Muistojen äärellä

Edessä oli kasa työpapereita odottamassa oikolukua - hitaasti etenevä ja tarkkuutta vaativa työ, johon hirvittää tarttua väsyneenä ja usean yön huonojen unien jälkeen. Työpaperien sijasta aloin aluksi selailla ja sitten lukea blogiarkistoani. Wow, olenpa joskus ollut tuottelias, ajattelin.

En ole koskaan kirjoittanut saavuttaakseni jotain ulkoista - en ainakaan myönnä. Taisin aikoinani kirjoittaa paljolti sen vuoksi, että elämäntilanteen sekavuuteen - erittäin pätkäinen pätkätyö, kesken olleet opinnot, tulevan vielä suurempi epävarmuus, oman identiteetin etsintä - oli pakko saada jotain selvyyttä. Omalla kohdallani paras tapa saada asioita selviämään on kirjoittaa niistä.

Blogin kirjoittaminen oli kuin varjossa oleva päiväkirja, johon saattoi saada kommentteja. Lisäksi työpäivät olivat lyhyempiä ja työmatka samaten, joten aikaa oli enemmän. Nykytilanteessa töiden jälkeen väsymys kaataa myös aivotyön. Työkuvan moninaisuus ja monien asioiden osaamattomuus vievät aikaa luovuudelta. Se surettaa. Monet hassut pienet oivallukset jäävät sadepisaroiksi ja lumihiutaleiksi, jotka katoavat.

Tajusin, että vähäinen kirjoittamiseni surkastuttaa omaa ajatteluani aivan urakalla. Siksi on pakkokin asettua näppäimistön ääreen ja ottaa kynä kauniiseen käteen. Jos kirjoittaa vain kuivakkaa faktaa ja painavaa asiaa, menettää paljon hauskaa. Kaikenlaisen höpön ja skeidan kirjoittaminen palvelee yhtä tarkoitusta. Itsellä on hemmetin paljon hauskempaa - ja sen muistaa sitten myös jälkeenpäin.

Kirjoitettaessa soi Amon Amarth: A Dream That Cannot Be