Turn Loose the Swans

Katselin instafeimin selkään tatuoituja valtavia enkelinsiipiä ja hymähdin itsekseni. En tarvitse tatuointeja, siipeni värisevät muutenkin. Niiden värinä ei ole hentoa ja kutsuvaa vaan voimistuvia iskuja. Mustien siipien iskuja. Mustasulkaisten siipien iskuja. Ne siivet eivät vie pilven reunalle, ne vievät pakoon ja vapauteen.

Kun töissä ahdistaa, siipien havina houkuttelee pakomatkalle kesken työpäivän. On pakko miltei nojata seinään ja mutista, ettei just nyt, hei.

Kun katseen alle osuu mielenkiintoinen vastakkaisen sukupuolen edustaja, joka on myös kiinnostunut, siipien liike muuttuu verkkaisemmaksi, muuttaa katseen, kaventaa silmät ja lopulta siipien iskut työntävät eteenpäin.

Kun työssä tai vapaa-ajalla tulee itse - tai näkee jonkun toisen joutuvan - väärin kohdelluksi, kohtaus on kuin Maleficentin lopusta. Siivet nousevat selän taakse pystyyn. Sitten ne avautuvat hitaisiin iskuihin. Sormet kynsineen käyristyvät ja silmiin tulee tappajan katse.

Jouduin jokin aika sitten työssäni taas tilanteeseen, jossa jouduin ottamaan yhteen asiakasnuoren kodin kanssa. Kun perhe dissasi avoimesti ihanaa nuortaan, jolla oli vaikeaa ihan tasan karmean himansa vuoksi, tunsin siipieni nousevan pystyyn. Samaan tahtiin nousin minä. Siinä vaiheessa kun molemmat vanhemmista tuijottivat minua kauhuissaan, asiakasnuori näytti hämmentyneeltä ja työkaveri hämmentyneen tyytyväiseltä, arvasin taas, miltä näytin sillä hetkellä. Pöydän yli lehahtamisvalmiilta petolinnulta. Kun nousin hakemaan nenäliinaa asiakasnuoren kyynelten pyuyhkimistä varten, peilistä katsoivat pikimustat silmät, poskipäät olivat yhä kuin jyrkänteet ja kynnet olivat painaneet naarmut kämmeniin. (Minulla on harmaat silmät eikä todellakaan Angelina Jolien poskipäitä.)

Nyt istun sängylläni ja tunnen siipien levottoman värinän. Mielessä on liikaa asioita. Tulossa liikaa tilanteita, joissa mustien siipien petolintu kaivautuu esiin. Se ei janoa verta. Se janoaa oikeutta.

Edessä oli kasa työpapereita odottamassa oikolukua - hitaasti etenevä ja tarkkuutta vaativa työ, johon hirvittää tarttua väsyneenä ja usean yön huonojen unien jälkeen. Työpaperien sijasta aloin aluksi selailla ja sitten lukea blogiarkistoani. Wow, olenpa joskus ollut tuottelias, ajattelin.

En ole koskaan kirjoittanut saavuttaakseni jotain ulkoista - en ainakaan myönnä. Taisin aikoinani kirjoittaa paljolti sen vuoksi, että elämäntilanteen sekavuuteen - erittäin pätkäinen pätkätyö, kesken olleet opinnot, tulevan vielä suurempi epävarmuus, oman identiteetin etsintä - oli pakko saada jotain selvyyttä. Omalla kohdallani paras tapa saada asioita selviämään on kirjoittaa niistä.

Blogin kirjoittaminen oli kuin varjossa oleva päiväkirja, johon saattoi saada kommentteja. Lisäksi työpäivät olivat lyhyempiä ja työmatka samaten, joten aikaa oli enemmän. Nykytilanteessa töiden jälkeen väsymys kaataa myös aivotyön. Työkuvan moninaisuus ja monien asioiden osaamattomuus vievät aikaa luovuudelta. Se surettaa. Monet hassut pienet oivallukset jäävät sadepisaroiksi ja lumihiutaleiksi, jotka katoavat.

Tajusin, että vähäinen kirjoittamiseni surkastuttaa omaa ajatteluani aivan urakalla. Siksi on pakkokin asettua näppäimistön ääreen ja ottaa kynä kauniiseen käteen. Jos kirjoittaa vain kuivakkaa faktaa ja painavaa asiaa, menettää paljon hauskaa. Kaikenlaisen höpön ja skeidan kirjoittaminen palvelee yhtä tarkoitusta. Itsellä on hemmetin paljon hauskempaa - ja sen muistaa sitten myös jälkeenpäin.

