Turn Loose the Swans

Aiemmin illalla synttäribileissä:
Kaksi siideriä kumonnut kauhumama: Eikösshua nolotha khäydä bhaareisha, vai ookshä jokhu phuuma nykhyää?
Minä: Ei nolota. En ole puuma.
Kauhumama: Shiish, mun vanhin lapshi on jo viishtoistha, kohtha she khäy shun kansha samoisha baareisha.'
Minä (ironisesti): Ai kun kiva, voinkin sitten antaa sille samanlaiset pakit kuin kaikille muillekin huonotapaisille pikkukundeille.
Kauhumama: Ei mun lapshi iskhe naishia bhaareistha, se löythää Shen Oikhean ripariltha.
Minä: Ja joulupukki asuu edelleen Korvatunturilla...

*

Baarissa:
Humalainen mies: Ootsä naimisissa?
Minä: En.
Mies: Seurusteletsä?
Minä: En.
Mies: Ootsä siis vapaa?
Minä: Olen.
Mies (extratuuhea ketunhäntä kainalossa): Miten tuollainen nainen voi olla vapaa?
Minä: Käyn väärissä paikoissa ja vedän puoleeni vääränlaisia miehiä.
Mies (äimänä): Oikeesti? Siis missä sä käyt?
Minä: Esmes täällä...

*

Kotimatkalla:

Humalainen mies: Mää shaatan shuut kotiin.
Minä: Et saata.
Mies: Mikshen?
Minä: Sä olet liian vanha, humalassa ja miespissis.
Mies: Mä thunnen h-e-n-k-i-l-ö-k-o-h-t-a-i-s-e-s-t-i BheeBhee-Nikhon?
Minä: Kuka se on?
Mies: Ekshää tiedä khuka on BheeBhee-Nikho?
Minä: En onneksi.
Mies: Shää olet shivisthymäthön ihminen.
Minä: ... ja sinä et edes tiedä, mitä sivistys on.

Kun
asiat
ottavat
liikaa
päähän
,
kannattaa
lähteä
kuuntelemaan
meteliä
.

Jos
asiat
eivät
ota
yhtään
päähän
,
silloinkin
kannattaa
lähteä
kuuntelemaan
meteliä
.
Niin
se
vain
on
...

Lueskelin hömpäppäälehteä kaikessa rauhassa ennen tanssituntini alkua. Olin käpertynyt sopivaan nurkkaan ja yritin olla pois eestaas kulkevien ihmisten tieltä. Ympärilläni istuskeli ja kuljeskeli kaikenikäisiä ja monenkokoisia naisia. Paljaat varpaat, lenkkarit, jumppatossut, tennarit, tanssitennarit, puomitossut ja aerobictossut kuljettivat omistajiaan moniin suuntiin. Yhtä monenlaiset treenivaatteet vilahtelivat silmissä.

Kaksi ikäistäni naista oli kiiruhtanut töistä suoraan tanssimaan ja siunaili tuntia odotellessaan lumimyräkän pieksemiä olemuksiaan. "Onneksi tänne ei tarvitse tällätä", toinen huokasi sitoessaan tukkaansa ponnarille. Toinen muisteli kauhistuttavaa tutustumiskertaa jollekin keskustan kalliille salille, jossa käyvien ihmisten seassa tunsi itsensä kalpeaksi laardikasaksi ja sai sääliviä katseita, koska "rasvaprosentti ei ollut samaa luokkaa kuin kevytmaidolla, iho ei ollut solariuminruskea ja treeniasu ei ollut piukea merkkituote". Hymähtelin itsekseni ja katselin omia hyvin kulutettuja joogahousujani, uskollista treenipaitaa ja lähes loppuun tanssittuja tossuja.

Päädyin käymälleni salille kaverin vinkistä heti Helsinkiin muutettuani. Kyseessä on kiva paikka, jonne monenlaiset ihmiset tulevat treenaamaan, eivät näyttäytymään. Samasta syystä olen päätynyt myös niihin tanssikouluihin, joissa olen käynyt näyttämässä kaksi vasenta jalkaa omistavalta ja yhtä notkealta kuin vanha mänty - ilman kalliita merkkivaatteita.

