleet minulle arkipäivää suurimman osan elämästäni. Olen yrittänyt parhaani mukaan vakuuttaa itselleni tässä viime vuosina rauhoittuneeni ja seestyneeni tätisarjaan sopivaksi, mutta fakta on, että meitsi erottuu edelleen joukosta, eikä todellakaan yleensä hyvässä mielessä.

Olen aina liikaa tai liian vähän jotakin.

Puhun liikaa. Kun minua ei huvita puhua, puhun liian vähän.

Kannan liikaa vastuuta ja sen jakamisesta puhutaan. Kun yritän jakaa, syytetään työn välttelystä.

Minua pidetään iloisena ihmisenä ja siksi kovin huolettomana. Ja paskat.

Kun en jaksa nauraa, valitetaan, etten jaksa piristää muita.

Minulla ei ole huolia, koska hymyilen paljon.

Olen kuitenkin ajattelematon tuulihattu, koska minulla ei ole lapsia eikä miestä.

Minulla ei voi olla niin raskasta kuin perheellisillä. Ei taloudellisesti eikä muutenkaan.

Elän huoletonta ja pinnallista elämää.

*

Pohdin aiheen tiimoilta keskiraskasta kenttävitutusta viime viikolla, jolloin päätin laskeutua vitutuksen välttelyyn. Paras tapa siihen on vältellä osaa ihmiskontakteista esimerkiksi töissä. Niinpä olen istunut enimmäkseen omassa työhuoneessani ja jättänyt kahvitauout ja yhteiset lounaat väliin. Ollut sinänsä hyvin helppoa, koska töitä on viime viikot ollut varsin paljon liikaa, joten lounaan huitaiseminen koneen ääressä tai pikainen termomukin täyttö ei kiinnitä huomiota.

Samaan tapaan olen jättänyt sivuun syyllistävät ja aina palvelua odottavat tuttavuudet. Minulla ei ole oikeasti aikaa eikä kiinnostusta pönkittää jonkun egoa. Erityisesti sellaisen, jonka olisi syytä katsoa peiliin ja lopettaa itselleen valehtelu.

*

Kukaan tässä maailmassa ei ole täydellinen. Itse olen kaukana siitä. Jossain vaiheessa alkaa kuitenkin väsyä siihen, että omalla kohdalla normi on asetettu niin korkealle, että sen saavuttaminen on vaikeaa, lähes mahdotonta.

Katselin aamulla kasvojani peilistä. Otin käteeni paksun mustan rajauskynän ja piirsin silmiini kunnon viivat ja nyöritin jalkaani kunnon popot. On aika kaivaa itsensä ulos mukavan naisen luolasta ja palata korppien joukkoon.

Katselin työhuonetta ja väänsin Spotarin kovemmalle. Korpinpesä.

Päivän päätteeksi asiointi-ilme kiristi kasvojani, mutta selässäni tunsin siipien liikahtelevan. Muutokset tapahtuvat hiljaa.