Ilkeimmät ystävät ovat kuulemma rehellisimpiä ja oikeimpia ystäviä - ainakin jos on uskominen iltapäivälehden someklikkiotsikkoa. Ensimmäinen ajatukseni oli ihan suoraan, että joku perusilkeä ihminen haluaa mainostaa omaa rehellisyyttään. Omassa tuttavapiirissäni kuin ilkeät ihmiset ovat rehellisesti ilkeitä - ja rehelliset oikeasti rehellisiä. Ilkeys, rehellisyys ja suorapuheisuus ovat kaikki eri asioita, vaikka tietyntyyppiset ihmiset ne mieltävätkin samaksi asiaksi (omaksi edukseen). Sosiaalinen pelisilmä olisi lisäksi ihan millaiselle ihmiselle tahansa tärkeä asia, mutta toisilta se puuttuu. Toiset taas tarkoituksella valitsevat tilanteet, joissa varmasti saa nolattua mahdolisimman monta ihmistä.

Olen ottanut hiljalleen etäisyyttä ystävääni joka on omasta mielestään pitkämielinen, omanarvontuntoinen ja rehellinen. Joo, tietyissä asioissa kyllä. Sen lisäksi hän puhuu kaikista ihmisistä arvostellen selän takana (yleensä pahaa), viljelee pikkuilkeitä kommentteja ja on itse erittäin herkkänahkainen kaikkien kommenttien suhteen. Hän valittaa itse samoista asioista taukoamatta mutta keskeyttää esimerkiksi minut alentuvasti ilmoittaen kuullensa saman asian moneen kertaan. Hän ei ole vielä huomannut yhteydenpidon hiljalleen hiipuneen...

Ystäväni mielestä olen varmasti helposti loukkaantuva, koska hän vain hyvää hyvyyttään huomauttaa virheistäni - hänellä itselläänhän niitä ei ole. Kun itse on hiljalleen siivoillut myrkkytyyppejä elämästään, alkaa pinna olla niiden loppujen kanssa aika loppu. Rakentava palaute on eri asia kuin oman egon pönkittäminen.

Revin henkistä laastaria irti tasaisen varmasti. Jokaisella kerralla se tuntuu helpommalta. Iho ei tartu kiinni. Haava alkaa parantua. Sitten vielä odottaa kunnon rupea ja sen irtoamista. Katse on kääntynyt jo poispäin, mutta jostain syystä hämähäkkivaistoni varoittaa vielä seuraamaan tapahtumia kursorisesti etäältä. Jotakin tapahtuu vielä. Jotakin, johon minut sotketaan.

Come with me
I'll set you free
And I'll show you
What your life could be

Nyt pitää vaan pysyä erossa kaikesta turhasta höpöstä. Minulla on oma elämä. En ole enää vastuussa toisen hyvinvoinnista, jaksamisesta ja mielenterveydestä. Tämä naisille tyypillinen atavistinen huolehtijarooli jää vain helposti päälle. Kuuntelen vihaista musiikkia ja manaan sitä kauemmas. Ja istun kahvilla katsomassa kiinnostaviin silmiin.

You can't see
That I am free
My life is mine,
Not yours, so leave me be

Haamusärky vie aikansa, mutta se kannattaa potea kunnolla ja kerralla. Ja kääntää selkänsä ja kävellä kauas pois, kun lopulta voi.

... ainakaskaan meitsin elämässä just nyt. Onko ihan kaiken aina mentävä pieleen samaan aikaan? Ilmeisesti kyllä.

Lupaudun päivystäväksi marmatusmuijaksi ja pohdin kiivaasti, mille tietäjä- tai poppahenkilölle nyt on tullut vittuiltua - vai onko tämä nyt sitten imperiumin (eiku universumin) vastaisku. Kenelle voin reklamoida?

Ensinnäkin, ilmojen haltioille tiedoksi, olette ymmärtäneet syysilman väärin. Pitäisi olla kirkasta, kuulasta ja aurinkoista, jotta syksyn ihanista väreistä saisi nauttia. Tämä yorkshiren tammikuun sää on nyt saapunut ihan väärille leveysasteille ja ihan väärään aikaan. Se yorkshirelainen lokakuun sää kyllä kelpaisi any time. Jos halutaan Suomi nousuun, tuolla vesisateella jengi jää vain sisälle vetämään suklaata tai viinaa eikä rynni lenkkipoluille ja kaduille ulkoilemaan ja parantamaan vireystilaansa. (Joo, menen sinne ulos, kunhan sukat kuivuvat.)

Toiseksi, miksi ihmeessä aikuisten ihmisten pitää riitaantua, loukkaantua ja mäkättää toisistaan jatkuvasti? Kun yksi nuotiopalo on sammutettu, jossain muhii jo uusi. Mitä jos puhuttaisiin niistä asioista ihan face-to-face eikä jauhettaisi paskaa selän takana - tai marmateta toisen käytöksestä sen saman selän takana. Kun vittuuntunut Leelia sitten rohkenee ehdottaa asiasta suoraan puhumista, se ei suinkaan käy, koska väärintekijöiden kanssa ei nyt vaan voi keskustella. Selevä. Jurnuttakaa sitten keskenänne - ei minulle. (Mutta jurnutetaan kuitenkin.)