En ole välineurheilun ystävä millään elämänalueella. Luultavasti se on ihan kotikasvatuksen peruja: isäni ajaa ikivanhalla autolla eikä koskaan ole innostunut kotielektroniikan kilpavarustelusta; äitini on tarkoituksenmukaisuuden ja käytännöllisyyden mallinukke. Lapsuudessani meillä laitettiin kaikki "ylimääräinen" raha matkusteluun, kirjoihin ja kulttuuriin. Siksi en osaa edelleenkään ymmärtää hinkua hankkia ylikalliita merkkivaatteita, "it"-laukkuja tai "just-nyt-kuuman" suunnittelijan kenkiä - tai mitään muitakaan statushärpäkkeitä.

Ehkäpä sekä minun että siskoni valtavirrasta poikkeava tyyli on osittain kodin peruja. Vaikka vanhemmillani on monille asioille hyvinkin selkeät "mallimuotit", jättävät he nassuttamatta monista asioista, joista ystävämme kuulevat jatkuvasti "liberaalimmilta" vanhemmiltaan. Joskus olen miettinyt, missä vaiheessa vanhempani alkavat "välineurheilla" lastensa elämäntavan vuoksi. Toivottavasti eivät koskaan.

Olipas ihanaa keikkua tanssitunnilla! Saapas nähdä, kuinka jumissa kroppa on huomenna. Nyt kroppa kyllä on aivan hyytelöä, jalkapohjat tuntuvat littanoilta ja kyljissä siukuu. Mielikin on lähes rauhaisa.

*

Onneksi liikunnan avulla saa purkaa myös aggressionsa! Kerrokseemme on muuttanut joku, joka on joko idiootti (naapurin arvio), eksyksissä kaupunkilaisessa elämäntavassa (yläkerran naapurin arvio) tai moukka (minun arvioni). Kuka hyvänsä, tämän henkilön/näiden henkilöiden mielestä on ihan normaalia säilyttää muuttokamoja päiväkausia käytävällä niin, että osa naapureista ei saa oviaan auki, jättää roskat lojumaan portaisiin ja kerrosparvekkeelle sekä jättää alaovi auki vaikka koko yöksi, kun muuttokamoja laahataan.

Sama porukka (ilmeisesti) oli myös kommentoinut 7. kerroksessa asuvalle yli 8-kymppiselle rouvalle, että tämä voisi kyllä kävellä portaat ylös, ettei heidän muuttonsa häiriinny. Nämä ihmiset eivät osaa myöskään käyttää hissiä. Se on nykyään aina jumissa meidän kerroksessamme tai alimmassa kerroksessa. Hississä ei ole mitään vikaa, mitä nyt joku urpo jättää hissin oven/veräjän auki. Kumpikin vaatii melkoista lahjakkuutta, melkoista voimaa avaustilanteessa tai aitoa ilkeyttä, sillä ovi ei jää itsestään auki tai veräjä jätä sulkeutumatta.

*

Asun isossa ja rauhallisessa talossa, ja pääosa naapureistani on tosi mukavia. Yhdestä tai parista urposta tosin voi olla yllättävän paljon haittaa. Ehkä yhdeksi vaarallisimmista osoittautui taannoin jostain sydän-Savosta kotoisin oleva pojantyperys, joka jätti aina rappumme alaoven kunnolla auki, kun hänellä oli kavereitä tulossa kylään/kylässä/ehkä kenties kulkemassa ohi. About. Rapusta sai heittää ulos oikeasti pelottavaa sakkia, soitella talkkarille&huoltoyhtiöön ja pahimmillaan suoraan poliisille. Pojan vuokranantaja (ilm. joku sukulainen) hankkiutui kaverista pikavauhtia eroon, mutta ne kaverin kolme asuinkuukautta olivat kyllä melkoiset. Melkein joka aamu sai väistellä sisälle mönkineiden spugujen eritteitä/eväitä. Kaveri ihmetteli kuulemma lopuksikin talkkarille, että miksi kaikki olivat niin tiukkapipoisia, heillä kotonakin oli KOKO talon ovi melkein aina auki. Ei herrajumalaperkele...

