Eräissä illanistujaisissa ruodittiin näyttelijöiden ja laulajien ulkonäön merkitystä heidän suosioonsa. Indie-ihmiset pohtivat omassa lajissaan imagon merkitystä, metelipuolella pohdittiin true-efektiä, laulelmaihmisit pohtivat sielukkuuden määritelmää.
Meidän oli helppo ruotia pintaliitopoppia kovin sanakääntein, kun ei tarvinnut pelätä astuvansa kenenkään varpaille (tai ei ollut kiusausta mässyttää ärsytysmielessä). Emme keksineet kenenkään imagorakennetun tähden/tähtösen olevan erityisen erinomainen taiteellisesti. Teinipopulan muovisuus oli oma lukunsa, mutta saimme myös melkoisen keskustelun aikaiseksi Madonnasta.
Madonna on läpeensä kaupallinen, läpeensä pintaliito ja läpeensä tuote. Tuote, jonka on pakko yrittää pysyä hampaat irvessä trendien aallonharjalla, mahdollisimman nuoren ja iättömän näköisenä sekä tehdä kaikki mahdollisimman näkyvästi ja isolla kädellä. Madonnan pitkä urakaan ei tee häntä immuuniksi ulkonäköpaineille: hänen ulkonäkönsä ja treeninsä saavat aikaan samanlaista suunsoittoa kuin Jessica Simpsonin lihoaminenkin.
Yritimme miettiä Madonnalle miespuolista ja suurin piiretin samanikäistä ja -tasoista vastinetta. Kukaan samantyylinen poppari kun ei ole päässyt tuollaiseen suosioon ja asemaan - eikä ole ainakaan pysynyt samalla tavoilla pinnalla koko aikaansa.
Toisaalta yritimme samaan aikaan löytää naispuolisen vastineen Leonard Cohenille - tämänkin ura hakee vertaistaan niin pituudessa kuin laadussakin. Emme löytäneet...
*
Madonnan kohdalla toteutuu täysin perinteinen huomio, että naisen on pakko olla hyvännäköinen pärjätäkseen kaupallisessa musiikkibisneksessä. Tämä pätee pintaliitopopin lisäksi miltei jokaiseen musiikkilajiin. Toisinaan hyvännäköinen muovautuu "oikeannäköiseksi", "tarpeeksi persoonalliseksi" tai "tarpeeksi omaleimaiseksi". Mikään musiikkilaji ei selviä tästä ulkonäköansasta puhtain varpain - eivät metallistit, laulelmaiset eivätkä indietkään. Klasarin puolella ulkonäköpaineet ovat pintaliitopopin luokkaa - turhan rehevä sopraano joutuu laihdutuskuurille, vaikka pesisi missimuotoiset kilpailijattaret 6-0.
Beth Ditto ja osa maailmanmusiikin naislaulajista nostetaan usein esimerkeiksi kauneuskäsityksen erilaisuudesta. Ditto on saanut olla se säännön vahvistava poikkeus - hän on ajanut roolinsa kunnolla yli poseeramalla huikeaakin huikeammissa releissä ja toikkaroimalla melkoisessa kunnossa ties missä. Mielenkiintoisen särön tähän haistakaavittu-osuuteen saa mainitsemalla, että yksi hänen bestiksistään on Kate Moss...
Maailmanmusiikissa taas suurin osa suuremmista tähdistä (esimerkiksi Cesaria Evora) ovat ansainneet suosionsa vuosien työllä. Vanhemmalla iällä capverdeläisen laulajattaren kuuluukin olla rekevä matami ja röyhytellä sikaria lavalla. Toisaalta, soulin ja popin puolella Tina Turner astelee edelleen lavalla miniäkin minimmässä mekossa, joten edes tiettyyn ikään tullessa ei armoa automaattisesti suoda.
*
Vaikka miehet selviävät niin elokuvan kuin musiikinkin puolella naisia helpommalla, eivät ulkonäkö- ja ikäpaineet ole heillekään tuntemattomia. Miehille tosin iän katsotaan tuovan karismaa...
Saimme metallistijengistä aiheeseen mielenkiintoisen näkemyksen Sweden Rockin ja Wackenin vakiokävijältä, joka huomautti, että osa porukasta painelee innolla kuuntelemaan Gunnarit, Waspi, Mötikät ja muut tuetut kasaridinosaurukset, joilta on mennyt soundin, lauluäänen, uskottavuuden ja sisäelimien lisäksi ulkonäkökin. Poikkeuksia on vain yksi: vaikka vuodet kuluvat, Doro Pesch pysyy yhtä hehkeänä, simpsakkana ja heleä-äänisenä. Puolet Doron keikasta häntä jo pikkupoikina fanittaneet miehet pohtivat kuulemma sitä, miten se on mahdollista. Ja että kuinkahan vanha sekin jo on...