Kolmanneksi, miksi tietsikan pitää hajota, kenkien vuotaa, avainten pudota bioroskikseen (jonne joku on just kipannut kaksi päivää jääkaapissa muhinutta kaurapuuroa), työmeilin lakata toimimasta, kaiken järkevän haihtua päästä, asioiden mennä sekaisin, ajan loppua, unettomuuden vaivata ja sitten vielä jonkun kyselytekijän tiukata puhelimessa tulevaisuusnäkemyksistäni. (Kaikki tietysti samaan aikaan.)

Neljäntenä asiana ottaa päähän vielä sekin, miksi miehet eivät koskaan saa mitään aikaan. Voihkivat vaan, ettei elämässä koskaan tapahdu mitään, etteivät naiset ymmärrä ja ettei elämä mene eteenpäin. Kun nainen sitten ehdottaa jotain, siihen ei tartuta. (Ai niin. Mutta näinhän se on aina. Ei vain just nyt.)

Työkaveri kysyi puolihuolimattomasti junassa istuessamme - puhuttuamme katsomastamme dokumentista - kännykkäänsä näpytellen:

- Uskotsä rakkauteen?
- En tiedä. Haluisin uskoa, mutta...

Minulta ei saa kysyä mitään elämää suurempia kysymyksiä. Ne jäävät aina vaivaamaan mieltäni ja pulpahtelevat mieleeni yön pimeinä hetkinä tai muissa tilanteissa, joissa en pääse niitä pakoon.

Uskonko rakkauteen? Vuosi sitten tähän aikaan olisin sanonut varovaisesti kyllä. Nyt sanon, etten tiedä.

Eräs ystäväni etsii rakkautta määrätietoisesti. Hän määrittelee tunne-elämänsä suoraan: "I wear my heart on my sleeve. I'm ready to give it to someone nice." Toinen ystäväni ei usko rakkauteen. Hän uskoo ystävyyteen ja himoon. Hän meni nuorena naimisiin ja erosi viiden vuoden jälkeen. Sen jälkeen hänen täydellisen parisuhteensa näkymä on ystävyys ja seksi. Kolmas ystävä uskoo vakaasti rakkauteen. Hän on ollut naimisissa nyt 15 vuotta. Kaikki vuosia ja lapsia myöhemmin hän uskoo rakkauteen ja työhön rakkauden varjelemiseksi.

Oma epävarmuuteni johtuu myös siitä, että suhteissa minä olen joutunut tekemään sen kaiken metatyön. Jos ja kun olen sen jättänyt tekemättä, vaikeuksia on seurannut. Nyt yritän vältellä kaikkia mahdollista sitoutumista, koska omassa päässä on edelleen tekemistä. Kaikenlainen tunnemuju on salakavalaa: sitä kuvittelee jo selvinneensä, mutta sitten muju yllättää heikolla hetkellä.

Syksy saa - ainakin puolet duunin porukasta sairastumaan. Kun on paiskonut elokuusta asti töitä noin puolentoista, kahden tai kolmen ihmisen edestä, alkaa takki olla pikkuisen tyhjä itse kullakin. Samalla sitä odottelee oikeasti miltei uteliaalla mielenkiinnolla, missä vaiheessa itse kupsahtaa sairasvuoteelle.

Kun töissä painelee tukka putkella ja ilman kunnon taukoja, kotona kaatuu suurin piirtein suorin vartaloin sohvalle, ja selviää siitä vain kohti suklaavarastoja. Pyrin leiriytymään sohvalle vasta kunnon lenkin jälkeen ja retkeilemään lähinnä kohti teekannua. Kotiin jää pakosta aika paljon duuneja, joten niidenkin parissa kuluu aikaa. Eipä tarvitse kovinkaan paljon suunnitella iltoihin ohjelmaa.

Tässä kiireessä on ollut se hyvä, ettei kukaan työkaveri ole edes jaksanut udella sinkkuuntuneen ihmisen elämästä. Kukaan ei edes kuvittele kenenkään jaksavan viritellä mitään jännittävää iltojen iloksi, kun levon saaminen ja terveenä pysyminen ovat elämän päätavoite.