Kalliolaiseen tapaan talossamme asuu myös jonkin verran viinaan menevää kansanosaa, mutta he ovat harmittomia ihmisiä. Suurimpana ongelmana lienee edelleen se, että talon ullakot raidataan 4-5 kertaa vuodessa. Kukaan tosin ei kellarissa tai ullakolla mitään arvokasta säilytäkään. Sinänsä ikävä juttu, sillä pienissä asunnoissa ei säilytystilaa liiemmin ole. Kyseessä on oletettavasti joku entinen asukas tai asukkaan kaveripopula.

*

Suurimman urpopalkinnon taitavat saada vastapäätä olevat trendipellebaari ja -klubi. Juorujen mukaan taloyhtiön hallitus olisi tarttumassa asiaan. Olisikin ihan kiva saada nukkua ilman, että jommasta kummasta kaikuu kuuluva bassolinja tai jopa biisin tunnistaa... Kaverini arvion mukaan myös poliisiratsia voisi auttaa, sillä molemmissa kuulemma käy yleisesti myös alaikäisiä - mm. kaverin pikkusiskon 16-vuotiaita kavereita. No, sitä musaa kuunnellakseen täytyykin olla melkoinen teini...

Kaverin mukavat lapset ovat olleet luonani hoidossa vanhempien leffareissun ajan. Toinen muksuista potee astmaa, ja pakkaset ovat olleet murhaa. Ilmankostuttimesta huolimatta tyttösen hengitys ujeltaa pelottavasti, ja viime yönä on käyty jo sairaalassa. Keittiössäni on kokattu pizzaa ja puolukkapiirakkaa sekä palvottu Sonata Arcticaa. (Minä yritin vääntää volaa pienemmälle.)

Sitten on katsottu telkkua. Toinen lapsista kanavasurffaili kaikessa rauhassa, kunnes sai kesken Kymppiuutisten minut ja siskonsa koukutettua töllön eteen, koska "Täältä tulee jotain ennätyksellisen yököttävää." Kyseessä on parhaillaan Livillä rullava dokkari brittiläisestä teinistä, joka haluaa olla seuraava Jordan. Tai siis hänen feilannut ex-glamourmallimutsinsa haluaa.

Kaksi fiksun äidin ja mukavan isäpuolen lasta (toinen 12 ja toinen 13) tuijottaa töllöä monttu auki ja kauhistelee näkemäänsä. "Onneks äiti käskee tehdä läksyt kunnolla", huokaa toinen. "Onneks äiti ja Jartsa (isäpuoli) tykkäävät meistä aina. Aattele, jos tykkääminen ois kiinni jostain paidan väristä tai tästä mun hinkuastmasta, jonka vuoksi mä ujellan koko ajan", parahtaa toinen.

Itse katselen dokkaria nuorten kanssa työskentelevän silmin. Kun tyrkkymutsi selostaa, että lasten pitää anta kasvaa aikuiseksi "AJOISSA", tekisi mieli huutaa. Ei aikuisuus ala 12-vuotiaana!

Ei lapsi ole nukke, jota meikataan ja puetaan ja jolla hankitaan itselle elintasoa. Ja jonka kautta yritetään menestyä. Dokkarin tyrkkymutsi on liaani, joka tuntuu kuristavan lapsensa (tai ainakin tämän arvot ja itsetunnon) kasaan. Oksettavaa.

Olen aina sanonut tuntevani paljon outoja ihmisiä. Iso osa heistä on ihania, osa heistä on sekä rasittavia että ihania. Osaa tuttavista väistän suosiolla ja toivon, että heitä ei tarvitsisi koskaan tavata.

Oma lukunsa ovat tuttavapiirissäni olevat hörhöt, joista suurin osa on jotain entisten opiskelukaverien kavereita, entisiä työkavereita, entisiä naapureita tai entisten seurustelukumppaneiden kavereita. Suurinta osaa en onneksi tapaa kovin usein. Eilen tuli taas lähikaupan edessä tavattua hörhö pahimmasta päästä. Pappa betalar meets trendipellebaari meets paha päihdehabit. Lopputuloksena on kammottava tapaus, jota onneksi näkee korkeintaan pari kertaa vuodessa muutaman minuutin. Yleensä tapaaminen päättyy siihen, että tulee otettua rapakat ritolat.

