Statusmenoa

Lueskelin hömpäppäälehteä kaikessa rauhassa ennen tanssituntini alkua. Olin käpertynyt sopivaan nurkkaan ja yritin olla pois eestaas kulkevien ihmisten tieltä. Ympärilläni istuskeli ja kuljeskeli kaikenikäisiä ja monenkokoisia naisia. Paljaat varpaat, lenkkarit, jumppatossut, tennarit, tanssitennarit, puomitossut ja aerobictossut kuljettivat omistajiaan moniin suuntiin. Yhtä monenlaiset treenivaatteet vilahtelivat silmissä.

Kaksi ikäistäni naista oli kiiruhtanut töistä suoraan tanssimaan ja siunaili tuntia odotellessaan lumimyräkän pieksemiä olemuksiaan. "Onneksi tänne ei tarvitse tällätä", toinen huokasi sitoessaan tukkaansa ponnarille. Toinen muisteli kauhistuttavaa tutustumiskertaa jollekin keskustan kalliille salille, jossa käyvien ihmisten seassa tunsi itsensä kalpeaksi laardikasaksi ja sai sääliviä katseita, koska "rasvaprosentti ei ollut samaa luokkaa kuin kevytmaidolla, iho ei ollut solariuminruskea ja treeniasu ei ollut piukea merkkituote". Hymähtelin itsekseni ja katselin omia hyvin kulutettuja joogahousujani, uskollista treenipaitaa ja lähes loppuun tanssittuja tossuja.

Päädyin käymälleni salille kaverin vinkistä heti Helsinkiin muutettuani. Kyseessä on kiva paikka, jonne monenlaiset ihmiset tulevat treenaamaan, eivät näyttäytymään. Samasta syystä olen päätynyt myös niihin tanssikouluihin, joissa olen käynyt näyttämässä kaksi vasenta jalkaa omistavalta ja yhtä notkealta kuin vanha mänty - ilman kalliita merkkivaatteita.

En ole välineurheilun ystävä millään elämänalueella. Luultavasti se on ihan kotikasvatuksen peruja: isäni ajaa ikivanhalla autolla eikä koskaan ole innostunut kotielektroniikan kilpavarustelusta; äitini on tarkoituksenmukaisuuden ja käytännöllisyyden mallinukke. Lapsuudessani meillä laitettiin kaikki "ylimääräinen" raha matkusteluun, kirjoihin ja kulttuuriin. Siksi en osaa edelleenkään ymmärtää hinkua hankkia ylikalliita merkkivaatteita, "it"-laukkuja tai "just-nyt-kuuman" suunnittelijan kenkiä - tai mitään muitakaan statushärpäkkeitä.

Ehkäpä sekä minun että siskoni valtavirrasta poikkeava tyyli on osittain kodin peruja. Vaikka vanhemmillani on monille asioille hyvinkin selkeät "mallimuotit", jättävät he nassuttamatta monista asioista, joista ystävämme kuulevat jatkuvasti "liberaalimmilta" vanhemmiltaan. Joskus olen miettinyt, missä vaiheessa vanhempani alkavat "välineurheilla" lastensa elämäntavan vuoksi. Toivottavasti eivät koskaan.