Eilen jouduin kuitenkin kuulusteluun:
- Mitä sulle kuuluu? Oletteko te X:n (ex) kanssa enää missään tekemisissä?
- Ei ole ollut mitään. Ei kiinnosta, ei jaksa, ei ole mitään syytä.
- No onkos sulla ollut aikaa järrjestellä mitään sutinaa vai kiinnostaako edes?
- Ei tässä ole ollut aikaa - eikä kyllä kiinnostustakaan...
- Eikös kesälläkään sit ollut mitään?
- Ei kyllä silloinkaan. *pieni valkoinen valhe*
- Ai, mä kyllä näin sit väärin. Mä mielestäni näin sut kaupungilla kertaalleen miesseurassa.
- Aijaa. Se oli varmaan se mun tamperelaisfrendi, joka käy täällä keikoilla aika usein. *no voi saatana*
- Ai, no voi harmi.
- Ihan hyvä näin. On tätä työtä nyt niin paljon.
*ihan vähän muokattua totuutta*

Kun tuleva viikonloppukin menee kokonaan töiden parissa, ei kamalasti mitään sutinaehdokkaita tapailla. Hyvä, jos kerran kahdessa viikossa ehtii kahville. Ehkä hyvä näin. Niin se varmaan on.

Tuijotin sekaisen poikamieskylppärin viiruista peiliä posket ja kaula punaisina parransänki-ihottumasta ja silmien rajaukset snadisti levinneinä. Korjasin kostutetulla wc-paperin kulmalla silmänaluset kondikseen ja totesin tukan käyvän kasaribändin keikkatyylistä. Katsoin itseäni peilistä jokseenkin hämmästyneenä, ja peilikuva katsoi takaisin tyytyväisenä kissasaalistajan silmin.

- Onks kaikki hyvin? Haluutsä teetä tai mehua? kuului oven takaa.
- Joo, mehu vois olla kiva, kiitti, vastasin ja astelin keittiöön.
- Sä miltään pandalta näytä.
Käsi piirsi varovaisesti leukaluun kaarta solisluulle ja veti sitten tiukkaan halaukseen
Miten tässä näin kävi?

*

Kun itselle tärkeä ihminen potkaisee (henkisesti) ilmat pihalle, siitä kestää toipua aikansa - ihan vain oppia vaikka hengittämään niin, ettei jokainen henkäys satu ja suuri osa energiasta mene pystyssä pysymiseen. Kun samainen ihminen vielä jauhaa omaa olotilaansa noin koko universumin suhteen lakkaamatta kaikissa mahdollisissa medioissa, alkaa homma jotenkin aiheuttaa myös voivittutaasko -päänsärkyä varsinkin, kun itse on tottunut pitämään oman päänsä sisäiset asiat varsin tiukasti omassa päässään eikä omaa itse samanlaisia itsekeskeisyyden taipumuksia (ainakaan toivottavasti).

Kun pää pitää saada nollattua, on paras häipyä ihan muihin ympyröihin ja lähteä suhaamaan kengännauhabudjetilla Euroopan toiselle reunalle ja palata sieltä pää huomattavasti paremmin kasassa, aurinkoaddiktion saaneena, tukka palaneena ja mieli säästösuunnitelmia pullollaan.

Kaikenlaisen soulsearchingin jälkeen on vakaasti sitä mieltä, että suurin osa maailman paskasta on anyways valkoisen miehen aikaansaannosta, joten koko miesoletettujen jengistä kannattaa pysyä erossa seuraavat tuhat vuotta. Noin aluksi. Kun tässä nyt on joka tapauksessa suurimman osan vuotta kulkenut tiukasti vain kaveriporukassa ja käsitellyt kaikkia vieraita miehiä kuin radioaktiivista uraania, on tiedossa helppo loppuvuosi tukka nutturalla, otsa syvissä rypyissä ja jalassa mummotohvelit. Tässä kun ei todellakaan olla mitään kylän kuumimpia misuja, joiden perässä juoksee seuraavakin pitäjä.

Ei. Tulipas taas todettua, että tarvitaan vain yksi pieni lipsahdus, jonka jälkeen trekkaa himaan seuraavana iltana ihmetellen edelleen, että mitä helvettiä oikein tapahtui. Ehkä minulla oli kiva meikki. Mekko oli aika kiva anyway. Koko illan oli kivaa seuraa. Ehkä se, että illan aikana nauroi itsensä kipeäksi ja naurusta tulee hyvä fiilis. Silloin unohtaa olla varovainen ja huomaa äkkiä pussailevansa junalaiturilla kuin teini-ikäinen.

Trekking-retki johti monenlaiseen pieneen säätöön, josta tie ei viene elämää suurempaa romanssiin tai taivaan räjäyttävään draamaan. Onneksi. Se muistutti silti sen, että yhden miehen paskamaisuus ei tee ihan koko universumista kylmää paikkaa, jossa jokaiseen vastaantulevaan mieheen pitää suhtautua kuin sielunkerääjiin. Se muistutti myös , että toisen tylsimys on toisen seikkailijatar. Ja sen, että yllättävien ihmisten käteen tarttuessa maailma saa lisää väriä.

Karma, are you a bitch or not?