*

Tuttava: "Lähetkö taas huomen palvoon zaatanaa ja kuunteleen kamalaa muzaa?"
Minä: "En. Minä kuuntelen hyvää musiikkia ja tapaan kavereita. Enkä ole kyllä koskaan palvonut saatanaa enkä juuri jumaliakaan."
Tuttava: "Eikös ne kaikki ihmiset oo zellazii epämääräizii dokaavii ja työttömii zaatananpalvojii kuten kaikki noiz biireiz?"
Minä: "Mun akateeminen ja ei-akateeminen tuttavistoni käy töissä ja elelee hyvää elämää, kiitos kysymästä. Ainakin sinun piireihisi verrattuna."
Tuttava: "Ziis häh, mä opiskelen hei yliopistoz!"
Minä: No voi wow, niin minäkin. Ja käyn töissä ja ja tienaan omat rahani. Jos sinulla on siitä isin rahoilla elelevästä indie- ja pössyttelyelämäntavastasi lähtien jotain massutettavaa, niin ihmettelen. Tietävätkö sun vanhempasi muuten vieläkään siitä, että olet saamassa häädön elämäntapasi takia?"
Tuttava: "Vittu oot ilkee. Eikz zult heru yhtään zympatiaa?"
Minä: "Jos ihminen saa Alppiharjussa häädön talosta, jossa asuu epätavallisen paljon harmaan alueen väkeä, oma elämäntapa lienee aika överi..."
Tuttava. "Zä ootki niin pikkuporvarilline!"
Minä: "Sanoo ihminen, joka menetti duuninsa jäätyään kiinni huumetestissä."
Tuttava: "Kyl huomaa, et oot zellane zäälittävä streittari ja mainstream-ihmine."
Minä: "Mahtavaa, olen siis pikkuporvarillinen ja valtavirtatyylinen satanisti, työtön ja työnarkomaani, streittari ja doku samassa persoonassa...Sun habit on tainnut syödä jo järkesi. Onnittelut!"
Tuttava: "Emmä oo mitn noist zanonu. Kuin zä ny tollazt voit väittää? Black metalhan on nastaa muzaa. Hei, minne zä nyt oot menoz? Mä haluizi vipata fygyy. Heiiiiiii?"

Mikä on varma merkki siitä, että unta on saatu liian vähän, töitä on tehty liikaa, sairastelu on vienyt voimia ja opinnot ovat stressanneet?

Lasillinen punaviiniä on aiheuttaa nukahtamisen ensin suihkuun, sitten keittiön tuolille ja lopuksi tietsikan ääreen, Kun nyt sitten siirryn nukkumaan sänkyyn, uni ei varmaan tule...

Tänään meni taas pariinkiin otteeseen usko ihmisten järkevyyteen.
Ahistaa & ahdistaa.
Onneksi viikonloppuna pääsee kuuntelemaan örinämusaa.
Kivaa!

Olen onnistunut kehittämään nyt alkuviikosta huikean suklaahimon - tai sitten kyse on jostain kummallisesta hormonaalisesti tekijästä, jonka vuoksi kello 17.35 iskee totaalisen järjetön suklaavaatimusfiilis. Olen joskus aiemminkin kärsinyt vastaavista, silloin kävelin vesisateessa reilut kymmenen kilsaa eestaas hakeaksi suklaalevyn kaupasta. Oi niitä aikoja. Nyt on Siwa pahan lähellä...

Suklaasyöpöttely ei lupaile hyvää viikonlopun korsettiinahtautumistalkoille. Siinä vaiheessa kun kuroo nyörejä kasaan ja kääntelee itseään kapeavyötäröisemmäksi, ovat kaikki ylimääräiset masun muffaosat tiellä. Tällä suklaasyöpöttelyllä tulee hankittua ainakin henkinen muffin top, jos ei muuta.