Doron on pakko mahtua nahka-asuunsa samaan tapaan kuin Tarja Turusen on pysyttävä tietynlaisena. Kun Nightwish esitteli uuden laulajan, äänen lisäksi keskusteltiin vähintään yhtä paljon hänen ulkonäöstään. Goottimetallilaulajattaren on mahduttava tiettyyn muottiin, eikä örisevä naislaulajakaan saa näyttää miltä tahansa. Angela Gossow'n ääni tai Arch Enemyn uusin levy eivät tasan ole ainoa asia, joka saa porukan jonoon lavan äärelle...
*
Kasarin glamrock oli pöyheän hiuspehkon ja "kauniiden" meikkibändien kulta-aikaa, joilta muistoilta ei pelasta vahvinkaan meikki nykypäivänä. Kasarilla riehuneiden bändien hurja elämä kun ei näy pelkästään maksassa.
Kasarilla aloittaneet rankemman metallin miehet ovat myös vanhentuneet, mutta yrmyys sopii heidän tyyliinsä. Joskus on kyllä ollut pakko miettiä, millainen olisi Kerry Kingin naispuolinen vastine...
Oman teini-ikämusan artistien, siis ysärin (melo)deathin, rässin, bläkkiksen ja muiden vastaavien karisman kerääminen on pikkuisen eri kantimissa kuin kasarin meikkipoikien. Tuttaviston rässimiehen suurin ulkonäköhuoli olisi kaljuuntuminen, silloin ei propelli enää pyörisi. Vaikka enimmäkseen tulee paineltua reisitaskuhousuissa, pientä paniikkia kuulemma tulee myös alkavasta kessistä ja sen asettelusta nahkahousuihin. Moshaava kessi Amon Amarthin tyyliin ei kuulemma sovi omaan pirtaan.
Moni ysärin hintelistä rankemman metallin bändeistä on tosin aivan aidosti kerännyt vuosien ja levyjen myötä myös karismaa. Amorphis tuli monen tietoisuuteen vasta näyttävätukkaisen Tomi Joutsenen myötä, mutta bändiä vuosia fanittaneeseen porukkaan kuuluvana haluaa aina huomauttaa, että muuta bändiä on myös ollut jo vuosia ilo katsella sen jumalaisen soiton kuuntelun lisäksi. Toisaalta nämä bändit olivat ensimmäinen bändisukupolvi, josta yhä useampi lähti rundaamaan muuallekin kuin Suomeen. Soittovarmuus, esiintyminen ja kokemukset tuovat aivan erilaisen karisman kuin harva kiertely paikallispizzerioiden nurkissa.
*
En ole elämässäni alkanut fanittaa ainuttakaan bändiä tai artistia ulkonäön vuoksi. (... tai ehkä sittenkin jotain lapsuuden jazz-tätiä, jolla oli upea mekko älppärin kannessa...) Silti en kiellä, etteikö silmää miellyttävä lavaesiintyminen ole mukava lisä. Jos lavalla on bändi, joka soittaa loistavaa musaa vahvasti omalla soundilla, laulajalla on tummasävyinen ääni, keikalla on hyvä fiilis ja meno sekä lavalla on raamikasta ja pitkätukkaista porukkaa, viihdyn varmasti.
Toisaalta rakkauteni musiikkiin ei ruostu, vaikka ulkoinen muoto ruostuisikin.
Type 0 Negative oli aina yhtä loistava, oli Steele missä kunnossa tahansa. Ronnie James Dio muuttui vuosi vuodelta pienemmäksi ja kumarammaksi, mutta lauloi aina yhtä komeasti hyvin rullaavan bändi säestyksellä. Nevermore kuulosti jumalaiselta Tuskassa, vaikka neljän vuoden takaisen Tavastian hurmiokeikan pääpiiskuri Warrel Dane näytti elävältä ruumiilta ja bändin transsia aiheuttanut hiuksisto oli harventunut ja lyhentynyt.
Sitten kun musiikki ruostuu, ruostuu kaikki muukin. Itse en ole koskaan ajatellut, etten voisi kuunnella jotain artistia, koska tämä on "niin vanha". Oli pikkuisen ihmeissäni, kun töissä eräs työkaveri kommentoi keväällä muistaakseni Ozzy Osbournen ikää ja ihmetteli, miksi niin vanha tyyppi kiinnostaa. (Kyseisen tyypin mielestä tosin myös Alexi Laiho oli jo aika vanha...) Teineiltä tuollaisen kommentoinnin vielä ymmärtäisi, mutta puolivälissä kolmeakymmentä olevan olettaisi omaavan jo hieman perspektiiviäkin...
*
Pianistiystäväni hymähti kerran, että onneksi hän on se näkymätön säestäjä. Hänelle riittää se, että pukeutuu mustaan siistiin mekkoon, asettelee hiukset tyylikkään huomaamattomasti ja liukuu osana kulisseja paikalleen säestämään milloin ketäkin.
Ei tarvitse ajatella ryppyjä, vatsanahkaa, biksarajaa, assistenttia, levymyyntiä tai sitä, että on kiertueen lopulla tullut vetäistyä kunnon shampanjaperseet ja eksyttyä Berliinissä kunnolla. Hänen huilistimiehensä tosin joutui laihdutuskuurille, koska tuli petti hänen altaan kesken Schubert-harjoitusten.