Nyt pitäisi sitten tässä korsetin, töiden, lapsenvahtiuden ja siivoilujen lomassa vain päättää, kutsuuko meteliexpo yhtenä, kahtena vai nollana päivänä, vai tuleeko sitä kirmailtua maakunnista saapuvissa seurueissa ihan muuten vain toreilla ja turuilla.

Eräs tuttavani ei jätä mitään sattuman varaan, hän aikoo pokata itselleen festariheilan sisätiloissa, kun ulkojuottokauteen on vielä jokunen aste ja kuukausi jäljellä. Kun kävin hakemassa kirjani lainasta hänen luotaan, oli meneillään suurisuuntainen vahausoperaatio (ei parketin) ja muu suunnittelu sidekickneidin kanssa. Upeiden neitien girlpowersuunnitelma oli sitä luokkaa, että jokainen suurin piirtein vapaalla jalalla oleva kaksilahkeinen saa varoa. Kirke on nyt karkuteillä... :)

*

En halunnut häiritä katiskanvirittelytalkoita vaan lähdin kotiin. Onnistuin onneksi kiertämään Siwan kauempaa, joten lisäsuklaat jäivät ostamatta. Seuraavaksi ajattelin mutustella omenan ja juoda kupin teetä...

Lienen lapsellinen, typerä, sinisilmäinen ja kaikkea muuta kuin cool. Olen ollut sellainen aina. Olen kuulemma ärsyttävän mukahyveellinen ja varovainen. Ai miksikö? Koska en tykkää puhua pahaa muista ihmisistä - ainakaan aiheetta.

Olen joutunut töissä tietyssä mielessä aika ikävään välikäteen, sillä kuppikuntamuodostus on viime aikoina saanut melkoiset mittasuhteet. Seläntakanapuhumisesta on tullut kunnon urheilulaji, kun kilpaillaan asemista ja määrärahoista. Minä en jaksaisi.

Ongelmani on se, että tulen ihan mukavasti toimeen lähes kaikkien työkaverieni kanssa. Olen ystävällis-iloinen ja positiivinen, mutta en ole hajuton ja mauton; olen varsin äänekäs ja omalla tavallani vaikutusvaltainen - koska en valita turhasta ja teen työni kunnolla. Yritän epätoivoisesti pysytellä kuppikuntien ulkopuolella, mutta se on vaikeaa, sillä vaikeudet ja resurssipula ovat isoja ongelmia. Silti tulee usein pohdittua, miksi se yhteen hiileen puhaltaminen on niin hemmetin vaikeaa.

Kaikilla työpaikoilla on ongelmia: kun niistä massutetaan työporukassa, puhutaan aluksi ongelmasta ja lopuksi ongelman vierestä. Katkeruuden purkaminen on terapeuttista, mutta tiettyjen enemmän tai vähemmän "syyllisten" työkaverien haukkuminen/mustamaalaus on puhtaasti lapsellista. Toisten ihmisten haukkuminen ja ryhmän ulkopuolelle jättäminen ei ole koskaan kivaa, siitä ei pitäisi olla ylpeä.

*

En pidä kaikista ihmisistä. En haluaisi olla kaikkien ihmisten kanssa tekemisissä. Kaikkien ihmisten kanssa on kuitenkin tultava toimeen - ainakin meidän aikuisten. Toisiin ihmisiin ja heidän tapoihinsa menee parhaimmillaan vain hieman aikaa tottua, silloin voikin mieli muuttua aivan täysin.

*

Ystäväni mukaan kiltteyssyndroomani aiheuttaa pakonomainen tarve tulla kaikkien kanssa toimeen. Kun istuin taannoin kaverin tupareissa tutustumassa uusiin ihmisiin, sai mustia katseita osalta kavereistani. Ilmeisesti minun olisi pitänyt väijyä sohvannurkassa synkeänä ja puhua vain omille kavereille. Minä en ymmärrä. Mutta minä olenkin lapsellinen ja naiivi idealisti. Ja samaan aikaan hemmetin rajoittunut nipo.